Nitraatin Leffavuosi 2022

Leffavuodelle 2023!

Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2021 että vuoden 2022 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta.

2021-2022

And the winner is...

Huonoin: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore (2022) / Rakkaani Merikapteeni (2022)

Nitraatilla oli ensimmäistä kertaa bloginsa historiassa kaksi tasavahvaa pettymystä. Uusin Dumbledore oli sekava melukone ilman sydäntä ja Klaus Härö teki viimeinkin jotain, johon Nitraatti epäili hänen olevan kykenemätön, eli heikon elokuvan. Merikapteeni oli puuduttavan tavanomainen ja jankkaava draama, eivätkä sitä pelastaneet edes Irlannin alikäytetyt kuvauspaikat. 6/10 molemmille.

#3: Kultainen maa (2022)

Kultainen Maa valloittaa raikkaalla kotimaisella näkökulmallaan maahanmuuttokysymyksiin, kun suomalainen somaliperhe muuttaa Somaliaan perustamaan kaivosta. Tarjosipa se Nitralle myös tähän astisen 2021-2022 rupeaman muistettavimman ja hykerryttävimmän kohtauksen, kun Suomessa syntynyt ja kasvanut esiteini katselee epäuskoisena auton ikkunasta tulevan kotimaansa heikkoa infraa.

KM oli muuten aika tasoissa suht mainion ja peittelemättömän Tina Turner-dokkarin (Tina, 2021) kanssa, mutta Tina ei ehkä kuitenkaan keskittynyt aivan tarpeeksi itse musiikkiin. 8/10.

#2: Everything Everywhere All at Once (2022)

Ylpeät vanhemmat julistavat: Matrix (1999) ja Being John Malkovich (1999) ovat saaneet lapsen. Scifidraamatoimintakomedian ja pari muutakin genreä mukaansa kahmaiseva pläjäys väsyneen pesulaa pyörittävän aasialais-amerikkalaisen perheen kaikkien aikojen oudoimmasta päivästä potenssiin miljoona oli kerrassaan virkistävää vaihtelua, vaikka välillä räminän ja eksposition määrä uhkasikin hukuttaa Nitraatin alleen. 8/10.

#1: Val (2021)

Peittelemättömän rankka ja rehellinen taiteilijan henkilökuvadokkari oli tällä kertaa aika selkeä voittaja. Vuosikymmenen valioita, uskaltaa Nitraatti luvata jo nyt. Valista Nitra kirjoittelikin jo laajemmin. 9/10.

2012

Tanssi yli pillerikasojen.

2012 #5: Silver Linings Playbook / Unelmien Pelikirja

Hullun ja varttihullun epätavallinen rakkaustarina on romcom vaativampaan draamamakuun. Bradley Cooperin ja Jennifer Lawrencen mainio kemia sekä ohjaaja Russellin erinomainen kässäri (Matthew Quickin kirjasta) ovat elokuvaa vahvasti kannattelevia peruspilareita. 9/10.
IMDB
Traileri

Tom of Gotham.

2012 #4: The Dark Knight Rises / Yön Ritarin Paluu

Kolmas ja vika Nolanin lepakkoleffa on tuosta trilogiasta Nitraatin suosikki. Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkiinsa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena. DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin vaivattomasti uusintakatseluja. 9/10.
IMDB
Traileri

Iso Vee.

2012 #3: Korsoteoria

Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen osoitti hallitsevansa lähiöangstin draaman ja mustan huumorin täydellisesti jo tässä puolituntisessa, tyylipuhtaassa varastonaisen ja teinipojan rakkausodysseija-lyhärissään, jota kivikasvoinen Armi Toivanen tähdittää rakastettavan lakonisesti. Sama parivaljakko paalutti myös edellisen vuosikymmenen parhaimmistoon kuuluvan Päin Seinää -kokoillan leffan pari vuotta myöhemmin. 10/10.
Elonet
Traileri

Leikitäänkö piilosta?

2012 #2: Zero Dark Thirty

Bigelowin älykäs tiedustelu- ja sotaleffan teknotrilleriristeymä on alallaan kepoisesti edellisen vuosikymmenen tyydyttävin. Osama Bin Ladenin jahdista kerrotaan huolella ja yksityiskohtaisesti, kaiken huipentuessa erinomaiseen puolituntiseen varsinaisesta tappo-operaatiosta. Erikoismaininta Alexander Desplatin maailmanlopun musiikeille. Ohjaaja Kathryn Bigelow tekee parempaa ja tiukempaa äijäleffaa kuin useimmat miehet. 10/10.
IMDB
Traileri

Suvullinen mustia lampaita.

2012 #1: Dark Shadows

Uudelleenkatselua erinomaisesti kestävä kauhukomedia on tutun parivaljakon eli goottimies Tim Burtonin ja Johnny Deppin aika mones - ja toistaiseksi viimeinen - yhteinen viritys. Tässä muikean nautittavassa tekeleessä 1700-luvulla vangittu vampyyri palailee 1970-luvulla pistämään salaisuuksia pursuvan perheensä röksähtänyttä olemista uuteen uskoon. Tämäkään ei pelkästään vuotensa, vaan myös vuosikymmenensä parhaimmistoa. 10/10.
IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2023!

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Jäniksen Vuosi (Suomi 1977, Risto Jarva)

Mene ja löydä.

Mainosmies Kaarlo Vatasen suhde vaimoon on kriisissä ja työelämä turhauttaa. Mainospäällikkö Huhtinen määrää Vatasen ja valokuvaaja Miettisen työmatkalle ja tiellä Kouvolaan he törmäävät autollaan pieneen jäniksenpoikaan. Vatanen katoaa metsään hoitamaan vammautunutta eläintä, kuulee sisäisen erämiehensä kutsun ja päätyy jänis mukanaan kiertämään ympäri Suomea. Onnistuuko Vatanen pyristelemään ulos yhteiskunnan oravanpyörästä? (Elonet)

Nitraatin oli tarkoitus käsitellä tänä itsenäisyyspänä Komisario Palmu-elokuvasarja ja ensi vuonna Jänis, mutta Antti Litjan (1938-2022) kesäinen poismeno kääntää järjestyksen. Tänä vuonna Nitraatti siis kunnioittaa - hienon elokuvan lisäksi - myös vasta lähteneen Jäniksen Vuoden pääosan esittäjän Antti Litjan muistoa.

Jäniksen Vuoden ohjaajan Risto Jarvan ura oli jo kehittynyt varsin mukavasti alun ylitaiteellisista elokuvista (Bensaa Suonissa, Ruusujen Aika) ja raadollisista työläiskuvauksista (Yhden Miehen Sota, Kun Taivas Putoaa) kohti suurempien yleisöjen elokuvaa.

Matkailumaniaa. Antti Litja, Heikki Nousiainen, Eija Pokkinen.

Todellinen tähtiin kirjoitettu kohtaaminen tapahtui, kun Jarvan ja näyttelijä Antti Litjan tiet kohtasivat vuoden 1975 yleisömenestyskomediassa Mies Joka Ei Osannut Sanoa EI. Vaikka se ei ole millään muotoa Nitraatin suosikki Jarvan tuotannosta ja sen komediaelementit tuntuvat vanhentuneen käsiin, oli se silti ohjaajalleen selvä tyylinmuutos ja kauan janottu jymy-yleisömenestys.

Sitä seuranneessa mainiossa Jarvan, Kullervo Kukkasjärven ja Jussi Kylätaskun kirjoittamassa Lomassa (1976), jossa Antti Litjan esittämä suomalainen stiff upper lip-tyyppi ajautuu aurinkolomalle pelkillä talvikamppeilla varustettuna ja tässä Jäniksen Vuodessa (1977) huumorikin on säilyttänyt tehonsa.

Tuo JKK-kolmikko väänsi Jäniksen Vuodessa käsikirjoitusmuotoon vuonna 1975 - joka kiinalaisen horoskoopin mukaan muuten oli jäniksen vuosi - julkaistun ja yhden Paasilinnan rakastetuimmista kirjoista.

Siinä kylmään moderniin sivilisaatioon yhtäkkiä kyllästyvä reportteri (elokuvaversiossa mainosmies) Kaarlo Vatanen kaappaa kainaloonsa loukkaantuneen jäniksen ja lähtee odysseialle kohti omaa Shangri-la:taan: koskematonta, puhdasta Lapin korpea ja hyviä ihmisiä.

Vatasen kujatonta kävelyä, ei juoksua halki suomen.

Jäniksen Vuodessa on vain yksi suuri rooli, ja koko homma lepää paljolti Antti Litjan harteilla. Tämän Vataseen syöttämä rauhallinen olemus ja pinnan alla pyyhkivät suuret kuohut ovat elinehto Jäniksen toimivuudelle. Toki Nitraatin pitää mainita myös Vatasen hellyttävä jänö (oik. jänöt, lue alta).

Parivaljakkoa vastaantuleva hahmokavalkadikin on anteliasta sorttia. Juha Kandolin on Vatasen työkaveri, illuusioton valokuvaaja Miettinen. Kauko Helovirta tekee suomalaisen reilun poliisin perikuvan, Hannu Lauri inhan mainospomo Huhtisen ja Eija Pokkinen on italialainen luksusturisti.

Muistettavin sivuhahmo on kuitenkin niin elokuvassa kuin kirjassakin Kekkosen ympärille vaihdokas-salaaliittoteorian rakentanut erakko, entinen nimismies Hannikainen, jonka leffassa tekee hykerryttävästi Martti Kuningas. Sivuhahmojen tekijöiksi löytyy lisäksi Ahti Kuoppalaa, Markku Huhtamoa, Esa Pakarinen Jr:ää, Rita Polsteria, Heikki Nousiaista, Jukka Sipilää jne.

Nimismieskin heltyy karvaisen kaverin kanssa. (Kauko Helovirta, Antti Litja)

Hupaisaa triviaa oli elokuvan toisen päätähden, eli jäniksen etsintä. Kysehän oli oikeasti tietty jäniksistä monikossa, kun ainakin 11 suippokorvaa jänönpentua elokuvassa jänöilee samana jänönä.

Jarvan silloinen rakastettu ja satunnainen näyttelijä, valokuvamallina euroopassa ja sittemmin kääntäjänä suomessa uran tehnyt Eija Pokkinen muisteli hauskasti tuoreehkossa elämänkerrassaan sitä, miten Jarva, hän ja kourallinen työryhmää yritti saalistaa jäniksiä joltain saarelta verkoilla.

Homma jäi lopulta enimmäkseen ammattilaisten tehtäväksi, vaikka Jarva itsekin kesytti ja kasvatti niistä muutaman kotonaan. Pokkinen myös kertoi, että muutama jäniksistä kesyyntyi hyvin ja viihtyi Jarvan sylissä. Onpa jälkipolville nyt säästynyt parhaan jänönäyttelijän nimikin: Luttana. Kuvausten aikana osa jänöistä teki omat vatasensa, eli karkasi Lapin luontoon. Loput palautettiin kuvausten päätyttyä Ähtärin eläinpuistoon.

Metsä ja mies suojana.

Joulukuussa 1977 Jäniksen Vuoden ensi-ilta ja elokuvan vastaanotto jännittivät ohjaaja Jarvaa. Kutsuvierasnäytännössä elokuva sai vahvat suosionsoitukset ja Jarva onnittelut. Illan päättänyt taksimatka päätti myös Risto Jarvan elämän, kun Kuusisaaressa tapahtui kohtalokas onnettomuus. Vastaan tullut sanomalehtien jakeluauto oli lähtenyt mutkassa luisumaan poikittain taksia kohti. Etupenkillä istunut ohjaaja sekä taksikuksi kuolivat välittömästi.

Eija Pokkinen kertoi kirjassaan koskettavasti tuosta poismenosta: kuvausten aikaan Pokkinenkin yritti kesyttää ja kasvattaa yhden jäniksistä, mutta luovutti kun häntä kävi niin sääliksi hätäpäissään ja paniikissa kohti ikkunaa ja vapautta pomppimalla yrittänyt jänis. Hän samaistui onnettomuuden ja menetyksensä jälkeen jäniskasvattiinsa.

Nitraatin vaihtoehtomaailmassa Jarva olisi elänyt ja ohjannut Litjaa Nitraatin suosikkipaasiilinnan Hirtettyjen Kettujen Metsä filmatisoinnissa. Mutta aina ei käy niin kuin haaveiltiin. Jäniksen Vuosi on muuten yksi harvoja suomikirjoja, joista ulkomaillakin on tehty oma elokuvasovituksensa. Ranskikset pitävät Paasilinnasta, joten sieltä kajahti.

Ohjaaja Risto Jarva (vas.) ja näyttelijä Jukka Sipilä Jäniksen kuvauksissa.

Arto Paasilinnasta (1942-2018) puheen ollen: hänen kirjoissaanhan on mukavan tutunomainen kaava: oman pillinsä mukaan tanssiva ammattimies kohtaa kirjan lopussa kakofonian. Jäniksen Vuoden elokuvaversio sekä säilyttää että rikkoo tuota kaavaa.

Elokuvassa ei ole - ehkä onneksikin - kirjan päättävää rajaselkkausta ja hulluja hiihtoja. Samaa virkaa leffassa toimittaa lapin luksuslomailijoiden vyöryminen Vatasen elinpiiriin. Tosin, jos jonkun asian kirjasta Nitraatti saisi elokuvaan lisätä, olisi se ehdottomasti Vatasen katkera kamppailu metsäsavotalla ruokaa varastelevan korpin kanssa. Sen tekeminen kuviksi olisi kuitenkin ollut liian vaikeaa, vaivalloista ja kallista.

Jäniksen loppu on suomielokuvan unohtumattomimpia, mystisimpiä ja koskettavimpia, kun elokuvan ja kirjan läpäissyt teema, eli itse-ehtoisesti kahlitun ihmisen ruumiin ja mielen vapautuminen hakee lopullisen kuvallisen ja lyyrisen muotonsa kääntämällä kirjan lopun periaatteessa nurinpäin ja tekemällä siitä vielä unohtumattomamman version. Tavanomaisen loppuhimmennyksenkin sijaan elokuva päättyy loppukirkastukseen.

Paasilinnan parhaimmistoa.

Paasilinnalle tyypillinen kohkausloppu, joka siis kirjaversiosta löytyy, kohtasi Jarvan elokuvaversiossa selvän voittajansa. Myös Markku Kopiston pienimuotoinen musiikki sopii elokuvaan kuin nyrkki silmään: tyyli olikin ohjaajan ehdottama. Jäniksen Vuosi oli yleisömenestys ja ohjaaja Risto Jarva sai elokuvasta postuumin Jussin. Toinen pysti meni käsikirjoitusryhmälle.

Jäniksen Vuosi on Nitraatin vahva ehdokas parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi ikinä. Ainakin se on paras suomalainen road movie. Jäniksen vuosi on myös elokuva heikomman puolelle asettumisesta ja kertomus siitä, miten hyvyys tekee elämän mielekkääksi - tänäkin päivänä. Ajatonta filosofiaa.

Jäniksiä ja ihmisiä, sekä ajatonta empatiaa.

Risto Jarva 1934-1977
Antti Litja 1938-2022

Arvosana: 10/10

Elonet
IMDB
Traileri (no ei oikeastaan, mutta kohtauksia elokuvasta)

Nitraatin Pelinurkka: Dungeons & Dragons Online (Turbine / SSG 2006- )

"Mitä sinä oikein haluat? Ruokaako?"

Viimeisen parin vuoden aikana Nitraatin vuosikymmenen jatkunut suuri pelirakkaus World of Warcraftia kohtaan on osoittanut kuihtumisen merkkejä. Jokainen sen hahmoluokka tuntuu nykyään pelautuvan aika samalla lailla, optiot hahmon kustomoinnissa ovat koko ajan vähentyneet, ja peli tuntuu nyt aivan liian helpolle, sekä väärällä tavalla vaivattomalle.

Apuun ryntäsi Nitraatin uusvanha innostus: jo aikoinaan ennen WOW:ia koklattu, mutta silloin parin kuukauden jälkeen hylätty, semi-indie mmorpg(*)-veteraani Dungeons & Dragons Online, lyhyemmin DDO.

"Nyt on osuttava tai kuoltava!" Puolituis-taikuri/varas/palemaster etelämeren liskomiesten kimpussa.

Mikä se on?

DDO sijoittuu tuttuakin tutumman Dungeons & Dragons-roolipelin maailmaan. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että tämän 1970-luvulla pöytäminiatyyristrategiapelistä pöytäroolipeliksi muuttuneen ja sittemmin sähköisiin muotoihinkin taipuneen tekeleen vaikutteet ovat varsin selvästi Tolkienilta ja Keskimaasta lähtöisin, toki omilla mausteillaan lisättynä.

Kuten WoW:issa, DDO:ssakin pelaaja ohjaa yhtä hahmoa jolle hän valitsee ulkonäön, sukupuolen, rodun ja hahmoluokan (ajattele ammattia). Toisin kuin WOW:issa, tämän lisäksi DDO:ssa hahmoaan saa muokata enemmän mieleisekseen ja valita myös maailmankatsomuksen, monipuolisemmin hahmokykyjä, sekä jakaa tietyn määrän pisteitä hahmon henkiseen ja fyysiseen osaamiseen vaikuttaviin arvoihin.

"Kaikelle on maaginen selitys." Puolituissamoojavaras eli ranger-rogue cityelämän pauloissa.

Ammattien kirjo on tyydyttävä: varkaista pappien kautta bardeihin ja kymmenen muuta. Rotujakin löytyy kääpiöistä ihmisten kautta haltioihin plus kaikenmoiset taivaan ja helvetin ökömöttiäiset siltä väliltä. Optioita on siis näissäkin selvästi WOW:ia enemmän.

Pikanttina lisämausteena DDO sijoittuu - tutumman dunkkiksen perusfantsu-Faerunin lisäksi - myös dunkkiksen Eberron-maailmaan, joten halutessaan pääsee pelaamaan vähän steampunkahtavampiakin rotuja ja luokkia.

"Ei voi olla totta. Seikkailun viimeisessä taistelussa!" Pelin ärjyimpiä vastuksia, wanha kunnon Tuijottaja (Beholder).

Mitä siinä voi tehdä?

Ensinnäkin, DDO:ssa voi pelata aivan itsekseen paremmin kuin WoW:issa koskaan. Siinä missä WoW:in maailmassa kaikki röntöstävät samoilla pelloilla, luo DDO jokaiselle pelaajalle ja maksimissaan tämän neljälle kaverille oman maailman mitä samoilla, kaupunkien keskitettyjä markkinakeskustoja lukuunottamatta. Niissä bisneksiään voi halutessaan hoitaa muidenkin pelaajien kanssa.

Yksittäisille hahmoille tai pienille ryhmille luotavilla maailmankartoilla on lähinnä tappo- ja tutkimustehtäviä, ei varsinaisia seikkailutehtäviä kuten WoW:issa. DDO:ssa niiden virkaa hoitavat instanssien eli yhdelle hahmolle tai ryhmälle erikseen luotujen skenarioiden sisäiset tehtävät, ja niitä löytyy todella runsaasti. Myös vaikeustasoa voi säätää monipuolisesti: isommilla riskeillä on tietysti luvassa myös isommat palkkiot.

"Mitähän tostakin tapahtuu?" Taitopuut syynissä.

Tehtävien suorittamisesta peli jakaa hahmolle kokemuspisteitä, joita tarpeeksi kerättyään hahmo nousee seuraavalle tasolle ja pääsee valkkamaan itselleen lisää kykyjä. Myös tasojen nousun välissä on luvassa pikkusäätöä, kun peli jakelee aina tietyin välein hahmopuupisteitä. Niitä käytetään hahmon kustomointiin erillisistä ammatin ja rodun mukaan valittavista taitopuista, jotka tapaavat vahvistaa hahmon jotain yksittäistä osaamisaluetta entisestään. Ne ajavat vähän samaa asiaa kuin paperiversion prestige classit.

Tämän lisäksi pelissä on erikoisteemaviikkoja, jolloin voi suorittaa jotain teemaan liittyvää tekemistä ja kerätä roippeita, joita ei muulloin pysty saamaan. Tätä puolta pelistä Nitraatti ei ole vielä ehtinyt suuremmin tutkimaan, kuten ei hardcore-moodiakaan, jossa pätee hahmojen pysyväiskuoleman laki.

Jos valmiit maailmasta löytyvät esineet eivät tyydytä hahmoa tarpeeksi, on jokaisella hahmolla myös mahdollisuus väkertää ihan omia taikakamppeitaan, tai vaihtaa raakamateriaalit valmiisiin puteleihin, taikascrolleihin tai muuhun tilpehööriin.

"Tehkää jotain siellä takana!" Moninpelissä yksilön virheistä tulee helposti myös kollektiivinen kokemus!

Mitä siinä voi tehdä muiden kanssa?

Isompien ihmisporukoiden kanssa voi harrastaa raidausta, eli vaikeampia instansseja jotka on mitoitettu suuremmille ryhmille. Huhut kertovat että DDO:ssa voisi myös harrastaa pelaaja vastaan pelaaja -tyylistä taistelua, mutta sitä Nitraatti ei ole suuremmin tutkinut, kuten ei toistaiseksi oikeastaan tuota raidaustakaan.

Myös moninpeleille tyypillisiä kiltoja voi perustaa, soolottajatkin ihan vaikka yhden miehen tai naisen versionsa. WoW:in harmillisesti hylkäämät konkreettiset stattiedut killoista hahmoille elävät ja voivat DDO:ssa hyvin.

Mitä se maksaa?

DDO oli alun perin kuukausimaksullinen, mutta siitä tuli parin vuoden jälkeen F2P eli ilmaispeli, jossa on semi-vahvat P2P (maksa pelataksesi) -mausteet. DDO on malliesimerkki siitä, miten tällainen hybridi tulee tehdä. Käytetyt eurot muutetaan pelin omaksi sisäiseksi metavaluutaksi, jota hienona piirteenä saa pikkuhiljaa myös ihan pelkästään peliä pelaamalla.

Mm. druidin hahmoluokka oli aikoinaan maksullinen. Nyt suentassu saa lueskella kirjojaan ihan ilmatteeksi.

DDO:ta voi pelata aika jees sijoittamatta siihen pennin hyrrää, mutta jo pienen määrän euroja siihen upottava saa mukavia elämäntasoetuja. DDO antaa pelaajan myös valita ostoksensa todella monipuolisesti: kassalla pelin lisäosalle 'kiitos ei' -sanova voi sen sijaan valkata vaikkapa pelkän maagisen selkärepun, jonkun erikoisrodun, hahmopuun tai pari parannuspulloa.

Peliin on myös julkaistu varsin tasaisesti uutta pelattavaa lukuisten pienempien seikkailupakkausten ja muutaman isomman laajennusosan muodoissa. Suurin osa näistä on maksullisia, mutta hinnat ihan uusinta uutta lukuunottamatta tuppaavat olemaan aika huokeita, ja jaetaanpa niitä aina silloin tällöin myös ilmatteeksi. Myös DDO:n kuukausimaksullinen pelaaminen on mahdollista, mutta sen suomat edut eivat riitä vakuuttamaan ainakaan Nitraattia.

Tavaraa, tavaraa, tavaraa. Hahmon, hahmon pankin ja killan pankin inventaarioita.

Tutoria ei jätetä

Varsinkin paperiroolipeliversiota D&D:stä tuntemattomalle jo DDO:n hahmonluonti (sovelletut D&D:n 3.5 painoksen säännöt) voi näyttäytyä hyvinkin vaativana prosessina. Toki avuksi kiitää pelin oma sisäinen ohjeistus ja internet erilaisine neuvosivuineen. Vaativuus heijastuu myös itse pelin pelaamiseen: huonosti suunnitellulla hahmolla on vaikeampi pärjätä.

Ihan pystymetsästä pelin pariin ajautuvaa Nitraatti kehottaa lämpimästi nojaamaan tutoriaaleihin ja kokeilemaan pelaamista valmishahmoilla, sekä tutustumaan pelin forumeihin ja wikiin, YouTube-pelivideoihin ja niin edelleen. On syytä varautua siihen, että DDO on sen verran oldskool, ettei se jaksa loputtomiin pitää pelaajaansa kädestä kiinni.

"Miekkaa ja magiaa ja voidaan me vähän ajatellakin." Haltia-samoojavaras väkertämässä yhden pelin kinkkisimmän puzzlen parissa. Kolme hurraahuutoa netin ratkaisusivustoille!

Pelissä on sen julkaisuaikojen kymmenen hahmotason sijasta niitä nyt kokonaiset kolmekymmentä. Melkein jokainen dunkkiksen paperiversiota hangannut tietää, että peli on nautittavimmillaan siellä ysitason maissa ja alle, kun hahmot eivät vielä ole mitään jumalia ja äkkikuolemia sattuu harvemmin.

Mutta kyllä DDO Nitraatille maittaa ainakin tuonne 20-tason kieppeille, vaikka power creep onkin aika hurjaa paperiversioon verrattuna. 20 plussaa pelissä ei Nitraatti ole vielä edes ehtinyt testaamaan.

"Oliks tää nyt sit tässä?" Jotkut meistä makaavat ojanpohjalla örkkinuolia täynnä, mutta katselevat tähtiin.

Loppusanat

Asiat mitkä tekevät DDO:sta Nitraatille tällä hetkellä kaikkein mieluisimman MMORPG:in ovat aika selviä. DDO on Nitraatin diggaamaa dunkkista, se on monipuolinen ja hyvällä tavalla monimutkainen, sitä voi pelata tyydyttävästi täysin itsekseen omilla aikatauluillaan, siinä on turkasen paljon pelattavaa ja pelin sisäiset ostot ilman kuukausimaksu-orjuutta ovat esimerkillisen hyvin toteutetut.

Nyt taas vinguttamaan DDO:n miekkaa & magiaa - ja voi Nitraatti vähän ajatellakin.

Arvosana: 9/10

Traileri
Kotisivut
DDO-Wiki (pelin erinomainen ohjesivusto)
DDO forum (pelin keskustelusivusto)

(*) monen pelaajan tietokoneroolipeli
Kuvatekstiquotet: roperyhmien kuuluisia viimeisiä sanoja

Nitraatin Halloween VI: Kolmetoista Koulukauharia

Kerro mitä tänään koulussa opit?

Tänä halloweenina Nitraatti ilmoittautuu koulun penkille. Penkistä ei olla turhan tarkka: niin lääkis, kotikoulu, koirakoulu kuin ne perinteisemmätkin muodot tältä kauhareiden listalta löytyvät. 

 

Asiaankuuluvasti kolmellatoista osanottajalla operoivalla listalla vallitsee laadultaan nouseva järjestys.

1. Class of 1999 (USA 1990, Mark L. Lester)
Kolme wanhaa ihmisen näköistä sotarobottia uudelleenohjelmoidaan opetushommiin lähitulevaisuuden jengiytyneeseen ja väkivaltaiseen lukioon. Juoni kuulostaa paljon paremmalle kuin mitä leffamuodon lopputulos on. Laveasti vetävät mm. veteraanit Malcolm McDowell, Pam Grier ja Stacy Keach. 3/10.
IMDB
Traileri

2. The Craft / Noitapiiri (USA 1996, Andrew Fleming)
Katolisen yksityiskoulun nuori noitajengi kaipaa uutta verta keskuuteensa tässä erittäin ysärille haiskahtavassa teinikauharissa, jonka viimeisin nettimeemien yllyttämä katselukerta Nitraatin piti jättää EPEK(*)-syistä kesken. Fairuza Balk pahistelee. 5/10.
IMDB
Traileri

3. Flatliners / Raja tuntemattomaan (USA 1990, Joel Schumacher)
Lääkiksen opiskelijaporukka tutkii ja testailee, että onko kuolemanjälkeistä elämää muutenkin kuin krapulassa. Jälleen osastoa 'aihe mielenkiintoisempi kuin toteutus'. Kokenut ulkoisen tyylin kehäkettu Joel Schumacher ohjasi, Kiefer Sutherland, Kevin Bacon, Julia Roberts ja kumppanit flatlainailivat. 6/10.

IMDB
Traileri

4. Raising Cain / Kahdet kasvot (USA 1992, Brian De Palma)
Häiriintynyt lapsipsykologi siirtää oppejaan seuraavaan sukupolveen, vai onko kaikki pelkkää kuvitelmaa? Brian De Palman unohtuneempi pikkukauhari pääsee listalle aiheensa vuoksi. 7/10.
IMDB
Traileri

5. The Faculty / Kauhun oppitunnit (USA/MEX 1998, Robert Rodriguez)
Lukion opet vaikuttavat vähintään erikoisille. Onko kaiken takana alienien maailmanvalloitusyritys? Rivakasti etenevän ja suht katsottavan scifikauharin opettajakatraasta löytyvät mömmöm Famke Janssen, Bebe Neuwirth, Robert Patrick, Salma Hayek ja Jon Stewart(!). Elijah Wood, Josh Hartnett jne kouluilevat. 7/10.
IMDB
Traileri

6. Jennifer's Body (USA 2009, Karyn Kusama)
Lukion teiniprinsessa muuttuu ikävien sattumien kautta lukiopoikia syöväksi demoniksi. Tästä hupaisasta ja tyylikkäästä teinikauharista Nitraatti on jo kirjoitellut pidemminkin. 8/10.
IMDB
Traileri

7. Night of the Creeps / Lötköjen yö (USA 1986, Fred Dekker)
College-kampus kokee inhojen avaruuden aivoja syövien illimatojen hyökkäyksen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fred Dekkerin hauska scifikauhukomediapastissi jaksaa viihdyttää vuosikymmenestä toiseen. 8/10.
IMDB
Traileri

8. Nightmare on Elm Street / Painajainen Elm Streetillä (USA 1984, Wes Craven)
Lukiolaista alkaa kaatua riveistä unien mörön viemänä. Tässä Wes Cravenin aloittamassa kasarin kauhuleffasarjojen kantaäiteihin lukeutuvassa ekassa, omaperäisessä, tunnelmallisessa ja parhaassa Jalavatiessä haudantakaisen Freddy-talonmiehen kynsiin joutuu mm. nuori Johnny Depp. 8/10.
IMDB
Traileri

9. Village of the Damned / Kirottu kylä (UK 1960, Wolf Rilla)
Selittämätön ilmiö lyö pikkukylän ihmiset kanveesiin. Myöhemmin paljastuu, että jokainen synnyttämään kykenevä inehmo on nokosten jäljiltä raskaana ja jälkeläiset tunnostavat tähtienvälisiltä. John Wyndhamin kirjasta väännetty tiukka pienen budjetin brittiscifikauhuilu toimii.

Itse suuri John Carpenter väkersi elokuvasta vähemmän suuren mutta suht katsottavan uusintaversion ysärillä. Sen pääosassa kikkaili itse Teräsmies Christopher Reeve, vähän ennen surullista halvaantumisonnettomuuttaan.

Triviana Nitraatti mainitsee, että vasta edesmenneen Robbie Coltranen tähdittämän erinomaisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan yksi muistettavimpia lainauksia on, kun Fitzin vauva-arjen uuvuttama Judith-vaimo (Barbara Flynn) puuskahtaa Wyndhamin kirjaan viitaten, että vain mies voi pitää pelkkänä scifinä tarinaa, jossa lapset vievät kaiken ajan ja elinvoiman! 9/10.
IMDB
Traileri

10. Suspiria (ITA 1977, Dario Argento)
Saksalaisen tanssikoulun nuoret neitoset alkavat kokea verisen ikäviä tässä lähes täysin unenomaiseen tunnelmaansa nojautuvassa Dario Argenton noitakauharissa. Mikäpä nojautuessa, kun se on luotu näin mahdottoman hyvin. 9/10.
IMDB
Traileri

11. Prince of Darkness / Pimeyden valtias (USA 1987, John Carpenter)
Yliopiston jatko-opiskelijat saavat suoritettavakseen vihtahousun pitkän oppimäärän. John Carpenterin parhaisiin lukeutuvassa tiivistunnelmaisessa scifikauharissa mm. Donald Pleasance, Lisa Blount ja Dennis Dun jeesustelevat, tohtoroivat ja metafysisoivat iljettävien ökkömöttiäisten ja säväyttävien näkyjen avustuksella. 9/10.
IMDB
Traileri

12. White Dog / Valkoinen koira (USA 1982, Sam Fuller)
Koulu se on koirakoulukin. Nuori nainen adoptoi komean valkoisen koiran, josta alkaa epäillä, että väri eläimeen on iskoistettu vähän pintaa syvemmällekin. Mittavan uran tehneen ohjaajansa Samuel Fullerin paras on pienen eksploitaatioleffan muodon omaavana rotuaihettaan paremmin ja käytännönläheisemmin pohdiskeleva kuin kymmenen laimeaa Oscar-voittajaa. 10/10.
IMDB
Traileri

13. Carrie (USA 1976, Brian De Palma)
Lukion seinäruusu Carrie kipuilee heräävien telekineettisten voimiensa, umpiuskovaisen ja -hullun äitinsä, sekä teinien julman käytösviidakon kanssa. Kouluhorrorin kruunattu kuningatar Carrie on kokeneen kauhariohjaajansa Brian De Palman kerrassaan onnistunut näkemys Stephen Kingin vähemmän onnistuneesta kirjasta. 10/10.
IMDB
Traileri

(*) Ei pysty, ei kykene.

Spelskandalen / Peliskandaali (Ruotsi 2022, Dennis Magnusson)

Konnankoukkuja kolmelle.

Pohjois-Ruotsissa asuva uhkapeli- ja urheiluhullu Bosse lähtee tavoittelemaan isoja rahoja raviradoilta, jääkiekkokaukaloista ja jalkapallokentiltä. (YLE)

Tämän vuoden loppukesä oli Nitraatilla odotuksen aikaa. Potentiaalisia vuoden parhaan sarjan trailereita tuli pyöriteltyä useammankin kerran. Sitten koitti syksy ja tilinteon hetki: oliko Sandman vai House of the Dragon vuoden paras sarja? No... ei. Eka oli rampaannuttavan woke ja toka tylsä kuin mikä. 

Parhaus näyttää sen sijaan tulleen näin loppusyksystä suht hiljaisuudessa tuolta rajan takaa. Sen mukavamman rajan. Peliskandaali menee turvanmitalla ohi toisen vuoden parhaan sarjan ehdokkaan, eli laadukkaan kotimaisen nordic noirin, Transportin. Transport oli hyvää norskanoiria (Silta on tosin vieläkin Nitraatilta tarkastamatta), mutta kuusiosainen minisarja Peliskandaali voittaa olemalla jotain muuta.  

Kioskimafia (Edvin Bredefeldt, Ulf Stenberg, Björn Elgerd).

Peliskandaali ei - maailmankaikkeudelle kiitos - ole mitään puhkikaluttua synkistelevää nordic noiria, vaan kertomistavaltaan ennemmin Scorsesen Mafiaveljien (1990) ja uudemmista yrittäjistä Nitraatin aikoinaan pystyynkehuman I, Tonyan (2017) fiiliksissä etenevää kamaa. 

Veijaririkosdraamakomedian muotoinen sarja kertoo tositapahtumiin pohjautuen sopupelejä ja länsinaapurin Veikkauksen eli Tipstjänstin ylimielisyyttä ja porsaanreikää hyödyntäneistä lähihistorian tapahtumista. Ajattele Suomen ysärin pesäpalloskandaalia potenssiin monta, niin olet oikeilla poluilla.

Rooleissa nähdään Nitraatille useita uusia naamoja, voitaneen jopa puhua ihan uudesta sukupolvesta ruåtsiviihteen näyttelijöitä. Kuvauksellinen Björn Elgerd on sarjan päähahmo Bosse, joka näkee rahatsemet siellä missä muut eivät. Edvin Bredefeldt on Bossen irkkusukuinen aisapari Josh ja kolmikon täydentää pyörätuolistaan ex-urheilija ja tuleva himoveikkaaja Lars-Erik (Ulf Stenberg). 

Naisosastoa (Caroline Kuhmunen, Josefina Sonck, Sara Shirpey).

Naispuolikin on kondiksessa. Sara Shirpey on heppatyttö Gabriella, jonka kanssa Bosse säätää muutakin kuin vetovihjeitä ja Elena Leeven mieleentuova Caroline Kuhmunen(!) on Bossen kihlattu, kiltti naapurintyttö Ylva. Tipstjänstin enemmän ja vähemmän tutkivana sisarparivaljakkona vetävät hyvin Paula Sundberg idealistisempana uravirkanaisena Piana ja Josefina Sonck paljon paremmin konnien saalistamiseen sopivammalla mielenlaadulla varustettuna Annikana.

Sivuosissakin onnistutaan. Eva Melander ylihuolehtivana äitinä ja Niklas Lirell maailman leppoisimpana isänä vakuuttavat Bossen vanhempina. Göstasta tuttu, jo olemuksellaan huvittava Mattias Silvell nähdään varjopuolen hupaisana airueena, Bo Lundkvist hyvän jutun haistavana reportterina ja Linus Nilsson ex NHL-konkarina, jonka motiivit sopii kyseenalaistaa. Eikä unohdeta sarjan ehkä muistettavinta sivuhahmoa, pelien lankoja (lippuja?) hyppysissään pitelevää Konnaria (Anders Mossling).  

Pohjoismaissa skuuppi saadaan talvisen järven rannassa, ei pimeässä autohallissa (Josefina Sonck, Bo Lundkvist).

Mitään rakettitiedettä tai rajoja rikkovaa Peliskandaali ei ole, mutta siinä perusasiat on tehty nautittavan hyvin: Dennis Magnussonin asiantunteva ja hykerryttävä kässäri, onnistuneet näyttelijävalinnat ja kolme osaa per nokka oivaltavasti ohjanneet Patrik Eklund ja Jens Ostberg hoitavat tonttinsa moitteettomasti. Sarjan pituuskin on sopiva ja sen vauhti miellyttävän etenevä.

Kasari-ysärin hyvää ajankuvaa luovat myös Lene Willumsenin lavastus ja Linn Eklundin puvustus sekä sarjan hyvin valitut kuvauspaikat. Andreas Tengbladin orggismusa on ehkä liian muita (köh Reznor köh Social Network) mieleentuovaa, mutta vastapainona aikalaismusiikki sarjaan on valittu mainiosti.

Kymmenen vuotta sitten Peliskandaali ei olisi ollut suurikaan ihme, mutta nyt kun kulttuurillisista ja historiallisista kerrostumista usein harmillisen vapaat käsikirjoittajat kirjoittavat sarjojaan kirjoja lukemattomille instanplärääjille, eroaa Peliskandaali massasta kivasti edukseen. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Koko sarja katsottavissa YLE Areenassa 2023 syksyyn asti (linkki)

Val (USA 2021, Ting Poo & Leo Scott)

Hero and the terror.

Documentary centering on the daily life of actor Val Kilmer featuring never-before-seen footage spanning 40 years. (IMDB) 

Val Kilmer ei ole Nitraatin suosikkinäyttelijöitä. Aina vähän liian lipevän oloinen Kilmer on kuitenkin ollut mukana useammassakin ihan katsottavassa leffassa. Viimeisen vuosikymmenen Kilmer on esiintynyt lähinnä lööpeissä sairauksiensa vuoksi. 

Sen verran vääristynyttä viihdelehtien uutisointi on Kilmerin viime vuosista ollutkin, että Nitraatin odotus Val-dokumenttia kohtaan oli lähinnä friikkishow, mutta luvassa onkin varsin syväluotaava kamaa, joka ottaa kädestä ja vie masennuksen alueille asti.

Kilmerin lyhyt oppimäärä: hänen (elo)kuvataiteellisesti lahjakas veljensä kuoli nuorena, Kilmer kävi kovatasoista New Yorkin Juilliardin näyttelijäkoulua, josta hänet bongattiin hupaisaan Top Secret-komediaan (Nitraatista edelleen miehen paras raina), siitä Top Guniin ja loppu on historiaa joka sisältää mm. Willow-fantasialeffan, josta mies bongasi itselleen vaimon ja lastensa äidin eli Joanne Whalleyn.

It came from the desert. (Val Kilmer)

Ysärillä seurasivat Oliver Stonen The Doors, jonka pääosa Jim Morrisonina lienee jonkinlainen Kilmerin uran kohokohta, napakka uuswestern Thunderheart, yhden elokuvan verran Batmania, rapsakka Tombstone-länkkäri, sekä sivuosa Michael Mannin hienossa Heatissä.

Sitä seurasi mukiinmenevä historiallinen seikkailukauhari The Ghost and the Darkness ja vuosituhannen vaihteen mukiinmenevä scifikauhari Red Planet. Nolkytluvulla ja siitä eteenpäin kortit näyttivät vaikean miehen maineen saaneelle Kilmerille lähinnä indieleffoja (Mametin jämäkkä Spartan on katsastamisen arvoinen) ja alamäkeä.

Kilmer hankki videokameran varhain ja kuvasi elämäänsä paljon. Siitä on kiittäminen Val-dokumentin isoa määrää Kilmerin kotivideo-otoksia, joissa vilahtelevat niin perheenjäsenet kuin vaikkapa kasarin alun Kevin Bacon ja Sean Penn. Mielenkiintoisinta matskua on katastrofaalisen Moreau-elokuvan sisältä päin luhistuvien kuvausten aikana Kilmerin taltioima matsku. Tuosta junaonnettomuuden elokuvaversiosta on tehty myös ihka oma dokumenttinsa.

Oppi-isä helvetistä. (Marlon Brando)

Sinänsä oli jotensakin sopivaa, että Kilmer ja näyttelijälegenda Marlon Brando tekivät työtä yhdessä tuossa ysärin puolivälin tuhoontuomitussa Dr. Moreau -filmatisoinnissa. Myös Brandoa syytettiin siitä, että tämä ei panostanut näyttelijänuraansa aivan niin paljon kuin rahkeet olisivat antaneet periksi. Tuolloin jo nollat taulussa viipottanut Brando tuntuikin heittävän vetelyyden viestikapulan suunnilleen noihin aikoihin Kilmerille.

Kilmerin vanhojen otosten lisäksi seurataan tämän dokkaria varten itse kuvaamaa nykyelämääkin. Kilmerille puhuminen on vielä hyvin vaivalloista kurkkusyöpäoperaatioiden vuoksi, joten hänen äänenään toimiikin usein tämän oma poika Jack Kilmer. Dokumentissa Val Kilmer katsoo elämäänsä raadollisen rehellisesti suoraan silmiin.

Teki kipeää ja haittaa.

Dokkarin mieleenjäävintä ja suoraan sanottuna masentavinta osastoa ovat, kun tämä raihnainen eilispäivän Doc Holliday yrittää päästä läpi nykypäivän Tombstone-fanitaapamisen, jonka aikana hän pohtii varsin viisaasti näyttelijän kaipuuta olla pidetty ja se, kun tämä eilispäivän Batman oksentaa muoviroskikseen fanien nimikirjoitustapaamisessa.

Eniten häntä tuntuu noissakin tilanteissa kuitenkin harmittavan mahdollinen fanien pettäminen. Tämäkin sitä todistaa: Kilmer vaikuttaa dokumentin perusteella ihan mukavalle tyypille.

Tällaisten dokumenttien tapana on tarjota jonkinlaista loppunostatusta, mutta tällä kertaa siitäkin on luvassa lähinnä negatiivia. 2010-luvun alkupuolella Kilmer möi omistamansa kauniin ja ison maa-alueen New Mexicosta, osaksi velkojensa ja osaksi viimeisimmän (viimeisen?) ideansa rahoittamisen vuoksi.

Nitraatin lempparikilmerit kronologisesti: Top Secret (1984), Thunderheart (1992), The Ghost and the Darkness (1996), Spartan (2004)

Hän työsti omien sanojensa mukaan loistavaa käsikirjoitusta ja / tai yhden miehen näytelmää amerikkalaisen kirjailijasuuruuden Mark Twainin teksteihin perustuen. Nitraatti ei ainakaan ollut näkemästään vaikuttunut: oltiin kaukana hyvätasoisesta, päinvastoin kuin Kilmer itse asian näki.

Kuin viimeisenä uran tuhlauksena kaunis hehtaarien pala New Mexicon jokivartta, jonka Kilmer suunnitteli joskus olevan taiteilijoiden retretti ja hänen perintönsä, on vaihtunut yhdentekevään turhamaiseen ja latteuksia vilisevään projektiin - joka tietysti vielä luhistuu sekin, kun Kilmer sairastuu syöpään.

Auto focus.

Kilmerin Juilliard-aikojen huvittava itsetietoinen Hamlet ja hänen viimeisensä, turhamainen Twain ovat myös jonkinlainen osoitus siitä, että Kilmerin uralla näyttelijänä on kehitystä ollut vaikeaa nähdä. Nitraatti ei usko, että dokumentin tekijöillä ja Kilmerillä oli tarkoitus näyttää ihan tätä, mutta jos se vaakkuu kuin ankka jne.

Miinuspuolinaan Val on hetkittäin ehkä hiukan liian korkealentoisuutta yrittävä ja pieni tiivistyskin olisi dokkarille tehnyt terää. Toisaalta se on noissakin puolissaan varsin kohteensa oloinen. Olisi väärin vähentää pojoja tuon takia liikaa näin (vahingossakin) rehelliseltä elämäkertadokkarilta. Vahva suositus faneille, vielä vahvempi kaikille muille.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Fame (USA 1980, Alan Parker)

Me emme laske viiteen.

A chronicle of the lives of several teenagers who attend a New York high school for students gifted in the performing arts. (IMDB)

Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.

Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.

Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.)

Fame on vähän jännä leffa. Sinänsähän se on pätevästi ja ammattimaisesti ohjattu, mutta sen käsikirjoitus on varsin kaavamainen, eikä siinä ole kovinkaan päräyttäviä näyttelijäsuorituksia. Elokuva on myös hajanaisen episodimainen ilman varsinaista johtolankaa, joten päätyminen myös vesitetyksi tv-sarjaversioksi ei yllätä ollenkaan. Silti Famea voi pitää hyvänä elokuvana. 

Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.

Kolamainoksen hengessä.

Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on 1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.

Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen New Yorkista on vahva. Luvassa on  myös varsin vaikuttavaa New Yorkin Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.

Fame sisältää myös mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.

Out and about. (Paul McCrane)

Kolmanneksi Fame tarjoaa virkistävän suorasukaistakin rotupolitiikkaa, kuten opettaja Finseckerin ja tanssiopiskelija Leroyn väännön, tai valkkarin bättrefolk-tanssija Hilaryn ja mustemman Cocon ukkokisan, sekä paikoin edistyksellistä seksin ja seksuaalisuuden käsittelyäkin (Montgomeryn sinut itsensä kanssa oleva homohahmo, Hilaryn abortti).

Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä. Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.

Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan (1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta. 

Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker)

Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan enemmän omiensa joukossa. 

Sarjan koulun esikuvana oli nykiläinen Fiorello Laguardia High School for the Performing Arts. Muunmuassa Broadwayn näyttämöille niitä kuuluja triple threatteja, eli sekä laulamaan, tanssimaan että näyttelemään hyvin kykeneviä näyttelijöitä, klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin taitajaksi valmentava oppilaitos, joka on avoin kaikille kaupunkilaisille kuten leffaversionsakin.

Kuultuaan synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.

Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean)

Fame kuvattiin poikkeuksellisesti 11 kuukauden aikana ja leffan tapahtumien aikajärjestyksessä fuksivuodesta päättäjäisiin. Leffan nuorista tuntemattomista näyttelijöistä leijonanosa oli myös nykiläisiä ja pääsi esittämään melkein itseään. Molemmat aspektit varmasti auttoivat näitä kokemattomia näyttelijöitä tiristämään itsestään vähän enemmän.

Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan välttävä.

Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.

Best in show. (Antonia Franceschi)

Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.

Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.

Leffan verratonta RHPS-matskua.

Fame on muuten myös hyvä porttihuume musikaaleihin, eräänlainen musical lite. Siinä kun musiikki on esitettyä ja konserttimaista, eikä kukaan puhkea spontaaniin lauluun keskellä katua, olemattoman orkesterin säestäessä.

Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Out Here Own My Own (Irene Cara)
I Sing the Body Electric (cast)

(*) Unohtaa ei sovi oman Mona Caritamme päräyttävää suomiversiota!