Tom of Finland (Suomi 2017, ohjaus: Dome Karukoski)

Keltainen on nynnyjen väri. (Taisto Oksanen, Pekka Strang)

Touko Laaksonen, a decorated officer, returns home after a harrowing and heroic experience serving his country in World War II, but life in Finland during peacetime proves equally distressing. He finds peace-time Helsinki rampant with persecution of the homosexual and men around him even being pressured to marry women and have children. Touko finds refuge in his liberating art, specializing in homoerotic drawings of muscular men, free of inhibitions. His work - made famous by his signature 'Tom of Finland' - became the emblem of a generation of men and fanned the flames of a gay revolution. (synopsis: IMDB)

Karukosken ToF-elämäkertaleffa toimii suht asiallisesti. Sodanjälkeinen moraalisesti ahdistava ajankuva vangitaan oikein hyvin: huolellinen lavastus ja puvustus yhdessä toimivan käsivarakuvauksen ja hyvällä tavalla jäykän vanhan mustavalkoisen suomifilmin mieleen tuovan replikoinnin kanssa auttavat tässä mainiosti.

Pekka Strang joutuu tietysti kantamaan elokuvan niskassaan ja suoriutuu ihailtavasti. Sankarin viittaa kartteleva nuori ja epävarma kaveri piirtyy kankaalle hyvin samoin kuin myllyn läpi mennyt tyytyväisempi vanha mieskin. Elokuva nojaa sen verran vahvasti Strangin habitukseen, että on luultavasti ihan oikein ettei elokuva koukkaa myös lapsuuden kautta mitä ehkä olisin muuten jäänyt kaipaamaan.

Tilkanen ja Grabowsky komppaavat Strangia onnistuneesti ja kolmikon teerenpelistä irtoaa paljon varsin vaivatonta komediaa, jota Karukoski on onnistuneesti tajunnut leffan myös muutenkin tarvitsevan: Touko Laaksosen töissä on isot määrät huumoria, hyvä että sitä on päätynyt myös kankaalle. Taisto Oksasen Kapteeni Alijoki yllätti myös positiivisesti - tarkasti piirretty sympaattinen sivuhahmo, jolla on myös Toukoon hyvää vipuvoimaa.

Jotain pientä kitinääkin. Ekaksi Karukosken jänishommeleista: mihin Dome tällä symboliikallaan tähtää jää edelleen hämäräksi, plus jatkuva kehotus Karukosken ja kässäröijä Bardyn vertaamiseen Jarvaan ja Paasilinnaan ei kyllä ensimmäiselle kaksikolle pääty välttämättä mitenkään mieltä ylentävästi. Joko narskuttelijat olisi Karukoskelta nähty? Loppupuolen nuotiokuoro WW kakkosessa oli myös vähän turhan oloinen 'Suomi 100v nevör förget' -hetki. Silti silti, hyvien joukkoon päädytään ja vaikkei varsinaisesti mitään kovin maata järisyttävää tarjotakaan niin kyllä tällekin biopicille tila löytyy.

Ai niin, Tompassa on  muuten leffahistorian paras verhojen ostokohtaus. Koskettava ja yllättävä tuokio joka nostaa leffan hetkeksi vielä itseään paljon parempaan seuraan.

Arvosana: 8/10

Vuoden paras tähän mennessä: Toivon Tuolla Puolen (8/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: - 

IMDB
Traileri

Menkkamusikaali (Kajaanin Harrastajateatteri, 2017) ohjaus: Kirsi Järvilehto

Siteellä, tamponilla ja kuukupilla on asiaa (Anni Hernetkoski, Aleksi Voutilainen, Reetta Kokkonen). Nitraatilla myös.

Naisista, tasa-arvosta ja kuukautisista

“Keep bleeding, keep keep bleeding love” -Leona Lewis

“Räppi on vain kuukautiskateutta” -Ruger Hauer

Menkkamusikaali on Kajaanin Harrastajateatterin produktio, joka saa ensi-iltansa 11. helmikuuta 2017. Se on esitys naisista, tasa-arvosta sekä kuukautisista. Viihteellinen anatomian oppitunti ottaa tragikoomisesti kantaa naiseuteen kuukautiskierron syklissä.

Vessapaperia ei piiloteta saniteettitiloissa mutta tamponit olisi hyvä laittaa suojaan vähintään peilikaappiin. Sairaslomapäiviä on helpompi ottaa vatsataudin kuin kuukautiskramppien takia. Ensitreffit eivät loppuneet toivotulla tavalla punakaarrin saapumisen ajankohdan vuoksi. Tamponit ja terveyssiteet luetaan yleellisyyksiksi, ja pinkeistä höylistä saa maksaa lähes tuplahinnan.

Mitä on naiseus, ja miksi se on niin vaikeaa? Miten kuukautisista kuuluu puhua? Ja ennen kaikkea, mitä vittua? (synopsis: https://menkkamusikaali.wordpress.com)

Nitraatti korkkaa harrastajapuolenkin blogiin, helvetin korkea aika ja samalla pääsee vähän (okei, paljon) myös sanomaan muustakin paikalliseen teatteriin liittyvästä joka on mielen päälle viime aikoina jäänyt.

Generaattorilla pyörivä Kajaanin Harrastajateatterin uutukainen 'Menkkamusikaali' on näytäntökauden valopilkku kaupungissa. Rohkeaa, mielenkiintoista, omaperäistä ja hauskaa - asioita joita ei ole ammattilaisten toimesta päästy täällä päin juurikaan parin viimeisimmän kauden aikana kokemaan.

Kyseessä siis tarina kuukautiskierrosta joka napakkana vähän alle tunnin mittaisena esityksenä heittää osaavan symppiscastin kautta silmiin ja korviin toimivan yhdistelmän dataa, fiktiota ja musiikkia. Teoksen lavastus on mainion spartalainen: veren vähän tahraamia lakanoita ja iso (epä)onnen(kuukautis)pyörä. Tarina maustetaan hyvillä, eläytyvillä laulunumeroilla (esittäjänä pääasiassa Mona Pärssinen).

Tämmöistä muikeasti mielen täyttävää teatteria katsellessa Nitraatti hyrrää pehmeästi ja suosittelee kovasti, ihan riippumatta siitä mitä potentiaalisen katsojan navan alapuolelta löytyy. Näytäntöjä on vielä reilusti jäljellä mutta paikkoja rajatusti, joten proggiksen sivuilta vaan omia lippuja varaamaan!

Yleisölle jaettuja kotiinviemisiä.

Toisin ovatkin sitten asiat ammattilaispuolella. *Pliis* älkää yrittäkö kertoa Nitraatille millaista on olla Kaeeeeennuuuulllaaaeeeeeneeeennnn, mandoliinin kanssa tai ilman - Nitraatti kyllä tietää eikä halua siitä erikseen maksaa. Älkääkä vetäkö Nitraattia alta lipan kylähulluilla, lotolla ja ruotsinlaivoilla, kaikkien kolmen kiinnostustason ollessa Nitraatille muutenkin pyöreä nolla, tai kaukaa yli lipan kuuluisan elokuvan nimellä ratsastavalla linnunpönttöseivästys-kysymysmerkillä jonka paikka ei ollut ainakaan isolla näyttämöllä.

Ammattilaiset: lyökää kehiin taas edes yksi klassikko per kausi. Ei sen tarvi olla pönötystä jos ei halua: Anna Kareninan ukko voi ihan hyvin viilettää pelkkänä hengarissa roikkuvana takkina ortodoksikuoron vetäessä livenä taustalla ja Rikos & Rangaistus voi olla anarkiaa ja punk. Eikä perinteisemmässäkään klasarissa ole mitään pahaa: Amadeuksen totaalionnistuminen kaikilla osa-alueilla sen aikoinaan todisti.

Nitraatti käy kyllä vielä tälläkin näytäntökaudella paikallisten ammattilaisten tykö, mutta vain katsastamassa toiseen kertaan parin viime kauden ainoan valopilkun. Vierailut ovat tosin olleet korkealuokkaisia, niistä kiitos ja kumarrus. Mutta omissa soi. Tai siis ei. Jos tiedätte mitä Nitraatti tarkoittaa.

Muuten; tänä samaisena viikonloppuna semiamatöörijoukkue, eli konferenssin pieni mutta pippurinen symppis Lincoln teki historiaa voittamalla Valioliigan (tietty) täysammattimaisen Burnleyn FA-Cupissa ja siten etenemällä kahdeksan parhaan joukkoon.

Jotenkin hetkeen sopivaa?

Arvosana: 8/10

Menkkamusikaali Facessa
YLE:n juttu

Toivon Tuolla Puolen, Suomi 2017, ohjaus: Aki Kaurismäki

Lähelle pilvet karkaavat (Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen)

Khaled on palaamassa töistä kotiin - kodin paikalla on pelkkä kuoppa. Myös sisko häviää paossa Aleppon maanpäällisestä helvetistä. Khaled etsii siskoaan ympäri Eurooppaa ja päätyy Puolasta hiililaivan jäniksenä Suomeen. Ennen pitkää tiet kohtaavat päältä kovapintaisen mutta sydämeltään avaran yksityisyrittäjä Valdemar Vikströmin kanssa.

Syyrian / pakolais -kriisit puskevat tiensä läpi jopa Kaurismäen elokuviin ja hyvä näin: juuri kukaan muu tämän maan ohjaajista ei asiaan ole tarttunut, ei ainakaan näin korkean profiilin tekeleissä. Turvapaikkahaastattelut ja lohduttomat pommituskuvat istuvat varsin hyvin Kaurismäen silmän eteen kunhan katsoja tähän vähän orientoituu - ihmisten solidaarisuus hädän hetkellä onkin sitten jo tutumpaa settiä edellisistäkin.

Pitkästä aikaa siis taas tarjolla Akia, ihan hyvää perussellaista. Le Havren jälkeen ollaan taas tutuissa helsinkiläisissä kaurismäkimaisemissa, ja mikä ettei. Yhtä helppohan tänne on mennä kuin lipsauttaisi mieluisat vanhat tohvelit jalkaan. Vanhoja Kaurismäen rikoskumppaneita eli lavastaja Markku Pätilää ja kuvaaja Timo Salmista tästä on taas myös osaksi kiittäminen, kuten normaalia huolella valittua näyttelijäkaartiakin. Haji tekee hyvän ja ymmärrettävän roolityön ja Kuosmanen vetää asiallisen perussettinsä jota ikä on jo yllättäen vähän pehmentänytkin. Kuosmanen yrittää jopa hymyillä mikä on käytännössä burleskia Kaurismäen mittarilla.

Hyvää mustaa huumoria on mukana keventämässä kuten aina - kiinteistönvälittäjän myyntipuhe ravintolasta: "se on hyvällä paikalla - lähellä on paljon varakkaita opiskelijoita" kirvoitti illan parhaat naurut. Synkin mustan huumorin line leffan loppupuolella juututti jo naurun kurkkuun, vaikka helvetin osuva olikin.

Harmillisesti luin muuten juuri tänään Kaurismäen mahdollisista aikeista lopettaa elokuvien teon. Kieltämättä TTP:ssa on vähän testamentin makua; sen verran suuri katras suomalaista osaamista lipuu kameran ohi elokuvan aikana - elokuvan omistaminen Peter von Baghille oli myös miellyttävän herkistävää. Toivoisin silti ettei Aki ihan vielä pistäisi hanskoja naulaan, vaikka tietysti lähes 40 vuotta alalla usean klasarin takoneena on jo aika saakelin rouhea saalis. Meillä ei kuitenkaan ole näitä eturivin elokuvataiteilijoita kovin montaa. Vaan jos se oli tässä niin Nitraatti kiittää, nostaa hattua ja tarjoaa joskus kaljan.

TTP on Kaurismäen hyvää perustasoa, ja siinä on tietysti playoff-viivaa ihan tarpeeksi lähes kaikille muille suomalaisohjaajille.

Arvosana: 8/10

Vuoden paras tähän mennessä: Toivon Tuolla Puolen (8/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: -

IMDB
Traileri