Saint Joan / Pyhä Johanna (USA / UK 1957, Otto Preminger)

Now I know how Joan of Arc felt / As the flames rose to her Roman nose / And her Walkman started to melt (The Smiths)

In 1456, French king Charles VII recalls the story of how he met the 17 year-old peasant girl Joan of Arc, entrusted her with the command of the French Army and ultimately burned her at the stake as a heretic. (IMDB)

Jeanne d'Arc on historiallinen hahmo jonka tarina on kiehtonut elokuvantekijöitä aina tasaisin väliajoin. Kuuluisimpia vetoja lienevät Carl Th. Dreyerin mykkäelokuva, Victor Flemingin 40-luvun versio keulakuvanaan Ingrid Bergman ja Luc Bessonin 90-luvun lopun pätkä, johtotähtenään malli / näyttelijä Milla Jovovich. Fleming / Bergman -veto on Nitraatilla aika heikossa muistissa, mutta nuo kaksi muuta ovat ihan pätevää kamaa. Vaan tänään puhutaan eräästä toisesta yrityksestä.

Yksi käytännössä täysin unohdettu veto tästä valtapelistä joka runnoo alleen kaikkien aikojen idealistin, on Saint Joan / Pyhä Johanna -elokuva vuodelta 1957, jonka ohjasi Otto Preminger ja jossa pääosan veti kykyetsintäkilvan voittanut 19-vuotias Iowalainen maalaisneito Jean Seberg. Agnostikko George Bernard Shawn 1920-luvun näytelmän sovitti leffamuotoon itse kirjailija, uskontoseikkailija ja satunnainen leffakässäröijä Graham Greene.

Kaunotar ja hirviöt. (Jean Seberg, John Gielgud, Richard Widmark)

Jean Sebergin tunnetuin roolityö on tietysti ranskalaisen uuden aallon airuena toimineessa Godardin À Bout de souffle / Viimeiseen Hengenvetoon (1960) -elokuvassa Jean Paul Belmondoa vastaan näyttelevänä pariisilaistuneena amerikattarena. Jean Seberg kaupittelemassa New York Herald Tribunea on yksi leffahistorian ikonisia hetkiä, joka oli tietysti Saint Joania tehtäessä vielä vuosien päässä.

Joanin ensi-illan aikoihin Sebergin näyttelytyö haukuttiin lyttyyn, muun elokuvan mukana. Häntä syytettiin amatööriksi ja ihan eri aaltopituudella elokuvan muun näyttelytyön kanssa operoivaksi. Nitraatti esittää eriävän mielipiteensä. Hänen keritty, pieni, vilkas ja vakava vetonsa on elokuvan kantava voima. Se, että hän tuntuu marssivan ihan eri tahtiin muiden kanssahan sopii tietysti Jeannen hahmolle kuin tuli kuivien oksien rovioon.

Hyvää taustatukea tulee superpro Richard Widmarkilta joka vetäisee kehiin kimeän ja kipeän rotta-dauphinin. Kokenut Widmark on oiva kainalosauva neofyytti Sebergille. Muissa rooleissa nähdään turvallista kalustoa (mm. John Gielgud), muttei heistä sen enempää - tämä ei ole heidän elokuvansa.

Jean Seberg, surullisen hahmon ritari irl.

Oivaltavasti Preminger on myös roolittanut kaikki näyttelijät Sebergin ympärillä vähintään päätä häntä pidemmiksi. Tämä luo tietysti myös osaltaan hyvin Sebergin rooliin sitä ulkopuolisuuden ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisen tunnetta. Myös Joanin esittelykuva - kasvot varjoissa lempeästi puhuvana haamuna - on mainitsemisen arvoinen. Aikalaisyleisö ei kuitenkaan elokuvalle lämmennyt: luvassa olivat huonot arvostelut, floppaaminen ja näihin päiviin jatkunut unohdus. Jeanne d'Arcin yhtymäkohdat Sebergin oman elämäntarinan kanssa Saint Joanin jälkeen ovat myös jotain, minkä aika on elokuvan päälle pysyväksi suruhunnuksi onnistuneesti laskenut.

Sananen muuten ohjaaja Otto Premingeristäkin. Monesti vähän unohdetumpi kaveri, mutta leffojensa teemojen ja rohkeuden kannalta yhtä tärkeä tekijä kuin vaikkapa Billy Wilder tai Alfred Hitchcockin sille, että elokuvasensuurin kova koura aikojen saatossa heltyi. Muutaman osuvan potkun Preminger saakin Saint Joanissa suunnattua järjestäytynyttä uskontoa ja sensuuria kohtaan, kun kirkkokin nähdään lähinnä tavisten salakavalana huijaajana ja 'väärää tietoa' alamaisiltaan eväävänä besserwisserinä. Hallitsijoiden kaartikaan ei kovin paljon vähemmällä selviä.

Turhuuksien roviot. Näyttelijätär otti kuvatessa vähän osumaa, ei tosin pahasti. (Jean Seberg)

Sensuurista puheen ollen: 1960-luvun lopussa yhdysvaltojen leffa-alan käyttöön ottama uudistettu itsevalvontajärjestelmä ei ole todellakaan virheetön sekään, mutta toimi kuitenkin vuosikymmenien ajan selvänä parannuksena edelliseen. Nykyiset uuspuritanismin mädät tuulahdukset kyseisessä järjestössä ja järjestelmässä ovat jotain mitä ei toivonut näkevänsä. Mutta nyt karkaa jo vähän aiheesta...

Saint Joan on niin hyvässä kuin pahassakin todella näytelmänmakuinen elokuva. Tarjolla on hyvää (todella runsasta) dialogia ja sykähdyttävästä tyydyttävään liikkuvaa näyttelytyötä, mutta jos ajautuu elokuvan pariin toiminta- tai taistelukohtausten toivossa, on tuo toivo syytä sammuttaa heti - Saint Joanissa niitä ei ole ainoatakaan. Myös aina kun Seberg puuttuu kuvasta tahtoo elokuvan ote herpaantua, samoin kuin katsojan kiinnostuskin - hän kun on selvääkin selvempi pääsyy siihen, miksi elokuva ylipäänsä kannattaa katsoa.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri: (ei ole)

Beowulf & Grendel (Kajaanin Harrastajateatteri 2017, Elias Keränen)

Kaljaa kuppiin ja verta kentälle!

Tarina pohjautuu vanhaan viikinkitaruun Beowulfista, joka kutsutaan Ruotsista Tanskanmaalle surmaamaan kuningas Hrothgaria ja hänen alamaisiaan terrorisoiva Grendel-hirviö.

Kuningas Hrothgar asuu kuningattaren ja väkensä kanssa suuressa Simasalissa, jossa sima virtaa ja musiikki pauhaa. Kuninkaan hovin lähettyvillä, nummien takana, läheisillä pohjoispuolen vuorilla asuu viheliäinen hirviö nimeltä Grendel. Hirviö ei voi sietää salista aiheutuvaa melua. Grendel päättää hyökätä saliin kukistaen useita kuninkaan alaisia, jättäen salin kauheaan ahdinkoon.

Kauas Ruotsiin saakka kantautuu huhua kuninkaan ongelmasta. Sankari nimeltään Beowulf ja hänen uskollinen aseenkantajansa Wiglaf päättävät lähteä surmaamaan tuon raivokkaan pedon ja vapauttamaan kuninkaan Simasalin, jotta sima voisi siellä taas virrata ja juhlat jatkua! Kaiken tämän lisäksi, kaikkien näiden tapahtumien keskellä, nuori simasalilainen neiti nimeltään Nasir päättää muuttaa länsimaista musiikkihistoriaa. (Kajaanin Harrastajateatteri)

Genellä oli taas tarjolla herkkua. Kaksinäytöksinen, vähän yli parituntinen (vetää henkeä) kauhufantasiakomediamusikaali Beowulf & Grendel oli Kajaanin Harrastajateatterin iso syysrytistys ja samalla 15-vuotisjuhlateos, jonka Nitraatti pääsi viimeinkin tänään näkemään: 1 kpl peruutettuja esityksiä, 1 kpl keskeytyneitä eli kolmas kerta toden sanoi. Onneksi järjestettiin vielä tämä yksi lisäesitys missanneille - kyllä olisi viduddanut kuin sitä kuuluisaa pientä jyrsijää, jos tämä olisi jäänyt näkemättä. Itse asiassa Nitraatti sunnitteli jo Mikkelin matkaa (siellä B&G esitetään tulevana viikonloppuna) jos muu ei olisi auttanut!

Naapuri from hell: hurrrja Grendel. (Jaani Leinonen)

Aloitetaan ihan genreistä: tuossa yllä ei ollut ainoatakaan joka ei olisi Nitraatille mieluinen. Käsikirjoittaja / ohjaaja Elias Keränen on valkannut ja viskellyt lajityypit ja sankaritarun ainekset todella nautittavasti ja hauskasti moulinexiin. Mainiot pienet modernisoinnit, kuten hahmojen 'snäpit' tai 'woowoot', taistelun anime- / Matrix-hidastukset yms, muutamista rap- / funk-viisuista ('ruotsin musiikkia', kuten Beowulf avuliaasti pöllämystyneitä Simasalilaisia ennen bassoon tarttumistaan opastaa) nyt puhumattakaan toimivat ihan kybällä. Nitraatin saman idean suosikkeja leffapuolella onkin ei niin yllättäen vuoden 2001 A Knight's Tale (Ritarin Tarina), jossa mm. Queen, David Bowie ja Niken swish-logo vain paransivat hyvän leffan komedia-antia.

Heikki Mäkäräisen (san) ja Samuli Kivelän (säv) biisit toimivat hyvin, mutta tietysti ne Nasirin vihaamat typerät Simasalin korvamadot jäivät parhaiten mieleen: Simasalista saa parasta kaljaa ja ihan kelvollista viiniä, ja voi pojat sitä rumaa Olafia ja hänen typerää kirveen halkomaa päätään!

Riitta Raunion ammattitaitoinen puvustus virittää oikeaan tunnelmaan. Samaa tekee Pekka Moilasen todella onnistunut valaistus ym. joilla Simasalin 24-7 party ja Grendelin synkkä luola luodaan katsojan silmien eteen, Netta Mäläskän osuutta unohtamatta.

Wiglaf ja Beowulf, ne vähän paremman väen sankarit. Kääpiöillä vuoratun näkkiansan keksijät ja suuret soturit, Ruotsinmaan potentti lahja Tanskan pelossa kärvistelevälle kansalle. (Niki Kunnas, Samppa Heikkinen)

Ja mikä cast! Koko sakki veti hyvin ja käytännössä jokainen hahmo oli muistettava. Samppa Heikkisen Beowulf itseensä vähän liian tyytyväisenä sankarina ja Niki Kunnaksen Wiglaf, Beowulfia älykkäämpi ja marginaalisesti enemmän jalat maassa pitävä ylpeä aseenkantaja & tarinan kertoja.

Kaksi puupäätä eli Erik ja Grimur, plus keskellä Nasir nostamassa joukon ÄO:ta. (Tuomas Karlsson, Iita-Liinu Seppänen, Heikki Hoppania)

Iita-Liinu Seppäsen Simasalin junttimeininkiin kyllästynyt älykäs ja jämäkkä nuori taiteilijasielu Nasir, joka haluaisi elämäänsä edes vähän jotain vaihtelua, sekä Tuomas Karlssonin ja Heikki Hoppanian törppö taistelupari Erik ja Grimur.

On nastaa olla kuningas! Etualalla parempi puolisko. (Mona Pärssinen, Tuomas Suokko)

Tuomas Suokon supervetelä (ja -hauska) Simasalin MC eli kuningas Hrothgar vs järjen ääni, Mona Pärssisen topakka / romanttinen kuningatar Wealtheow. Mainita pitää tietysti myös Topi Lindin riemukas, jeesustaan rakastava plus hänestä jatkuvasti paasaava epäonnistunut koomikko kautta neuvonantajapappi ja riivauksen napakymppikohde Unferth.

Äidistä polvi pahenee. Grendelin hyytävä mami. (Jenni Tuikka)

Pahikset ovat erinomaisia: hurja / kurja peto eli Jaani Leinosen Grendel ja tämän vaarallinen ja kostonhimoinen äiti, Jenni Tuikka. Molemmat olivat muuten myös tosi upeasti maskeerattuja, nämä kuvat eivät esittele siltä osin heidän ihan lopullista olomuotoaan. Maskeerauksesta Merja Mikkoselle syvä kumarrus.

Simasalin sakkia. Etummaisina (v-o) hovineidot (Veera Turpeinen, Susanne Ronkainen) ja Viini-Leena (Hanna Härmä).

Mukana menossa ovat myös Hanna Härmän puujalkavitsinen tarjoilija Viini-Leena, Anu Kyllösen komedianurkkauksen MC-klovni, Heikki Mäkäräisen E niinkuin ekspositio liha / kalakauppiaat ja Veera Turpeisen ja Susanne Ronkaisen hovineidot. Joukon täydentävät Juha Kangasmäen sokea mies / soturi ja Anttiesko Ronkaisen ja Erkka Kemppaisen Sima(sali)bändi.

Juu juu, 2000-luvun jättituotanto Hollywoodista eli Robert Zemeckiksen 'Beowulf' on vieläkin näkemättä, eikä edelleenkään mitään kiirettä - ennemminkin nyt vielä vähemmän. Mitä hänen dollareissa uiva, hampaat vakavassa irveessä taivaltava, kuolleiden silmien epäluonnollinen animaatiomocapinsa - siihenkin tarvittiin James Cameron Avatarinsa kanssa näyttämään miten homma tehdään oikein - voisi tarjota, mitä Kajaanin Generaattorilla ei ole nyt nähty paaaallljoon paremmin viriteltynä?

Topakka Nasir. (Iita-Liinu Seppänen)

Ei mahda mitään, harrastajat ovat pyyhkineet lattiaa ammattiteatterillamme jo ~vuoden päivät - tietty Nitraatin osalta jo ihan sen takia, että yksikään Kaupunginteatterin tekele ei ole kiinnostanut puoleen väliin luettua synopsista pidemmälle. Onko kevään 2018 Karamazovista ja Punaisesta Maasta viimeinkin haastajiksi? Edes ainakin siihen asti, kunnes Harrastajateatteri heittää omaa 2018 kamaansa kehiin?

Niinkuin Viini-Leena sanoo, käsiä yhteen tälle hianolle tuotannolle - paitsi tietysti Erik, jolta Beowful vahingossa leikkasi yhden käden pois! =D

Arvosana: 10/10

Beowulf & Grendel Facebookissa - siellä mm. lisää näitä blogientryn kuvituksena käytettyjä Atte Mäläskän upeita kuvia.
Kajaanin Harrastajateatterin sivut

Käsikirjoitus & ohjaus: Elias Keränen
Tuotanto: Iinu Torniainen
Sanoitus & musikaalivastaava: Heikki Mäkäräinen
Sävellys & äänisuunnittelu: Samuli Kivelä
Tila & valo: Pekka Moilanen
Pukusuunnittelu & visuaalinen konsultaatio: Riitta Raunio, Kajaanin kaupunginteatteri
Maskeeraus: Marja Mikkonen
Tuotantoassistentti & järjestäjä: Netta Mäläskä
Pukusuunnittelijan assistentti: Nora Niiranen
Logon suunnittelu: Elina Kosunen
Valokuvaus & juliste: Atte Mäläskä, Kuvakeskus Hynninen
Miksaaja: Matias Nieminen

ROOLEISSA
Beowulf - Samppa Heikkinen
Grendel - Jaani Leinonen
Wiglaf - Niki Kunnas
Nasir - Iita-Liinu Seppänen
Erik - Tuomas Karlsson
Grimur - Heikki Hoppania
Kuningas Hrothgar - Tuomas Suokko
Kuningatar Wealtheow - Mona Pärssinen
Grendelin äiti - Jenni Tuikka
Unferth - Topi Lindh
Viini-Leena - Hanna Härmä
Komedianurkkauksen juontaja - Anu Kyllönen
Lihakauppias Mikke - Daniel Michael / Heikki Mäkäräinen
Kalakauppias Johan - Daniel Michael / Heikki Mäkäräinen
Simasalin soturi - Daniel Michael /
Sokea mies, Simasalin soturi - Juha Kangasmäki
Hovineidot - Veera Turpeinen, Susanne Ronkainen

SIMABÄNDI
Anttiesko Ronkainen & Erkka Kemppainen

KUVAT
G-Voima / Atte Mäläskä

The Wind and the Lion / Tuuli ja Leijona (USA 1975, John Milius)

- What are they singing? - They are singing songs to God. - Why are you not singing? - I am the sultan. They do the singing.

In early 20th century Morocco, a Sharif kidnaps an American woman and her children, forcing President Theodore Roosevelt to send in forces to conduct a rescue mission. (IMDB)

Marokko, syksy 1904. Berbeeripiraatti Raisuli kaappaa amerikkalaisen naisen ja tämän kaksi lasta, vaatien lunnaiksi kaikennäköistä isompaa ja pienempää. Raisulin (epä)onneksi Yhdysvaltain presidenttinä on Theodore Roosevelt, joka ottaa kansalaistensa vapauttamisen sydänasiakseen.

Elokuvan ohjaaja John Milius on aina ollut erikoinen ilmestys Hollywoodissa. Milius on itseään zen-anarkistiksi(!) tituleeraava, vahvasti oikealle kallistuva konservatiivinen sapelinkalisuttelija, jonka kädet ovat olleet mukana synnyttämässä niin Conania ja Likaista Harrya kuin Ilmestyskirjä Nytiäkin. Myöhempinä vuosina Miliuksen tekemisen tahti on kovasti hidastunut, eikä hänen erittäin mielenkiintoisen kuuloista projektiaan - suurelokuvaa Tšingis-Kaanista - tultane ikinä näkemään koska ikäkin jo miestä painaa, muutama vuosi sitten kärsitystä erittäin vakavasta sydänkohtauksesta puhumattakaan.

*Äärimmäisen* löyhästi tositapahtumiin perustuva Tuuli ja Leijona on jo lähes hävinnyttä Hollywood-perinnettä, isoa ja iloista seikkailuelokuvaa. John Miliuksen ohjaus ja erittäin lainauskelpoinen käsikirjoitus ovat hänelle perinteistä mutkat suoriksi -osastoa ja sopivat teokseen kuin Rooseveltin nyrkki vastustajansa silmään. Mainitaan myös Jerry Goldsmithin maalaileva ja jylhä score.

Luvassa ajoittain hyvinkin tekstivetoista nokittelua. (Candice Bergen, Sean Connery)

Katsojan pienen alkukakistelu- ja orientoitumisvaiheen jälkeen Sean Conneryn tulkkaama Raisuli on (leffan mittapuulla) ihan uskottava veitikka ja vaikuttava ilmestys. Brian Keith elämää suurempana presidentti Theodore Rooseveltina on erinomainen. Candice Bergenin rooli kaapattuna rouva Pedecarisina on hiukan epäkiitollinen, mutta hän tekee sen mitä materiaali sallii. Wanhalle Dallas-fanille Steve Kanalyn (joka näytteli siinä Texas-saippuassa Ray Krebbs -hyvistä) veto raisuna merijalkaväen kapteeni Jeromena on kaikkien (guilty) pleasurejen äiti. Muutkin roolit vedetään asiallisesti, mukana mm. ohjaaja John Huston.

Ja sitten pieni downer, eli varoituksen sana elokuvan hevoskaatumisista. Ehkä yksi syy Miliuksen mieltymykseen kuvata Espanjassa (Tuuli, Conan) oli siellä tuolloin vallinnut väljempi suhtautuminen eläimien vahingoittamiseen. Tuulen kuvauksissa käytetty hevostenkampitustyyli oli USA:ssa kielletty jo kymmeniä vuosia aikaisemmin, koska se saattoi aiheuttaa eläimille vakavia vammoja tai jopa kuoleman. Miliuksen ja hänen stunt-kordinaattorinsa mukaan mitään 'vakavia vammoja' ei kuvauksissa hevosille aiheutunut, mutta silti... Aika karua katsottavaa.

Kun puhe ei auta, on avuksi otettava se lainauksien iso keppi. (Ray Krebbs, eikun siis Steve Kanaly)

Tuuli on muuten katsottava kieli reilusti poskessa. Täysin vakavissaan tämän ottaminen voisi olla varsin ongelmallista, sen verran  sarjakuvamaisen suoriksi pätkä vetää geopolitiikkaansa ja imperialismin oikeutusta. En tosin epäile, etteikö tässä olisi varsin vahvasti John Miliuksen toiveajatteluakin mukana; elokuvan teosta muutamaa vuotta myöhemmin tapahtunut Iranin panttivankikriisin ratkaisuyritys ei mennyt ihan yhtä putkeen.

Joka tapauksessa: Tuuli ja Leijona on oivaa seikkailua, railakasta riskinottoa, isoa budjettia ja tähtinäyttelijöitä. Tällaisia elokuvia Nitraatilla on nykyaikana enemmän kuin vähän ikävä. Hollywood; vähän rohkeutta taas peliin, plox!

Brian Keith Rooseveltina. Varsin elokuvan tunnelmaan sopiva otos.

Theodore Roosevelt: The American grizzly is a symbol of the American character: strength, intelligence, ferocity. Maybe a little blind and reckless at times... but courageous beyond all doubt. And one other trait that goes with all previous.

2nd Reporter: And that, Mr. President?

Theodore Roosevelt: Loneliness. The American grizzly lives out his life alone. Indomitable, unconquered - but always alone. He has no real allies, only enemies, but none of them as great as he.

2nd Reporter: And you feel this might be an American trait?

Theodore Roosevelt: Certainly. The world will never love us. They respect us - they might even grow to fear us. But they will never love us, for we have too much audacity! And, we're a bit blind and reckless at times too.

2nd Reporter: Are you perhaps referring to the situation in Morocco and the Panama Canal.

Theodore Roosevelt: If you say so... The American grizzly embodies the spirit of America. He should be our symbol! Not that ridiculous eagle - he's nothing more than a dandified vulture.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Turks Fruit / Turkish Delight / Turkkilainen Namu (Hollanti 1973, Paul Verhoeven)

Muikea näkemys leffan pääparista. (Rutger Hauer, Monique van de Ven)

Sort of a cross between "Love Story" and an earthy Rembrandt painting, this movie stars Rutger Hauer as a gifted Dutch sculptor who has a stormy, erotic, and star-crossed romance with a beautiful young girl. (IMDB)

Rämäpää Paul Verhoevenin Hollywood-ura on monelle varmasti tuttu, mutta jo ennen sitä mies ohjasi puolen tusinaa elokuvaa kotimaassaan Hollannissa 1970- ja 80-luvuilla. Turkkilainen Namu (aka Turkkilainen Makeinen[*]) kertoo Rutger Hauerin esittämästä tuulella käyvästä kuvanveistäjä Ericistä joka kohtaa nuoren Olgan eikä todellakaan aio päästää tästä irti, oli mikä oli.

Turkkilainen Namu on kautta aikojen suurimpia menestyksiä kotimaassaan Hollannissa - kirjailija Jan Wolkersin kirja johon elokuva perustuu on siellä myös hyvin tunnettua ja koulussa luettua(!) kamaa. Millekä pätkä sitten ulkomaisien silmien edessä vaikuttaa?

Oma haasteensa oli etsiä screenshoteista artikkelin kuvitukseksi vähän vähemmän shokkiosastoa. This will do.

Turkkilaisella Namulla on varsin hurja maine, eikä se onneksi osoittautunut katteettomaksi. Vaikka kyseessä on pohjimmiltaan tarinana aika perus 'poika tapaa tytön jaada jaada jaa', lyö Verhoeven tarinan ilahduttavan törkeille kierroksille: luvassa on reilusti paljasta pintaa, raiskaushuumoria, häpykarvaviiksiä, oksennuksia, hometta, matoja, ihmis- ja koiranpaskaa yms yms.

Vähän kuin Love Story kohtaisi siis John Watersin. Leffa olikin Nitraatin mielestä varsin virkistävä ja hykerryttävä kokemus. Kovin vähän pystyi ennakoimaan mihin elokuva oli aina seuraavaksi menossa, päähenkilön arvaamattomuuden ja ohjaajan / kässärin pidäkkeettömyyden vuoksi.

Olga & Eric ja tautista menoa. (Monique van de Ven, Rutger Hauer)

Sinänsä pliisusta perustarinasta tuli muuten jotenkin mieleen Yhdysvalloissa 2000-luvulla vallinnut hemmetin pliisu indiekomediadraama-aalto, jonka lähes kaikki tekeleet (esim Garden State, Elizabethtown) ovat jo autuaasti ja ansaitusti käytännössä unohtuneet. Nitraatti kiittikin elokuvajumalia kun niiden vuolas yhdentekevä virta viimeinkin siinä ennen  / jälkeen vuosikymmenen vaihdetta tyrehtyi.

Nitraatti voi luultavasti elää elämänsä täysin onnellisena loppuun näkemättä enää yhtään manic pixie dream girliä tai perky gothia. Huvikseen voikin heittää ajatusleikkiä, miltä Verhoevenin vastaava pätkä olisi silloin näyttänyt - toivottavasti ja varmaan aika paljon juuri tältä, mutta Paulilla oli tuohon aikaan kädet täynnä genrepätkien ja suolissa kahlaamisen kanssa.

Väkivaltafantasioita. (Rutger Hauer)

Pääpari on hyvä, mutta tietysti Nitraatin huomio kohdistui enemmän toiseen heistä eli Rutger Haueriin. Hän kuten Verhoevenkin väänsi toisen uran Hollannin jälkeen Hollywoodissa. Vaikka Verhoevenin tässä työssä aika hyvin tunnistaakin, ei Hauer päässyt Yhdysvalloissa tekemään mitään näin mehukasta.

Harmi, selvästikin olisivat rahkeet (ja ulkonäkö - Hauer on varsin komea ilmestys Turkkilaisessa) riittäneet muuhunkin kuin genreleffojen pahiksiksi (ei sillä etteikö esim. Roy Batty olisi ikimuistettava) ja satunnaisiksi toimintasankareiksi. Kolmas Yhdysvalloissa pitkän uran tehnyt on elokuvan kuvaaja Jan de Bont, joka jatkoi Verhoevenin aisaparina USA:n puolellakin, lisäksi ohjaten siellä myös itse (esim Speed).

Yksi de Bontin komeita otoksia.

Verhoevenin ystäville Namun[**] tyyli ei siis tule suurena yllätyksenä, mutta kiehtovaa on nähdä miltä täysin laimentamaton Verhoeven vaikuttaa ilman pakotettuja Hollywood-kuolaimia. Niistä Verhoeven tosin rimpuili ilahduttavasti irti vähän väliä: ED-209:n ruputtelu onnettomaan pukumieheen RoboCopin uncut-versiossa, Total Recallin rullaporraskohtaus ja kolme utaretta, Basic Instinctin *se* Sharon Stone -kuulustelu, Starship Troopersin ryhmäsuihku, Showgirls alusta loppuun, Hollow Manin koirantappo... Jotenkin Turkkilainen Namu sujahtaa tuohon tuttuun joukkoon oikein mainiosti!

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

[*] Halvoilla eksploitaatioleffoilla tapaa olla aina monta nimeä millä ne tunnetaan. Turkkilaisella Namullakin on ainakin kaksi suomenkielistä ja kolme englanninkielistä, vaikkei se eksploitaatioleffa olekaan. Silti jotenkin hauska ja sopiva sattuma... :)
[**] Sanopa tuo monta kertaa nopeasti peräkkäin. Jotenkin elokuvalle sopiva sattuma sekin!

Triumph des Willens / Triumph of the Will / Tahdon Riemuvoitto (Saksa 1935, Leni Riefenstahl)

Avauskuvan elokuvamainen fiktiivisyys tiivistää olennaisen.

The infamous propaganda film of the 1934 Nazi Party rally in Nuremberg, Germany. (IMDB)

Vuosi käyntiin tällä 'dokumentilla' - propagandafilmi on tietysti osuvampi nimike - joka kertoo saksan Natsipuolueen vuoden 1934 puoluekokouksesta.

Ilmassa on suuren uskontojuhlan tuntua.

Natsien propagandaministeri Joseph Goebbels tajusi jo varhain liikkuvan kuvan mahdollisuudet ja sen ylivertaisen voiman kansan mielen muokkaukseen. Tämän tarkoituksen tekijäksi hänelle löytyikin oikea kultakimpale: Leni Riefenstahl.

Leni Riefenstahl ja kuvausryhmää. Kuva vuodelta 1936.

Riemuvoiton ohjasi nuori saksalainen naisohjaaja / näyttelijä / seikkailija Leni Riefenstahl, josta oli jo vähän aikaisemmin tullut valtakunnan virallinen dokumentoija. Riefenstahl on nero, siitä ei pääse mihinkään. Niin moni dokkarin kuvakulma, kamera-ajo jne tuntuu oudon tutulle. Selitys ollee varsin yksinkertainen: tätä tyyliä on kopioitu näytelmäelokuviin melkein julkaisustaan lähtien.

Komeaa kauhistusta.

Riefenstahlilla oli Tahdon Riemuvoittoa varten 30 kameraa ja 120 hengen kuvausryhmä. Nürnbergiakin hän pöllytti rakennustöillä surutta: Nürnberg sai hänen toimestaan uusia siltoja kuvauspaikoiksi ja hän asennutti kameraratoja ja valaistusta halujensa mukaan, carte blanche -tyyliin. Jos joku ei ollut yhteistyökykyinen, Lenin kuiskaus Hitlerin korvaan veti mutkat varsin nopeasti suoriksi. Myöhemmin (esim. Olympia, 1938) hän mm. pisti kuvaajiaan rullaluistimille ja pyörätuoleihin saaden näin sulavia steadycam-tyylisiä otoksia about 40 vuotta ennen kyseisen härpäkkeen keksimistä.

Onko siis vähän synkkää sanoa, että Riefenstahl on kaikkien aikojen naisohjaaja, ja yksi tärkeimmistä sukupuoleen katsomatta? Ehkä, mutta ei välttämättä väärin. Monessa asiassa yhtä ongelmainen modernin elokuvan pioneeri D.W. Griffith haluaa high-fivettaa takakatsomosta, mutta eipä ajauduta ihan sivuraiteille nyt...

...Kuten esim käy, jos pistää tähän väliin kissakevennyksen. Ai miten söpö kisu! Ja ai miten söpö lipp... eikun hetkinen. No mutta, takaisin asiaan.

Kuvallisestihan tarjolla on siis komeaa ja tarkkaan mietittyä matskua, todellinen liikkuva oppikirja elokuvalla tunteisiin vaikuttamiselle. Riemuvoitto selittää myös osaltaan natsi-ideologian ainakin ulkoisen osan jatkuvaa kiehtovuutta. Kaikkihan on niin jämäkkää ja komeaa että oksat pois.

Kamera tykkää välillä viipyä Hitlerin selän takana, vähän kuin katsoja siten itsekin saisi samaa kohtelua jota ihailevat ja kunnioittavat joukot Aatulle tarjoavat. Puheiden aikana ollaan usein lähellä, aivan kuin eturivissä mutta vähän sivussa - meille ei siis silloin huudeta ihan suoraan kohti, mutta tiivis tunnelma välittyy ja eturivissähän ne ovat ne parhaat paikat keikoillakin.

Jokaiselle jotakin. Nuoret, työläiset ja... protogootit? Noh, saman lipun alle kaikki vaan!

Don't bore us, get to the chorus pätee myös: ei mitään pitkiä liibalaaboja vaan puhujille annetaan tilaa aina vain repliikin tai parin verran, epäilemättä sanoma jää näin paremmin mieleen. Rajoitus ei tietystikään koske puolueen pääkihoja, mutta toki heidän sanomisiensa tekstit ovatkin jo paljon tarkemmin etukäteen mietittyjä.

Uskonto ja uskollisuus samassa paketissa: kuvahäivytys kirkkojen torneista Hitler-nuorten leiriin. Toisenlaistakin leireilyä oli seuraavan kymmenen vuoden aikana natsi-saksassa luvassa.

Tahdon Riemuvoitto oli muuten myös pakollista katsottavaa saksan kouluissa vuodesta 1935 eteenpäin kolmannen valtakunnan luhistumiseen asti, jolloin koko teos luonnollisesti saksassa kiellettiin.

Musiikki vanhentaa Riemuvoittoa selvästi eniten. Diskantissa kirkuvat töttöröötorvet ja marssihumppa alkavat käydä hermoille about kymmenessä sekunnissa. Sinänsä tietysti hyvä, että elokuvan hypnoottinen tunnelma ei pääse liikaa tuudittamaan. Myös asiaan luonnollisesti kuuluva loputon marssiminen alkaa jossain vaiheessa turruttaa, oli kuvakerronta miten hienoa tahansa.

Sinä, minä, hän. Me, te, he. Mahdollistajat.

Ehkä tämän vaarallisen propagandaelokuvan paras opetus on se, että aina pitäisi katsoa kuvien taakse - mitä minulle yritetään syöttää? Kymmenen vuotta myöhemmin aterian laskukin oli tiedossa: 60 miljoonaa kuollutta, joista joka kymmenes sai surmansa natsi-saksan ymmärrystä pakenevissa ihmisten tuhoamislaitoksissa. Eikä syytä voi langettaa yhdelle hullulle ja hänen apuhulluilleen: kaiken mahdollisti monikymmenmiljoonainen taviskansa, joka äänesti Natsipuolueen valtaan. Voi sitä maailmaa, mikä tuon yksityskohdan ikinä unohtaa.

Aatteelle negatiivinen kymmenen miljoonaa, mutta itse elokuvalle olisi vääryys olla antamatta...

Arvosana: 10/10

IMDB