Nitraatin Halloween V: Kissat

Iik! Kisumisu! Ihan...aagh! (Pet Sematary)

Aina näin halloweenina Nitraatti valkkaa yhden leffamörön ja listaa kyseisen ökömöttiäisen Nitraatille mieleisimpiä esiintymisiä leffoissa ja / tai parhaita leffoja, jotka samaisen otuksen ympärillä enemmän tai vähemmän pyörivät. 

Eka kerralla vilkaistiin verenhimoisia vihulaisia, toka kerralla kuikuiltiin kummituksia, kolmantena roihusivat noitaroviot ja viime vuonna oltiin ajan hengessä tautien ja tartuntojen jäljillä. Ekojen halloweenblogien 3+3 -tyylistä on nyttemmin luovuttu, kun monsteriehdokkaat eivät enää taivu (pelkkiin) ihmisrooleihin, eikä leffojen määriäkään siten ollut mielekästä rajailla.

Tänä vuonna Nitraatti käsittelee kauhuelokuvien peruskuvastoon kuuluvaa eläintä eli kissaa. Kauhareissa ikävyyksiä ennakoiva kehräävä ja sihisevä viiksi-kynsikomboinen, enemmän tai vähemmän ihana karavaturri on muuten myös Nitraatin lemppariolio. Käsiteltävänä viisi muistettavinta kissakauharia, järjestys puhtaasti kronologinen ja laskeva.

Mainitaan muuten vielä, että tämä on jo 150:s(!) Nitraatin blogiteksti! Ei kun etiäppäin!

1. Sleepwalkers / Unissakävelijät (USA 1992, Mick Garris)

Misuarmeija valmiustilassa.

Sleepwalkers on hyvä kauhari, jota voisi kutsua vaikkapa kissojen tähdittämäksi sotaelokuvaksi. 

Uneliaaseen pieneen kaupunkiin saapuu epäilyttävän läheisille vaikuttava äiti-poika -kombo, joka paljastuu sieluja syöviksi hirviöiksi ja joiden todellisen luonteen vain *kissat * aavistavat!

Sleepwalkers on laadullisesti varsin heikon mutta tuotteliaan Stephen Kingiin erikoistuneen veteraaniohjaaja Mick Garrisin paras elokuva. Se käyttää myös tekoajankohtaansa (juuri tehosteklassikko Terminator kakkosen jälkeen) nähden cgi:tä varsin maltillisesti, mikä olikin tuohon aikaan järkevin mutta harvinainen veto: määrän lisiessä kun taso muuttui heti aivan hirveän huonoksi. 

Toisena harvinaisena vetona King itse kirjoitti Unissakävelijän suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi ilman muuta pohjaa. Kolmantena ja harvinaisista harvinaisimpana vetona kissat ovat tässä kauhuelokuvassa sankareita!

IMDB
Traileri

2. Pet Sematary / Uinu, Uinu, Lemmikkini (USA 1989, Mary Lambert)

Ihmisen pahin ystävä.

Perhe muuttaa Uneliaaseen Pieneen Kaupunkiin ((c) Stephen King). Perheen isä ystävystyy vanhan paikallisen ukkelin kanssa, joka tarinoi ihmeellisestä hautuumaasta, josta menetyksiä kokeneet saavat vääränlaista apua haavoihinsa. Eipä aikaakaan kun isukilla itsellään olisi sinne asiaa...

Pet Sematary on Kingin parhaita kirjoja, eikä tämä leffaversiokaan ole yhtään hassumpi. Viimeistään Pet Sematary todistaa, että King on selvästi koiraihminen - perheen kisumisu Church kun tuntuu olevan syyllinen jo ennen kuin kakka edes iskeytyy tuulettimeen. Noh, Church (jota esitti lähemmäs kymmenen eriä brittiläistä lyhytkarvaa) vetää osansa kuitenkin varsin pro, ilkeistä ennakkoasenteista huolimatta. Immeisetkin on castatty hyvin. 

IMDB
Traileri

 
3. Alien / Alien - Kahdeksas Matkustaja (UK / USA 1979, Ridley Scott)

Avaruudessa kukaan ei kuule kehräystäsi.

Rahtarialus Nostromon miehistö saa varsin ilkeän vapaamatkustajan tässä Ridley Scottin rautaisessa klassikko scifikauharissa.

Erinomaisen ihmisroolituksen lisäksi veikeä pieni karvaturri Jones (neljän eri kissan esittämänä) kuikuilee miehistön rajuja YT-neuvotteluja murhanhimoisen alienin kanssa.

Tähtivaeltaja-lehden blogista muuten löytyy hulvaton ja pähkähullu teoria siitä, miten Jones-kissa toimii yhdessä alienin kanssa murhatakseen koko muun miehistön! 

IMDB
Traileri

4. The Incredible Shrinking Man / Mies Joka Kutistui (USA 1957, Jack Arnold)

Perinteistä kissa ja ihminen-leikkiä.

Laivareissulla saatu säteily alkaa pienentää perheenpäätä kohti nukkekokoa ja ohi. Ennenpitkää oma kotikin on pelkkä vaaroja täynnä oleva viidakko, jonka asujaimiston rekan kokoisten hiirten ja hämähäkkien kinginä häärää kerrostalon kokoinen murhanhimoinen olio: kotikissa!

Richard Mathesonin hieno ja monitasoinen alkuperäiskirja sai arvoisensa leffamuodon osaavan genremies Jack Arnoldin yhdessä scifin kiistattomissa leffaklassikoissa, jossa ennen asunnon kellariseikkailua on ensimmäisenä vihulaisena vastassa blogiin joutumisenkin varmistanut normaali kotikissa. 

IMDB
Traileri

5. Cat People / Kissaihmiset (USA 1942, Jacques Tourneur)

Kumpikin kaltereidensa takana.

Jenkkimiehen serbialainen morsmaikku väittää kivenkovaan, että jos hetekan vieterit parilla kitisevät, on morsiamella edessä muuttuminen verenhimoiseksi kissaihmiseksi. 

Kasarillakin sekasotkuisena ja epäonnistuneena uudelleenfilmatisointina nähdyn emansipaatiohorrorin alkuperäisversio on muikean oldskool, jonka aikansa budjetti- ja tyylitietoinen tuottaja Val Lewis pitää tunnelmissa shokkiefektien sijaan, kun oikeita kisumisuja ja petojen varjoja tarjoillaan vuoronperään.

IMDB
Traileri

Loppukevennyksenä kuva Nitraatin ihanasta kotikisusta Siiristä, joka olisi luonteensa puolesta täysin valmis kauhuleffoihin.

PS: Leffat numeroina: Sleepwalkersille ja Pet Sematarylle kasia, Alienille kymppiä, Kutistuvalle Miehelle ysiä ja Kissaihmisille kasia.

Deep Water (UK 2006, Louise Osmond & Jerry Rothwell)

Merimies nyt yksin on / Muut ovat muuttuneet.

 A documentary about the disastrous 1968 round-the-world yacht race. (IMDB)

"Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää" - Timo Rautiainen

"A man's got to know his limitations" - Dirty Harry

Vuonna 1968 englantilainen The Sunday Times -sanomalehti järjesti kisan, jossa palkittaisiin kaikkien aikojen ensimmäisenä maailman ympäri keskeytyksettä purjehtinut ihminen. Palkinnon saisi myös teon nopeimmin suorittanut henkilö. 

Epäilemättä kilpailu aiheutti seuraajissaan ja osallistujissaan hiukan samoja väristyksiä kuin aikalais-avaruuskisa ja kuulennot: ihminen omine taitoineen ja teknologioineen vihamielisessä tai ainakin tämän hyvinvoinnista välinpitämättömässä elementissä, suorittamassa ennenkuulumatonta, pikaisen avun ulottumattomissa.

Tähän legendaariseen kilpapurjehdukseen maailman ympäri osallistui yhdeksän purjehtijaa. Kilpailijoiden laadullisen kärkikaksikon muodostivat kauppalaivastokonkari, armeijan reservipurjehtija, käytännönläheinen ja armoton suorittaja - ja kuten kisan jälkimainingit osoittivat, myös hemmetin empaattinen ihminen - Robin Knox-Johnston, sekä taitava ja taiteellisen runosielun omaava ranskalainen Bernard Motessier.

Crowhurst ja aluksensa, trimaraani Teignmouth Electron.

Osallistujien outolintu ja ennakkoon arvioiden peränpitäjä oli puolestaan kolmissakymmenissään kikkaileva perheenisä, yrittäjä ja sunnuntaipurjehtija Donald Crowhurst, jonka luonteessa yhdistyivät lapsuus kolonialismin ja Britti-imperiumin sankaritarinoiden ympäröimänä stiff upper lipin kautta samurai-eetokseen kietoutuen.

Rahoittaakseen purjehduksensa Crowhurst päätyi tekemään sponsoriensa kanssa hurjan riskialttiin sopimuksen: mikäli Crowhurst ei pysty aluksellaan starttaamaan kisaa ollenkaan, tai jos hän joutuu keskeyttämään aikaisessa vaiheessa, on hänen lunastettava sponsorirahalla rakennettu purjealuksensa itselleen. Tämä olisi tarkoittanut Crowhurstin perheen talon myyntiä ja perheen joutumista taloudelliseen vararikkoon.

Ennen pitkää oman sutkin PR-miehensäkin menestyjäksi lehdistössä pumppaama Crowhurst ajautuu tilanteeseen jossa hän nähtävästi ei voi voittaa, ei voi jatkaa, eikä voi lopettaa. Olisiko taloudellisen tuhon ja epäonnistumisen häpeän välttämiseksi jokin neljäs tie, tie onneen?

Bernard Motessier (1925 - 1994)

Nitraatti kuuli tästä kisasta tarkemmin oikeastaan ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella lukiessaan purjehtija Tapio Lehtisen 'Yksin Seitsemällä Merellä' -kirjan, jossa Lehtinen sivuaa kisaa ja sen henkilöitä kertoessaan omasta kilpailustaan maailman ympäri ilman pysähdyksiä. 

Kirjaa Nitraatti suosittelee, tosin tuohonkin teokseen pätee elämäkertojen perussynti: kun ei olla aivan tekemisen ytimessä (joka on se näiden niteiden ehdoton pihvi), tulee kirjoista yhdentekevän namedroppailun ja rönsyilyn ansioista lukemisen kestävyystesti. Viimeisin saman sapluunan suositeltava oli muuten Nitraatin juuri tavaama Juha Rautaheimon rikospoliisimuistelo Hermo, jonka keissikuvaukset olivat rautaa, muu jotain muuta. 

Mutta nyt meinaa eksyä aiheesta. Lehtisen kirjan lukemisen jälkeen Nitraatti sai selville, että vuoden 1968-1969 kisasta oli tehty myös näytelmäelokuva, joka piti tietysti tarkastaa. The Mercy (2018) oli mainiosta näyttelijäkaartistaan (Colin Firth, Rachel Weisz, David Thewlis...) huolimatta melkoinen pettymys. 

Harmittavana bonuksena se onnistui myös pilaamaan Nitraatilta mahdollisuuden yllättyä tämän dokumentin tapahtumista. Onnellisena bonuksena eräs Mercyyn liittyvä arvostelu mainitsi tämän dokumentin olemassaolon. Näin nämä ketjut silloin tällöin johdattavat jonkin todella hyvän äärelle.

Nyt katoaa pois laituri / Jo huutaa kapteeni.

Mikäli lukijalle eivät tämän kisan tapahtumat ole entuudestaan tuttuja, voi Deep Water olla tarjoamiensa yllätysten vuoksi vieläkin voimallisempi kokemus kuin se Nitraatille oli. 'Neitsyenä' dokumentin ääreen astuvia kohtaan Nitraatti tunteekin jopa jonkinasteista kateutta!

Deep Water onkin aiheestaan selvästi paras audiovisuaalinen tallenne. Se etenee 90 minuutin kestonsa asiallisen rivakasti ja välillä jopa runollisesti. Materiaalina on runsaasti aikalaiskuvaa, herkkuna Crowhurstin omia kuva- ja äänitallenteita sekä lokia ja päiväkirjaa purjehduksen ajalta. 

Haastateltavina ovat kaikki kerronnan kannalta keskeiset ihmiset. Esimerkiksi Robin Knox-Johnston on aivan mainio ja ajan koulima kokenut haastateltava, joka oli juuri sellainen, millaiseksi Nitraatti hänet kuvittelikin. Kun hän kuvailee Kap Hornin läheisien aaltojen kohtaamista yhden hengen aluksella samalle, kuin ajaisi pienellä kuorma-autolla kohti 12-kerroksista taloa, on se helppo uskoa.

Clare Crowhurst, Donaldin vaimo.

Kyseessä on loistava dokumentti, itse asiassa yksi parhaita Nitraatin näkemiä. Se on 262. teos(*), jolle Nitraatti läväyttää täydet pisteensä. Jostain Nitraatille täysin käsittämättömästä syystä Deep Water ei muuten ollut dokumenttien Oscar-voittaja, ei edes ehdokas. 

2006 oli toki erinomainen vuosi dokumenteille Deep Wateria lukuunottamattakin: Jonestown, Jesus Camp, Oscar-voittaja An Inconvenient Truth, Kenen Joukoissa Seisot, The Bridge, Billy Wilder Speaks... Vaan silti.

Kisan tarina päättyy 1. heinäkuuta 1969. 19 päivää myöhemmin ihminen muuten astui ensimmäistä kertaa kuun pinnalle.

"The cosmic integral, the sum of man, adds up to nothing."
"It is finished. It is finished. It is the mercy." 

- Donald Crowhurst

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*) Täyspituiset dokumentti- ja fiktioelokuvat
[Kuva 1, Kuva 4] Laululyriikojen käännös: Atte Blom ('Merimies')

Hannie Caulder (UK 1971, Burt Kennedy)

"Like the man said: 'There aren't any hard women, only soft men.'"

After she is raped and her husband murdered, a woman hires a bounty hunter to instruct her in the use of a gun so she can get her revenge on the three outlaws responsible. (IMDB)

Hannie Caulderille koittaa se Elämän Kurjin Päivä, kun rikollisveljestrio tulee ja tappaa Hannielta ensin ukon, sitten raiskaa Hannien huolella ja vielä grande finalena polttaa Cauldereiden kodin tuhkaksi. Seuraavana päivänä rikospaikalle ratsastaa palkkionmetsästäjä Thomas Price, jolta ryytynyt mutta päättäväinen Hannie Caulder alkaa neuvotella / vaatia tappo-opetusta ja sitä kautta makealle maistuvaa kostoa.

Nitraatti valutti silmämuniensa läpi tällä kertaa sitä varsin harvinaista herkkua, eli aseistettujen naisten pääosittamaa hyvää lännenelokuvaa. Alalajin parhaat on nopsaan (tekojärjestyksessään) lueteltu: Anthony Mannin ohjaama karjatilallisten nahistelupätkä The Furies (1950), jossa Barbara Stanwyck pisti tuulemaan. Nicholas Rayn ohjaama saluunanomistajan ja paikallisen rahvaan nahistelu Johnny Guitar (1954), jossa Joan Crawford ja Mercedes McCambridge hoitavat sekä päähyvisten että pääpahisten roolit pelkän naisenergian voimin. 

"First comes right, then comes fast." (Robert Culp, Raquel Welch)

Uudempina joukkoon kuuluvat myös Ron Howardin mielenkiintoinen fantasiakauhua ja westerniä yhdistelevä The Missing (2003), jossa parantajan vikaa omaava Cate Blanchett rytyyttää tyttärensä perässä Tommy Lee Jones kannoillaan. Unohtaa ei tietty sovi alalajin ykköstä, eli Coenin veljesten True Gritiä (2010), jossa pieni viitapiru Hailee Steinfeld jahtaa isänsä murhaajaa. Hannie Caulderin voi nikottelematta liittää tämän poppoon jatkoksi. Näistä kaikista se on myös selvästi ruudinkatkuisin.

Hannie Caulder on englantilaisella rahalla Espanjassa väkerretty klassinen kostolänkkäri, jonka roolitus on melkein kokonaan amerikkalainen ja onnistunut. Raquel Welch on pääosan Hannie Caulder ja suoriutuu kiitettävästi. Welch ei koskaan ole ollut teknisesti niitä parhaita thespiaaneja, mutta on korvannut puutteitaan tuolla saralla valkkailemalla aina silloin tällöin varsin mielenkiintoisia rooleja - Caulder on yksi niistä. 

Pahat pojat. (Strother Martin, Ernest Borgnine, Jack Elam)

Lähinnä tv-puolelta tuttu Robert Culp heittää Caulderissa yhden parhaita roolejaan kultasydämisenä palkkatappajamentorina Thomas Luther Pricena. Tekipä Culpin rooli vaikutuksen muiden muassa Quentin Tarantinoon, joka on avoimesti myöntänyt Pricen vaikutuksen Kill Billien Billiin. Nitraatti näkee selviä Hannie Caulder -vaikutteita myös Tarantinon parhaassa sitten Billien, eli Djangossa. Niin sen hyväsydäminen palkkatappaja kuin yleinen kostojuonikin ovat Caulderista tuttuja.

Hannien nemesiksinä nähdään oiva ja kokenut Hollywood-ukkokööri: Ernest Borgnine, Jack Elam ja Strother Martin. Kolmikon löysäranteinen komediavetely on muuten aika jyrkkää vastakohtaa heidän veritöihinsä nähden. Mainitaan vielä Christopher Leelle harvinainen herkku semihyviksenä aseseppänä ja Stephen Boydin tuoma maagisen realismin silaus nimettömänä ja viikatemiesmäisenä deus ex machinana The Preacherinä.

"God, that guy's built!" (Raquel Welch)

Kehua pitää myös Hannie Caulderin mainion ekonominen kerronta. Yllättävän eeppinen ja monivaiheinen western napsuu verevää tahtia eteenpäin, sisältäen koulutusta, palkkionmetsästystä, Meksiko-väliosan ja lopputaistelun metafyysisenä kikkareena autioituneen vankilan sisuksissa, eikä leffa silti ole kokonaiskestoltaan kuin tunnin ja 25 minuuttia! 

Nyt olisi vaikea kuvitella kenenkään tehtailevan tätä alle kahden ja puolen tunnin - josta tunti olisi kuitenkin jotain turhaa Oscarinlypsy-yritystä. Kiitokset kuulunevat kokeneelle western-ohjaaja Burt Kennedylle, sekä Kennedyn ja David Haftin käsikirjoitukselle. Summa summarum: Hannie Caulder on hyvää westernien kultakauden päätöksen jälkeistä länkkäriä, joka kannattaa tarkastaa jos kohdille sattuu.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri