Children of a Lesser God / Sanaton Rakkaus (USA 1986, Randa Haines)

Rakkautta korvia myöten.

 A new speech teacher at a school for the deaf falls in love with the janitor, a deaf woman speechless by choice. (IMDB)

"For why is all around us here, As if some lesser god had made the world, But had not force to shape it as he would" (Alfred Lord Tennyson, 'Idylls of the King' cycle, excerpt)

Yhdysvaltain itärannikon yksityiskoulu kuulovammaisille saa rosteriinsa uuden ja progressiivisen puheopettaja James Leedsin. Pian tämä iskee silmänsä koulun siivojaan, älykkääseen, itsepäiseen ja mykkään Sarah Normaniin, josta James haluaa ensin tehdä opetusmetodiensa onnistumisen helmen, mutta johon kohta myös rakastuu palavasti. Onko rakkaus pelkästään sokeaa vai välillä myös hiukan kuuroakin?

James & Sarah (William Hurt, Marlee Matlin). Iso käsi myös sivuosaa esittävälle syksylle!

Mark Medoffin 1980-luvun vaihteen Broadwayn menestysnäytelmä on jalostettu esikoisohjaaja Randa Hainesin käsissä varsin mukiinmeneväksi rakkausdraamaksi. Haines avaa näytelmää elokuvaksi onnistuneilla valinnoilla. Kanadan New Brunswick stunttaa onnistuneesti elokuvassa Mainea. Syksyisen kaunis ja karu maasto synkkaavat hyvin yhteen Sarahin sielunmaailman kanssa.

Myös uima-altaan lyyrinen käyttö tunteiden kuvaajana merkitään samalla onnistumisen rastilla. Johann Sebastian Bachkin saanee parhaan leffakäsittelynsä ikinä, kun pääsee sotketuksi Jamesin ja Sarahin suhdevyyhtiin ja tiivistyksiin parisuhteen syvimmästä olemuksesta.

Näyttelypuoli on Sanattoman parasta antia. William Hurt on sympaattinen opettaja Jamesina. Elokuvan onnistumisen kannalta elinehto on Jamesin toimiminen hahmona ja William Hurt, joka oli varsinkin 1980-luvulla amerikkalaisen elokuvan parhaita miespääosanäyttelijöitä, suoriutuu tehtävästä kiitettävästi.

Sarahin periaate on ettei hän tee mitään, mitä ei osaa tehdä hyvin. Aika suomalaista, siis!

Elokuvan varsinainen ykkösvetonaula on kuitenkin 19-vuotias, oikeastikin kuuro Marlee Matlin. Kuvankaunis Matlin säkenöi tummaa energiaa. Hänen äänetön roolisuorituksensa värinöi myös mukavasti elokuvien alkupäähän eli mykkäelokuviin, joissa näyttelijöiden piti näyttää, kun sanomaan ei pystynyt.

Matlin olikin itse asiassa ensimmäinen kuuro näyttelijätär sitten vuoden 1926, jolle tarjoutui mahdollisuus isoon rooliin Hollywood-elokuvassa. Hän käyttää mahdollisuuden erinomaisesti ja tämän änkyrä siivooja Sarah onkin hyvin uskottava ja koskettava hahmo. Matlinin ja tekstin (Medoff omasta näytelmästään, yhdessä Hesper Andersonin ja James Carringtonin kanssa) Sarahiin rakentama intohimon ja lähes kivuliaan hylkäämisestä ja satuttamisen pelosta johtuvan kapinoinnin cocktail toimii. Matlin kävelikin seuraavana vuonna kotiin Oscareista parhaan näispääosan pystin kanssa, eikä syyttä.

Toimii.

Hurtin ja Matlinin kemia on erinomaista ja välttämätön sekä selkein syy elokuvan onnistumisen kannalta. Parin Sanattoman Rakkauden roolisuorituksiin lisämaustetta toi epäilemättä myös se, että kipinät sinkoilivat kuvausten ulkopuolellakin: Matlinilla ja Hurtilla oli elokuvaa tehdessä ja sen jälkeen muutaman vuoden suhde, jonka aikana he lopulta myös asuivat yhdessä. Pääkaksikolle tulitukea antavat mainio Philip Bosco koulun semikyynisenä rehtori Franklinina ja Piper Laurie Sarahin pitkään kärsineenä äitinä.

Sanaton Rakkaus ei ole ilman heikkouksia. Ensinnäkin William Hurtin nuorten luokan opetuskohtaukset käyvät välillä hiukan liikaa söpöyden puolella. Toisen ongelman suuruus taas on enemmän katsojasta kiinni. Elokuva käyttää - epäilemättä näytelmän peruina - Sarahin 'äänenä' William Hurtia, jonka hahmo tulkkaa ääneen kaiken mitä Sarah viittoo.

Jos tilannetta ajatellaan loogisesti, ei ääneen tulkkaukselle ole mitään perustaa: Hurtin roolihahmo James kun osaa viittomakieltä. Kyse on tietysti siitä, että katsojille pitää tehdä selväksi mistä pari keskustelee. Ilmeinen vaihtoehto tähän olisi ollut käyttää ainakin osittain heidän kohtaustensa aikana dialogin sijasta pelkkää viittomakielen tekstitystä. 

Syvään päähän.

Tämä ei sitten tietysti ole Hollywood-tuotannossa oikeastaan mahdollista. Periaattessa siis meille katsojille jää Sarahin äänetön maailma oikeastaan suurimmaksi osaksi kokematta. Nitraatti ei asiaa varsinaisesti katsoessa ajatellut, mutta näin jälkeenpäin ymmärtää, miten jollakulla toisella tuo voi vaikuttaa perusteellisesti elokuvanautintoon.

Sanattomalla Rakkaudella on myös koossa kaikki ainekset imelää 'viikon vamma' -elokuvaa varten. Näin ei kuitenkaan käy. Elokuva välttää suurimmaksi osaksi hyväntahtoisen alentuvuuden tai siirappisen vetoamisen sudenkuopat: Sarah muun muassa näyttää sen, miten viittomakielellä kiroillaan rivosti!

Sanaton Rakkaus on hyvä esimerkki pätkästä jonka plussat ja miinukset voi osoitella suht vaivattomasti, mutta elokuvan varsinaisesti yhdessä pitävä ja hyväksi nostava leffamagia onkin sitten vähän vaikeampi määritellä. Roskine ja risuineenkin tässä on tarjolla tuulahdus oldskool-Hollywoodromansseja eli kemiaa, konfliktia ja kutemista niin arjessa kuin niissä yhteisissä ja ainutlaatuisissa hetkissä hetkien välissäkin.
 
Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Oasiseu / Oasis (Etelä-Korea 2002, Chang-dong Lee)

Risuja ja rakkautta.

An irresponsible and childish ex-con befriends a girl with cerebral palsy and develops a progressively stronger bond with her. (IMDB)

Sosiaalisesti lähes toimintakyvytön ja kovin kaukana järjen jättiläisyydestä operoiva, vankilasta vapautuva miekkonen Hong (Kyung-gu Sol) saa yhtenä lukuisista loogisuuden tuolta puolelta tervehtivistä ideoistaan lähteä ensi töikseen moikkaamaan humalassa kuoliaaksi yliajamansa miehen perhettä - hedelmäkorilahja kourassaan.

Ymmärrettävästi eleestä kauhistunut perhe häätää Hongin matkoihinsa. Tämä ehtii kuitenkin reissullaan kynnykseltä pihalle nähdä vilaukselta samaisen perheen nuorikon, vaikeasti CP-vammaisen Hanin (So-ri Moon) ja kiinnostuu näkemästään välittömästi. Hongin maailmassa on pitkästä aikaa suuntaa! Ennen pitkää kaksi ihmistä, joille kaikenlaiset ihmissuhteet tuntuvat mahdottomilta, löytävät yhden joka toimii.

Kyyhkyläiset. (So-ri Moon, Kyung-gu Sol)

Etelä-Koreassa tehdään nykyaikana pirun mielenkiintoista elokuvaa. Usein niiden sisältö on kerrassaan anti-Hollywoodia ja saakelin rohkeaa, eikä Oasis petä tuota linjaa. Elokuva on hitonmoinen sekoitus draamaa, romantiikka, fantasiaa ja kyllä: hiukan komediaakin (ainakin Nitraatin mielestä!). Sen romanssin lähtölaukauksen aikana tapahtuva tapahtuma tekisi - perinteisen anteeksiantamattomuutensa ansiosta - melkein kaikissa muissa elokuvissa sitä seuraavat tapahtumat mahdottomiksi.

Pääosat ovat loistavia. Kyung-gu Solin Hong on uskottava surkimus, jonka vastaan tullessa moni olisi valmis vaihtamaan kadun toiselle puolelle. Mieheen tutustuminen herättää kuitenkin vääjäämättä - jos nyt ei ihan avointa sympatiaa - niin ainakin syvää ymmärrystä.

Vielä häntäkin paremmaksi pistää So-ri Moon CP-vammaisena Gong-ju Hanina. Tämän raivokas veto on yksi Nitraatin parhaita näkemiä roolitöitä koskaan. Koska näyttelijä ei (Nitraatin muistin mukaan) ollut ennestään Nitraatille tuttu, niin ennen elokuvan ensimmäistä fantasiakohtausta Nitraatti ei voinut edes olla varma, oliko näyttelijä Moon oikeasti myös CP-vammainen, vai oliko kyseessä pelkästään osa superlaadukasta näyttelytyötä.

Fantasiasta puheen ollen: se on saumaton osa Oasiksen tarinankerrontaa, säästeliäisyydessään esimerkillistä ja tarkoituksessaan ja impaktissaan valloittavaa: vain mielessään kun ihminen on todella vapaa. Elokuvan ohjannut ja kässäröinyt Chang-dong Lee pitää leffan langat muutenkin vaivattomasti hyppysissään. Oma pieni mielenkiintolisänsä Oasikseen tulee myös siitä, että katsoja saa kuikuilla modernia Etelä-Korealaista kaupunki-/lähiöelämää, mikä ei sinänsä varsinaisesti silmää miellytä: Itä-Helsinki^2, is that you?

Free your mind, your ass will follow!

Muu cast koostuu - poliisien lisäksi - pääosan kaksikon sukulaisista. Sekä Hongin että Hanin lähisukulaiset ovat laskelmoivia ja sisältä rumia ihmisiä. Elokuvan shokeeraavin kohtaus ei yllättäen olekaan tietynlaisen (Nitraatti on tarkoituksella vähän salaperäinen tässä) henkilöön kohdistuvan väkivallan harjoittaminen, vaan se, kun eräs perheenjäsenistä harjoittaa irvokasta huutokauppaa poliisiaseman takapihalla.

Jos elokuva herättää jotain kitinää, niin Oasis olisi ehkä hyötynyt pienestä keston trimmauksesta. Myös sen loppu on hiukan hankala, koska jos edes yksi kahdesta henkilöstä vain avaisi suunsa, sen voisi välttää. Toisaalta taas toinen heistä (tai itse asiassa molemmat) voi ehkä kokea tapahtumat osaltaan ansaituiksi ja vaikenee siitä syystä; näin ainakin Nitraatti asian näki.

Nitraatin on myös muuten pakko anekdootittaa tähän väliin: Oasiksen lopun häämöttäessä Nitraatti toivoi sille kovasti onnellista loppua. Mieleen hiipi oudolla tangentilla aikoinaan nähty taskulämmin, kaavamainen ja superyllätyksetön romanttinen lesbodraamakomedia Imagine Me & You (2005), jossa oli tyylilajin heterofilmien superperinteinen onnellinen loppu.

Tanssi yli autojen.

Hetken asialle silmiään pyöriteltyään Nitraatti sai ahaa-elämyksen: tämähän olikin sinänsä radikaalia! Gay-pareille kun suodaan / suotiin kovin harvoin onnellista loppua elokuvissa. Yleensä joku natsi, maajussi, itsari, AIDS tai muu vastaavaa riistää hengen ja lopussa pidetään ikävää. Olikohan se Amistead Maupin vai Gore Vidal, joka aikoinaan sanoi ihan helvetin osuvasti, että radikaaleimman gay-elokuvan juoni minkä kukaan voisi tehdä, on "he tapasivat ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti".

Jjjaaaa sitten takaisin itse illan elokuvaan: onko Oasiksessa onnellinen loppu? Sen saa selville katsomalla. Ja jos mahdollisesti onkin, niin Etelä-Korealainen versio asiasta voi olla vähän totutusta erilainen. Tässä lämmin romanttinen elokuva, jota Hollywood ei taatusti koskaan tule tekemään uusiksi.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Yes, Minister & Yes, Prime Minister / Kyllä, Herra Ministeri & Kyllä, Herra Pääministeri (UK 1980-1987, Antony Jay & Jonathan Lynn)

Sanokaa BBC, kun haluatte hyvää.

The Right Honorable James Hacker has landed the plum job of Cabinet Minister to the Department of Administration. At last he is in a position of power and can carry out some long-needed reforms, or so he thinks. /// James Hacker was propelled along the corridors of power to the very pinnacle of politics - Number 10. (IMDB)

Sir Humphrey: The people are ignorant and misguided.
Hacker: Humphrey, it's the people who elected me. 
Sir Humphrey: [smiles and nods]

James "Jim" Hacker (Paul Eddington, 1927-1995) on hyvin perinteinen poliitikko. Sinänsä ajamistaan asioista kovastikin välittävä, mutta ei kovin välkky, ei kovin suoraselkäinen ja lohduttoman perso imartelulle. (Kuvitteellisen) hallintoministeriön ministerinä - ja myöhemmin Englannin pääministerinä - Hacker ajautuu toistuvasti törmäyskurssille ja / tai karille itseään verrattoman paljon älykkäämmän ja byrokratiassa kokeneemman, teoriassa alaisensa kanssa.

Sir Humphrey, Jim Hacker ja Bernard. Voimaa ja vastempaa voimaa. (Nigel Hawthorne, Paul Eddington, Derek Fowles)

Valtiosihteeri ja ministeriön johtava virkamies (myöhemmin hallituksen kabinettisihteeri) Sir Humphrey Appleby (Nigel Hawthorne, 1929-2001) omaa vahvan uskon virkamiesten aseman pyhyyteen ja siihen, että todellinen politiikka tulee jättää virkamiesten käsiin. Kansan valtaan valitsemien poliittisten puolueiden ja niiden ministerien vallassaoloaikana Humphreyn päätehtävä on mielestään lähinnä minimoida niiden aiheuttama tuho byrokratian rattaiden ikuiselle jauhamiselle.

Näiden kahden välissä erotuomarina yrittää toimia ministerin (myöhemmin pääministerin) hyvätahtoinen ja sanatarkka sihteeri Bernard Woolley (Derek Fowlds 1937-). Mukana kuvioissa on myös pari kourallista pysyvämpiä hahmoja: valtion virkamiehiä, poliitikkoja sekä Hackerin vaimo Annie (Diana Hoddinott). Mainitaan vielä vaikkapa pääministeri Hackerin terävä avustaja Dorothy Wainwright (Deborah Norton), josta Sir Humphreykin saa jo vastusta.

Hacker: The three articles of Civil Service faith: it takes longer to do things quickly, it's more expensive to do them cheaply and it's more democratic to do them in secret.

Kun sarja pyöri alunperin raukoilla rajoillamme 1980-luvulla, Nitraatti oli ehkä vähän liian nuori todella arvostamaan sarjaa. Toisin on nyt. Kyllä, Herra Ministeri (1980-1984) ja jatkosarjansa Kyllä, Herra Pääministeri (1986-1987) ovat tilannekomediaa parhaasta päästä. Sarjan taso pysyy korkeana ja tekstien taso älykkäänä läpi koko varsin maltillisen, vähän alle 40 osan kestonsa. Briteillä on (oli?) kyky päättää sarja, kun hyvää kerrottavaa ei ole enää jäljellä. Toisin on (oli?) esimerkiksi amerikkalaisten kanssa: sarjoja jatketaan pitkälle yli parhaan myyntipäivänsä, jos aiheesta vain on vielä joku dollari markkinoilta puristettavissa.

Do make them like they used to.

Äkkiseltään voisi tietysti kuvitella, että asetelma (ja osien aiheet) eivät juuri tarjoa otollista maaperää komedialle. Kyllä, Herra Ministeri osoitti jo aikoinaan luulot vääräksi ja onkin varmasti yksi esikuvia sitä seuranneille poliittisille komediasarjoille. Tosin Ministerin veitsenterävään älykkyyteen, satiiriin ja hetkittäin varsin karuun kyynisyyteen ei juuri myöhemmin ole ylletty.

[How to guide ministers to making the right decisions] 
Sir Humphrey: If you want to be really sure that the Minister doesn't accept it, you must say the decision is "courageous". 
Bernard: And that's worse than "controversial"? 
Sir Humphrey: Oh, yes! "Controversial" only means "this will lose you votes". "Courageous" means "this will lose you the election"!

Osan perustarina on yleensä se, että Hacker haluaa saada jotain aikaiseksi ja Humphrey haluaa tuhota siihen kaikki mahdollisuudet, kummankin ajoittaisilla epätyypillisillä onnistumisilla tai epäonnistumisilla maustettuna - kaksikon tuiki harvinaisista yhteen hiileen puhaltamisista puhumattakaan.

Osissa kyytiä saavat esimerkiksi sellaiset vieläkin ihan ajankohtaiset, usein yleislänsimaailmallisetkin aiheet, kuten EEC / EU, pohjoisen työttömyys, sosiaalimenojen räjähtäminen käsiin, puoluepolitiikan raadollisuus, kansalaisille haitallisten yhtiöiden harjoittama lobbaus, virkamiesten vähentämisen vaikeus kun vähennyksistä vastaavat virkamiehet itse, ammattiliittojen valta, luontoasioiden vipuvartena käyttäminen, poliitikkojen tapa pedata itselleen tulevia paikkoja yrityksissä kansalaisten senhetkisen hyvän kustannuksella, tittelijahti, sukupuolikiintiöt, mediapeli, asekauppa tai vaikkapa valtion harjoittama keskiluokan taidesubventio!

Kohti Downing Street Kymppiä!

Imperiumin rippeiden koossapito, ydintuho ja Yhdysvaltain luoma varjo brittipoliitiikkaan ovat puolestaan enemmän lähinnä brittejä koskettavaa matskua, mutta ihan yhtä hauskaa seurattavaa.

Koko keskeinen näyttelijäkolmikko on parasta A-ryhmää ja sarjan kaikki nautittavat käsikirjoitukset tehneet Antony Jay (1930-2016) ja Jonathan Lynn (1943-) pitävät omalta osaltaan rimaa ihan yhtä korkealla. Sarjan visuaalinen toteutus ei tietystikään yllä samalle tasolle tai ole pääasia. Britti-tv:n perinteitä kunnioittaen osien vain muutama toistuva lavaste, videonauhalle kuvaus ja kauniisti sanottuna rauhallinen visuaalinen esilletuonti ovat aspekteina varmasti tuttuja kaikille kyseisen maan kyseisen ajan sarjojen ystäville.

Hyvien, älynystyröitäkin kutkuttavien tilannekomediasarjojen ystäville tutustuminen jälleen - tai ensimmäisen kerran - tähän brittihelmeen on paljon enemmän kuin suositeltavaa.

Bernard Woolley: It makes me feel rather downcast. If it's our job to implement Government Policies, shouldn't we believe in them? 
Sir Humphrey Appleby: What an extraordinary thing to say. 
Bernard Woolley: Why? 
Sir Humphrey Appleby: Bernard, I have served 11 Governments in the last 30 years, if I believed in all their policies, I would have been passionately commited to keeping out of the Common Market and passionately committed to going into it, I would've been utterly convinced of the rightness of Nationalising Steel, and of denationalising it, and renationalising it. On Capital Punishment I would have been a fervent retentionist and an ardent Abolitionist, I would have been a Keynesian and a Friedmanite, a Grammar School Destroyer and Preserver, a Nationalisation Freak and a Privatisation Maniac, but above all, I would have been a stark, staring, raving Schizophrenic!

Arvosana: 10/10

IMDB (i) IMDB(ii)
Ei traileria saatavilla, mutta tässä sarjan ikimuistettava intro, ja tässä Sir Humphrey tiivistää EU:n!

Nitraatin YouTube-Leffafestivaali #2

Klassikko. Jotkut joutunevat googlaamaan.

Syystä tai toisesta digiajan jalkoihin on jäänyt paljon mielenkiintoista kamaa. Onneksi on YouTube, johon porukka uploadaa VHS-ajan semiunohdettuja teoksia ja myöhempien aikojen DVD-abandonwarejutskia yms, joita ei ole taltioina muualta nähtävissä. Kuten ekoillakin festareilla, taas poimitaan mukaan muutama huomion ansaitseva tekele!

Mitään ultra4khd-kuvanlaatua on tietysti turha odottaa, mutta kyllä olennainen välittyy. Jotkut näistä voivat ennemmin tai myöhemmin olla saatavilla digiajan tallenteinakin, joten tarkkaile Amazoniasi.

Joissain teoksista on luvassa myös VHS-ajan elämystä kyseisen ajan missanneille tai fiilistelyfriikeille. Muutamissa kandidaateista kun on kaikkea mukavan nostalgista artifaktia katselufiilistä nostattamassa; kuvan poikki kulkevaa sähinää kohdalta jossa nauha on vioittunut, yläreunan vääristymiä tai vaikkapa sitä ihmeellistä mustavalkoista raitaa yläkulmassa. Tekeleiden järjestys on kronologinen.

Peter Pan (USA 1924, Herbert Brenon)

Peter Panin eka leffaversio *ja* O.G. lesboleffa. Ilmassa on suht eroottista värinää, kun Wendy riiaa naispuolista Peter Pania (huikean hyvä Betty Bronson). Peterin reiden venyttely samalla, kun Wendy ompelee tämän varjoa takaisin paikalleen, on x-rated -kamaa! Friikinnäköiset eläinpuvuissa konttaavat näyttelijät koristavat fantasiakakun. Tosin Peter Panin ja muiden muuttaminen amerikkalaisiksi ja näiden näkeminen vetämässä amerikanlippua salkoon on melko paksua. Enkkuversiossa se kuulema on tosin enkkulippu. Silti.

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri

Let Me Hear You Whisper (USA 1969, Glenn Jordan)

Scifitarina, jossa korkean teknologian labran siivooja rakastuu älykkääseen, rajalliseen kommunikointiin pystyvään eläimenkaltaiseen vankiin ja päättää yrittää tämän vapauttamista. Oscar-voittaja Shape of Water (2017)? Ei, vaan New Yorkin public televisionin teatterituotanto 50 vuoden takaa. Shapen tekijöiden olisi jo korkea aika myöntää elokuvansa ilmiselvä esikuva!

Arvosana: 8/10
IMDB

The Lathe of Heaven (CAN 1980, Fred Barzyk & David R. Loxton)

Tulevaisuuden yhteiskunnassa elävä kaveri huomaa pystyvänsä muuttamaan maailmaa pelkällä ajatuksen voimallaan. Ursula K. Le Guinin (rip) kirjaan perustuva, PBS:n viiden pennin tuotanto, joka on malliesimerkki siitä, miten iso ja hyvä idea on lähes aina isoa budjettia tärkeämpi.

Arvosana: 8/10
IMDB

The Day After Trinity (USA 1981, Jon Else)

Dokkari ydinpommin isästä Robert J. Oppenheimerista ja Manhattan-projektista. Dokumentin toteutus on aika peruskamaa, mutta puhuvien päiden joukossa on kuitenkin mukana iso kasa ihmisiä, jotka työskentelivät projektin parissa. Heidän kuvauksensa tapahtumien kulusta ja eritoten siitä ensimmäisestä testistä tekevät dokkarista ehdottomasti näkemisen arvoisen.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Quella villa accanto al cimitero / House by the Cemetary (ITA 1981, Lucio Fulci)

Fulcin Helvetinportti-trilogian viimeinen leffa on taattua tekijänsä näköistä italohorroria parhaimmillaan. Kuten hänen maanmiehensä Dario Argenton kauhareissakin, juoni tässä on vähän mitä on, mutta tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Ai niin, trilogia on vain temaattinen, joten mitään spoilerihaittaa miehen töihin tutustumisen aloittamisella tästä teoksesta ei ole.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Ticket to Heaven (CAN 1981, Ralph L. Thomas)

Ticket to Heaven näyttää ja tuntuu kasarin alun halpis tv-elokuvalta, mutta sen tarina kulttiin värvättävästä nuorukaisesta ja tämän pelastamisyrityksestä on onnistunut ja varsin uskottava. Nick Mancuso kultin uhrina Davidina on hyvä ja R.H. Thomson tämän pelastajana Lincinä erinomainen. Tarjoutuupa katsojalle myös mahdollisuus nähdä nuori ja uhkea Kim Cattrall fanaattisena killisilmäisenä kulttilaisena! Kun elokuvista tehdään niin paljon uusversioita, niin Nitraatti toivoisi että niitä tehtäisiin joskus vaihteeksi ei vain niistä kuuluisista, hyvistä ja menestyneistä vaan vaikka tällaisista, oikeasti sitä kaipaavista.

Arvosana: 6/10
IMDB

Bad Channels (USA 1992, Ted Nicolaou)

Radiokanavan jäbä-DJ ja itsepintainen friidureportteri joutuvat keskelle tuhman alienin ja tämän apurobotin maailmanvalloitusyritystä tässä käänteisen Maailmojen Sota -radiokuunnelmajupakan mieleen tuovassa scifipätkässä. Isä ja poika Bandin Full Moon kasari/ysäri suoraan videoille -halpistuotantojen valioesimerkki. Musiikin leffaan väkersi Blue Öyster Cult!

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri

The Falklands Play (UK 2002, Michael Samuels)

Ian Curteisin kirjoittama mainio tv-näytelmä piti alunperin toteuttaa jo 1980-luvun puolivälissä, mutta näytelmän vahva ja sympaattinen(!) Margaret Thatcher oli tuon ajan BBC:lle ylittämätön rasti. Kyseessä siis Falklandin sodan kuvaus kamarinäytelmämuodossa, poliitikkojen näkökulmasta. Patricia Hodge on kerrassaan erinomainen pääosan Rautarouvana, eikä muukaan cast aiheuta muuta kuin hyväksyvää nyökyttelyä.

Arvosana: 8/10
IMDB

Big John (FRA 2006, Julien Dunand)

Tyhjentävämpää tekelettä odotellessa, tässä on ranskalainen tv-dokkari Nitraatin suosikkiohjaajasta, John Carpenterista. Välillä jotkut ranskalaiset nevöhööd-tyypit tulevat selittämään jotain ranskaksi (ei tekstitetty), mutta ei sen väliä: John Carpenteria ja hänen kanssaan töitä tehneitä tässä ollaan kuuntelemaan tultukin.

Arvosana: 8/10
IMDB

Se tokasta festarista. Lisää luvassa kun aika on.

Huojuva Torni, kasariedition.

All the Money in the World (USA / ITA / UK 2017, Ridley Scott)

Vain 17 miljoonan dollarin tähden. (Michelle Williams, Mark Wahlberg)

The story of the kidnapping of 16-year-old John Paul Getty III and the desperate attempt by his devoted mother to convince his billionaire grandfather Jean Paul Getty to pay the ransom. (IMDB)

- Mr. Getty, what steps will you be taking to secure your grandson's safety?
- None.
- I'm afraid we didn't get that, sir.
- I have 14 grandchildren. If I start paying ransoms, I'll have 14 kidnapped grandchildren. (reporter & J. Paul Getty, All the Money in the World) 

Kesällä 1973 Roomassa, Italiassa kidnapattiin nuori mies, John Paul Getty III. Hänestä vaadittiin 17 miljoonan dollarin lunnaita. Hänen äitinsä oli kohtalaisen varaton yksinhuoltaja ja 17 miljoonaa on nykyaikanakin iso summa rahaa, 1970-luvusta nyt puhumattakaan. Miksi siis vaatia hurjia summia varattomilta?

Siksi, että John Paulin isoisä J. Paul Getty oli maailman rikkain mies. Kidnappaajien viesti olikin siis periaatteessa, että "Hae summaa pojan ukilta". Ongelman ydin oli se, että ukki oli hyvin, hyvin tarkka rahoistaan - ja vanhoista kaunoistaan.

Nitraatti tervehtii ilolla Ridley Scottin paluuta kultakantaan. Kun häneltä on tällä kertaa otettu sapluunastaan pois avaruushirviöt, sädepyssyt, Moosekset ja muut scififantsujut, eikä hänen anneta yrittää ratsastaa surkeilla ja puolivillaisilla versioilla vanhoista klassikoistaan, tuloksena on miehen paras elokuva sitten vuoden 2005 Kingdom of Heavenin (tarkastakaa muuten kyseinen historiallinen eepos ehdottomasti sen pidempänä ohjaajan versiona).

Maailman valtias / Lennätinnauhojen lordi. (Christopher Plummer)

Scott on tietty rautainen ammattilainen, ja pitää kaappaustarinan hyvin liikkeessä. All the Money sijoittuu pääasiassa 1970-luvulle ja tavoittaa erinomaisesti myös tuon ajan paranoia- / rikoselokuvien lohdutonta ilmapiiriä, jossa asiat menevät koko ajan enemmän vituralleen, päinvastaisen yrittämisestä huolimatta.

Nitraatille elokuvan kuvaama, tositapahtumiin perustuva kidnappausepisodi ei ollut oikeastaan ennestään tuttu, joten tapahtumien seuraaminen aidossa yllätyksen tilassa oli mukava bonus. David Scarpan ja John Pearsonin käsikirjoitus - jälkimmäisen Gettyjen elämäkertaan perustuen - on tyydyttävä ja tarpeellisen syvä, sisältäen muikean ekonomisesti hahmotetun upporikkaan Gettyn historiikin, hyvää dialogia ja rahtusen asiallista monologia.

All the Money sisältää myös kohtauksen joka on oikeasti järkyttävä, ehkäpä järkyttävin mitä Scott on silmiemme eteen ikinä tuonut. Verrokkina mainittakoon, että tämä on siis se sama mies, joka purskautti alienin Kanen rinnasta vuonna 1979 ja pisti Roy Battyn puristamaan silmät luojansa päästä vuonna 1982. Kohtaus ei ole missään nimessä halpahintainen ja on täysin ansaittu hetki, jota ilman elokuva olisi vähäisempi ja päästäisi katsojansa liian helpolla. Hatunnoston paikka!

Jees- / Tekijämies. (Mark Wahlberg)

Leffan jälkeen Nitraatin tapahtumiin suorittaman pienen tutkauksen perusteella se on myös olennaisilta kohdiltaan hyvin uskollinen tapahtumien todelliselle kululle. Mainitaan myös Daniel Pembertonin musiikki, joka iskevänä kommentoi kuvien tapahtumia hyvin. 

Näyttelijät osallistuvat asiallisen elokuvan tekemisen talkoisiin kautta linjan, tuoden pöytään parastaan. Ex-miehensä Heath Ledgerin kuoleman jälkeen Nitraatin suht harvoin näkemä Michelle Williams kaapatun pojan äitinä Gail Harrisina on uskottavan sopiva seos heikkoa ja leijonaemoa. Mark Wahlberg yllättää positiivisesti J. Paul Gettyn 'dollarihenkivartijana' ja Gailia avustavana Fletcher Chacena. Tämä rahaan ja neuvotteluihin kättä pidemmän sijaan turvautuva pragmaattinen ex-CIA mies on parasta Wahlbergia sitten vuoden 2007 We Own the Nightin.

Elokuvan pääpiruna J. Paul Gettynä nähtävä 88-vuotias Christopher Plummer on hienossa vedossa. Plummer rakentaa Faustmaisen kolkon ja pitkävihaisen Roope Ankkansa - yllättävän ymmärrettävine motiiveineen kaikkineen - pitkän uransa suomalla ihailtavalla varmuudella. Erikoispiirtenä hänen suorituksestaan mainittakoon, että Kevin Spacey oli jo tehnyt kuvaukset ja leffa oli purkissa, kun hänen ahdisteluskandaalinsa levisi yleiseen tietoisuuteen. Scott ja tuotantoyhtiö palkkasivat suuremmitta fanfaareitta Plummerin uusintakuvauksia varten ja poistivat Spaceyn elokuvasta.

Leijonamami / Tuhannen dollarin nainen. (Michelle Williams)

Tästä sikisikin sitten toinen skandaali, kun paljastui että Wahlberg sai uusintakuvauksista 1.5 miljoonaa - ja Williams tuhat(!) dollaria. Tässä oli hiukan väärinkäsitystäkin mukana (Williams ei halunnut uusintakuvauksista sen syyn takia palkkiota), ja villaista painettiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Wahlberg luovutti koko summan naisten lakiasioita ajavaan rahastoon. Mutta ihan ongelmatonta All The Moneyn tekeminen ei siis näyttelytyön osalta missään nimessä ollut.

Mainitaan näyttelemisen osalta vielä Romain Duris Cinquantana, terävimmin piirrettynä kidnappaajana, että Charlie Plummer (ei sukua Christopherille) nuorena kidnapattuna ei suinkaan ärsytä, hykerrellään hetki Giuseppe Bonifatin pienelle mutta herkulliselle roolille Gailin asianajajana ja sanotaan, että oli mukava nähdä Timothy Huttoniakin pitkästä aikaa.

Summa summarum: Nitraatti tervehtii ilolla Ridley Scottin paluuta priiman pariin. Money on aikuisten elokuva aikuisille. Nitraatti mainitsee lopuksi vielä senkin, että pieni surun hetki seurasi elokuvan kuvaamien tapahtumien taustojen tsekkauksestakin: onni kun ei välttämättä seuraa onnea. Tullette samaan johtopäätökseen Nitraatin kanssa, jos joskus teette samoin...

- I wanted to give him everything, everything I've learned, all of... My knowledge, all that I've built. And he just wanted to... Pick my pocket like his father, like all the parasites that have swarmed around me all my life.

- That's why I like things. You see? Things, objects, artifacts, paintings, and... They are exactly what they appear to be. They never change. They never disappoint. There's a purity to beautiful things that I've never been able to find in another human being. (J. Paul Getty, All the Money in the World)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri