3+3: Nitraatin Halloween-spesiaali I

Kääk! Orggishirvitys Kreivi Orlok (Max Schreck), Murnaun Nosferatusta. Semirupu leffa, unohtumaton hahmo.

Nitraatti aloittaa blogissa uuden pikku perinteen ja esittelee jokaisena Halloweenina yhden leffahirviön kolme parasta valkokangas-inkarnaatiota, sekä kolme parasta elokuvaa joissa hahmo esiintyy. Nämä kaksi kun eivät välttämättä ole ollenkaan sama asia. Aloitetaan traditio yhdellä perinteisimmistä leffahirviöistä: vampyyrit!

3 Parasta elokuvavampyyria (nouseva järjestys)

Omnom. (Fright Night 2)

3. Bosworth, Fright Night Part 2 (1988)

Ennen jokaista herkkupalaansa kohteen latinankielisen nimen heittävä Brian Thompsonin (l. 'Klink-klink-miehen') tulkkaama opettavainen vampyyri. Toisin kuin sarjan eka osa joka on parhaita vamppileffoja ikinä, jatko-osa on aika pazka, mutta Thompsonin vampyyri erikoisuutensa (bodybuilder, latina, wtf!?) takia aika ikimuistettava.

IMDB
Traileri

Sadie Frostin kakkainen nauru kun Winona Ryder-paralta viedään taas leffa alta (kts myös 'Vuosi Nuoruudestani').

2.  Lucy Westenra, Dracula (1992)

Leffavampyyrithan on yleensä aika sexyjä, mutta yleensä myös miehiä joten Nitraatin mittari ei siitä värähdä. Sadie Frostin Lucy toi kauniimpaa sukupuolta kehiin potenssilla kaksi. Ryderin Minan harmaasävyihin jättävä Frost kikkailee leffan yhtenä suurena elinverenä about kaksi kolmasosaa sen kestosta ja varsinaisena vampyyrina siitäkin varsin lyhyen aikaa ennen kuin tuhma Anthony Hopkins varastaa Lucylta pään. Eniveis, unohtumaton sexy veto, jota Eiko Ishiokan Oscarin arvoinen puvustus erinomaisesti avittaa.

IMDB
Traileri

O.G. Homoisät. (Kirsten Dunst, Brad Pitt, Tom Cruise)

1. Lestat, Interview with the Vampire (1994)

Tom Cruisen Lestat on Nitraatin suosikkivamppi. Cruisesta voi olla näyttelijänä montaa mieltä, mutta aina hän vetää ammattimaisesti ja antaa elokuvalle parastaan. Interview ei tee poikkeusta ja hyötyy valtavasti hänen elämää suuremmasta Lestatistaan. Toisin kuin ärsyttävälle määkyvälle Louisille (Pitt), ikuinen elämä ei ole Lestatille rasite, vaan rajaton leikkikenttä ja avarin saalistusmaa. Kirsten Dunstkin vetää pikku Claudiana ekassa isommassa roolissaan hyytävän ilahduttavasti. Itse leffan arvoa kokonaisuutena tiputtaa eniten rrraaahuuussstttaaavaaa osio jossa uberpitkästyttävä Louis yrittää kannatella leffaa. Siihen kun lisää pre-supertähteydessään kipuilevan Pittin vielä vähän harhailevan roolisuorittelun, niin mitäpä jos... Ei!

IMDB
Traileri

3 Parasta vampyyrielokuvaa (nouseva järjestys)

Skandinaavinen lähiöromanssi.

3. Låt den Rätte Komma In / Ystävät hämärän jälkeen (2008)

Kirjailija John Ajvide Lindvist (suosittelen) sai nerokkaan idean siirtäessään vampyyritarinan  kipuilevien varhaisteinien Tukholmalaiseen 80-luvun lähiöön. Tomas Alfredsonin uskollinen ja harkittu ohjaustyö ei myöskään tee idealle yhtään hallaa, päinvastoin. Itsekin lähiökakarahistoriainen Nitraatti arvostaa ja korkealle. Lähes kokonaan vampyyrileffojen perinteisestä goottikrumeluurista riisuttu kauhu/rakkaustarina toimii kuin 80-luvun suomettuminen.

IMDB
Traileri

Gnää!

2. Dance of the Vampires / Vampyyrintappajat (1967)

Goottikrumeluurista puheen ollen: sen osalta matkataankin sitten ihan toiseen ääripäähän pre-lapsiraiskuri Polanskin 60-luvun loppupuolen vampyyrileffassa. Upean näköinen - big up kuvaaja Douglas Slocombelle ja lavastaja Wilfred Shingletonille - ja kuuloinen (säv Krzysztof Komeda) Vampyyrintappajat on 50% slapstickiä ja 50% kauhua mutta 100% hyvää ja tunnelmallista vampyyrileffaa. Plus pre-Manson (:/) Sharon Tate, huh huh... <3

IMDB
Traileri

Depp, pater familias.

1. Dark Shadows (2012)

Nitraatin all-time suosikkileffoihin lukeutuva rajattomasti hankausta kestänyt kauhukomedia seisoo tämän(kin) keon huipulla. Deppin hauskan epäkuolleen suvunpään kikkailut oudon perheensä parissa 70-luvun pikkukaupungissa ja sen rouheassa goottipalatsissa eivät lopeta ilahduttamasta Nitraatin sensibiliteettiä. Dark Shadows on itse asiassa varsinainen halloweenleffojen superfood, kun vampyyrin lisäksi mukana hiimailee ihmissusia, noitia, aaveita ja ehkä yksi potentiaalinen slasher-tyylin murhailija(tar)kin. Itse asiassa tuosta listastahan Nitraatti voikin jo aloittaa valitsemaan ensi vuoden spesiaalin hirviötä. Böö and out!

IMDB
Traileri

PS: Leffat numeroina: Nosferatu & Fright Night 2 = 4/10, Dracula & Interview = 8/10, muut 10/10.

Algernon (Kuriton Company 2015 / Kajaanin Kaupunginteatteri 2017, Eero-Tapio Vuori)

You puny, lovely, sad, magnificent humans! Behold! Superhiiri Algernon peilaa sieluasi.

Alussa ovat labrahiiri Algernon ja Charlie, vakavasti oppimishäiriöinen mies. Kokeellinen aivokirurgia muuttaa Charlien maailman älykkäimmäksi henkilöksi ja vie katsojat tutkimusmatkalle Charlien tietoisuuden syvyyksiin missä kysymykset suhteestamme eläimiin, planeettaamme ja itseemme luodataan. (Kuriton)

Kun Nitraatti elokuussa hoiti taskuunsa lipun Kurittoman Algernonin Kajaanin vierailuun, ei Nitraatti tiennyt näytelmästä paria mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkään sitä, että se on yhden henkilön näyttelemä ja toisekseen sitä että se on musiikkiteatteria. Tällä viikolla Nitraatti sai välitettyä nämä kaksi tietohippusta itselleen ja sääti vähän takapakitellen esityksen odotuksia. Yksi ihminenkö siellä monologia honottaa ja välilläkö sitten joku anatomia-reggae, että sitäkö tässä haetaan? No ei.

Daniel Keyesin koskettava scifi-romaani Kukkia Algernonille (Flowers for Algernon, 1966) on saanut Kuriton Companyn käsissä erinomaisen käsittelyn. Näytelmässä seurataan yksinkertaisen ja kiltin Charlien nousua ja tuhoa kun miehen post-operaatio ÄO heittää hänet korkeimmalle ihmiskunnassa - ja kauimmas ihmiskunnasta. Onko paluuta takaisin? Entä halua?

Kohti Yli-Charlieta. Terhi Suorlahti ftw.

Kirjan tarina on ohjaaja Eero-Tapio Vuoren käsittelyssä tiivistetty mainiosti noin yhden tunnin 15 minuutin kestoon. Rohkein veto löytyy näyttelijäpuolelta. Atlasmaisesti lähes[*] koko Algernonin maailmaa kannattelee harteillaan Terhi Suorlahti. Hän vetää harkituilla kehon asentojen muutoksilla ja pienillä sähäkän nopeilla rekvisiitan vaihdoksilla, mutta ennen kaikkea hurjalla ammattitaidolla nollasta miljoonaan kiihtyvän Charlien, Charlien empaattisen opettajan Alicen sekä kylmän tohtori Straussin. Suorlahti tekee taiteensa niin hyvin että Nitraatti ei osannut kaivata mitään lisää. Kuten aina näin onnistuneessa, seinät kaatuvat ympäriltä ja tarinaan on helppo upota. Näytelmän dialogia tukeneet 4-5 Suorlahden vetämää musiikkiesitystä (Tapani Rinne, Eero-Tapio Vuori, Terhi Suorlahti) soljuivat sujuvasti, kauniisti.

Pakko painaa pitkää päivää. Labra.

Mainita pitää myös näytelmän onnistunut lavastus (Anders Karls). Algernonin maailma on laboratorio jossa muusikot ja teknikot sulautuvat mainiosti taustalle, taustakankaan heijastaessa hypnoottista abstraktia mv-kuvaa (Timo Wright, Veera Lapinkoski). Nitraatin oma henkilökohtainen Rorsasch-testi tuotti kuvaideaksi... aivot? Ajattelun? Eniveis. Mukavana yksityiskohtana keskilavan teollisuudesta tuttu mustakeltaraitainen varoitustarra (aivan, aivan...) tuijottaa katsojaan lähes kikymäisellä kiimalla. Pieni piipahdus asunnolla toteutetaan valoilla, parilla tyynyllä ja kukkavaasilla - magic of the theater.

Algernon herätti Nitraatissa ennenkaikkea pohdintaa siitä miten kaksi epätasapainossa toistensa suhteen olevaa ihmistä voi ylipäänsä edes mielekkäästi kommunikoida? Kun äly, raha, valta, tieto tai vastaava näyttävät toiselle upporikasta ja toiselle rutiköyhää, mitä toinen voi tällöin toisesta oikeasti ymmärtää? Algernonin tarinan kaaren tuntevana Nitraatille se pieni ohikiitävä hetki kun Charlie on tasapainossa ympäristönsä ja muiden ihmisten kanssa oli sitä näytelmän kaikkein koskettavinta ydinkamaa.

Yli-Charlie ja yhden hengen vetävä ajatuskelkka (Terhi Suorlahti). Taustalla Algernonin mainiota taustaprojisiota.

Pikanttina, oivaltavana yksityiskohtana Charlien älyn lakipisteessä Yli-Charlie muuten vaihtaa kielen joksikin aikaa englantiin ja näytelmä luo näin mukavan konkreettisen etäännyttämisefektin omissa sfääreissään huitelevalle nerolle. Jos Nitraatti olisi ilkeä niin voisi hän ajatella että näin tiputeltiin vähän rahvasta kyydistä ja väärissä paikoissa hekotellut pikkuhuppelimainen ämpärikansaosuus katsomosta sai ansaitun luunapin otsaansa. Mutta hyi, ei Nitraatti ole (noin) ilkeä!

Niinpä niin. Taas Nitraatti näyttäisi olevan pisteiden valossa vieraskorea, mutta ei. Kaikki on taas ansaittua. Kun Algernon oli ihan teatteriheroiinia ja kotona puolestaan pyörii samaan aikaan kaksi lastennäytelmää ja yksi hikisten itkuisten ukkojen isisuhdetilitys[**], niin minkäs teet? Noh, onneksi kevätkaudella helpottaa täälläkin. Karamazoveja ja kansalaissotaa odotellessa Algernonin muisto pitää Nitraatin mukavan lämpöisenä.

Syyskauden teatteritapaus, (un)naturallement.

Arvosana: 10/10

Kuriton Company
Traileri

[*] Okei, näytöllä tietysti näemme Väre-hiiren Algernonina. Iso silitys ja juustoa pienelle jyrsijälle!
[**] Nitraatin näkemys asiasta. Ja juu juu: näkemättä tuomitsee kun edes se ensimmäinen kriittinen raja (l. kiinnostuskynnys) ei mene rikki.

House of Sand and Fog / Hiekan ja sumun talo (USA 2003, Vadim Perelman)

Nomen est omen; harvoin elokuvaa on paiskattu yhtä kauniilla nimellä.

 An abandoned wife is evicted from her house and starts a tragic conflict with her home's new owners. (IMDB)

Nitraatin koneeseen sattui taas jotain poikkeuksellisen hyvää. Hiekan ja sumun talo kertoo Kathysta (Jennifer Connelly), oman elämänsä hopeamitalistista jonka vaatimaton omakotitalo lähellä rantaa menee virheellisesti pakkolunastukseen, lähinnä naisen oman viitseliäisyyden puutteen takia. Huutokaupasta talon hankkii itselleen herra Behrani (Ben Kingsley), Iranissa šaahin aikaisessa armeijassa everstinä toiminut mies joka näkee halvalla hankittavan talon eteenpäin myynnin avaimena oman maanpaossa elävän perheensä taloudellisen tilanteen parantamiseen. Kathy haluaa tietysti talonsa takaisin, eikä Behrani halua sitä antaa. Nämä kaksi vahvatahtoista ihmistä ajautuvat traagiselle törmäyskurssille jota poijuttamaan ilmestyy Kathyyn ihastuva konstaapeli Lester (Ron Eldard).

Kitkaa potenssiin kaksi. (Jennifer Connelly, Ben Kingsley)

Andre Dubus III:n kirjaan perustuvan elokuvan juonen kulku on hahmot huomioiden varsin looginen. Mitään ylimääräistä äkkiväärää Hollywoodia tai yksinkertaisia hyviksiä ja pahiksia ei sekaan mahdu. Sekä Kathyn että Behranin tekojen motiivit ovat ymmärrettäviä. Se, voiko sitten ihan täysin uskoa miten traagisiin suuntiin tarina kehittyy on eri asia. Nitraatilla ei ollut sen osalta vaikeuksia, kun tummemmat sävyt ovat aina enemmän sydäntä lähellä (eikä pessimisti pety). James Hornerin säästeliäs mollivoittoinen musiikki tekee myös hyvää, kuten mestari Roger Deakinsin kaunis kuvauskin: pimeys ja sumu kietovat ihmisiä sisäänsä niin kuvan kuin tarinankin tasolla.

Pidetään ikävää. (Jennifer Connelly)

Talo on myös kahden erinomaisen roolisuorituksen juhla. Jennifer Connelly ei ole koskaan muulloin ollut Nitraatin mielestä aivan yhtä hyvä kuin hän tässä on. Connellyn haavoittunut lintu Kathy on uskottava, sympaattinen ja säälittävä. Tyrmäävä kauneus Connellyn arsenaalista on toki löytynyt aina, eikä Talo tee tietenkään sen osalta poikkeusta. Kingsley puolestaan vetää omasta hyvin riittoisasta pakastaan yhden parhaistaan jämynä perheenpäänä jonka ylpeyttä eivät laihemmat ja huonommatkaan ajat ole pystyneet nujertamaan.

House of Sand and Fog tarjoaa hyvällä tavalla masentavan, inhimillisen ja älykkään parituntisen jolle ei tule sanoa ei. Dubusin romaani johon elokuva perustuu pitää Nitraatin lisätä lukulistalle - se kun tarjoaa ilmeisesti vieläkin(!) enemmän tylytystä. Lisäksi Nitraatin oma erikoismaininta elokuvan kauniille nimelle: House of Sand and Fog kuuluu tästä eteenpäin tuon leffakategorian suosikkeihin[*]. Ehkä elokuvan (ja kirjan) nimi kuvaa ilmeisen - elementit jotka ovat lähellä siellä missä talo sijaitsee - lisäksi myös sitä, mitä kiistanalainen talo kahdelle päähenkilölleen oikeastaan lopulta merkitsee: jotain mahdotonta haurasta ideaalia, tuulen tai sateen (ts. vastoinkäymisten) vaivatta kokoon lyömää, kosketusta loputtomasti pakenevaa.

Ohuiden optioiden aika. (Jennifer Connelly)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

[*] Muita listan leffoja jotka tulevat heti Nitraatin mieleen: 1) This World, Then the Fireworks 2) Far From the Madding Crowd. Ykkösellä on niin hieno nimi että elokuva on väistämättä pettymys - Nitraatti onkin sen katsomista vielä pantannut. Kakkosen uusin versio on vielä näkemättä koska se Hardyn romaanin 60-luvun filmatisointi oli jotenkin kökkö. Uudessa olisi tosin ihana Carey Mulligan, joten pakkohan se on jossain välissä katsoa...

The Wind That Shakes the Barley / Vapauden hinta (IRL/UK... 2006, Ken Loach)

Veljekset kuin ilvekset (Cillian Murphy, Padraic Delaney).

Against the backdrop of the Irish War of Independence, two brothers fight a guerrilla war against British forces. (IMDB)

The Wind That Shakes the Barley kertoo Irlannin itsenäisyyssodasta kahden veljeksen silmin. Vanhempi Teddy (Delaney) johtaa yhtä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aseellista siipeä joka tekee iskuja miehittäviä brittejä vastaan. Nuorempi Damien (Murphy) on lähdössä lääkäriksi englantiin, pyrkien välttämään kaikkia konflikteja brittien kanssa. Ennen pitkää alkavat ympyrät sulkeutua kun Pyrrhoksen voitto häämöttää ja tulevien vuosikymmenien surun siemeniä kylvetään.

Barleylla on oiva käsikirjoitus jossa varsinkin dialogi nousee välillä suurempiinkin korkeuksiin. Tietysti luvassa on myös enemmän kuin rahtunen Loachin lempiaihetta eli sosialismia kun itsenäisyyden unelmaan yritetään sovittaa myös tasapuolisempaa tulojakoa. Aina vähintään katsottava Cillian Murphy - josta on pikkuhiljaa suoriutunut yksi Nitraatin lempinäyttelijöitä - tekee erinomaisen ja samaistuttavan pääroolin. Padraic Delaney hänen veljenään vetää varsin jees ja hyvää taustatukea kaksikolle tulee (sittemmin Game of Thronesin Onion Knightinakin pyörähdelleeltä) veteraani Liam Cunninghamilta, kädet nyrkkiin puristavana junamies Danina. Loputkin elokuvan castista ovat varsin asiallista tasoa.

Riepotusta. Black and Taneja ja Sinead (Orla Fitzgerald).

Barley on sotadraama joka ei juuri hehkuta (ajattele enemmän BBC, vähemmän Hollywood), kaunistele kertomaansa tai liioittele väkivaltaansa, pysyttelee aiheessaan ja etenee rauhallisesti kuin hautakulkue. Elokuva ei myöskään suurentele turhalla mahtipontisuudella rajuimpiakaan kohtauksiaan, mikä taitavan ohjaaja Loachin käsissä tekee niistä näin tietysti entistäkin voimakkaampia. Loach on myös hyvin selkeästi ja anteeksipyytelemättä sorrettujen irlantilaisten, varsinkin raakalaismaista väkivaltaa kärsivien siivilien puolella, mikä katsojan on ennen katselun aloittamista ehkä hyödyllistä tiedostaa.

Totuuden hetkiä (Cillian Murphy, John Crean).

Barley oli Nitraatille kerrassaan mieluisa yllätys puun takaa, vaikka merkit - ohjaaja Loach, pääosan Murphy ja Cannesin päävoitto - olivatkin suotuisia. Varsinkin nuo kaksi tekijänimeä saivat käymään tekeleen kimppuun, vaikkei edes elokuvan varsinaisesta aiheesta ollut ennen katselua ihan täyttä varmuutta. Sattuneista syistä elokuva tuntuu myös taas ajankohtaiselle; jokainen vedelköön omia seitinohuita yhtäläisyysmerkkejään viime aikojen tapahtumiin maailmalla.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri