Joe Versus the Volcano / Joe ja tulivuori (USA 1990, John Patrick Shanley)

Tulivuoren huipulla. (Meg Ryan, Tom Hanks)

When a hypochondriac learns that he is dying, he accepts an offer to throw himself in a volcano at a tropical island, and along the way there, learns to truly live. (IMDB)

Joe on masentunut toimistorotta maailman masentavimmassa duunipaikassa. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saa hän lääkäriltään kuulla että hänellä on myös parantumaton sairaus ja vain puoli vuotta elinaikaa. Kun rikas eksentrikko teollisuuspamppu etsii Joen käsiinsä ja tarjoaa outoa diiliä tämän loppuelämästä sanoo Joe kyllä - ei hänellä ole enää mitään menetettävääkään.

Joe ja tulivuori on originelli aikuisten satu jossa realismi lukitaan visusti kaappiin parin mainion tunnin ajaksi. Joe ei juuri muistuta muita Nitraatin näkemiä elokuvia. Jos hakemalla jotain hakee niin ihquklasari Princess Bride / Prinsessan ryöstö liikkuu etäisesti samoilla vesillä. Leffan alkupuolella Joen heiluttelema kirjakolmikko 'Romeo ja Julia', 'Robinson Crusoe' ja 'Odysseia' valaisevat myös elokuvan tietä.

Tien valaisuista puheen ollen Meg Ryan, yksi leffan valopilkkuja. (kolmoisroolin 'kuopus' Patricia)

Ohjaaja / käsikirjoittaja Shanley luo leffaan ihan oman tetraalisen maailmansa: kirkkaita värejä ja mielikuvituksellisia lavasteita piisaa, dialogi on kekseliästä ja tarina hellyttävä. Leffafriikeille harmillisesti Shanley on ohjannut vain kaksi elokuvaa - vuoden 2008 filmatisointi hänen omasta 'Doubt' -näytelmästään on se toinen. Shanleyn leffapuoli koostuu suurimmaksi osaksi käsikirjoituksista, ohjauksen tapahtuessa enimmäkseen teatterissa.

Tom Hanks pääroolissa on mies paikallaan. Jokamies Hanksia harva vihaa ja moni hänestä pitää. Hanksin hyvät puolet tuovatkin mieleen häntä edellisen sukupolven James Stewartin (mm. Takaikkuna, Ihmeellinen on elämä), eli kunnollinen jokamies-symppis jota harvoin jos koskaan nähdään vetämässä pahiksen rooleja. Meg Ryan vastanäyttelijänä on myös nappivalinta, kemiat parilla kohtaavatkin mainiosti.

Ryan esittää Joessa kolmea eri naista, toimistorotta DeDeä ja sisarpuolia Angelicaa ja Patriciaa. Viimeinen on eniten se 'perus-Meg', keskimmäisen tyhjentäessä pajatson. Angelica on itsetuhoisen superrikkaan artistin parodia josta tulee mieleen Nicole Kidman ennen kuin Kidmankaan tiesi olevansa Kidman. Ryan ja Hanks ovat hyvä kombo komediaan erinomaisen ajoituksensa takia. Harmi että kumpikaan ei ole urallaan tehnyt enemmän komedioita. Ryan ja Hanks pelasivat hyvin yhteen ja ysärillähän he tekivätkin parina kolme leffaa, joista Joe oli ensimmäinen ja varmaan se vähiten mainittu.

Kuun juurella Matkatavaran kanssa.

Jotain pientä kitinääkin - elokuvan loppuosan saarikohtauksen natiivit (kivikasvoista Abe Vigodaa lukuun ottamatta) eivät oikein toimi. Patrician veneessä lukema kuvaus saaren historiasta on sen verran hauska että sen visualisoiminen onkin sitten melkein väistämättä vähemmän sitä.

Mutta kuitenkin: Joe ja tulivuori on ihana lämmin originelli, jollaisia näkee aivan turhan harvoin.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

All That Jazz / Syke ei sammu (USA 1979, Bob Fosse)

Jalalla koreasti, sydämellä vähemmän (Roy Scheider, Ann Reinking)

Director/choreographer Bob Fosse tells his own life story as he details the sordid life of Joe Gideon, a womanizing, drug-using dancer. (IMDB)

Yksi Nitraatin viime aikojen suurprojekteista liikkuvan kuvan saralla on ollut sadan+ vähän harvemmin katsottua tulleen elokuvatuttavan kanssa uudelleen tapaaminen kronologisessa järjestyksessä. Juna lähti asemalta vuonna 1920 (Tohtori Caligarin kabinetti) ja perille tullaan vuonna 2014 (He Ovat Paenneet). Kohta kilauttaa kasari, mutta sitä ennen vielä 70-luvun viimeiset tiristykset!

All That Jazz kertoo hyvin pitkälle elämäntapojensa ansiota rajun sydärin saavasta ohjaaja / koreografista, joka on juuri työstämässä uutta leffaa ja musikaalia (tosielämässä teokset olivat Lenny ja Chicago). Sairasvuoteella on sitten aikaa tehdä tiliä itsensä kanssa. Bob Fossen omaelämäkertamusikaali on taatusti erikoisimpia lajissaan. Se yhdistelee taide-elokuvaa, viihde-elokuvaa, musikaalia ja draamaa kieltäytyen itsepintaisesti ankkuroimasta yhteenkään näistä satamista.

Aika kuvaava shotti siitä mitä on luvassa.

Nitraatti törmäsi aikoinaan IMDB:n keskusteluforumeilla (rip) yhteen wanhaan itä-eurooppalaiseen kommariohjaajaan, jonka mielestä tämä oli paras musikaalileffa ikinä. No jaa. Elokuvan suurin fail on että pääosan Roy Scheider esittää koreografia (yms yms) musikaalissa, muttei osaa ollenkaan tanssia. Tai laulaa. Noh, ehkä Fosse ei vain halunnut ikuistaa kuviin itselleen kilpailijaa itsenään. Muutenhan Scheider vetää änkyräroolinsa varsin hyvin. Pari isompaa musiikkinumeroa myös hiukan epäonnistuvat, eivätkä pääse tunnetasolla ihan sinne minne on varmaan ollut tarkoitus.

Yy kaa koo nee. (Ann Reinking)

Leffan parhautta taas edustaa Ann Reinking, joka esittää enemmän tai vähemmän itseään - and she *can* dance. Lisäksi ATJ on leikattu todella hyvin - Joe Gideonin elämän aikajanassa uiminen on kekseliästä ja vaivatonta, vaikka leffa vaatiikin katsojaltaan hiukan normaalia enemmän.

All That Jazz on ohjaaja Fossen mukavan outo ja mielenkiintoinen kenraaliharjoitus omaa finaaliaan varten. Alle vuosikymmenen päästä elokuvan ensi-illan jälkeen olikin sitten showtime....

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Zardoz (IRL/USA 1974, John Boorman)

The Gun is good! The Penis is evil! The costume is... memorable!

In the distant future, a savage trained only to kill finds a way into the community of bored immortals that alone preserves humanity's achievements. (IMDB)

Paikallisen kinemateekin tarjonta on tänä vuonna ollut niin kurjaa, että Nitraatti on huomannut pääasiassa paneutuneensa indyjonesmaisella arkeologiainnolla elokuvakokoelmansa uudelleenkatseluun. Tämä ei tietysti ole ikinä hukkaan heitettyä aikaa, onhan kollektiooni tunnetusti (kyllä Nitraatti tuntee) sen verran kovatasoinen!

Zardozin tulevaisuudessa maailma on jakaantunut kahtia. Pyörteessä asustaville Ikuisille maailma on jonkinlainen maaseutuhippi-unelmien ja 2300-luvun art decon aseksuaalinen utopiajohdannainen - loputonta, huoletonta elämää jossa ainoa rangaistus Luopioille (ärrinmurrin-Ikuisia) on vanhentaminen (johon ei kuole). Kaikille muille onkin sitten luvassa Erämään dystopiaa: Brutaaleja (prolet) tappavat, raiskaavat ja maailman masentavimmalta ja epämiellyttävimmältä näyttävään maanviljelyyn pakottavat Tuhoajat (sotilaat) saavat yhdessä Mad Maxin maailman näyttämään Disneylandilta.

Eternaaleja + Zed. Edessä (v-o) leffan keskushenkilöt: Charlotte Rampling (Consuella), John Alderton (Friend), Sara Kestleman (May), Sean Connery (Zed). Huomioi taustalta iso kasa proto-starwarsleiaorganoja!

Tämän asetelman keskelle karauttaa Sean Conneryn esittämä Tuhoaja-Zed (ikimuistettavassa asussaan) muuttamaan maailman kulkua. Sattumalta tarkoituksella Zed onnistuu matkaamaan Erämaasta Pyörteeseen ja soppa alkaa kiehua kun eräs tiedemiehistä haluaa tutkia tätä luolamiestä josta toivoo lääkettä useita Pyörteen Ikuisia Apaatikoiksi (stay with me here!) muuttaneeseen tautiin. Molemmat saavat vastapelurikseen (tyrmäävän upean näköisen) Charlotte Ramplingin esittämän konservatiivi Consuellan.

Mind probe -tuokio. Zardozin mielikuvituksekasta lavastustyötä - iso käsi tuotantosuunnittelija Anthony Prattille.

Zardoz on mielikuvituksekas ajatusleikki, ei räminäscifiä, vaikka porukkaa teilataankin kuin Schwarzeneggerin pätkässä. Zardoz ei myöskään ole ollenkaan maineensa veroisen käsittämätön, jahka keskittyy - Spartacusmainen perusideahan on itsessään jopa suht peruskauraa. Elokuvan hyvin mietitty maailma kiehtoo ainakin Nitraattia varsin helposti kestonsa ajan. Zardozin käsikirjoitus on elokuvan ohjaajan John Boormanin oma hengentuote. Boormanin muita tutustumisen arvoisia ohjauksia ovat mm. survival horror Syvä Joki (Deliverance) (1972) ja Kuningas Arthur -tarina Excalibur (1981).

Brutaalit, Ikuiset, Luopiot, Apaatikot ja Tuhoajat. Zardozin maailman ihmisluokista kuvassa kaksi tai ehkä jopa kolme.

Lopuksi täytynee kuitenkin pienenä varoituksen sanana todeta että Zardozin yleisarvostus on ikävän alhainen. Leffa löytyy monilta kalkkunalistoilta ja julkaisuaikaisetkin kritiikit olivat kaikkea muuta kuin mairittelevia. Aika on kuitenkin tässäkin tapauksessa Nitraatin mielestä erotellut jyvät akanoista. Nitraatti pitääkin Zardozia yhtenä 70-luvun mielenkiintoisimmista scifeistä (suht iso lista!), joka paranee jokaisella katselukerralla.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri