 |
| Amy Winehouse vähän alummassa. |
Archival footage and personal testimonials present an intimate portrait of the life and career of British singer/songwriter Amy Winehouse. (synopsis: IMDB)
Kylmä kesäkausi Nitraatilla on alkanut menneiden kaivelulla monellakin tapaa, kun satojen katsomattomien tuntien kasaa on parturoitu urakalla (ja robusteilla mentaaleilla shift+delete -liikkeillä ellei meno ole noin 10 minuutin sisään miellyttänyt) pienemmäksi. Viime aikojen kauneimpia ja surullisimpia hetkiä on ollut tämä erinomainen dokumentti ihan turhan aikaisin lähteneestä ihmisestä. Leffan parituntisen keston aikana käydään läpi elämäniloisen ja terhakan pohjoislontoolaisen pimun nimeltä Amy Winehouse matka supertähteyteen ja pois.
Kuten ohjaaja Kapadian edellinenkin mainio dokumentti (Senna)[*], myös Amy käyttää Kapadian hyväksi havaitsemaa haastattelutekniikkaa. Vain äänihastatteluissa ohjaaja saa intiimimmän ja vähemmän maneerisen tatsin haastateltaviinsa, eikä Amy anna mitään aihetta muuttaa systeemiä. Laaja arkistomateriaali äänihastattelujen kuvituksena toimii Kapadian töissä niin paljon paremmin kuin puhuvat päät. Ja millaista arkistomateriaalia! Kotivideoita ja uutismateriaalia, live-esiintymisiä ja levyjen nauhoituksia on mestarillisesti editoitu kertomaan tarinaa - tämäkin tuttua jo Sennasta.
Miellyttävin ja helpoiten katseltava matsku on alkupuolella. Ihan tavallista nuoren elämää ja aikaa kun Winehouse sai mennä musiikki edellä on vielä puhdas ilo katsella. Back in Blackin levytyshetkenkin vangitseminen studiossa on jotenkin niin onnistunut ja hauras, ettei paremmasta väliä.
Hirviöitä ei dokumentissa tarvitse korostetusti nostaa esiin: hipsterihattuinen viikate(avio)mies ja tyttärensä avunpyynnöt sivuuttava rahanahne isä asettelevat päänsä ihan omatoimisesti pölkyille. Irvokkainta kuvastoa dokumentissa on kuiville pyristelevän laulajattaren puolen vuoden saarisapattiloman aikana paikalle tömistelevä isä perässään realityshown kamerat joiden edessä hän epäilemättä rahakkaan tuhrumatskun toivossa sättii tytärtään. Ex-aviomiehen Amyn vertauskuvallisten tuhkien äärellä naureskelusta nyt puhumattakaan. Aika velikultia. Yleisöä 'palvelevat' Paparazzien hyeenalaumat ovat sitten tietysti tutumpaa taustaoksetusta joiden aikana tekee mieli vain kääntää katsetta pois.
Hyeenoista (harmittaa kyllä tuon viattoman eläinlajin puolesta kun nimi on kaapattu epämiellyttäville ihmisille) puheen ollen, median julkisuusjahti ja ihmisten kyltymätön jano ja naureskelunhalu vaikeuksissa oleville julkisuuden henkilöille saa myös epäsuoran tuomionsa. Jos Winehousen poismenosta edes jotain positiivista jäisi niin se, että joku jättäisi sen juorulehden ostamatta ja naurun nauramatta ihmisistä joilla on oikeasti vaikeaa olisi jo aika jees. Ennemmin tuettaisiin ja puhuttaisiin siitä jaloille nousemisesta, mutta saa nähdä. Ehkä ilmapiiri on tämän vuosikymmenen loppupuolella kuitenkin vähän paremmaksi noin yleisesti ottaen muuttunutkin? Tai ehkä ihmisluonnon ollessa mitä se on, peto vain etsii uutta kohdettaan, salamavalosilmät vilkkuen?
Noin 1/3 elokuvasta on Amyn musiikkiin liittyvää ja 2/3 sitten sitä turmio-osastoa. Jakauma tuntuu ensin vähän väärältä - miksi ei enemmän musiikista? Miksi niin paljon enemmän sitä surullisempaa spiraalia? Leffanjälkeisessä pohdiskelussa se kuitenkin Nitraatista tuntuu jotakuinkin oikealle - samanlainen olo ainakin Nitraatille jäi Winehousen poismenosta muutenkin ja elokuva avaa hyvin miksi.
 |
| Juu,
ihan tarkoituksella Nitraatti jätti ne ikonisemmat kuvat / tyylit poijes.
Sopivaa kun juttelee dokkarista joka muutenkin näyttää ihmisestä niitä
vähemmän nähtyjä puolia, eiks jeh? |
|
Kapadian dokumentin parhaita avuja on että katsoja ymmärtää bulimian,
masennuksen ja addiktioiden piirittämälle Winehouselle musiikin
tekemisen olleen vapauttava purkautumistie. Mitä vähemmän hän sai tehdä
tuota rakastamaansa asiaa, sitä huonommin elämä eteni. Niin vahvasti
dokumentti myös hahmotti Winehousen ihmisenä että ainakaan Nitraatti ei
jäänyt niinkään ajattelemaan - kuten joskus jonkun taiteilijoista tehdyn
hagiografian jälkeen tapahtuu - että voi kun jäi monta klassikkolevyä
tulematta, vaan päällimäinen ajatus on että olisitpa tekemässä vielä 70
vuotta vaikka toinen toistaan huonompia levyjä, kunhan olisit.
No mutta niin ei käynyt. Amy Winehousen sydämen rytmisektio sanoutui irti kesällä 2011. Kurjaa että tämä dokumentti ei jäänyt tekemättä.
Arvosana: 9/10
IMDB
Traileri
[*] kun en edellisen yhteyteen mitenkään luontevasti saanut tätä hajatelmaa mahtumaan niin pistetään tähän: Senna (2010) on myös tutustumisen arvoinen dokumentti. Muistan elävästi vapun '94 kun Sennan viimeinen seinämä puhalsi itsestäni lopullisesti innostuksen F ykkösiin poijes - tuntui vain liian kovahintaiselta urheilulta. Joten kuten jaksoin seurata vielä Häkkisen mestaruuksiin asti, mutta sitten se on ollut siinä.
