Juurakon Hulda (Suomi 1937, Valentin Vaala)

Hulda presidentiksi!

Valentin Vaalan ohjaaman yhteiskunnallisen komedian tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Helsinkiin, jonne torpan tyttö Hulda Juurakko (Irma Seikkula) saapuu työnhakuun. Hän pääsee tuomari Soratien (Tauno Palo) sisäköksi, mutta ryhtyy pian opiskelemaan kyllästyttyään työväestön huonoon kohteluun ja asemaan. Huldan sisukkuutta ihaillaan, mutta häntä myös kadehditaan ja yritetään häväistä. (Elonet)

Nitraatin taloudessa on menossa suurimmaksi osaksi ennennäkemättömien 1920-1980 lukujen suomalaisten elokuvien katseluprojekti, tietysti aikajärjestyksessä. Huldaan astisissa teoksissa on ollut todella kestämistä. Jos mukana katselussa ei olisi hyvin vahvaa kulttuurihistoriallista kiinnostusta, olisi moni teos jäänyt varmasti kesken.

P niin kuin patriarkka. (Hugo Hytönen, Tauno Palo, Ossi Elstelä, Valter Tuomi, Irma Seikkula)

Juurakon Huldassa kaikki tuntuu muuttuvan: Suomileffa aikuistuu alle puolessatoista tunnissa. Yhtäkkiä poissa ovat ylipituus, hirvittävä yleinen jäykkyys, vuorosanojen juhlallisen kankea ja hidas lausunta, laahava kerronta, hapuileva ohjaus ja paikoin silmiinpistävä tekninen tökeryys.

Lähdetään tekstistä. Hella Wuolijoen luokkakomedian teatteritekstin ovat kerrassaan onnistuneesti elokuvakäsikirjoitukseksi (ja kulttuurihistorialliseksi aarreaitaksi) muokanneet Jaakko Huttunen ja ohjaaja Vaala. Vieläkin uskomattoman freesille tuntuva teksti piikittelee niin kaksilahkeiset vallanpitäjät kuin Huldan vanhoillisiin rooleihin jämähtäneet kanssasisaretkin. 

Ikkunanpesun jälkeiset. (Tauno Palo, Irma Seikkula, Topo Leistelä)

Hulda itse pääsee syöttämään sarjatulella ilahduttavaa piikkiä piikin perään. Toisin kuin Pygmalionissa, Hulda ei tarvitse - muuten kuin varoittavana esimerkkinä ja motivaattorina - miestä tökkimään itseään kohti sivistystä, vaan etenee opintielle ihan omasta tahdostaan. Sori George Bernard Shaw ja My Fair Lady, Wuolijoki-Vaala pieksee teidät kevyesti.

Entäpä ohjaus? Teatteriteosten filmaus jää monesti teatterin vangiksi. Ohjaaja Valentin Vaala ei jää. Teatteriversion seitsemän tuomarin asuntoon sijoittuvan kohtauksen rakennetta lavennetaan viemällä katsojat Keimolan maalaismaisemiin, Esplanadille, Kaivopuistoon, Tähtitornin vuorelle, Börsin ravintolaan ja muualle ympäri Helsinkiä. Teksti saa tehdä työtään Vaalan varmassa ja sujuvasti etenevässä ohjauksessa, jota on miellyttävä katsoa. 

Pettävän hempeä hetki. (Irma Seikkula, Tauno Palo)

Näyttelytyökään ei harmita. Tauno Palo alkaa tässä olla loppu-uransa kuosissa ja iskussa edistystä vastaan rimpuilevana semimyrkyllisenä tuomari Kaarlo Soratienä, jonka annetaan hahmona monesti olla ihastuttavan epämiellyttävä. Kaikesta näkee että Palo viihtyy roolissaan. 

Pääosassa Hulda Juurakkona Irma Seikkula (joka tuo mieleen vaikkapa Krista Kososen tai Sigourney Weaverin!) vetää hyvin. Alku tosin hieman arveluttaa: Seikkulan Hulda ei tunnu oikein maalaistytöltä, mutta kun elokuvassa Huldan päämoodi onkin ihan jotain muuta, tasoittuu työ varsin nopeasti säätypakoa suorittavalle hahmolle sopiviin mittoihin.

Soratien emännät. (Anni Hämäläinen, Irma Seikkula, Aino Lohikoski)

Tässäkin yhteydessä täytyy hämmästellä, kuinka moderneja Huldan hahmo ja Seikkulan työ edelleen ovat. Mikään Nitraatin Huldaan asti näkemissä suomalaisissa ei osannut valmistaa siihen, minkä jättiloikan tämä elokuva tälläkin alueellaan ottaa.

Nitraatti ei myöskään väheksy Seikkulan naiskollegoiden työtä. Erityisesti Anni Hämäläinen iäkkäänä tsaarinajan kuvana Conny-tätinä on mainio. Hämäläisellä on myös yksi elokuvan hienoja kohtauksia, kun sydämellisenä mutta vähän hassahtaneena ja ajastaan jääneenä nähty Conny-täti pääsee elokuvan lopulla avautumaan elämänmittaisesta häkkilintuelämästään.

Kahden portaikon väkeä. (Irma Seikkula, Tauno Palo)

Myös komppaajat ovat asiallisia. Kanssasisäkkö Aino Lohikoski säätynsä tyytyväisenä ja säikkynä vankina Miinana, amatööri Urho Kuusisto huvittavan seipäännielleenä, mutta hienon kohtauksen häpäistyn Huldan kanssa tekevänä opettaja Norkona ja ukkokööri Topo Leistelä, Hugo Hytönen, Ossi Elstelä & Valter Tuomi välillä yllättävän tsemppaavanakin bättrefolkina sekä Vappu Elo, Elsa Rantalainen ja Kerstin Nylander huikentelevaisina sosialiittimyrkkykäärmeinä maalaavaat riittävin vedoin.

Taloudellisesti Juurakon Hulda oli supermenestys. Suuri yleisö tunsi elokuvaan ennennäkemätöntä vetoa. Siitä tuli ja se jäi tuottajayhtiönsä Suomi-Filmin kaikkien aikojen katsotuimmaksi noin miljoonaan katsojaan nousseilla katsojaluvuillaan. Vasta Suomen Filmiteollisuuden (Nitraatin hiljattain uudelleentarkastama, varsin mainio) Kulkurin Valssi rikkoi vuonna 1941 Huldan katsojamäärän.

Itsekin ihan leffatähden naaman omannut ohjaaja Valentin Vaala keskellä, Espan kuvauksissa.

Epäuskoisena Nitraatti tosin lueskeli aikalaiskritiikkejä, jotka olivat kaikkea muuta kuin varauksettoman ylistäviä. Kritisoitavaa nähtiin niin ohjauksessa, näyttelytössä kuin tekstissäkin. Epäuskoisuutta lisäsi samojen kriitikoiden ylistys edellisten vuosien nyt täysin katselukelvottomille elokuville. Vielä 1970-luvun tv-esitysten aikaankin kritiikki oli negatiivista, kunnes 1990-luvulla Hulda alettiin nähdä sen nykyisessä arvossa: 'ällistyttävä esifeministinen komedia' kehui mm. Hesari.

Jonkun aikalaispoikkeuksenkin Nitraatti tosin löysi: Hollywood-suunnitelmiin viitaten Etelä-Suomen Sanomissa todettiin vuonna 1937, että "Juurakon Hulda onkin epäilemättä elokuva, joka 'menee maailmaan'. Tässä suhteessa se täyttää mitat paremmin kuin kenties mikään ennen sitä valmistunut suomalainen elokuva.". Tuohon oikeaan osuneeseen arvioon on Nitraatinkin helppo yhtyä.

Hulda Gump. (Irma Seikkula)

Amerikkalaiset muuten näkivät myös suomalaisia selvemmin Huldan potentiaalin. Hulda oli ensimmäinen ja edelleen yksi hyvin harvoja suomitekstejä, josta Yhdysvalloissa on tehty oma leffaversio. Vuoden 1947 Farmer's Daughter on ihan mukiinmenevä jenkkileffa (sanotaan vaikka 7/10), jonka pääosasta Loretta Young nappasi Oscarin.

Jenkkiversio kuitenkin sortuu jenkkimäisyyksiin: Tuomarin roolia on pehmennetty sietämättömästi ja pahimpana häpäisynä hänestä on tehty Huldan pygmalionmainen opettaja. Mukaan on sotkettu myös turhia gangstereita ja paksua jenkkipaatosta. Farmerista ei tulisi puhua samana päivänäkään kuin Vaalan Huldasta, jolle se häviää kaikilla osa-alueillaan aika kirkkaasti 10-0.

Tieto on ase. (Irma Seikkula)

Hulda ottikin Nitraatin mielestä myös kerralla kiinni amerikkalaisen elokuvan järkyttävän etumatkan, eikä kalpene aikansa tapakuvauksena, näyttelytyössään, ohjauksessaan tai tekstillään tippaakaan Hollywoodin unelmatehtaan samanaikaiselle ulosannille.

On aina harvinainen etuoikeus päästä näkemään, kun elokuvahistoriassa suoritetaan konkreettinen tasoloikka: Huldassa se tapahtuu. Juurakon Hulda on aito elokuvaklassikko ja yksi Nitraatin suosikkisuomileffoja kautta aikojen. Vahva suositus.

Arvosana: 9/10

Elonet (elokuvan voi myös katsoa tästä linkistä)
IMDB
(ei traileria)

Seom / The Isle / Saari (Etelä-Korea 2000, Kim Ki-duk)

Halki synkän veen...

Working at a fishing resort in an idyllic location, but surrounded by various facets of human unpleasantness, a young mute woman falls in love with a man on the run from the law for committing murder. (IMDB)

Juuri kun Nitraatti luuli, että olisi taas verrattain turvallista sukeltaa hieman syvemmälle etelä-korealaisen elokuvan arvaamattomiin vesiin, lipuu hänen verkkokalvoilleen... tämä.

Kim Ki-dukin Seom eli Saari kertoo mykän vihan ja itseinhon käyttövoimalla puksuttavasta Hee-Jinistä. Nuori mykkä Hee-Jin asustelee äkkiseltään idylliseltä vaikuttavan järvenrannan rantahökkelissä, josta käsin hän vuokraa järvellä kelluvia kalastusmajoja, kuskaa mieleltään usein alhaisia vuokralaisia niille ja takaisin, sekä myy näille kaikkea syöteistä sekä kahvista huoriin ja omaan tuheroonsa asti. 

...vene hiljalleen... (Yu-seok Kim)

Yhdelle lautoista asettuu vaimonsa ja poliisikollegansa mustasukkaisuuspäissään murhannut, karkumatkalla oleva itsemurhakandidaatti Hyun-Shik. Jotain hengenheimolaisuutta tähän toiseen ihmisen raatoon tunteva Hee-Jin ryhtyy Hyun-Shikin kanssa omintakeisiin riiausrituaaleihin. 

Elokuvan kuluessa myös akut kokevat painavaa käyttöä, ulostusluukuista on moneksi, ongenkoukut osoittautuvat kerrassaan irvokkaan mieltäalentaviksi esineiksi ja sushi saa ihan uuden merkityksen.

Vakkarilukijoille ei tulle yllätyksenä, että Nitraatista Etelä-Korea on ollut yksi tämän vuosituhannen mielenkiintoisimpia leffakolkkia. Noiden länkkäreistä poikkeavien ja usein sadomasokismia tunteiden vapauttajana viljelevien leffateosten joukossa Saari on (no daa!) kuin kotonaan.

...lipuu saareen syrjäiseen...

Kim Ki-duk sekä ohjasi että käsikirjoitti Saaren. Ohjauspuoli on erinomaista. Elokuvalle ei tunnu tulevan missään vaiheessa kiirus vaikka kesto on vain ekonomiset 90 minuuttia, kuvaaja Seo-shik Hwangin otokset ovat usein kauniita ja elokuvan tapahtumapaikka kerrassaan originaali.

Käsikirjoitus on myös aika helmi, jossa dialogia on varsin säästeliäästi. Juonikuvio tuo hiukan mieleen noir-klassikkoja kuten Postimies Soittaa Aina Kahdesti, Hitchcockit ja vaikkapa Ranskalaisen Luutnantin Naisenkin, kaikki tietysti SM-myllyn läpi jauhettuna. Ei suomenmestaruus, vaan sadomasokismi.

...halki synkän veen...(Jung Suh)

Jung Suh on erinomainen pääosan Hee-Jininä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kim Ki-duk ei ole antanut hänelle turhia apuja: Hee-Jinillä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä elokuvassa myöskään kuulla tätä kiertävänä huijauksena mitään xiittiä pään sisäistä monologia kertojaäänenä. 

Jung Suhilla on käytössä kuitenkin sellainen ilmeiden ja eleiden harkittu paletti, että sanat olisivat turhia. Loistosuoritus, joka vetää vertoja Nitraatin yhtä lailla ihailemalle So-ri Moonin päkistykselle upeassa Oasiksessa (2002).

Yu-seok Kimin rooli kärsivänä pollariukkelina vedetään myös rautaisesti, mutta elokuva on ensisijaisesti naispääosansa varassa. Jae-Hyun Cho nörttikalastajana, Kim Yeo-Jin pissisprostituoituna ja Song Seung-heon tämän ilkeänä parittajana ovat selvimmin erottuvat sivuosahahmot.

...lipuu hiljalleen... (Yu-seok Kim, Jung Suh)

Ikävänä asiana muuten mainittakoon, että ohjaaja Kim Ki-dukin ohjailut on nyttemmin ohjattu. Mies menehtyi ikävän ajankohtaiseen koronavirukseen joulukuussa 2020. Rip hra Kim, 1960-2020.

Lopuksi pari varoituksen sanaa: Saari joutui länsimaissa vaikeuksiin sisältämästään oikean väkivallan kohdistumisesta eläimiin. Koiraa piestään, lintu hukutetaan, kalaa silvotaan ja pistetään takaisin uimaan - siis muutenkin oksettava catch and release potenssissa. 

EK-leffaleiritysten karaisema Nitraatti tyytyi huokaisemaan syvään ja ajattelemaan, että onneksi koiraa ei sentään tapettu ja syöty kameran edessä...

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri #1
Traileri #2

kuvatekstit: Jenni Vartiainen - Seili, san. Mariska

Soylent Green / Maailma Vuonna 2022 (USA 1973, Richard Fleischer)

Vihreää voimaa.

A nightmarish futuristic fantasy about the controlling power of big corporations and an innocent cop who stumbles on the truth. (IMDB)

Vuosi 2022: maailma on hukkumassa ihmisiin ja saasteisiin. Viimeisen päälle väbä newyorkilaisetsivä Thorn nakitetaan selvittämään ryöstömurhaa, joka näyttäisi asiaan perehtymättömille olevan ihan peruskauraa. Puolivahingossa Thorn perehtyy.

Nitraatti aloittaa vuoden uusintakatselemalla ja blogittelemalla tämän scifiklasarin. Sopivasti kuluvaan vuoteen sijoittuvassa ja lähes 50 vuotta vanhassa elokuvassa hintavien leffojen kokenut ohjaaja Richard Fleischer (animaattori Max Fleischerin poika) tekee välttävää työtä. 

"Hei! Onks kellään Rexonaa?!"

Leffan budjetti oli aikalaisekseen, ennen Tähtien Sotaa tehdylle tieteiselokuvalle, varsin kunnioitettava 4 miljonaa dollaria. Ilmeisesti elokuva ei ihan onnistunut tienaamaan isoa budjettiaan takaisin. Palkinnoistakaan elokuvan ei tarvinnut kantaa huolta, mutta scifialalla arvostettu Hugo-ehdokkuus sille kuitenkin heltisi.

Soylentin käsikirjoituskaan (Stanley R. Greenberg) ei sinänsä ole kovin kummoinen. Elokuva perustuu Harry Harrisonin vuoteen 1999 sijoituvaan tieteiskirjaan Tilaa! Tilaa! (1966). Kirjan rikostarinaa on elokuvassa selvästi buustattu, sekä viritelty sille sen varsin legendaarinen juonenkäänne, jota kirjassa ei ole ensinkään.

Asunto kaikilla mukavuuksilla. (Charlton Heston, Leigh Taylor-Young)

Soylentin näyttelytyö on asiansa ajavaa. Charlton Heston teki useita tulevaisuuden miehen kärsiviä kristushahmoja scifileffoihin tuossa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, tässä niistä yksi. Etsivä Thorn on harvinaisen epämiellyttävä päähahmo tämän kokoluokan elokuvaan ja Heston selvästi nauttii hahmonsa sikailun kuvittamisesta. 

Leigh Taylor-Young on naispääosa, murhatun pohatan Huonekalu(!) Shirl, johon etsivä Thorn ihastuu. Taylor-Young on tässä nätti ja suunmyötäinen - sillä hänen osansa vaatimukset jo aika pitkälle täyttyvätkin.

Sivuosissa on kokenutta kaartia. Edward G. Robinson oli lähes täyskuuro ja kuolemassa syöpään kuvausten aikaan. Viimeisessä roolissaan hän vastaa elokuvan parhaasta näyttelytyöstä etsivä Thornin nostalgisena Kirjana(!) Sol Rothina.

Lukeminen kannattaa aina. Kaksi Kirjaa. (John Barclay, Celia Lovsky)

Wanha stara Joseph Cotten heittää kameon murhattuna, hontelon jäntevä Brock Peters on epämiellyttävän Thornin yhtä epämiellyttävä esimies ja Chuck Connors nähdään murhatun pohatan henkivartijana. Paula Kelly on tämän Huonekalu ja Stephen Young nuori salamurhaajanilkki.

Mikä nostaa Soylentin Nitraatin blogitekstin aiheeksi on sen paras puoli, eli ensiluokkainen maailmanrakentaminen. Soylentin ylikansoituksesta(*), saastumisesta ja aliravitsemuksesta kärsivä vuoden 2022 maailma on ilmeisesti tekovuotensa 1973 jälkeen vaivihkaa hajonnut seuraavan puoli vuosisataa. Futurismista ei ole juurikaan tietoa, vaan aika näyttää melkein pysähtyneen, jopa menneen takaperin.

Käytävänturvajoukot. (Charlton Heston, Pat Houtchens)

Tuon konkreettista esittämistä auttoi se, että Soylent kuvattiin MGM-studioiden pitkään käytössä olleella backlotilla, ulkoilmassa sijaitsevalla lavastekeskittymällä, joka tuhottiin kun Soylentin oli saatu purkkiin. 

Fleischer otti kuviin myös lavasteiden rakenteita itse lavasteiden lisäksi ja tämä lisäsi osaltaan kuvissa näkyvää ränsistyneisyyden tuntua. Edward C. Carfagnon, George W. Davisin ja Robert R. Bentonin lavastustyöskentely avitti myös asiaa. Chevron-yhtiön öljynjalostamo kaliforniassa sai kunnian esittää Soylent-tehdasta.

Myös ihmisten valtava määrä tässä tulevaisuuden maailmassa tulee selväksi: asunnot ja väestösuojat ovat käytäviään myöten täynnä asukkaita, virkamiehen asunto on pienen pieni rämä koppero ja rikkaallaakin neliöt ovat vain about 1970-luvun keskiluokkaa käsiin hajoavassa luksuspilvenpiirtäjässä.

Tulevaisuuden sote-ratkaisuja. (Forrest Wood, Faith Quabius, Edward G. Robinson)

Noissa viimeiseksi mainituissa asunnoissa voi lisävarusteluna vuokraan kuulua maksullinen nainen, jotka tunnetaan Huonekaluina, ja voipa asunnoista myös löytyä vaikkapa uutuuttaan uhkuva Computer Space -videopeli vuodelta 1971! Kukaan arvonsa tunteva rikas ei myöskään elä ilman palkattua henkivartijaa. 

Ruoka on hirvittävän hintaista, kansanruoka soylentia (soy=soija, lent=linssi) lukuunottamatta. Poliiseja avittaa protogooglena legioona Kirjoiksi kutsuttuja ihmisiä, joiden tehtävä on etsiä ja koostaa tietoja. Itse poliisi on hiuksenhienosti korruptoituneen varaslauman yläpuolella. Poliisi ja sossukin näyttävät yhdistyneen - loogista! Lopullisesti kurjaan elämäänsä kyllästyneille on tarjolla valtion ylläpitämiä elämänpäättämiskeskuksia.

Nitraatin ja paremman puoliskon katseluprojekti on parin viikon ajan 1970-luvun scifielokuvat. Innoituksena sarjalle toimikin itse asiassa juuri Soylent Green. "Jumala on yksityiskohdissa" totesi aikoinaan arkkitehti Ludwig Mies van der Rohe. Se sopii Nitraatista tämänkertaiseen elokuvaankin.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Mielenkiintoisena piirteenä nykyajan ilmastonmuutoskeskusteluissa ei ylikansoitusta tupata näkemään ongelmana, kun se näissä iäkkäämmissä dystopioissa on monesti kaiken pahan alku ja juuri. Eikö asioista enää uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä?