 |
| Ei, posin kautta. (Gael García Bernal) |
An advertising executive comes up with a campaign to defeat Augusto Pinochet in Chile's 1988 referendum. (IMDB)
"Hallituksen vaalikampanja oli tuloksiltaan surkea. Jo muutaman päivän jälkeen oli selvää, että vastapuolen Ei-kampanja oli paljon parempi argumentaatioissaan, kuvauksessaan ja musiikissaan. Sen tunnusmelodia "La alegría ya viene" (Ilo saapuu) oli niin tarttuva, että jopa Kyllä-kampanjan luova osasto hyräili sitä aivoriihissään." (Sergio Fernandez, Chilen tuolloinen sisäministeri)
 |
| Is it real or is it Memorex? (Gael García Bernal) |
Pablo Larrainin No on mestariteos. Se kertoo kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan diktatuurin kukistumisesta mainostoimiston avulla, ja kertoo sen teknisesti kerrassaan uskaliaasti ja omaperäisesti.
1970-luvun alun Chilessä vallan anasti (mm. CIA:n avustuksella) diktaattori Augusto Pinochet, joka murhautti vaaleissa valitun presidentti Salvador Allenden ja johti maataan 15 karmeaa vuotta, jolloin katoamiset, teloitukset ja kidutukset olivat arkipäivää.
 |
| The Revolution WILL be televised. |
1980-luvun lopulla ulkovaltioiden paine pakotti Pinochetin järjestämään vaalit, joissa hänen jatkonsa olisi vaakalaudalla. Ajatuksena oli että äänestys olisi varma donkki Pinochetille, mutta historia päätti toisin. Kuten yksi nujerretuista valtion palkkaamista mainosmiehistäkin sanoo: "Millään eväillä ei voi taistella ilon sanomaa vastaan." Tästä vaalista kertoo No.
Elokuvan suurin erikoisuus ovat sen tekniset valinnat. Jotta 1980-luvun VHS-materiaali toimii saumattomasti nykyhetkenä tapahtuneiden kuvausten kanssa, on Larrain kuvannut elokuvan Betamax-videonauhureilla ja 4:3 kuvasuhteessa (ajattele vanhan ajan telkkukuvaa). Tulos vaatii vain hetken totuttelun ennenkuin tarina tempaa katsojan mukaansa ja siitä eteenpäin historiallisen kuvamateriaalin ja fiktiivisen kuvan ero on saumaton: kasari-tv on astunut pariimme.
 |
| Puhuva VHS-pää. (Luis Gnecco) |
Ideatasolla katsojakin asetetaan pohtimaan mainoskieltä ja politiikan realiteetteja: Päähenkilö eli EI-mainoskampanjan (= Ei jatkoa Pinochetille) vetäjä René Saveedra näkee heti alussa kampanjaa ideoitaessa ongelman. Kun kampanjasta halutaan vääryksiin ja rikoksiin keskittyvä, hän argumentoi että nyt lähdetään posin kautta ja kaikki mukaan -asenteella, jos halutaan voittaa eikä vain julistaa.
Tämä haaste pysyttelee pinnalla koko elokuvan keston ajan, samalla kun valtio alkaa kiinnostua vähän liiankin kanssa EI-porukan tekemisistä. Mainoskampanja leipätyökin näytetään kursailematta, kun saippusarjojen ja mainosten opeilla tehdään politiikkaa. Kompromissit ovat välttämättömiä.
Elokuva tosin rajaa tarinaa jättämällä varsinaisen ruohonjuuritasolla tehdyn massiivisen poliittisen työn kampanjan puolesta kokonaan pois, mutta rajaus on ymmärrettävä ja onnistunut, elokuvaa hyvin palveleva ratkaisu, samoin kuin esimerkiksi päähenkilö joka on komposiitti useammasta tosielämän esikuvastaan.
 |
| Maailmassa on valitettavasti aina helpompaa olla Guzmán kuin Saveedra. (Alfredo Castro) |
Larrainin ohjaus on mestariluokkaa, eikä älykäs käsikirjoitus (Pedro Peirano & Antonio Skármeta) jää sille jälkeen. Näyttelytyö on kautta linjan erinomaista ja Larrain on koonnut elokuvaan upean ja uskottavan ensemblen.
Jos pari on pakko nostaa esiin, niin kehutaan erikseen vaikkapa pääosan pragmaattisen mainosmiehen René Saveedran tekevä Gael García Bernal ja tämän vastapari, eli hänen mainostoimistonsa vieläkin pragmaattisempi johtaja Lucho Guzmán, jonka Alfredo Castro meille välittää.
Demokratia on tässä elokuvassa tarttuva korvamato, ja eräs sen loppukuvista, joissa pökertynyt Saveedra kulkee juhlijoiden keskellä kadulla poikansa sylissään on yksi uuden vuosituhannen unohtumattomia leffakuvia ja kerrassaan ansaittua feelgoodia.
Arvosana: 9/10
IMDB
Traileri
Kampanjan korvamato
