The Silent Flute (a.k.a. Circle of Iron) / Hiljainen Huilu (USA 1978, Richard Moore)

Esimerkki leffajulkasta jota varten englannin kielen adjektiivi 'busy' on laadittu.

A young martial artist embarks on an adventure, encountering other martial artists in battle until one day he meets an aging blind man who will show him the true meaning of martial arts and life. (IMDB)

Hiljaisen Huilun tarina kertoo Cord Etsijästä (Jeff Cooper) joka vastoin hallitsijoidensa käskyä lähtee etsimään voittamatonta Zetania ja Valaistumisen Kirjaa jota tämä vartioi. Mukaansa matkalle hän saa ennen pitkää sokean huilunsoittajan, joka on myös arvoituksellinen ja filosofinen taistelulaji-ekspertti (David Carradine) ja joka auttaa Cordia tämän matkan haasteissa.

Alun perin 1960-luvulla Bruce Leen ja tämän näyttelijäystävä James Coburnin kirjoittamalle tarinalle tuli elokuvana väliaikainen stoppi Bruce Leen menehdyttyä vuonna 1973. Näyttelijä David Carradine poimi viestikapulan 1970-luvun loppupuolella ja Stirling Silliphant (In the Heat of the Night) kirjoitti tarinan käsikirjoitukseksi, kuvaajana paremmin tunnetun Richard Mooren - jonka ainoaksi pitkäksi elokuvaksi ohjaajana Hiljainen Huilu jäi - ohjatessa.

Cord ja Sokea Mies. (Jeff Cooper, David Carradine)

Leen ja Coburnin tarkoitus oli esitellä länsimaiselle kamppailulajileffojen yleisölle toiminnan ohessa myös roppakaupalla itämaista filosofiaa: kun Cordin kohtaamissa koettelemuksissa on mukana myös rakkautta, pelkoa ja kuolemaa, ei niistä selvitä pelkällä taistelulla.

Vaikka Hiljainen Huilu on tuon lisäksi myös varsin mukava ja originaali sekoitus fantasia- ja kung-fu-elokuvia, sillä on häkellyttävän huono maine - jos nyt maineesta voi Huilun kohdalla edes puhua. Aikalaisarvostelut olivat murskaavia, ja elokuva vaipui aika lailla unohduksiin ennen digiajan koittoa.

Sittemmin se on julkaistu useampaankin kertaan tallenteina ja on saanut pienen kulttimaineen, mutta vain pienen: tunnetuksi sitä ei voi edes hyvällä tahdolla edellenkään väittää, ja vihamiehiä sillä riittää vieläkin.

Round one: fight! Apinakuningas ja Cord. (David Carradine, Jeff Cooper)

Huilun hupaisat, lähinnä Carradinen viljelemät zen-palat ovat viihdyttäviä (aikalaiskriitikkojen mielestä tietysti lapsellista onnenkeksifilosofiaa), eikä puolitoistatuntinen matka tunnu missään vaiheessa pitkästyttävälle. Elokuvan ratkaisu / etsinnän päätös oli Nitraatista myös varsin riemukas, saman aiheuttaessa (ylläri - not) aikalaiskriitikoissa lähinnä pettynyttä vihaa.

Huilun taistelukohtaukset eivät ehkä ole niin nopeita ja sujuvia kuin monessa muussa kung-fu-pätkässä, mutta kyllä sulokkuutta ja atleettisuutta riitti ainakin Nitraatin tarpeisiin. Huilun maisemat ovat myös ihan tarpeeksi jylhiä ja vaihtuvia (kuvattiin Israelissa) yhden matalabudjettisen fantsuleffan tarpeisiin.

"You can't step on the same piece of water twice", tuumaa Sokea Mies. (David Carradine, Jeff Cooper)

Jeff Cooper pääosan Cordina on... noh, ei ehkä niinkään näyttelijänlahjoilla siunattu, ennemminkin voisi puhua presenssistä. Sekä hänen puutteensa näyttelijänä, että hänen hahmonsa ulkonäkö - joka tuo mieleen ennemminkin Los Angelesilaisen surffarin kuin Conanin - kuitenkin sopivat tarinaan, koska kumpikin aspekti saa omaa polkuaan tallaavan Cordin erottumaan joukosta entistä selvemmin.

David Carradine on luonnollisesti hyvä kuten aina ja tekee elokuvassa neljä roolia niin Cordin oppaana kuin tämän vastustajinakin. Makoisana pikku triviana hänen Kill Bill vol. 2:ssa soittamansa huilu on juurikin sama peli, jota hänen Sokean Miehen hahmonsa käyttää läpi Hiljaisen Huilun. Genrelegenda Christopher Lee, Eli Wallach (Hyvät, Pahat ja Rumat) ja Roddy McDowall (Fright Night) käyvät häröilemässä sivuosissa.

Musiikkia hämärän illan ratoksi. (David Carradine)

Mielessä Nitraatilla käväisi myös, että onko yksi Nitraatin salaisista aseista Huilusta pitämiseen Nitraatin kaikkien aikojen suosikkisarjakuva, Stan Sakain tehtailema Usagi Yojimbo, jonka maailmaan Huilun tarinan (hiukan muunneltuna) voisi sujuvasti upottaa? Ehkä, ehkä.

Joka tapauksessa Nitraatti haistattaa Huilun huonolle maineelle huilun ja suosittelee sitä silläkin uhalla, että potentiaalinen katsojaa yhtyy elokuvan aikalaiskriitikkoihin, tai pitää sitä niin huonona että se on taas hyvä. Nitraatista tämä leffa on pelkästään niin hyvä, että se on erinomainen.

Huilussa on tarjolla nautittava originelli, joka luo aivan omanlaisensa tunnelman ja joka korvaa hiukan halvahkon olomuotonsa monella muulla hyveellä. Jos budjetti olisi ollut isompi, kaikki muu toteutuksen kulttimaineen ansaitsevassa tasapainossa olisi luultavasti kärsinyt. Aina parempi näin päin.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Tyypit Trikoissa: Supersankarielokuvien Top 10

Mukana ainakin A, H ja W.

Nitraatti päätti listata tämän fantsu- / scifigenrejen alaluokan suosikkinsa kätevästi yhteen artikkeliin, koska hyviä supersankarileffoja tehdään niin älyttömän harvoin, ettei Nitraatti niistä muuten oikein kovin usein välttämättä pääse kirjoittamaan.

Genre ei ole Nitraatin suurimpia suosikkeja, mutta toki Nitraatti pyrkii pitämään itsensä tutkalla näistäkin - ainakin filmi pari vuodessa tulee tarkastettua. Suosikeissa tuppaavat toistumaan samat tekijät ja teemat. Myös termiä 'supersankari' Nitraatti käyttää tässä suht löysästi: vaikka superius ei onnistu kuin konevoimalla, niin mukaan pääsee silti. Järjestys on nouseva. Nitraatti pitää myös DC vs. Marvel -sodan hengessä kirjaa kyseisen osa-alueen voittajasta!

"Härregud, minäkö saan aloittaa!?" Tuumii hra Deadpool. (Ryan Reynolds, Stefan Kapicic, Brianna Hildebrand)

#10: Deadpool (USA 2016, Tim Miller)
Marvelin R-räävitön R-riskiveto tuotti tulosta: Deadpool on muutaman viime vuoden virkistävimpiä entryjä supersankarileffojen saralla. Reynoldsin totaalisen onnistunutta pääosavetoa avustavat erinomaisesti metallipalli Kolossus ja yrmy teini jolla on Maailman Paras Supersankarinimi. Pieniä pyyhkeitä heikohkosta pääpahiksesta ja laimeasta rakkaustarinasta, mutta vain pieniä. Kick-Ass puuttuu listalta juurikin koska Deadpool teki siitä shish-kebabia. Deadpoolin kakkososa puolestaan tuplasi budjetin, mutta harmittavasti puolitti hauskuuden. 8/10. DC:0 Marvel:1 Muut:0.

IMDB
Traileri

There will be blood. (Wesley Snipes)

#9: Blade II (GER / USA 2002, Guillermo del Toro)
Guillermo del Toro, yksi Meksikon lahjoja Hollywoodin fantsu- / scifileffoille nosti Bladen - tuon vampyyreja jahtaavan vampyyrin - seikkailut uudelle tasolle. Tyylikästä menoa vampyyrininjojen ja lahtarikommandojen parissa. Kuuluu siihen kouralliseen jatko-osia,  jotka parantavat alkuperäisestä. 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:0.

IMDB
Traileri

Mutta miksi Rocketeerin peppu ei pala? (Billy Campbell)

#8: The Rocketeer (USA 1991, Joe Johnston)
Tehostevelho Joe Johnstonin ohjaamaa puhtoista 1930-luvulle sijoittuvaa seikkailua. Art decoa, Gee Bee-lentskareita, natseja ja gangstereita, Howard Hughes, Timothy Daltonin mainio Errol Flynn-imitaatio ja Jennifer Connelly. Mitä muuta pitäisi vielä olla?! 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri

Evey ja V, tuo naamiaiskaupan elävoittäjä. (Natalie Portman, Hugo Weaving)

#7: V for Vendetta (USA / UK / GER 2005, James McTeigue)
Listan eka Alan Moore -kikkare. Fasismi elää ja voi hyvin vaihtoehtoenglannissa, jota epäilyttävän oloinen anarkisti V säätää kovalla kädellä inehmolle mielekkäämmäksi paikaksi olla. Wachowskin sisarten (Matrix-trilogia) osaavissa käsissä (apulaisohjaajalleen delegoimaa) syntyvää tulosta kelpaa katsella useammankin kerran. Erikoismaininta leffan koskettavalle filmille filmissä (kts. alla). 8/10. DC:1 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri
Valerie's Letter

Hämis ja Tri. Mustekala: pummilla matkustamisen kuninkaat. (Tobey Maguire, Alfred Molina)

#6: Spider-Man 2 (USA 2004, Sam Raimi)
2000-luvulla Hämis on supersankareista saanut varmaan eniten leffatulkintoja osakseen. Nitraatti ei tosin verkkoveikon seikkailuihin ole tutustunut pettymyksen aiheuttaneen SM Kolmosen jälkeen. SM Kakkonen puolestaan on mainio Marvel-entry, josta loistavat poissaolollaan kaksi tämän genren helmasyntiä: heikot pahikset ja pitkästyttävä ihmissuhdeväkerrys. Alfred Molinan taidolla tulkkaama traaginen Otto Octavius on genren parhaita pahiksia ja Kirsten Dunstin ja Tobey Maguiren toikkarointia seuraa ihan mielikseen.

Yhtä anekdoottia Nitraatti ei malta Spider-Man kakkosesta olla kertomatta: aikoinaan kun tämä tuli leffoissa tarkastettua, Nitraatin vieressä istui joku pikkuinen tytönnassikka. Kun Tri Mustekala ja Hämis ottivat yhteen siinä upeassa junakohtauksessa, tuijotti tuo nassikka kangasta silmät pyöreinä rukoukseen ristittyjen käsiensä välistä. Nitraatilla kävi kieltämättä vähän kateeksi tuota lapsuuden eläytymisen iloa! 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:1.

IMDB
Traileri

Kellopelinatseja ja kalamiehiä. Ryhmä rämä. (Doug Jones, Ron Perlman, Selma Blair, Jeffrey Tambor)

#5: Hellboy (USA 2004, Guillermo del Toro)
Meksikon miehen toinen listaentry on ilahduttavan kekseliästä ja maistuvaa supersankari- ja seikkailuleffojen keitosta. Tässäkään ei pahis ole laimea: kuolemattomat kellokonenatsit kun harvoin ovat. Ihmissuhteetkin rulettavat: Helvetistä napatun sankarin ja masentuneen pyromaanimielitietyn suhde on genren onnistunein. Kakkososa on ihan yhtä hyvä kuin ykkönenkin, mutta jottei lista täyty pelkästä del Torosta, niin jätetään se tällä kertaa pois. 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:2.

IMDB
Traileri

With great power jne. (Bruce Willis)

#4: Unbreakable (USA 2000, M. Night Shyamalan)
Genremies Shyamalanin onnistunein elokuva on myös ihan varmasti listan hillityin tekele. Bruce Willis tekee parhaan roolinsa kohtaloaan vastaan pyristelevänä turvamiehenä, jota Samuel Jacksonin sairas sarjakuvakauppias ohjaa tarinansa täyttymykseen. Kotopuolikin (Robin Wright, Spencer Treat Clark) toimii hyvin. Erittäin vähän kritisoitavaa - jos lopun höpsöjä tekstejä ei lasketa. 9/10. DC:1 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri 

"Sano vielä kerran, että Marvel tekee parempia supersankarielokuvia!", tuumaa Bane. (Christian Bale, Tom Hardy)

#3: The Dark Knight Rises (UK / USA 2012, Christopher Nolan)
Kuka on se ökyrikas mies, joka tykkää öisin pukeutua maskiin & mustaan nahkaan ja lähteä ulos hakkaamaan köyhiä? Lepakkomieshän se! Iiisolla rahalla tehtyä isoa sarjisleffaa, jossa dollarit näkyvät ilahduttavasti myös kankaalla. Vähän kuin Imperiumin Vastaiskua aikoinaan väkerrettäessä, kaikesta kuvastuu tietynlainen tekemisen vapaus, varman hitin ollessa tiedossa jo tekoaikaan.

Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkaansa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena.

Nitraatti tietää, että monen suosikki Nolanin palvotusta trilogiasta on kakkonen, mutta niin hyvä kuin Ledgerin Jokeri olikin, Nitraatista tuntui aina Batmanin häntä piestessä siltä kuin vammaista hakkattaisiin, eikä kakkosessa Battiksen ihmissuhdesotkutkaan jaksaneet paljoa kiinnostaa. Ihan hyvä tekele sekin silti, eikä ekakaan huono ole. PS: Michael Keaton on paras Batman evö, vaikkeivät aikaisemmat leffat Nolanin vedoille pärjääkään. Eniveis; DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin rajattomasti uusintakatseluja. 9/10. DC:2 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri

Keittiönpöydästä kuolemanvaaraan. (Eli Fucile, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Craig T. Nelson)

#2: The Incredibles (USA 2004, Brad Bird)
Superperheen seikkailut ovat listan korkeimman pure fun -kontentin omaava leffa. Brad Birdin hillittömän hauska supersankarielokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa genren parodia ja sen parhaita entryjä. Parrin supersymppistä perhettä kannustaa todella mielellään tuhmaa Syndromea (Jason Lee) vastaan. Sam Jackson heittää myös hersyvän perhetuttu Luciuksena, jolla on - tottakai - alter ego supersankari Frozonena. 10/10. DC:2 Marvel:3 Muut:4.

IMDB
Traileri

Ilmojen halki käy Koomikon tie. (Jeffrey Dean Morgan)

#1:  Watchmen (USA 2009, Zack Snyder)
Supersankarileffojen molliooppera ja niiden alfa ja omega, jolla ei - palvotun ja arvostetun lähdeteoksen (Alan Moore & Dave Gibbons) huomioon ottaen - ollut lupa muussa muodossa elokuvavahvuuteen ilmoittautuakaan. Ohjaaja Snyder noudattaa lähes orjallisesti sarjakuvaa, mikä on tässä tarkoitettu pelkästään kiitokseksi. Roolitus on kautta linjan hyvä, Jackie Earle Haleyn Rorschachin viedessä kultamitalin.

Watchmenillä on luultavasti myös paras title sequence ikinä (kts. alla). Sen lisäksi että se on erittäin tyylikäs hölkkä läpi tarinan vaihtoehtoamerikan historian, se myös pohjustaa erinomaisesti Watchmenien tapahtumat elokuvan alkua varten.

Watchmen olisi listaykkönen lyhennettynä 162 minuutin teatteriversionaankin, mutta 215 minuutin massiivinen herkkuversio Ultimate Cut (Director's Cut + Tales of the Black Freighter) nostaa Watchmenia vielä pykälän pari paremmaksi. 10/10. DC:3 Marvel:3 Muut:4. Sodan lopputulos: DC ja Marvel nuijivat toisensa tasapelissä kanveesiin; samaan aikaan tuomari julistaa 'Muut' voittajaksi!

IMDB
Traileri
Title sequence

Absence of Malice / Ei Rikosmielessä (USA 1981, Sydney Pollack)

Neljäs valtiomahti.

When a prosecutor leaks a false story that a liquor warehouse owner is involved in the murder of a union head, the man's life begins to unravel. (IMDB)

"I'm telling you that the truth of your story is irrelevant. We have no knowledge the story is false, therefore, we're absent malice. We've been both reasonable and prudent, therefore, we're not negligent. We may say whatever we like about Gallagher. He is powerless to do us harm. Democracy is served." (Davidek, Absence of Malice)

Toisin kuin toimittajakeskeisissä elokuvissa lähes aina, Absence of Malicessa kyse ei ole sankarillisesta toimittajasta jahtaamassa vuosikymmenen juttua. Tässä toimittaja houkutellaan vuotamaan valheellinen uutinen, jolla on traagisia seurauksia. Elokuva pohtii sitä, miten iso valta ja vastuu lehdistöllä ja toimittajilla on - ja tulisi olla.

Absence of Malice on synkänpuhuva peilikuva All the President's Menille (Presidentin Miehet, 1976). Siinä missä Presidentin Miehissä sankarillisten toimittajien työ syöksee rikollisen presidentin vallasta, heidän työnsä Malicessa tekee parhaansa tuhotakseen viattomien ihmisten elämiä. Absence näyttää, että journalistisella urheudella on myös varjopuolensa.

Taistelupari. (Paul Newman, Sally Field)

Absence oli pääosan Paul Newmanille sydäntä lähellä ollut projekti, hän kun syytti julkisuuden henkilönä ollessaan lehdistöä jatkuvasti tuulesta temmatuista skuupeista jotka koskivat häntä itseään. Ei niin yllättäen elokuvan pressikiertue oli Yhdysvalloissa suht jäätävää settiä, toimittajien kierrellessä susina Newmanin ja häntä kompanneen Fieldin ympärillä - ymmärrettävistä syistä.

Absencen kirjoitti - epäilemättä kokemuksen syvällä rintaäänellä - entinen toimittaja Kurt Luedtke. Luedtke työskenteli uutismiehen urallaan Detroitilaisen sanomalehden Pulitzer-palkinnon voitanneessa uutistiimissä. Absencen käsikirjoitus on armoton ja hyvä, eikä tyydy tarjoamaan halpoja vastauksia tai helppoja ratkaisuja.

Elokuva kuvattiin lähes kokonaan Floridassa, jossa sanomalehti The Miami Herald antoi käyttää ulko- ja sisätilojaan kuvauksia varten - mutta vaati kuitenkin kaukoviisaasti, että elokuvassa lehden nimi muutetaan. Siinä se onkin kuvitteellinen The Miami Standard.

Semivertaistukea. (Sally Field, Josef Sommer)

Yhtenä elämän ironioista Heraldin tiloissa kuvattu Absencen toimittajan (Field) ja uutispäällikön (Sommer) keskinäinen puolustuspuhe käyttää tukipilarinaan presidentti Fordin murhayritystä ensimmäisenä estämään ehtinyttä Oliver Sippleä. Sipple eli vielä elokuvan teon aikoihin, mutta joi itsensä - murhayritys-skandaalin vuoksi traumatisoiduttuaan - hengiltä vuosikymmenen loppuun mennessä. Tapahtunut kaivaakin siis puheelta nyt nähtynä aika perustavalla tavalla pohjaa pois.

Paul Newman on Absencessa (kuten hyvin usein muulloinkin) erinomainen, syyttä julkisuudessa ristiinnaulittavana ja oikeutettua vihaa pursuvana, mustan suvun valkoisena lampaana Michael Gallagherina. Tämä olikin vähän kuin kenraaliharjoitus seuraavana vuonna Sidney Lumetin kanssa tehtyä häikäisevää The Verdictiä varten. Silloin Newman lähti Oscareista kotiin kultaisen ukon kanssa.

Sally Field huolimattomana (piittaamattomana?) toimittaja Megan Carterina tekee epäkiitollisen, välillä epäsympaattisen roolinsa pieteetillä. Hyvää taustatukea pääosille tarjoavat erinomainen Melinda Dillon Michael Gallagherin hauraana uskovaisena ystävättärenä Teresa Perronena, Bob Balaban liittovaltion rottamaisena syyttäjä Elliot Rosenina ja Josef Sommer ymmärtäväisenä mutta napakkana uutispäällikkö McAdamina.

Megan Carter ja huomispäivän kalakääreitä. (Sally Field)

Malicella on varaa säästää yksi parhaitaan vielä elokuvan loppupuolellekin, kun aina luotettava hurjan karhun oloinen näyttelijä Wilford Brimley porhaltaa kuvioihin. Paskamyrskyä haavittamaan saapuva, vihasta tuhiseva avustava oikeusministeri James A. Wells on mainio luomus.

Malicen ohjasi Sydney Pollack, mies monen laatuelokuvan (Tootsie, Firma, Korppikotkan Kolme Päivää, Minun Afrikkani, Ammutaanhan Hevosiakin?...) takana. Malice on Pollackin työksi yllättävän konkreettiseen aiheeseen tarttuva, tuoden hyvin paljon mieleen juurikin yllämainitun aikalaisensa Sidney Lumetin yhteiskuntaa ja sen toimintaa tutkiskelleet elokuvat. Pollackin tavaramerkki, eli selvä puolen valinta tapahtumien kulussa on toki läsnä.

Hauskana tuotantovaiheen karusellina mainittakoon seuraava: Pollack työskenteli usein Robert Redfordin kanssa, mutta ymmärtänemme miksi Redford (toinen Kaikkien Presidentin Miesten tähdistä) ei tätä luultavasti olisi missään nimessä lähtenyt hänen kanssaan tekemään. Malicen ohjaajan oli alun perin tarkoitus olla George Roy Hill, jonka kanssa Paul Newman oli työskennellyt useita kertoja: Lämäri, Puhallus, Butch ja Kid - Auringonlaskun Ratsastajat. Noista kahdessa vikassa Redford ja Newman vetivät unohtumattomasti rinnakkain. Pieniä välillä nuo Hollywood-piirit.

Surullisen hahmon ritari. (Melinda Dillon)

Elokuva oli kultaisen pystin metsästyksessä kolmesta osatekijästään, kaikista täysin ansaitusti; Paul Newman parhaasta miespääosasta, Melinda Dillon parhaasta naissivuosasta ja Kurt Luedtke parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Vilkaisu kyseisen vuoden voittajiin ei jätä epäilystä; Nitraatin mielestä pystit olisivat voittajien sijasta kuuluneet joka ikiselle ylläolevasta kolmikosta.  

Pientä kitinää Absence saa siitä, että elokuvan jälkimmäisen puoliskon agenttikikkailu (no, sellaista ainakin tämän elokuvan mittapuulla) ei yllä ensimmäisen osion hiljaisiin tehoihin, jossa vietetään paljon aikaa uutishuoneessa, juttua rakentamassa ja silmukkoja kauloihin asennellessa - sen shokkilopusta puhumattakaan. Joka tapauksessa tämä tietty kaksijakoisuus on elokuvalle vain pientä pintavikaa.

Toisin kuin Kaikki Presidentin Miehet, Absence of Malice on ihan turhaan vaipunut vuosikymmenien vieriessä unohduksiin. Osaksi sen tietysti ymmärtää; Absence ei ole sankaritarina ja katsojille tarjolla on vain Pyrrhoksen voittoja. Mutta kuten paljon arvostetumman Presidentin Miesten, myös mustan lampaan Absencen viesti näin salamannopeana someaikanamme on ihan yhtä tärkeä kuin tekohetkellään. Ehkä vieläkin tärkeämpi.

"Everybody in this room is smart, and everybody was just doing their job, and she is dead. Who do I see about that?" (Michael Gallagher, Absence of Malice)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Idi i Smotri / Come and See / Tule ja Katso (Neuvostoliitto 1985, Elem Klimov)

...Ja kun Karitsa avasi neljännen sinetin...

After finding an old rifle, a young boy joins the Soviet resistance movement against ruthless German forces and experiences the horrors of World War II. (IMDB)

Nuori poika Florya (Aleksey Kravchenko) lähtee partisaanien matkaan vuoden 1943 Valko-Venäjällä joka on saksalaisten suorittaman säälimättömän etnisen puhdistuksen kohteena. Matkakaverikseen hän saa ennen pitkää myös vähän hassahtaneen nuoren tytön Glashan (Olga Mironova). Molemmille sodan kauhut tulevat liian lähelle.

Tule ja Katso oli Neuvostoliiton Toisen Maailmansodan voittamisen 40-vuotisjuhlaa varten tuotettavaksi tilattu, yhdeksän kuukautta tehty kassamenestys, jota ehdotettiin myös Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien kategoriaan, mutta jonka Akatemia käsittämättömästi raakkasi jo karsinnoissa. Kuinka Neuvostoliiton omien päivien illankoitossa tehty leffa sitten toimii tänä pänä? Read on.

...kuulin minä neljännen olennon äänen sanovan: "Tule!" Ja minä näin...

Tule ja Katso on toteutettu hyvin subjektiivisesti, tuoden nykyisistä esimerkeistä mieleen Son of Saulin. Kamera pysyy hyvin pitkälti ihan Floryan lähellä. Erityisesti tämä subjektiivisuus tuntuu ääniraidassa, joka on melkein kuin Floryan korvat. Kranaattien aiheuttama tinnitys ja hetkellinen kuurous siirtyy välittömästi ääniraidalle. Ääniraita toimii myös salakavalammin. Se kun tuntuu muuttuvan sitä kaoottisemmaksi mitä pidemmälle elokuva etenee, Floryan rapistuvaa mielenterveyttä mukaillen.

..., ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema...

Elokuvan rajuus tulee myös hyvin pitkälti siitä, että elokuvan päähenkilöt ovat lapsia, ja heitä seurataan niin läheltä. Molemmat pääosien nuoret ovat erinomaisia, mutta erityisesti Aleksey Kravchenko luhistuvana Floryana on huima suoritus.

Elokuva sisältää myös kaunista (kauhista) kuvastoa: Florya ja Glasha rämpimässä hädissään sysimustassa suossa, valojuovaluoteja suihkimassa pimeydessä kuolleeseen lehmään nojaavan Floryan pään yli, ja tietysti ne kaiken aikaa pahenevat lähikuvat Floryan kasvoista, kun hän joutuu henkisesti aseistautumattomaksi todistajaksi ihmiskunnan hirveyksille.

...ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata...

Vähän kuin eräs toinen Nitraatin viime aikoina näkemä tekele, Tule ja Katsokin on hiukan vaikea pisteytettävä vain yhden näkemiskerran jälkeen. Toisaalta tämä meni hetkittäin Nitraatin maun ohi heittäytymällä ajoittain omaksi hyväkseen vähän liian korkealentoiseksi, kun maanläheisyys olisi toiminut paremmin. Mieleen ei myöskään voinut olla tulematta oma historiamme, mutta sanotaan heti saman tien, että mittakaava ja tarkoitusperät olivat tietysti Valko-Venäjän tapahtumissa ihan eri luokkaa.

Toisaalta elokuvan kuvastossa on niin paljon asioita joita ei voi olla ajattelematta katselun jälkeenkin. Kun ne eivät päästä heti kohta katoa, kyseessä on melkein aina lupaavan turnauskestävyyden omaava teos. Lisäksi Nitraatille elokuvaa hypetettiin aikoinaan hiukan väärin perustein: luvassa ei ole sinänsä kovin graafinen teos, enemmän tässä möyritään katsojan ihon alla. Jos Nitraatin pitäisi arvella, niin teoksen arvosana tullee hilautumaan tulevaisuudessa ylöspäin. Jahka tämän Nitraatti tohtii taas katsoa, mikä ei tapahtune ihan heti huomenna.

...annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.

PS: Loppuun vielä pieni varoituksen sana herkemmille: elokuvassa tapetaan oikeasti ainakin yksi lehmä, ehkä myös hevonen. Jälkimmäinen tosin saattoi olla pelkästään takaperin pyöritettyä filmiä; Nitraatti ei kuitenkaan halunnut ruveta kyseistä kohtausta uudelleen katselemaan...

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstien katkelmat Johanneksen Ilmestyksistä, samalla elokuvan nimen lähde.

I, Tonya (USA 2017, Craig Gillespie)

"I mean it's what you all came for, folks. The fucking incident!" (Margot Robbie)

Competitive ice skater Tonya Harding rises amongst the ranks at the U.S. Figure Skating Championships, but her future in the activity is thrown into doubt when her ex-husband intervenes. (IMDB)

"America. They want someone to love, they want someone to hate." (Tonya Harding, I, Tonya 2017)

Nitraattia huvittaa että yleensä heti elokuvan trailerin nähtyään / juonikuvauksen kuultuaan, hän tietää ne kriitikot jotka tulevat todennäköisesti antamaan kyseiselle teokselle korkeimmat numerot / tähdet / pisteet. I, Tonya on elokuva josta tuli heti Nitraatin siitä kuultua samanlainen 'kuin ampuisi kaloja tynnyriin' -fiilis, mutta Nitraatin omalle osalle. Hänen olikin vaikea ajatella vielä leffaa näkemättäkin, etteikö siitä olisi tullut tykkäämään. Nitraatilla onkin ilo todeta olleensa 100% oikeassa.

Hymyä huuleen, vaikka virtsaatkin vastatuuleen. (Margot Robbie)

I, Tonyan tapaiset originellien oman elämänsä hopeamitalistien / valmiin ladun vieressä umpihangessa tarpojien tarinat vetoavat Nitraattiin kympillä. Tositapahtumiin (jotka Nitraatti muistaa) perustuminen on kirsikka kakussa. Jos jollekulle tämä tarina ei ole tuttu, niin yhdeksänkymmentäluvun alussa erästä yhdysvaltalaista naistaitoluistelijaa syytettiin osallisuudesta erään kilpakumppaninsa / vastustajansa vahingoittamiseen tähdänneessä salaliitossa.

Tuosta sinänsä kuivan tuntuisesta kuvauksesta ei saa millään kiinni siitä, miten eloisa elokuva aiheesta on saatu väännettyä. Jos tapahtuman muistaa ja ajatteli silloin että "Lol ei voi vittu olla totta!"[*], niin on heti lähempänä elokuvan fiiliksiä. I, Tonya on myös lähes täydellinen oppikirjaesimerkki filmistä jossa satiiri ja tunne ovat täysin balanssissa, toimien toistensa tukena polvikampin sijaan.

Elokuvan päähenkilö on tietysti Tonya Harding, tuo oman elämänsä oletettu white trash-hopeamitalisti. Aussi Margot Robbie vaikka metrin paksuisesta betoniseinästä läpi menevänä voimakastahtoisena Tonyana ja Allison Janney hänen vielä paljon kovempana mutsinaan LaVonana on jo kehuttu pystyyn - ja aiheesta.

Let me see your 'guilty'-face. (Sebastian Stan, Margot Robbie, Julianne Nicholson)

Robbien Nitraatti ja suuri yleisö muistanevat jo Scorsesen Wolf of Wall Streetistä, mutta ennen kaikkea heikon Suicide Squadin kevyesti parhaana asiana, eli kajahtaneena Harley Quinnina. Janney on puolestaan varmasti tutuin West Wingin rautaisen ammattimaisena lehdistöpäällikkö C.J. Cregginä. Kultaista pystiä I, Tonyasta oli täysin ansaitusti luvassa Janneylle, mutta ihan yhtä hyvin sen olisi ansainnut myös Robbie, vaikka viime vuoden leffojen osalta kilpailu olikin pirun kovaa.

Kun elokuva on läpiroolitettu erinomaisesti, ei kehuja saa lopettaa tuohon kaksikkoon. Alunperin romanialainen(!) Sebastian Stan (Nitraatille aikaisemmin mieleen jäänyt vain lähinnä Renny Harlinin kuppaisesta teinikauharista) surkeahkona aviomies Jeffinä on revelaatio, eikä Paul Walter Hauser Shawnina, tuona oman elämänsä ö-luokan James Bondina jää paljon jälkeen. Mainitaan myös hirmu hyvät Maizie Smith ja Mckenna Grace 3.5 ja 8-12 vuotiaina Tonyoina, mutta läpi elokuvan siis vedetään erinomaisesti ja samasta nuottivihkosta - siitä kiitos kuulunee pitkälti ohjaajalle.

Näinä aikoina kun valtavirran leffojen naisroolit ovat monesti pelkkiä heti unohdettavia, ohjaajan rivistä valitsemia sankarin tyttöystäviä, tai sitten jotain pliisua valkoisen elefantin kompleksista kärsivää ihmissuhdedraamaa, on I, Tonyan kaltainen leffa entistäkin suurempi aarre. Vahvat ja erilaiset naisroolit ovat osaksi varmasti pääosan esittäjän Margot Robbienkin ansiota - hän kun toimi myös elokuvan tuottajana.

Läpi harmaan kuk... kiven. (Allison Janney, Mckenna Grace)

Sananen muuten ohjaajastakin: mikään Craig Gillespien aikaisemmassa tuotannossa ei ole viitannut siihen, että tällainen hieno kunnari olisi miehen takataskussa tekemistään odotellut. Samat yllärit jatkuvat käsikirjoituspuolella: näin ihanan napakkaa ja törkyistä kässäriä ei olisi osannut millään odottaa lähinnä romanttisia komedioita rustanneelta Steven Rogersilta, joka muuten haastatteli oikeaa Tonya Hardingia (ja tämän ex-aviomies Jeff Gilloolya) käsikirjoitusvaiheessa.

Myös cgi (l. tietokonetehosteet) näyttää tässä elokuvassa ne parhaat kyntensä. I, Tonya tehtiin nykyaikana erittäin vaatimattomalla 11 miljoonalla dollarilla. Siitä huolimatta tällainen budjettinsa puolesta pienempikin leffa voi cgi:n avulla esittää isoja yleisökohtauksia, saa Robbien tekemään oikeannäköistä luistelua ja ennen kaikkea luo elämään sen kuuluisan kolmoisaxelin, jonka Tonya Harding handlasi ensimmäisenä amerikkalaisena naistaitoluistelijana.

Itse asiassa kolmoisaxel on niin vaativa temppu, että vain kourallinen naisluistelijoita on sen ylipäänsä tehnyt, eikä nykyisistä taitajista kukaan olisi ollut valmis riskeeraamaan terveyttään stunttaamalla kyseistä hyppyä elokuvaa varten. So, all hail our computer friends!

There will be blood.

Kolme leffan leidiä nappasi Oscar-ehdokkuuksia: pääosan Robbie, sivuosan Janney ja elokuvan erinomaisen energiseksi leikannut Tatiana S. Riegel, joka aiheuttaa naurukohtauksia pelkällä oikea-aikaisella kuvanvaihdoksen tekniikallaan. Tästä kolmikosta Janney palkinnon myös sai. Nitraatti olisi huoletta heittänyt I, Tonyan Oscar-kahinoihin myös kässärin, ohjauksen ja parhaan elokuvan puolesta.

I, Tonyan yleinen toteutustyylikin on mainio. Leffa tarjoaa hupaisia pikku Rashomon-hetkiä ja neljännen seinän murtamista, erinomaisesti tilanteisiin sopivilla musavalinnoilla (Siouxsie and the Banshees, Laura Branigan, Air Supply, Fleetwood Mac, Chicago, ZZ Top, Foreigner...) höystettynä, Riegelin leikkauksen viimeistellessä paketin. Ihan turhaan I, Tonya ei siis ole saanut osakseen vertailua Scorsesen eläväisiin rikosdraamoihin, mutta on silti aivan oma originelli petonsa: juuri tällaisia hahmoja ei ole ennen nähty.

I, Tonya pamputtaa lujaa, hauskasti ja syvälle tehden taitoluistelulle sen, mitä Black Swan teki baletille. 2017 alkaa yhä enemmän ja enemmän ottaa paikkaansa yhtenä kuluvan vuosikymmenen parhaista leffavuosista.

 I am a star. I'm a star, I'm a star, I'm a star. I am a big, bright, shining star. That's right. (Margot Robbie)

"Generally, people either love Tonya or... not big fans. Just like people either love America or they're not big fans. Tonya was... totally American." (Diane Rawlinson, I, Tonya 2017)

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri
Elokuvan Spotify-soittolista
Leffan henkinen toteemieläin, biisimuodossa

[*] Kukaan ei sanonut 'lol' yhdeksänkymmentäluvun alussa, mutta you get the idea!

Runaway Train / Pakojuna (USA 1985, Andrey Konchalovskiy)

Hyvät matkustajat, tämä on erikoispikajuna Helvettiin. Junassa ei ole ravintolavaunua.

Two escaped convicts and a female railway worker find themselves trapped on a train with no brakes and nobody driving. (IMDB)

"No beast so fierce but knows some touch of pity."
"But I know none, and therefore am no beast." (Richard III - William Shakespeare)

Vankilasta on päästävä pois. Kolme vuotta kiinnihitsatussa sellissä pidetty Oscar (Jon Voight) saa pakokaverikseen hidasälyisen luottovanki Buckin (Eric Roberts). Karkurit piiloutuvat pakomatkansa aikana junaan joka ei - surkean sattuman takia - ennen pitkää paljon jarruttele.

Pakojuna jatkaa Nitraatin kirjoituksia turhaan unohdetuista leffoista. Kyseessä on mainion eksistentialistinen ja älykäs toimintaleffa. Kuulostaa erikoiselta ja ristiriitaiselta, I know! Asian tekee vielä erikoisemmaksi se, että kyseessä on halpisfirma Cannonin yksi harvoja taiteellisesti tasokkaita tekeleitä. 

"I was so careful. I picked the wrong play, the wrong director, the wrong cast. Where did I go right?" Oliko tunnelma sama Cannonilla Oscar-ehdokkuuksien julkistamisen jälkeen? Golanin ja Globusin taiteellisesta vahinko-onnistumisesta tulevat mieleen nuo linet ja Bialystockin ja Bloomin hahmot Kevät Koittaa Hitlerissä (The Producers, 1967). (v-o: Kenneth Mars, Gene Wilder, Zero Mostel, Lee Meredith)

Pakojuna pokkasi jopa aikoinaan 3 Oscar-ehdokkuutta (Jon Voight, Eric Roberts, leikkaaja Henry Richardson) ja esitettiin Cannesin kilpailusarjassa. Dollariglooriaa tästä ei kuitenkaan seurannut: budjetiltaan suht vaatimaton yhdeksän miljoonan dollarin (about 20 samanlaista vuoden 2017 rahassa) tuotanto keräsi vain seitsemisen milliä lipputuloina. Kun Pakojuna tuli teattereihin, Cannon tunnettiin jo roska & eksploitaatio-leffafirmana, jota muut kuin aatteelle uskolliset katsojat vankasti karttoivat. Ehkä Pakojuna olisi pärjännyt rahallisesti ja palkintomuotoisen arvostuksen puolesta paremmin jonkun toisen yhtiön levittämänä.

Cannon-filmi oli hurja kasarin jenkkileffatarina: Israelilaisen tuottajakaksikko Yoram Globusin ja Menahem Golanin uuteen kukoistukseen nostama, tusinatoimintaleffoja liukuhihnalta suoltanut tuotantoyhtiö, joka vuosikymmenen lopulla käytännössä kaatui rahavaikeuksiin. Cannonin leffoilla oli yleensä yhteisiä nimittäjiä: halvalla ostetut heikot käsikirjoitukset, pääosassa joku (entinen) halpa tähti, paljon ihoa, kehnoa näyttelytyötä ja lopputulos oli aina vähän kuin jollekulle olisi sanoin kuvailtu miltä Hollywood-filmi näyttää, mutta joka ei sellaista koskaan ollut nähnyt, vaikka sellaisen tehdä yrittikin.

Cannonin elokuvia yhdistää tietty oma ylläolevasta koostuva tyylinsä, joka jaksaa niitä lähemmäs 40 kappaletta nähnyttä veteraanicannon-Nitraattia edelleen perverssisti kiehtoa. Lisää Cannonista voi oppia vaikkapa hauskasta ja viihdyttävästä dokkarista Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014).

Juna veturimiehiä heiluttaa. (Rebecca De Mornay, Eric Roberts, Jon Voight)

Cast on pieni mutta hyvä. Jon (Angelina Jolien isukki) Voight päähenkilö Oscarina on Pakojunan intensiivinen dynamo. Hänen yrityksensä selittää eräässä kohtauksessa itsensä ja Buckin syvintä olemusta on luultavasti Voightin paras hetki kameran edessä ikinä. Eric (Julian veli) Roberts tekee myös hyvän roolin yksinkertaisena lihaskimppu-Buckina - hänen valitsemaansa aksenttia kuunnellessa Nitraatille tuli mieleen että puhuuko Matthew McConaghey normaalisti kuten puhuu elokuvissaan, vai matkiiko hän vain Eric Robertsia Pakojunassa?

Toista sukupuolta edustava Rebecca De Mornay (Käsi Joka Kehtoa Keinuttaa) vetää myös jees, toimien näiden kahden miehen peilinä ja nostatti Nitraatin kulmia ennen kaikkea siksi, että Nitraatti ei häntä tunnistanut ennen lopputekstejä. John P. Ryan suoraviivaisena vankilanjohtaja Rankenina, joka lähtee karkureiden perään verenmaku suussaan, on asiaan kuuluvan perkeleellinen. Pikku yksityiskohtana mainittakoon että Danny Trejo tekee ensiesiintymisensä leffoissa Pakojunassa: ihan muissa tarkoituksissa kuvauspaikalle saapunut Trejo sattui ohjaajan silmään oikealla hetkellä ja vilahtaa elokuvassa yhden kohtauksen ajan.

Kameran toisella puolella ollaan myös hyvin messissä. Kässäri perustuu Akira Kurosawan(!) alkuperäiseen, hänellä oli tarkoitus filmata tämä joskus 60/70-lukujen vaihteessa mutta homma ei ikinä edennyt kuvauksiin asti. Useiden kässäriä muokanneiden joukossa on muuten myös entinen atari-tapaus Edward Bunker, jonka voi nähdä kameran toisella puolella mm. Tarantinon Reservoir Dogsissa.

Saisiko Nitraatin tuonne keikkumaan? No ei.

Kuvaaja Alan Hume luo hyvää ja mielenkiintoista kuvaa erikoisilla ja klaustrofobisilla kuvakulmilla - katsojakin tuntee vähän kuin roikkuvansa junan matkassa. Hume luo myös upeaa kontrastia valkoisen lumierämaan ja siinä kiitävän mustan metallihirviön välille. Pakojuna on myös yhden Cannonin luotto-ohjaajista, venäläisen Andrey Konchalovskiyn uran kohokohta.

Yksi mainitsemisen arvoinen asia Pakojunasta ovat myös sen stuntit. Nyky cgi-aikana voidaan tietysti luoda ihan kenet tahansa tekemään ihan mitä tahansa, ja jälki voi olla hienoa ja vaikuttavaa, mutta siitä puuttuu tämä vanhojen aikojen lisäkiksi: oikeat ihmiset oikeasti vaarallisen näköisissä tilanteissa. Toki nykyäänkin tehdään myös ihan oldskool-stuntteja, mutta Pakojunan ajan tekee aina hardcoremmaksi se, että vaihtoehtoja ei ollut.

Pakojunassakin kopterista tikkaiden varassa keikkuvat ja täydessä vauhdissa olevan junan reunoilla heiluvat ihmiset tuovat mukanaan sen oman erikoisen vaaran mausteensa. Toki stunt-ihmiset ovat ammattilaisia, jotka pyrkivät minimoimaan riskit ja maksimoimaan sen miten vaaralliselta lopputulos valkokankaalla silti näyttää. Siitä huolimatta Hollywoodista ei vaarallisempaa ammattia löydy: stunt-näyttelijöitä on elokuvataiteen edestä kuollut tai loukkaantunut satoja. Vertauskuvallista hattua siis päästä pois tuon hienon ammattikunnan edessä.

Even steven onko tämä, Coming Home (1978) vai Midnight Cowboy (1969) Voightin paras näyttelysuoritus. Se, että yksi ehdokkaista on Cannonin toimintapätkä kertoo jo itsessään miten harvinainen tapaus Pakojuna on.

Jos Nitraatti jostain kitisee, niin luvassa on hetkittäin pientä cannonmaista ylinäyttelyä, mutta tällaisessa elokuvassa sen suokin olevan mieluummin näin kuin toisinpäin - isoista asioistahan on kuitenkin kyse. Myöskään alun vankilakohtaukset eivät nouse kovin paljon kliseiden yläpuolelle. Sekään ei haittaa niin kauheasti, kun luvassa on myös paljon originaalimpaakin kamaa. Elokuvan score on myös ajoittain hiukan liian kontekstiin sopimatonta kasarisynapimputtelua - säveltäjänsä Trevor Jonesin ikävän varma tunnusmerkki.

Suhteessa pientä on kitinä kuitenkin. Maailman seitsemän ihmettä ovat Gizan suuri pyramidi, Babylonin riippuvat puutarhat, Artemiin temppeli, Zeuksen kuvapatsas Olympiassa, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Faroksen majakka. Kahdeksas on oikeasti hyvä Cannon-elokuva, ja Pakojuna on juurikin sellainen.

Elokuva omaa muuten myös varsin unohtumattoman ja koskettavan loppukuvan, jossa leffan olemus hienosti tiivistyy. Kyseessä jotain oman perkeleensä kesyttämisestä ja vapaudenkaipuusta, mutta ei tässä siitä sen enempää. Katsokaa itse.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki
Traileri