Star Trek: Voyager (USA 1995-2001, Rick Berman, Michael Piller & Jeri Taylor)

To treknobabbly go where no Trek has gone before!

Pulled to the far side of the galaxy, where the Federation is seventy-five years away at maximum warp speed, the crew of the Starfleet star-ship Voyager must forge a truce with a group of Maquis rebels in order to find a way home. (IMDB)

Star Trek: Voyager oli scifisarja, joka kertoi Tähtiliiton tutkimusalus Voyagerin tarinaa. Alus tempautui madonreiän läpi kauas Tähtiliiton ja muun tunnetun sivilisaation alueilta, ja alkoi tehdä monikymmenvuotista matkaansa takaisin kohti kotia. Matkallaan se kohtasi uusia sivilisaatioita, ihmeitä ja vaaroja.

Star Trek: Voyager oli - ja on - 'vanhojen trekkien' äpärälapsi, sarjoista selvästi heikompana pidetty. Nitraatti ei ihan yhdy arvosteluun. Viime aikoina suoritettujen uusintakatselujen jälkeen on ST: DS9 osoittautunut kököimmäksi, sen viimeisten vuosien heikkojen pitkien juonien ja suoranaisen saippuaoopperoinnin takia. DS Ysistä sekä koko Trekin puoleksi vuosikymmeneksi kuopanneesta Enterprisestä Nitraatti on ehtinytkin jo kirjoittelemaan (kts. edelliset linkit).

Ei klingoneja, ei romulaaneja, ei nats... eikun mitä? Holokansi auttoi tuttuuden puutteeseen. 

Voyagerin alkutaival oli sen heikointa aikaa. Pari-kolme ekaa vuotta Trekkimaailmaan yritettiin keksiä uusia mielenkiintoisia rotuja ja siinä epäonnistuttiin aika pahoin. Neljänteen kauteen tekijät saivat kuningasidean, kun Voyager vietiin yhden trekkimaailman kuuluisimman vihulaisen, eli Borgien alueelle. Siitä eteenpäin sarja parani selvästi, mutta johti myös melkoiseen skismaan. 

Kun sarjasta haluttiin tehdä Borgeilla kaupallisempi - se ei ollut siihen asti ollut mikään iso menestys - pääosan keski-ikäinen tätikapu sai rinnalleen myös puolta nuoremman seksipommin. Kapteenin näyttelijälle ja sarjan siihen astiselle päähenkilölle tämä aiheutti kovasti vitutusta ja välit - sittemmin korjatut - nuoremman uuden näyttelijän kanssa olivat loppuun asti kireitä. 

Kapteeni! Deflektorimme ei kestä reflektorimme resonaatiofrekvenssin modulaatioita!

Voyagerin suurin kompastuskivi on sen hirvittävä määrä treknobabblea eli mukatieteellistä termistöä viljejelevä dialogi. On tunnettu tosiasia, että sarjan käsikirjoittajat merkkasivat tekstiin tyyliin TREKNOBABBLEA TÄHÄN KOHTAAN ja sarjan omat babble-ekspertit sitten suolsivat siihen sitä itseään. Jos tuota höpötystä on osassa vähän, sen osakkeet nousivat melkein automaattisesti. Niin tapahtui valitettavan harvoin.

Voyagerin(kin) pidemmät juonikaaret ja sen isot tehosteosat jättivät Nitraatin nyt aika kylmäksi. Sen sijaan sarjan pienet filosofiset päkerrykset olivat edelleen ihan hyvän oldskool-trekkikaman veroisia. Juuri samoista syistä Nitraatti ei voi sietää uusia trekkisarjoja. Ne ovat hyvin matalaotsaisesti kirjoitettuja tehostapläjäyksiä. Ensimmäinen niistä, elokuva Star Trek (2009) oli vielä lupauksia herättävä, lähinnä erinomaisen roolituksensa vuoksi. Mutta siitä eteenpäin trekki on muuttunut Nitraatille aika yhdentekeväksi.

Ylärivi: Garret Wang, Jennifer Lien. Keskellä: Ethan Phillips, Robert Duncan McNeill, Robert Picardo. Alhaalla: Robert Beltran, Kate Mulgrew, Tim Russ, Roxann Dawson. Kolmasosa Robertteja!

Voyagerin miehistö oli - aikaansa aina edellä olleeseen trekkityyliin - hyvin monenkirjava ja inklusiivinen. Kapteeni Kathryn Janeway (Kate Mulgrew) oli nainen ja pätevä keski-ikäinen tieteentekijä - varsinkin aikanaan suht harvinainen valkkaus sarjan pääosaan. Tämä tosin johti muutamaan melkoiseen herttasarja-osaan, koska sellaisen sisällön ajateltiin houkuttelevan sarjalle enemmän naiskatsojia. 

Försti Chakotay (Robert Beltran) oli intiaaniverinen ex-kapinallinen. Harmillisesti Beltran antoi ymmärtää olevansa trekkimateriaalin yläpuolella, ja tämä ikävä asenne varmasti resonoi käsikirjoittajissa, koska Chakotayn hahmo jäi aika mitättömäksi. 

Nuorempaa polvea edustivat aluksen insinööri, puoli-klingon B'Elanna Torres (Roxann Dawson), kirkasotsainen aliluti Harry Kim (Garrett Wang) ja nuorehko kapinallinen, luutnantti Tom Paris (Robert Duncan McNeill). Sarjaan liittyi neloskaudella entinen(!) Borg, Jeri Ryanin esittämä seksipommi(!) Seven of Nine.

*Swoon* (Jennifer Lien)

Sarjan lempparihahmot Nitraatilla ovat pysyneet samoina sen 30 vuotta. Vulkanilaista on vaikea tehdä täysin metsään, eikä Tim Russkaan siinä onnistu, päin vastoin: hän vetää turvallisuusupseeri Tuvokinsa mainiosti. Muut suosikit ovat aluksen nokkelan kyyninen, nimetön holotohtori l. Tohtori (Robert Picardo) ja ASMR-prinsessa, alukselle pelastautuva söpö alieni Kes (Jennifer Lien). 

Inhokkikin on aina ollut yhtä helppo nimetä: Kesiä piirittävä ahdisteleva kehdonryöstäjä ja sarjan kuvottava 'comic relief' Neelix (Ethan Phillips). Kes poistui sarjasta neloskaudella monen asian (mm. Jennifer Lienin mielenterveysongelmat) summana, mutta Neelix pilasi sarjaa olemassaolollaan käytännössä sen loppun asti. Maailma ei todellakaan ole reilu paikka.

Taiteilijan näkemys sarjan AI-upscale -projektista VAI joku Voyagerin vierailemista planeetoista?

Voyagerista ei ole lupa odottaa virallista HD-versiota ehkä koskaan, mutta innokkaat harrastajat ovat käyttäneet apunaan tekoälyä ja skaalanneet koko sarjan sen avulla ylöspäin vuonna 2025. Voyager on nyt niin hyvän näköinen kuin se luultavasti tulee koskaan olemaan. Sarjalla on muuten trekkisarjojen paras tunnari (kts. alla), leffasäveltäjämestari Jerry Goldsmithin (1929-2004) kätösistä lähtöisin. Se tuo erinomaisesti mieleen sarjan etsimisteeman.

Toiseksi huonoimman orggissarjan paras tusina

Alla Nitraatti listaa paremmuusjärjestyksessä tusinan sarjan parhaita osia. Ne ovat varsin vapaita sarjan suuremmista juonikuluista, joten spoilereita ei tarvitse pelätä, jos sarjaan haluaisi tutustua vaikkapa juuri tällä setillä. 

Useat näistä ovat bottle show - tyylisiä. Se tarkoittaa osaa joka on tehty pienellä budjetilla, ilman suuria uusia lavasteita tai vierailevia näyttelijöitä ja keskittyy yleensä sarjan vakkareiden tekemisiin Voyagerilla. Jotta tälläiset osat toimivat, tulee ne olla hyvin kirjoitettu. Juuri nämä bottle show't ovat monesti trekkifanien lemppareita. 

Osat ovat nousevassa paremmuusjärjestyksessä, suluissa kausi ja osan numero, O = ohjaus, K = käsikirjoitus, T = tarina. *B* = Bottle show (kts. yllä)

12. Live Fast and Prosper (6x21)

O: LeVar Burton K: Robin Burger

Konnakolmikko esiintyy kapteeni Janewayna, Tvokina ja Chakotayna huijatakseen rahaa ja muuta kivaa pahaa-aavistamattomilta uhreilta. Puhdasta hubaosastoa, kun homssuiset huijarit vetävät hykerryttäviä versioita tutuista hahmoista. 7/10.

11. Body and Soul (7x07)

O: Robert Duncan McNeill T: Michael Taylor K: Eric Morris, Phyllis Strong & Mike Sussman 

Kun Voyagerin Delta Flyer II -sukkula joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Tohtorin on piilotettava ohjelmansa Sevenin Borg-implantteihin. Tuvok käy läpi pon farria. Osan kehonvaltausidea on sama kuin vaikkapa Steve Martinin tähdittämässa Rob Reiner -komediassa All of Me:ssä (1984). Puhdasta hubaosastoa tämäkin! 7/10.

10. Thirty Days (5x09)
 
O: Winrich Kolbe T: Scott Miller K: Kenneth Biller

Tom paris saa arvonalennuksen ja tuomitaan 30 päiväksi putkaan niskoittelusta. Näppärä takaumatarina joka tapahtui sarjan toiseksi mielenkiintoisimmalla (6x12 vie voiton) planeetalla, vesiplaneetalla. Virkistävää vaihtelua normiympäristöille. Osassa on myös sympaattinen luonnon puolesta -viesti ja mielenkiintoista mietintää prime directiven eli Tähtiliiton puuttumattomuussäännön mielekkyydestä. 7/10

09. Fury (6x23) *B*

O: John Bruno T: Rick Berman & Brannon Braga K: Michael Taylor & Bryan Fuller

Kes palaa, mielessään kosto Voyagerille ja Janewaylle. Tuo varmaan jo selittää että miksi tämä listalla mukana. Sarjan suurin rikos oli, että yököttävä kehdonryöstäjä ja 'komedia'hahmo Neelix jäi roikkumaan sarjaan käytännössä loppuun asti, mutta Kes kirjoitettiin ulos jo puolivälissä. No, onneksi hän sai sitten lähteä näin ryminällä. Tim Russillekin mukavasti mysteeripähkinän näyttelemistä purtavaksi, kun Tuvokillakin riittää tekemistä ja pähkäilyä. Kaksi suosikkiani sarjasta samassa paketissa, kätevää! 7/10.

08. Warlord (3x10)

O: David Livingston T: Andrew Price & Mark Gaberman K: Lisa Klink

Kesin ottaa valtaansa pakkomielteisen kapinallisen mieli. Lempeä Kes (Jennifer Lien) pääsi tässä revittelemään hiton hauskasti. Kes-fanin sarjan paras nanna, vaikka sitä ei kyllä ennen alkutekstejä tapahtuvasta Neelix -holokansikidutuksesta uskoisi. Melkein Semihoopo avruusooppera, tämäkin vähän kuin Voyagerin Mirror Universe (kts. alla) osa, jonka magic jarin mieleen tuova macguffin hykerryttää wanhaa dunkkisnörtti-nitraattia. 7/10.

07. Bride of Chaotica! (5x12)

O: Allan Kroeker T: Bryan Fuller story by K: Bryan Fuller teleplay & Michael Taylor

Ulottuvuuksien välissä elävät fotonioliot törmäävät Tom Parisin holokansiohjelmaan ja luulevat sen Kapteeni Protoni-seikkailua oikeaksi maailmaksi. Jälleen puhdasta hubaosastoa. STV ei päässyt kvadranttinsa takia vetämään kertaakaan Trekkien perinteistä Mirror Universe -tarinaa, mutta keksi onneksi omat hubansa. Holokansi sekoaa 1930-luvun mustavalkoiseen Buck Rogers -sarjaelokuva-tyyliin. 8/10.

06. Pathfinder (6x10)

O: Michael Vejar T: David Zabel K: David Zabel & Kenneth Biller

Kun Enterprise palaa Maahan, luutnantti Barclay hakee terapia-apua Deanna Troilta, koska uskoo olevansa liikaa kadonneen Voyagerin mysteerin pauloissa. Tuttu nörttiluti Barclay tekee paluun Trekkiin / Voyageriin, hengaillen sarjassa silloin tällöin koko sen loppuajan.

Fanisuosikki Dwight Schultz vetää herkimmän ja parhaan Barclaynsa. Myös Deanna Troin (Marina Sirtis) läsnäolo ilahduttaa oldskool -trekkifanin sydäntä. Jos osassa on massiivisesti treknobabblea, Schultz tekee siitä melkein siedettävää. Osan loppuratkaisukin on todella yleisöä miellyttävää lajia. 8/10.

05. Meld (2x16) *B*

O: Cliff Bole T: Michael Sussman K: Michael Piller

Tuvok selvittää aluksella tapahtuvaa järjetöntä murhaa. Trekiksi varsin rajussa murhatarinassa oli sarjan paras vieraileva näyttelijä, eli Brad Dourif (mm. Yksi Lensi Yli Käenpesän). Hurjilla kontaktilinsseillä vedetty mielenvikainen betazoidi ja kuolemantuomion käsittelyä... heavy duty -trekkiä siis. Hyvä Tuvokin soolokin samalla, Russin parhaita - ellei paras - veto Voyagerissa. 8/10.

04. Eye of the Needle (1x07) *B*

O: Winrich Kolbe T: Hilary Bader K: Bill Dial & Jeri Taylor

Voyager saa madonreiän läpi yhteyden Romulanien alukseen Alfa-kvadrantissa. Trekin lempparirotuani Romulaaneja (Vulcanit ilman varmistinta) ei paljon tietenkään STV:ssä nähty, koska oltiin huitsin nevadassa. Tämä oli niitä harvoja kertoja. Hyvä tarinakin. Kakkosjuoni Tohtorin asianmukaisesta kohtelusta oli myös... noh, asiallinen. 8/10.

03. Timeless (5x06)

O: LeVar Burton T: Rick Berman, Brannon Braga & Joe Menosky K: Brannon Braga & Joe Menosky

Voyagerin epäonnistunut yritys päästä nopeasti kotiin aiheuttaa haaksirikon jääplaneetalle ja koko miehistön menehtymisen, Chakotayta ja Harry Kimia lukuunottamatta. 15 vuotta myöhemmin Tähtilaivastosta eronnut kaksikko yrittää muuttaa historiaa pelastaakseen Voyagerin, mutta Tähtiliitto on parin kintereillä estääkseen näiden aikeet.

Yksi sarjan parhaita. Toteutus, näyttely ja impakti huippuluokkaa. Ei ollut edes ehdolla vuoden 1999 Hugoissa. Nitraatti olisi surutta pistänyt tämän ainakin Dark Cityn, Pleasantvillen ja Star Trek: Insurrectionin edelle tuona vuonna. Varmaan sarjan huono maine vaikutti siihen, ettei ainoatakaan Voyager-osaa ikinä edes nimetty Hugo-ehdokkaaksi, voitosta nyt puhumattakaan. Vain musertava määrä treknobabblea ja vähän liian taputeltu loppu tiputtavat pisteitä. 8/10.

02. Course: Oblivion (5x17) *B*

O: Anson Williams T: Bryan Fuller K: Bryan Fuller & Nick Sagan

Kun Voyagerin miehistö alkaa menehtyä, he tekevät järkyttävän löydön omasta olemassaolostaan. Sarjan lohduttomin, tylyin ja synkin osa, josta puuttuu kaikenlainen makea trekkikuorrutus tai onnellisen lopun pakko. 43 minsaa pidetään ikävää ja lopputekstit päälle. 9/10.

01. Blink of an Eye (6x12)

O: Gabrielle Beaumont T: Michael Taylor K: Joe Menosky.

Sukupolvien saatossa maailma yrittää selvittää oudon taivaankappaleensa mysteeriä. Blink on laimentamatonta scifiä. Tälle Nitraatti olisi lyönyt vuoden 2001 Hugo-pystin kouraan, mutta osa ei tietenkään ollut edes ehdokkaana. Älyä ja tunnetta tyydyttävä, sekä Trekin prime directiveä haastava Blink on sarjan kirkkaasti paras osa ja yksi Trekkien parhaimmistoa ylipäätään. Hieno loppukuvakin. 10/10.

* * *

Loppuun vielä Nitraatin nykyinen trekkisarjojen paremmuusjärjestys. Huonoimmatkin ovat ihan hyvää ajanhukkaa!

Oldskool Trek-sarjat paremmuusjärjestyksessä (nouseva):

06: Deep Space Nine 7/10
05: The Animated series 7/10
04. Voyager 7/10
03. The Next Generation 8/10
02. Enterprise 8/10
01. Star Trek 10/10

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (fanmade)
Jerry Goldsmithin upea tunnari

The Civil War (USA 1990, Ken Burns)

"The struggle of today is not altogether for today – it is for a vast future also." (Abraham Lincoln, 1861)

 A comprehensive survey of the American Civil War. (IMDB)

Ken Burnsin magnum opus The Civil War oli jotenkin onnistunut jäämään dokkarifanaatikko Nitraatilta tähän asti väliin, vaikka ohjaaja oli toki muista teoksista tuttu. Ken Burns (s.1953) on luultavasti Yhdysvaltain tunnetuin dokumentaristi ja iso osa hänen maineensa perustaa on juurikin tämä sarja. 

Burns oli pystyvä ohjaaja jo 1980-luvun puolivälissä, kun hän luki Michael Shaaran romaanin The Killer Angels (1974). Se kertoo Gettysburgin taistelusta, jossa sota alkoi viimeinkin kääntyä Pohjoisvaltioiden eduksi. Burns päätti että Yhdysvaltain sisällissota on hänen seuraavan dokumenttinsa aihe, eikä se tulisi olemaan yksiosainen, tunnin kestoinen dokumentti, vaan koko sodan kattava sarja.

Alun perin viisiosaiseksi - osa per sodan vuosi - ajateltu sarja venyi nopeasti lähes tuplan pituiseksi, kun jokainen sotavuosi vaati lopulta kaksi osaa, sarjan yhteiskeston ollessa massiiviset lähemmäs 12 tuntia. Sarjassa seurataan niin taisteluja kuin yksittäisten siviilien ja sotilaiden kohtaloita, samoin kuin kenraalien, presidenttien ja muiden poliitikkojen tekemisiä.  

Luonto kaunis, ihminen tappajaenkeli.

The Civil War omaa holistisen otteen vuosien 1861-1865 sisällissotaan, joka on Yhdysvaltain historian tärkein yksittäinen tapahtuma. Maasta voidaan perustellusti puhua ennen sitä ja sen jälkeen, 'jälkeen' ollessa modernin ajan airut.

Materialtaan ylivertaisten Pohjoisvaltioiden lopulta voittokuluksi kääntyneen sodan ylle loi hyvin pitkään varjonsa se, että Etelävaltioiden sodanjohto ja sen kenraalit olivat täysin ylivertaisia sotureita ja sen rivimiehet taistelivat valloittajaa vastaan, omaten näin selvästi paremman taistelumoraalin, eikä Etelävaltioiden voittokaan vaikuttanut aluksi olevan kovinkaan kaukana. 

Pohjoisvaltioiden tehtävänä oli puolestaan palauttaa Liittovaltiosta eronneet ja sodan aloittaneet Etelävaltiot takaisin Liittovaltioon, ja samalla lopettaa raaka ja epäinhimillinen orjuus, joka oli yhä Etelävaltioiden talouden perusta. Sen lopettamista eivät muuten ihan kaikki alkuun edes Pohjoisessa kannattaneet!

Sodan satoa.

Sodan hirvittävää kaatuneiden määrää - n. 750 000, jopa 1 000 000 miestä, enemmän kuin kaikissa muissa Yhdysvaltain sodissa tähän päivään mennessä kaatuneet yhteensä - selittää osaltaan se, että sodassa käytetyt taktiikat olivat niin paljon jäljessä armeijoiden käytössä olevaa, taktiikkoja paljon modernimpaa ja tappavampaa tulivoimaa.

Ken Burnsin omintakeinen, sittemmin jäljitelty ohjaustekniikka koostuu tuhansista valokuvista, joita pitkin liikutaan niin sivu- kuin pystysuunnissa, joihin välillä zoomataan ja joista poimitaan tarkasteluun yksityiskohtia. Samalla kuvia taustoittaa suunniteltu ääniraita tehosteineen, kertojaääni ja näyttelijöiden esittämä teksti. Sinänsä simppelin kuuloinen tekniikka(*) on uskomattoman toimiva ja siirtää katsojaa niin ajassa kuin paikassa. 

Muutenkin sarja on tekniseltä ja toteutuspuoleltaan erinomainen. Ääninäyttelijät, mm. Sam Waterston, Morgan Freeman, Julie Harris ja näytelmäkirjailija Arthur Miller ovat nappeja. Sopiva on myös David McCullough'n reportterimainen kertojaääni. Geoffrey C. Wardin, Ken Burnsin ja tämän veljen Ric Burnsin (yhdessä asiantuntijoiden kanssa muokkaama) teksti tenhoaa ja Allen Mooren, Ken Burnsin ja Buddy Squiresin kuvaus ja valokuvatekniikka (kts. yllä) on kerrassaan evokatiivista, samoin toimii Jay Ungarin säveltämä tai sovittama ja mm. Jacqueline Schwabin herkästi pianolla tulkitsema musiikki.

Shelby Foote, armoitettu tarinankertoja.

Yksi dokumentin suuria löytöjä oli sisällissodan historiasta laajoja kirjoja kirjoittanut ja etelävaltioista itse kotoisin ollut Shelby Foote (1916-2005). Kun Burns ja hänen tiiminsä olivat käyneet haastattelemassa miestä ensimmäisen kerran, he ajattelivat että tästä ei ehkä paljon kostuttu - ennen kuin he löivät kuvatut materiaalit leikkauskoneeseen ja näkivät totuuden. 

Kamera rakasti tätä myöhäiskeski-ikäistä tarinankertojaa. Myös hänen näkemyksellisyytensä oli tiimistä vakuuttavaa. Tavan haastatteluista käyttökelpoista lopulliseen dokumenttiin on yleensä noin 15%. Footen tapauksessa luku oli jopa 90% - ja sarjaa katsoessa on helppo ymmärtää miksi.

Amerikassa The Civil War oli ei-kaupalliselle PBS-kanavalleen supermenestys niin katsojien kuin palkintojen määrässä ja nosti Ken Burnsin uran ja arvostuksen uudelle tasolle. Aihe oli hyvin keskeinen Yhdysvaltain kansalaisille, vaikka tuolloin vähän unohduksissa. Burns onnistui koskettamaan heitä arkaan paikkaan ja herättämään uteliaisuutta haastaen, sekä henkisesti palkiten. 

Pohjoisen junttura Ulysses S. Grant ja Etelän legenda Robert E. Lee. Pitkään väännettiin, ennen kuin Lee sai edes etäisesti arvoistaan vastusta kenraalirintamalla.

Koko sarja restauroitiin 4K-tasoiseksi vuonna 2015, ja jälki on uskomattoman upeaa. Kuvien ja kuvatun filmimateriaalin yksityiskohdat ovat selvempiä ja kirkkaampia kuin koskaan. Myös liikkuvan kuvan raamattusivuston IMDB:n häkellyttävän korkea, käyttäjien sarjalle antama keskiarvo (9.0) puhuu omaa kieltään.

The Civil War on Nitraatistakin yksi kaikkien aikojen parhaita dokumenttisarjoja. Siitä voidaan puhua samaan hengenvetoon kuin esimerkiksi toisen maailmansodan magnum opuksesta The World at War (1973-1974), Carl Saganin maailmankaikkeutta uskomattoman humaanisti luotsanneesta Cosmos-sarjasta (1980), Kenneth Clarkin vetämästä länsimaiden historiaa ja taidetta käsi kädessä valottaneesta Civilisation-sarjasta (1969-1970) tai David Attenborough'n maineen perustana toimineesta lämpimästä ja darwinistisesta Life on Earthistä (1979).

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*)The Civil Warin tulisikin olla pakollista katsottavaa laiskoille dokumentaristeille, joiden käyttämä ja Nitraatin sydämensä pohjasta inhoama näytelty rekonstruktio paljastuu Civil Warin rinnalla siksi mitä se on: epä-älylliseksi ja banaaliksi tekniikaksi.

The Long Shadow (UK 2023, George Kay & Michael Bilton)

Pelko painaa pitkää päivää.

Dramatizing one of the most infamously notorious serial killer cases, the hunt for the Yorkshire Ripper, between 1975 and 1981. The search involved over a thousand officers and changed the way the British police worked forever. (IMDB)

1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkupuolelle englannin Yorkshirea piti pelossa lähinnä - mutta ei pelkästään - prostituoituihin keskittynyt sarjamurhaaja, jonka jahdista ITV on tehnyt laadukkaan tositapahtumiin perustuvan minisarjan. 

Sarjamurhaajajutskat tahtovat usein vääntyä lähinnä groteskeiksi luontodokumenteiksi, joissa ollaan enemmän kiinnostunut saalistajan toiminnasta kuin uhreista tai poliisin tylsääkin rutiinia vaativista yrityksistä murhaajan pysäyttämiseksi. 

Vaarallisten töiden kärkikastia. (Dorothy Atkinson)

Tämä minisarja on kuin vastakohta niille ja esimerkiksi sinänsä mainiolle Mind Hunterille (2017-2019). The Long Shadow tekee kaiken toisin, keskittymällä lähes täysin uhrien perheisiin ja poliisin toimintaan murhaajan pysäyttämiseksi - itse murhaajaa nähdään hyvin vähän ja hänen tekojaan sitäkin vähemmän, niiden surulliset jäljetkin ilman sensationalismia tai tirkistelyn makua. 

ITV-kanavan väistämättä synkkä tuotanto kritisoi tässä, kuten toisessa viime aikojen mainiossaan, eli Mr. Bates vs. The Post Office (2024) englannin (lähi)historian naamalleen kaatuvaa, lähes rikoksen merkit täyttävää viranomaistoimintaa. 

Siinä missä Mr. Batesissa kyseessä oli toimimattoman tietokoneohjelmiston ajama katastrofi, The Long Shadow käy läpi Yorkshiren sarjamurhaajajahdin aikana tehdyt valtavat viranomaisvirheet, joiden maksajiksi päätyivät käytännössä murhaajan myöhemmät uhrit.

Palikat. (David Morrissey, Steven Waddington, Lee Ingleby)

Sarjan toteutus ei jätä minkäänlaista nokankoputtamista. Se on erittäin huolellisesti lavastettu, korkeat tuotantoarvot omaava, Yorkshiressa kuvattu ja sen näyttelijätyö on kautta linjan kerrassaan kiitettävää. 

Viimeisestä huolehtii lähinnä kovien veteraanien keski-ikäinen valiokavalkadi. Toby Jones, Lee Ingleby ja David Morrissey tekevät spiraalimaisesti heikentyvät poliisien esimiehet Dennis Hobanin, Jim Hobsonin ja George Oldfieldin, Michael McElhatton heidän teflonmaisen pomonsa Ronald Gregoryn. 

Seuraamme myös vihjeitä ja kortistoa pyörittäviä 'toimistopoliiseja', esim Chloe Harrisin tekemää Jenny Bushia ja Liz Whiten loihtimaa Meg Winterburnia, sekä osien kuluessa vaihtuvien uhrien hyvin piirrettyjä perheitä ja elossa selviytyneiden uhrien pinnistelyjä.

Rutiinien valtiatar. (Liz White)

Lewis Arnold ohjaa erinomaisesti. Sarjan pelottavinta osastoa on seurata naisia kävelemässä yksin yöllä: sen kuvaamisen onnistuminen on elintärkeää eläytymisen kannalta. Nitraatin mieleen jäi myös hyvin toteutettu ajankulun kuvaus, kun päivien eteneminen ensimmäisestä murhasta visualisoidaan numeroina milloin mihinkin pintaan. 

George Kayn älykäs ja hillitty käsikirjoituskaan ei jätä kovin paljon toivomisen varaa. Se pohjautuu Michael Biltonin tietokirjaan Wicked Beyond Belief: The Hunt for the Yorkshire Ripper (2003), sekä muihin lähteisiin, mm. poliisin kuulustelupöytäkirjoihin. 

Se esittää kuvaaman aikansa pinnan alla kyteneen naisvihan hiljaisesti mutta sitä kautta voimakkaasti, ilman moniin nykytuotantohin hiipivää luennoinnin makua. Poliisin karmivat virheet, mutta myös heidän periksiantamattomuutensa saavat tasapuolisesti tilaa.    

Sarjan mainosjulkan nokkelan ylös-alas -ominaisuuden toinen puoli: jeparit. Alaosa = tavikset.

Sarjan nimen voi nähdä moniselitteisenä. Se viitannee niin aikalaisten elämään vuosikausiksi varjon heittäneisiin tapahtumiin, kuin uhrien perheiden ikuiseen muutokseen - ja vieläkin joissain nurkissa elävään 'mitäs läksit' -uhrisyyllistämiseen.

Yhtä lailla se sopii kuvaamaan myös sitä varjoa, jonka tapahtumat heittivät viranomaisten toiminnan ylle: paljon muuttui tapauksen myötä myös englannin poliisin toimintatavoissa.

Kaupallisen ITV-kanavan viime aikojen hyvät sarjat muistuttavat myös siitä, että valtiollisen kanavan BBC:n olisi syytä petrata. BBC teki ennen järjestään tällaista laatua, mutta on nyttemmin hävinnyt oman erinomaisuutensa peräreikään, jossa ollaan enemmän kiinnostuttu siitä ketkä tekevät, kuin siitä mitä he tekevät. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Bugonia (IRE/UK/CAN/SK/USA 2025, Yorgos Lanthimos)

Internet-meemiä lainaten: - Kuka on oikeassa? - Kyllä. 

Two conspiracy-obsessed young men kidnap the high-powered CEO of a major company, convinced that she is an alien intent on destroying planet Earth. (IMDB)

Tuhnuisen luuserikaksikon nimellisesti älykkäämpi osapuoli on vakuuttunut, että paikallisen korkean teknologian firman toimitusjohtajatar on todellisuudessa andromedalainen alieni, jonka rodun tarkoituksena on mädättää teknologiallaan ihmisten mielet ja tuhota näiden elinmahdollisuudet. 

Salaliittoteoreetikko päättää kidnapata kyseisen toimarin luuseriserkkunsa avustuksella ja vaatia toimaria pysäyttämään ihmiskunnan tuhoamistoimet. Toimitusjohtaja näyttää sinänsä järkevästi pitävän kaksikkoa lähinnä hulluina. Onko kyseessä sekopäinen salaliittoteoria vai avaruusjännä?

Tulevat tänne ja vievät meidän ampiaiset? (Emma Stone)

Jep, Kreikan hurja poika Lanthimos rytyyttää taas täysillä, ja tekee parastaan sitten The Favouriten. 

Bugonia on raikas tuulahdus ja jänskä sekoitus trilleriä, draamaa, komediaa sekä kauhua. Se sisältää myös hyvin motivoituja ja lyhyen tehokkaita väkivallan purskauksia. Onko se myös scifiä? Siitä ei voi tietysti sanoa juuta tai jaata, se olisi spoileri. 

Bugoniaa kannattelee älykäs kässäri, jonka takana on Will Tracy. Hänen tekstinsä perustuu 2000-luvun alun etelä-korealaiseen elokuvaan, joten kyseessä on itse asiassa uusversio, tosin Bugonia kuulema menee myös omiin suuntiinsa. Tarinan tapahtumapaikka voisi olla monikin nykyisistä pallomme taantuvista pikkupaikkakunnista, joissa jokin teknologiajätti kaivaa maata lain ja syrjäytettyjen ihmistavisten jalkojen alta.

Puku ei tee miestä. (Emma Stone, Aidan Delbis, Jesse Plemons)

Pääosan trio on erinomainen. Lanthimosveteraani Emma Stone on nappivalinta toimitusjohtaja Michelle Fulleriksi. Kukapa sopisi paremmin toimariksi ja tai alieniksi suurine silmineen, jotka varsinkin puolivalossa ovat kovin epäilyttävän oloisia, kaljun pään (kaappaajien tekosia, alienien hiukset kun ovat heidän mielestään lähettimiä!) kruunatessa vaikutelman. 

Pikku hiljaa myös Lanthimoksen makuun päässyt Jesse Plemons on toinen nappi salaliittoteoreetikko Teddy Gatzina. Hän näyttää siltä, ettei ole kylpenyt kuukauteen ja kuvittelee aina olevansa askeleen edellä muita, vaikka takamatka järkevyyteen on aika ilmeinen. 

Itku pitkästä ahdistuksesta. (Jesse Plemons)

Plemons on muutenkin julkisena salaisuutena yksi sukupolvensa lahjakkaimpia ja muuntautumiskykyisimpiä näyttelijöitä, edesmenneen Philip Seymour Hoffmanin (1967-2014) malliin. Hänen läsnäolonsa ei ole vielä huonontanut ainoatakaan elokuvaa ja hän oli mm. Scorsesen muuten vähän kehnon Killers of the Flower Mooninkin (2023) paras juttu sankarillisena sheriffinä.

Uusi tulokas Aidan Delbis Teddyn surkeana ja hitaana serkkupoikana Donina on tehty asiaankuuluvan säälittävästi ja empaattisesti. Teddy kietoo tämän avuttoman kaverin salaliittoteorioihinsa, joiden kudos saattaa osoittautua kovin musertavaksi.

Jerskin Fendrixin säveltämä musiikki on myös nappivalinta: sen kreiseihin starwarsimaisiin avaruusoopperasfääreihin välillä karkaileva, välillä humoristinen ja välillä karmivampaa sävelkulkua hakeva tyyli on täysin omiaan Bugonian äkkiväärien tapahtumien mukailuun. 

Neulakäsi Ted. (Tunnistamaton Alicia Silverstone, Jesse Plemons).

Bugonia on Nitraatin Lanthimosleffoista toinen suosikki jo Nitraatin aiemmin kehuman The Favouriten (2018) ohella. Molempia yhdistää se, että Lanthimos ei ole niiden käsikirjoitusten takana. Kun hän itse on kirjoituskoneen takana, tulos on Nitraatista yleensä turhan kikkailevaa ja keimailevaa indietä. 

Bugonia on muuten muinainen kreikkalainen termi uskomukselle, joka tarkoittaa uhrieläimen (nauta) veretöntä tappamista, minkä seurauksena se voi kehittää ruumiistaan spontaanisti mehiläisiä. Mitä minä just luin? Ja kirjoitin! Ehkäpä elokuva toimii avaimena...

Bugonian nostaa parhaaseen A-ryhmään myös sen rohkeus toimia vakaumuksensa mukaisesti, loogisen epäloogiseen loppuunsa asti, jossa paha saa palkkansa - viattomien ohessa. Vuosikymmenen ehdotonta parhaimmistoa.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

PS: Ai niin, tämä oli jo kahdessadas(!) Nitraatin blogikirjoitus, aika hurja juttu. Pangalaktinen kurlauspommi tämän kunniaksi! Tänä vuonna tulee blogia vuosikymmenkin täyteen. Ei olisi osannut aloittaessa kuvitella, että kiinnostus tekemiseen säilyy - vaikka välillä häilyy. Kiitos seurastanne, jatkakaamme.

Nitraatin Leffavuosi 2025

Leffavuodelle 2026!

Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas tutun sapluunansa. Hyväksi havaittuun tapaan vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimman leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2024 että vuoden 2025 elokuvat. 

Varsinkin jälkimmäiseltä on tosin Nitraatilla edelleen näkemättä aivan luvattoman paljon mielenkiintoista kamaa. Uudenvuoden lupauksenaan Nitraatti tulee korjaaman asian heti kun mahdollista. Lisäksi Nitraatti katsastaa tavalliseen tapaansa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. 

2024-2025


Huonoin: Francis Ford Coppola's Megalopolis: A Fable (2024)

Legendaarisia pätkiä muinoin ohjanneen Coppolan parhaat päivät ovat jo kaukana, kaukana takana. Tämä viimeisin on todella heikko, budjetistaan huolimatta halvan ja muovisen näköinen sekä epäkoherentti ja surkuhupaisan teennäinen scifitarina arkkitehdista, jonka omia ja muiden epämiellyttävien päähenkilöiden edesottamuksia teki mieli katsella tuplanopeudella. Coppolan surkein leffa ikinä. 1/10.

#3: Juror #2 (2024)

Tässä vuosiparissa kaikki vanhat patut eivät suinkaan panneet huonointaan. Clint Eastwoodin tiivistunnelmainen oikeussalidraama valamiehestä, jolla voi olla aivan liian läheistä tatsia käsillä olevaan tapaukseen on miehen parhaita, kuten Nitraatti jo aikaisemmin totesikin. 8/10.

IMDB
Traileri

#2: Hard Truths (2024)

Tämän vuosikatraan ehkäpä suurin yllättäjä oli brittikonkari Mike Leigh (s. 1943). Hänen viimeisimmän vuosikymmenen leffansa ovat usein jättäneet toivomisen varaa, mutta tämä kertomus myöhäiskeski-ikäisen, henkisesti hirmuisissa lukoissa painivan Pansyn (aivan upeasti vetävä Marianne Jean-Baptiste) ja hänen perhe- ja ystäväpiirinsä yrityksistä pärjätä tämän ailahtelevan ja pessimistisen mutta silti rakkaan ihmisen kanssa on toistaiseksi vahvinta draamaa tästä aikapalasta, mitä Nitraatti on nähnyt. 8/10.

IMDB
Traileri

#1: Straume / Flow (2024)

Voittaja on usean kissankaulan mitalla kuitenkin täysin selviö. Tämä mustan pienen katin ja hänen eläinystäviensä sanaton seikkailu apokalyptisessa maailmassa on edelleen ainoa täysien pisteiden elokuva tältä vuosikymmeneltä jonka Nitraatti on nähnyt, ja josta hänellä tulikin jo vahvasti todistettua. 10/10. 

IMDB
Traileri

2015

 
2015 #5: De Palma

Hollywoodin itsepäisimmän Hitchcockin manttelinperijän eli Brian de Palman uran huiput ja laaksot käydään läpi hyvin avoimesti, karikkoja kaihtamatta. Nykyajassa äänessä on käytännössä vain ohjaaja itse. Leffafriikkien kissanminttua. PS: Carlito's Way (1993) on täysverinen rikosdraamaklasari, joka kaipaa uudelleenlöytämistä. 9/10.

IMDB
Traileri

2015 #4: Sicario

Kanukkiohjaaja Denis Villeneuve tutkaili Yhdysvaltain ja Meksikon rajan huumerikollisuutta tässä tiivistunnelmaisessa rikostrillerissä, joka on roolitettu nappiin ja omaa erinomaisen käsikirjoittajalleen Taylor Sheridanille tunnusomaisen rikasdialogisen ja pragmaattisuutta uhkuvan kässärin. Edelleen sekä Sheridanin että Villeneuven paras - tosin Wind River (2017) on Sheridanin osalta jo aika lähellä! - samoin kuin useimpien näyttelijöidensäkin. 9/10.

IMDB
Traileri (erittäin tehokas paketti!)

2015 #3: Amy 

Karismaattisen laulajatar Amy Winehousen nousu ja tuho avautuvat eteemme omaperäisen ja miellyttävän ohjaustyylin taitavan Asif Kapadianin erinomaisessa dokumentissa. Ehkä tarinan opetus on, että kun maailma jauhaa niin vähin mitä kanssaihmiset voisivat tehdä, on olla osoittelematta ja nauramatta. Tästä Nitraatti on ehtinyt tarinoimaan pidemmästikin. 9/10.

IMDB
Trailer

2015 #2: Saul Fia (Son of Saul)

Läheltä ja intensiivisesti kerrottu unkarilainen keskitysleiritarina on vuosikymmenensä rajuimpia ja teknisesti omaperäisimpiä ja onnistuneimpia draamoja. Tästäkin Nitraatti avautui pidempään aiemmin. 9/10.

IMDB
Traileri

2015 #1: Mad Max: Fury Road 

Paperilla tämän ei olisi pitänyt toimia: ohjaaja George Miller palaa lämmittelemään omaa klassikkoleffasarjaansa, jonka viimeinen vuodelta 1985 oli jo aika ylikäynyttä tavaraa. You can never go home again on leffataiteessa melkein aina totta, mutta tämä bensan- ja ruudinkatkuinen nitroscifitoiminta väittää muuta. Vuosikymmenensä toimintaleffa ja käytännössä ihan yhtä hyvä kuin sarjan paras, eli se Asfalttisoturi. 10/10.

IMDB
Traileri

Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2026!

Tiikeri! Oi tulinen / lieska yössä metsien! / Kenen käsi rohkeni / luoda symmetriasi? 
(William Blake, suom. Aale Tynni)

Siiri-kissan muistolle (2002-2025).

Valerian and the City of a Thousand Planets (FRA/CHI/USA... 2017, Luc Besson)

Mieluummin tämän kattoo kuin Laurelinen nyrkistä ottaa!

A dark force threatens Alpha, a vast metropolis and home to species from a thousand planets. Special operatives Valerian and Laureline must race to identify the marauding menace and safeguard not just Alpha, but the future of the universe. (IMDB)

Aika- ja avaruusagentit Valerian ja Laureline selvittävät entiseen maan avaruusasemaan, sittemmin maailmaksi paisuneeseen Alpha-planetoidiin (Avaruusasema Alfa - Get it?! Get it?!) kohdistuvaa uhkaa monien alienien avulla ja vielä useampien vastuksella.

♫ The Beautiful people, the beautiful people... ♫ (Dane DeHaan, Cara Delevingne)

Valerian on sarjakuvana varsin legendaarinen ja ikoninen ranskalainen fantasiascifi-viritys ja yksi Nitraatin ikisuosikkeja, joten Nitraatilla oli vähän nikottelemista jo leffaversiosta aikoinaan nähtyjen ekojen kuvien perusteella: mitä ihmettä, Laurelinen punaiset hiukset ovat vaihtuneet blondiin! No, tuo oli ehkä pienimpiä ongelmia siinä vaiheessa kun päästiin itse asiaan, eli leffan näkemiseen. 

Ensinäkemällä pettymys elokuvaan oli Nitraatilla käsinkosketeltava. Valerianin ja Laurelinen näyttelijät - Dane DeHaan ja mallina paremmin tunnettu Cara Delevingne - ovat sinänsä ihan ok ja tietysti todella kauniin näköisiä ihmisiä. Ongelma on se, että parilla ei ole minkäänlaista kemiaa.

Asiaa pahentaa edelleen se, että pari käy koko ajan flirttiä joka on väkinäistä, vaivaannuttavaa ja masentavan toistoista. Englanninkielinen termi rapey on jo aika lähellä Valerianin loputonta, semiagressiivista ruinausta. 

Juokse villi lapsi.

Valerian ja Laureline on muutenkin kirjoitettu oudon epämiellyttäviksi: heti alkupuolella elokuvaa joukkueellisen heitä avustaneiden sotureiden kuolemat eivät tunnu parivaljakkoa liikuttavan edes olankohautuksen vertaa.

Mutta jotain hyvää: Elokuvan ensimmäiset minuutit ovat aivan upeaa ja lämpimän mielikuvituksellista sense of wonderia, kun David Bowien Space Oddityn tahtiin nähdään ihmiskunnan avaruuskehitys nykyajasta satoja vuosia eteenpäin, mukaan lukien ensikosketus alienien kanssa. 

Sense of wonderissa roikutaan edelleen jotenkuten vielä muutama minuutti senkin jälkeen, kun luikkualienien ikioma Shangri-La saa ikävää kyytiä. Tosin Nitraatti olisi toivonut heille jo tässä vaiheessa vähän dialogia. Lisäksi selvennyksen siitä, mitä planeetan päällä tapahtuu olisi ihan hyvin voinut heittää jo tähän, jotta katsojakin tietäisi panokset heti alusta lähtien.

Avaruuden pakolaiset. Jotain je ne sais quoi selittämättömän ranskalaista tässä kaikessa on - silleen hyvällä tavalla! (Marion Roussignol, Emilie Pommelet)

Sitten sitä paskaa: seuraava lähes puolituntinen on koettelemus, kun aika-agenttipari esitellään sekavan sietämättömässä ja vaikeasti seurattavassa virtuaalitodellisuustehtävässä - tosin senkin loppu on jo ihan toimiva, kun 'oikeaan' maailmaan siirryttäessä tankkimainen ja rujo mölli hyökkää pakenevan porukan liiturin kimppuun. Kun tuo VR-kakki on pakissa ja yksi kiltti söpö pieni karvaturri pelastettu, elokuva paranee välittömästi.

Valerianin toinen suvantovaihe suoraan helvetin elokuvateattereista on Alphan ihmisten rap-taustainen bordellikatukierros raivoisasti ylinäyttelevän Ethan Hawken kera. Sinänsähän myös sivuosassa samoissa kohtauksissa esiteltävän Rihannan tanssia (hahmona huba muodonmuuttaja nimeltä Bubble) on ihan kiva seurata, mutta tarina olisi voinut edistyä tässä kohtaa selvästi rivakammin. 

Alpha ja asiakkaat.

Muista näyttelijöistä muuten sen verran, että Clive Owen tekee täysin unohdettavan ja lattean kapiaispahistelijaroolin Komentaja Fillittinä, mutta Kris Wu (Kersantti Neza) ja Sam Spruell (Kenraali Okto-Bar) tämän omilla aivoillaan ajattelevina vikuroivina alaisina suoriutuvat paljon paremmin.

City of a Thousand Planetsin kevyesti parasta antia on sen upea maailmanluonti, nykyscifien parhaita. Alpha-planetoidi jossa suurin osa leffaa tapahtuu on kiehtova paikka kaikkine eliöineen sekä elinympäristöineen ja Mül-planeetan shangri-la leppoisaa. 

Toimintakin on suurimmaksi osaksi mukaansatempaavaa ja asiallisen kineettisesti ohjattua, kuten Luc Bessonilta - mm. mainiot toimintajännärit Nikita (1990) ja Léon (1994), sekä (toinen) keskinkertainen scifipätkä Viides Elementti (1997) - sopii odottaa.

Valerianin maailmankaikkeudessa silmä lepää ja mieli hyrisee.

Valerian oli floppi, joka tuhosi ohjaajansa luoman eurooppalaisen elokuvastudion. 177 millin ($) tuotantokustannuksilla saatiin 225 milliä lipputuloina takaisin, mutta kun elokuva alkaa tuottaa vasta noin 2,5 kertaa budjettiaan isommalla tienaamisella, oltiin tuhon äärellä. Pirunmoinen harmi, sillä Bessonin studio olisi palvellut kivasti EU-leffantekoa.

Summa summarum: Valerian tavoittaa sarjis-esikuvaansa fantastisessa maailmanrakennuksessa ja sen mielenkiintoisissa asukeissa, sen toimintakohtaukset ovat alun VR-kakkaa lukuunottamatta hauskoja, mutta suurimmat kompastukset ovat sen kolme pääosaa sekä katkonainen juoni - ja silloin menee jo paljon. Silti, paremmin tämä Nitraatille nyt maistui kuin ensinäkemällä - mutta tuskinpa enää ikinä tämän paremmin.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (*)
Näpäkkä loppubiisi!

(*) Biisi tuossa trailerissa on The Beatlesin 'Because' - muuten eka kerta kun Paul McCartney antoi filmintekijälle luvan käyttää The Beatlesin musaa leffatrailerissa!

Night Moves / Yon Siirrot (USA 1975, Arthur Penn)

- Who's winning? - Nobody. One side is just losing slower than the other.

Los Angeles private investigator Harry Moseby is hired by a client to find her runaway teenage daughter. Moseby tracks the daughter down, only to stumble upon something much more intriguing and sinister. (IMDB)

Harry Moseby on Los Angelesilainen vanhan ajan yksityisetsivä ajassa, jolla hänen lahjoilleen ei ole enää kovin suurta käyttöä. Vanha leffaohjaajakamu pitää miehen kuitenkin leivän syrjässä kiinni vihjaamalla toimeksiannosta.

Kuihtuneen ja kaukana 'vuoden äiti' -palkinnosta olevan oman maailmansa ex-leffatähtösen kuritonta sukupolvea edustava teinitytär on hävinnyt jäljettömiin. Harryn nuuhkimat jäljet johtavat Floridaan, samalla kun tapaus monimutkaistuu ja Harry tekee tiliä elämänsä kanssa.

- Either way, I have to go. - Why? So you can pretend you're solving something? (Gene Hackman, Janet Ward)

Nitraatti on viime aikoina käynyt läpi massiivista kokoelmaansa uudelleenkatselujen muodossa. Nyt vuoro sattui jo aikoinaan Nitraatin arvostamalle neo-noir Night Movesille, mutta tämänkertainen katselu nosti sen ykkösluokkaan. Leffa tervehtii meitä ehkäpä amerikkalaisen elokuvan parhaalta kymmenvuotiskaudelta, 1967-1977 - Bonniesta ja Clydesta Tähtien Sotaan.

Night Moves on surussa uitettua neo-noiria. Sen rikostarina vaikuttaa aluksi kovin köykäiselle, eivätkä suuremmat rikokset tahdo valjeta Harry Mosebylle kunnolla koko elokuvan aikana, mutta Harry on koko ajan oman itsensä tutkimuksen kohde ja *se* on elokuvan ydin. 

Elokuvan suurimmat avut ovat sen vahva, surumielinen tunnelma, käsikirjoittaja Alan Sharpin erinomaisen aikuismainen dialogi ja koko näyttelijäkatraan hienot roolisuoritukset. Gene Hackman (1930-2025) elämäänsä puntaroivana päähenkilö Harry Mosebyna on rooliinsa täydellinen. Paljon Mosebysta välittyy myös Hackmanin eleistä. 

- I want that kid the hell out of here. You see, I... I get pretty foolish with her, and I... Well, you've seen her. God, there ought to be a law! - There is. (Melanie Griffith)

Hän tekee myös ehkä parempaa työtä kuin koskaan, ja se on miehen uran huomioiden paljon sanottu. Hiljattain edesmenneen Hackmanin oma poismeno oli muuten sen verran erikoinen, että olisi kelvannut hyvin 1970-luvun amerikkalaisen neo-noir rikosleffan lähtökohdaksi.

Jennifer Warren Mosebyn Florida-ihastuksena Paulana, Susan Clark Mosebyn pettäjävaimona Elleninä ja Janet Ward ex-leffattarena Arlene Iversonina tekevät jokainen priimaa. Lisäksi sivuosat on ladattu erinomaisesti (James Woods, Harris Yulin, Anthony Costello, Edward Binns jne.)

Yhden varhaisimmista ja siihen asti isoimman roolinsa tekee raikas nuori 16-vuotias Melanie Griffith huikentelevaisena Delly Grastnerina. Elokuva on ihailtavan ekonominen hahmojensa määrän kanssa: jokaisella hahmolla on elokuvassa funktio myös pidemmän päälle.

- Where were you when Kennedy got shot? - Which Kennedy?

Night Moves on myös kuulun mutta hyvin epätasaisen ohjaajansa Arthur Pennin (1922-2010) parhaita ja sekin on aika paljon sanottu, kun tilillä ovat sellaiset täysveriset klassikot kuin Bonnie & Clyde (1967) ja Pieni Suuri Mies (1970). Aivan varmasti kyseessä oli miehen viimeinen huippu: edes hyvän elokuvan tasolle Penn ei tästä eteenpäin päässyt.

Bruce Surteesin evokatiivinen kuvaus on myös mainio lisä elokuvan kokonaistehoon. Night Moves ei ollut aikoinaan menestys lippuluukuilla, eikä se ehkä vieläkään nauti niin korkeaa arvostusta kuin sen pitäisi. 

Joitain miinuksia kuitenkin: elokuvan musiikki (Michael Small) lähtee välillä ei-toivotulle laukalle ja agathachristiemäistä, selvää rikosjuonta kaipaava tulee pettymään. Nyt muutaman kerrankin elokuvan nähnyt Nitraatti huomaa siinä erikoisia aukkoja. Mutta koska elokuva ei ole varsinaisesti juonensa orja, ei siitä voi liikaa rokottaa. Varoituksen sana kuitenkin.

- Do you ask these questions because you wanna know the answer or is it just  something you think a detective should do?

Leffan finaali on odottamaton, järkyttävä ja lisää entisestään avointen kysymysten määrää. Ehkä elokuvan sanoma on että noir on kuollut, eikä kukaan voi nähdä suurta kuvaa alimmilta portailta ja vaikka näkisi, tekojen voima voisi olla kovin köykäinen, ymmärrys tekemisestä vieläkin vähäisempi. 

Tuollaista eetosta Nitraatti ei yleensä elokuvissa arvosta, mutta Yön Siirtoihin mikään ei voisi sopia paremmin tai ansaitummin. Night Moves on täysverinen klassikko aikuiseen makuun, Amerikkalaisen elokuvan parhaalta vuosikymmeneltä. 

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri