Me emme laske viiteen. |
Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.
Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.
Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.) |
Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille
asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy
nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan
epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta
leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä
Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa
valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.
Kolamainoksen hengessä. |
Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on 1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.
Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen
New Yorkista on vahva. Luvassa on myös varsin vaikuttavaa New Yorkin
Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva
asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.
Fame sisältää myös
mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo
Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.
Out and about. (Paul McCrane) |
Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen
liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä.
Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.
Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti
kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon
Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan
(1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta.
Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker) |
Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä
lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten
näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän
mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan
enemmän omiensa joukossa.
Kuultuaan
synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei
koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin
esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.
Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean) |
Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa
epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen
taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan
välttävä.
Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.
Best in show. (Antonia Franceschi) |
Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn
apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan
täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä
itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.
Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.
Leffan verratonta RHPS-matskua. |
Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.
Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri
Out Here Own My Own (Irene Cara)
I Sing the Body Electric (cast)
(*) Unohtaa ei sovi oman Mona Caritamme päräyttävää suomiversiota!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti