perjantai 12. toukokuuta 2017

Lumikuningatar (Suomen Kansallisooppera ja -baletti 2016, Kenneth Greve)

Ikiroutaa. Lumikuningatar (Tiina Myllymäki), Lapin Velho (Michal Krčmář)

Lumikuningatar kertoo sadan vuoden takaisessa Helsingissä eläneiden kahden lapsen, Kain ja Kertun, seikkailuista taikavoimien temmellyksessä ja siitä, kuinka paljon urheutta vaaditaan, jotta he selviytyvät eteen tulevista elämän karikoista. Kertun isoäiti on ostanut Lapin matkallaan markkinoilta kauniin vanhan peilin tietämättä että siihen kätkeytyy Lumikuningattaren taikavoima. (synopsis: Oopperabaletti)

Korkataan blogiin... baletti! Nitraatti innostuu mistä vain, kun juoni on kohdillaan - Andersenin sadusta onkin taottu Suomen Kansallisbaletissa upean näköinen teos. Nitraatin elämänsä aikana näkemät balettiesitykset voi muuten laskea melkeinpä yhden käden sormilla, joten jututkin on vähän sen mukaista, mutta yritetään ja lisää kotitöitä Nitraatille(kin) jutun lopussa.

Plussat: Lavastus oli nannaa. Seidan Lappi, alamaailman sauna, taikapeili ja Lumikuningattaren palatsi on toteutettu komeasti. Rooleista varsinkin Lumikuningatar oli coolin päräyttävä ja tanssijoiden liikehdintä vaikutti mainiolle mutta eipä Nitraatilla sillä osastolla vielä paljon ole vertailukohtiakaan. Tuomas Kantelisen tummasävyinen musiikki tuki tarinan hyvin, ja Krista Kososen MC:ily oli suurimmaksi osaksi ihan toimivaa.

Miinukset: Kososen kertojan osuutta olisi tosin voinut hiukan pienentää - nyt tuntuu että selitystä tulee esityksessä itsestäänselvienkin tapahtumien aikana. Kunnon fantsuosastoon pääseminenkin vie Nitraatin mielestä turhan kauan - alun 25 minsaa hiimailua ja tanssahtelua Helsingissä vaati kyllä vähän kärsivällisyyttä. Myös Lumikuningattaren yhden numeron Segway-hurjastelu oli vähän wtf-osastoa - eikö esmes vaijereilla olisi saatu vähemmän hmm... etäännyttävä efekti?

Alla linkki itse esitykseen. Tuolla Suomen Kansallisoopperan & -baletin sivuilla on muuten paljon muitakin kokonaisia esityksiä (Stage 24 -osion alla) yms yms - eikun penkomaan!

Kyllä tämä oli hyvinkin kokemisen arvoinen.

8/10

Sivut (Ooppera & Baletti)
Traileri
Lumikuningatar-esitys (1h 48 min)

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Amy (UK 2015, Asif Kapadia)

Amy Winehouse vähän alummassa.
Archival footage and personal testimonials present an intimate portrait of the life and career of British singer/songwriter Amy Winehouse. (synopsis: IMDB)

Kylmä kesäkausi Nitraatilla on alkanut menneiden kaivelulla monellakin tapaa, kun satojen katsomattomien tuntien kasaa on parturoitu urakalla (ja robusteilla mentaaleilla shift+delete -liikkeillä ellei meno ole noin 10 minuutin sisään miellyttänyt) pienemmäksi. Viime aikojen kauneimpia ja surullisimpia hetkiä on ollut tämä erinomainen dokumentti ihan turhan aikaisin lähteneestä ihmisestä. Leffan parituntisen keston aikana käydään läpi elämäniloisen ja terhakan pohjoislontoolaisen pimun nimeltä Amy Winehouse matka supertähteyteen ja pois.

Kuten ohjaaja Kapadian edellinenkin mainio dokumentti (Senna)[*], myös Amy käyttää Kapadian hyväksi havaitsemaa haastattelutekniikkaa. Vain äänihastatteluissa ohjaaja saa intiimimmän ja vähemmän maneerisen tatsin haastateltaviinsa, eikä Amy anna mitään aihetta muuttaa systeemiä. Laaja arkistomateriaali äänihastattelujen kuvituksena toimii Kapadian töissä niin paljon paremmin kuin puhuvat päät. Ja millaista arkistomateriaalia! Kotivideoita ja uutismateriaalia, live-esiintymisiä ja levyjen nauhoituksia on mestarillisesti editoitu kertomaan tarinaa - tämäkin tuttua jo Sennasta.

Miellyttävin ja helpoiten katseltava matsku on alkupuolella. Ihan tavallista nuoren elämää ja aikaa kun Winehouse sai mennä musiikki edellä on vielä puhdas ilo katsella. Back in Blackin levytyshetkenkin vangitseminen studiossa on jotenkin niin onnistunut ja hauras, ettei paremmasta väliä.

Hirviöitä ei dokumentissa tarvitse korostetusti nostaa esiin: hipsterihattuinen viikate(avio)mies ja tyttärensä avunpyynnöt sivuuttava rahanahne isä asettelevat päänsä ihan omatoimisesti pölkyille. Irvokkainta kuvastoa dokumentissa on kuiville pyristelevän laulajattaren puolen vuoden saarisapattiloman aikana paikalle tömistelevä isä perässään realityshown kamerat joiden edessä hän epäilemättä rahakkaan tuhrumatskun toivossa sättii tytärtään. Ex-aviomiehen Amyn vertauskuvallisten tuhkien äärellä naureskelusta nyt puhumattakaan. Aika velikultia. Yleisöä 'palvelevat' Paparazzien hyeenalaumat ovat sitten tietysti tutumpaa taustaoksetusta joiden aikana tekee mieli vain kääntää katsetta pois.

Hyeenoista (harmittaa kyllä tuon viattoman eläinlajin puolesta kun nimi on kaapattu epämiellyttäville ihmisille) puheen ollen, median julkisuusjahti ja ihmisten kyltymätön jano ja naureskelunhalu vaikeuksissa oleville julkisuuden henkilöille saa myös epäsuoran tuomionsa. Jos Winehousen poismenosta edes jotain positiivista jäisi niin se, että joku jättäisi sen juorulehden ostamatta ja naurun nauramatta ihmisistä joilla on oikeasti vaikeaa olisi jo aika jees. Ennemmin tuettaisiin ja puhuttaisiin siitä jaloille nousemisesta, mutta saa nähdä. Ehkä ilmapiiri on tämän vuosikymmenen loppupuolella kuitenkin vähän paremmaksi noin yleisesti ottaen muuttunutkin? Tai ehkä ihmisluonnon ollessa mitä se on, peto vain etsii uutta kohdettaan, salamavalosilmät vilkkuen?

Noin 1/3 elokuvasta on Amyn musiikkiin liittyvää ja 2/3 sitten sitä turmio-osastoa. Jakauma tuntuu ensin vähän väärältä - miksi ei enemmän musiikista? Miksi niin paljon enemmän sitä surullisempaa spiraalia? Leffanjälkeisessä pohdiskelussa se kuitenkin Nitraatista tuntuu jotakuinkin oikealle - samanlainen olo ainakin Nitraatille jäi Winehousen poismenosta muutenkin ja elokuva avaa hyvin miksi.

Juu, ihan  tarkoituksella Nitraatti jätti ne ikonisemmat kuvat / tyylit poijes. Sopivaa kun juttelee dokkarista joka muutenkin näyttää ihmisestä niitä vähemmän nähtyjä puolia, eiks jeh?




















Kapadian dokumentin parhaita avuja on että katsoja ymmärtää bulimian, masennuksen ja addiktioiden piirittämälle Winehouselle musiikin tekemisen olleen vapauttava purkautumistie. Mitä vähemmän hän sai tehdä tuota rakastamaansa asiaa, sitä huonommin elämä eteni. Niin vahvasti dokumentti myös hahmotti Winehousen ihmisenä että ainakaan Nitraatti ei jäänyt niinkään ajattelemaan - kuten joskus jonkun taiteilijoista tehdyn hagiografian jälkeen tapahtuu - että voi kun jäi monta klassikkolevyä tulematta, vaan päällimäinen ajatus on että olisitpa tekemässä vielä 70 vuotta vaikka toinen toistaan huonompia levyjä, kunhan olisit.

No mutta niin ei käynyt. Amy Winehousen sydämen rytmisektio sanoutui irti kesällä 2011. Kurjaa että tämä dokumentti ei jäänyt tekemättä.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

[*] kun en edellisen yhteyteen mitenkään luontevasti saanut tätä hajatelmaa mahtumaan niin pistetään tähän: Senna (2010) on myös tutustumisen arvoinen dokumentti. Muistan elävästi vapun '94 kun Sennan viimeinen seinämä puhalsi itsestäni lopullisesti innostuksen F ykkösiin poijes - tuntui vain liian kovahintaiselta urheilulta. Joten kuten jaksoin seurata vielä Häkkisen mestaruuksiin asti, mutta sitten se on ollut siinä.