Ida (POL / DEN / FRA / UK 2013, Pawel Pawlikowski)

Mercy street. (Agata Trzebuchowska)

A novice nun about to take her vows uncovers a family secret dating back to the German occupation. (IMDB)

Puola on kiila jota hakattiin edestä ja takaa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Natsi-Saksan hyökkäys ja miehitys, Neuvostoliiton hyökkäys ja miehitys, Katyn, keskitysleirit, ja sodanjälkeinen uusi Neuvostoliiton miehitys. Harvalla maalla on ollut yhtä kylmää kyytiä 1900-luvun historiamoulinexissa.

Jumalten varikkopysähdys. (Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza)

Ida on pienimuotoinen ja vahva road-draamaelokuva, joka purkaa Puolan lähimenneisyyttä. Se kertoo siivun nuoren katolisen nunnakokelas Annan elämästä 1960-luvun alussa. Ennen nunnaksi konfirmointia tämä määrätään tapaamaan lähin elävä sukulaisensa, varsin ikävänä oikeustuomarina tunnettu Wanda-tätinsä.

Kun täti kertoo Annan olevan oikeasti juutalainen ja tämän vanhempien tulleen murhatuiksi toisen maailmansodan aikaan, lähtevät nämä yhdessä etsimään Annan vanhempien hautapaikkaa. Helpommin sanottu kuin tehty asiasta mieluiten vaikenevassa Neuvostomiehitetyssä rautaesiriipun takaisessa Puolassa, jossa toivo on kortilla ja länsimaisen musiikin varassa.

Jazz macht frei. (Dawid Ogrodnik, Agata Trzebuchowska)

Ida on omalla tavallaan tyrmäävän kaunis elokuva. Sen mustavalkoinen entropia- / rappioestetiikka ja 1:33 academy ratiossa (ajattele "vanhan ajan telkkarin" mittasuhteita) suoritettu kuvaus ovat upeita. Hakemattakin nämä aspektit tuovat mieleen Peilin (1975) ja Nostalgian (1983) Tarkovskit.

Kuvat on myös rajattu mielenkiintoisesti. Ihmiset ovat paljon aivan kuvan reunoilla, kuin käyden taistelua sen puolesta että pääsisivät esille. Tämä sopii sinänsä hyvin elokuvan löytämisen teemaan. Kun Anna alkaa ihmisenä vahvistua ja nähdä selvemmin, myös käytetty rajaus muuttuu, tuoden hänet keskiöön.

Digging in the dirt.

Alkuperäisen kuvaajan saatua projektin alussa fudua hengettömyytensä takia, ylennettiin kameramies Lukasz Zal elokuvan kuvaajaksi. Hän tekee kerrassaan hienoa työtä. Lódzin kaupungissa ja muualla Puolassa kuvattu Ida hyödyntää paljon myös Wolfgang Amadeus Mozartin Jupiter-Sinfoniaa. Mozartin viimeinen ja monimutkainen sinfonia soveltuu sekin yhteisten teemojensa vuoksi oivallisesti myös Idan musiikiksi.

Pääroolit on tehty hienosti. Agata Trzebuchowskan nuori nunnakokelas Anna ja Agata Kulesza tämän elämänkokemustensa parkitsemana tätinä Wandana ovat priimaa. Varsinkin nuoren Annan simppeliä ja selvää elämänkuvaa horjuttava, itseään turraksi viinalla, tupakalla ja irtosuhteilla ajava kovapintainen Wanda on mehevä rooli.

The carpet crawlers. (Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza)

Nitraatin täytyy myös mainita elokuvan mielettömän napakka ja ekonominen ajankäyttö. Ida kertoo kahden naisen ja heidän lähisukulaistensa tarinan täysin riittävästi *80* minuutissa. Tämän tyylinen tarinahan vie usein sen kaksi-kolme tuntia. Nitraatti toivoo hartaasti, että tätä elokuvaa opetetaan käsikirjoittajille ja ohjaajille esimerkkinä siitä, miten liikkuvan kuvan teoksesta poistetaan turha läski. Ohjaaja Pawlikowski luotsaa taitavasti tätä askeettisuuden riemuvoiton kokonaisuutta.

Idalle tuli ansaittua glooriaa myös maan rajojen ulkopuolelta. Elokuva voitti vuoden 2015 parhaan ulkomaisen elokuvan (Best Foreign Film) Oscarin. Tämän vuoden alustahan palkinnon nimi muutettiin selvästi neutraalimmaksi, ja tunnetaan nyt parhaana kansainvälisenä elokuvana (Best International Film). Hyvä niin. Huomoidaan myös, että Nitraatin kronologis-holistinen elokuvaodysseiakin huitelee jo näin lähellä nykyaikaa. Mielenkiintoista.

Family snapshot. (Agata Trzebuchowska)

Ainoan miinuksen Idalle Nitraatti antaa siitä, että se sulkee tunnetasolla katsojan tapahtumien ulkopuolelle. Yleisö kyllä ymmärtää, mutta ei itse osallistu. Toisaalta taas elokuva täten välttää tehokkaasti mahdollisuuden haksahtaa halpamaiseen sympatialypsyyn.

Ida on kuin kaunis pieni musta helmi, johon tutustumalla voi mainiosti vaikkapa puhdistaa elimistönsä Kiinan diktatuuria mielistelevistä ja maan markkinoille hamuavista satojen miljoonien dollarien hajuttomista ja mauttomista amerikkalaista tehostepläjäyksistä.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Englanninkieliset kuvatekstit ovat Peter Gabrielin säveltämien kappaleiden nimiä.

Nixon (USA 1995, Oliver Stone)

"Can you imagine what this man would be like had anyone ever loved him?"

A biographical story of former U.S. President Richard Nixon, from his days as a young boy, to his eventual Presidency, which ended in shame. (IMDB)

Jos Yhdysvaltain presidentin meriitilistalla lukee, että hän lopetti Vietnamin sodan ja kotimaassa riehuneen lähes sisällissodan, ymmärsi että USA oli jättämässä taakseen vaurauden ajat ja osin siksi alkoi lopetella kallista kylmää sotaa lähentämällä maansa suhteita Neuvostoliittoon ja matkasi kuulusti Kiinaan, niin kuinka on silti mahdollista, että tästä miehestä tuli yksi maansa historian vihatuimpia presidenttejä?

Nixon kertoo perinpohjin, miksi. Ainaisesta alemmuuskompleksista kärsinyt köyhän kveekari- ja farmariperheen poika Richard Milhous Nixon (1913-1994) ei päässyt ikinä eroon herkkähipiäisyydestään. Vaikka hän olikin ylpeä ponnistuksestaan vaatimattomista oloista maailman vahvimman miehen paikalle, hän tunsi myös suurta vihaa parempiin oloihin syntyneitä ihmisiä kohtaan - varsinkin jos nämä olivat hänen kanssaan asioista eri mieltä. 

"Sooner or later, sooner, I think, you're gonna learn a lesson that's been learned by everyone who's ever gotten close to Richard Nixon. That he's the darkness reaching out for the darkness. And eventually, it's either you or him." (Anthony Hopkins)

Tähän liittyvä epävarmuus häntä ympäröivien ihmisten motiiveista ja kova halu saada ne tietoonsa petasivat yhden Yhdysvaltain poliittisen historian rajuimpia tapahtumia, kun istuva presidentti joutui salakuunteluskandaalin johdosta eroamaan virastaan kesken kauden.

Nitraattihan on viime aikoina keskittynyt runttaamaan verkkokalvojensa läpi kaikki loput katselulistallaan (näkemättömät ja uusintakatselut) olevat elokuvat aikajärjestyksessä. Nixonia katsellessa Nitraatin mieleen hiipi tämän suht vasta näkemä, pari vuotta ennen Nixonia tehty Gettysburg (1993). 

"- What if I stay? - You have the army. - The army? - Lincoln used it. - That was civil war. - How do you see this?"

Vaikkei G:stä ihan blogia irronnutkaan, niin se kuin Nixonkin viehättävät anteeksipyytelemättömällä fokuksellaan miellyttää lähinnä vain alan miehiä (ja naisia). Jos 1900-luvun jälkipuoliskon yhdysvaltalainen sisä- ja ulkopolitiikka eivät ole katsojan juttu, ei Nitraatti ainakaan varauksetta voi myöskään suositella Nixonia. Nimiä ja tapahtumia kun elokuvassa tiputellaan sellaiseen tahtiin, että katsojalla on syytä olla hallussaan ainakin perustiedot tapahtumien kulusta ennen leffan katselun aloittamista.

Oliver Stonen, Stephen J. Rivelen ja Christopher Wilkinsonin käsikirjoitus ja Stonen ohjaus keskittyvät saattamaan katsojalle paljon informaatiota nopeaan tahtiin. Kerronnassa hypitään surutta edestakaisin aikajanalla, joka ulottuu alle kymmenvuotiaan Nixonin lapsuusmuisteluista aina tämän kuolemaan saakka. Pidemmät ajat vietetään Nixonin kipuilussa Kennedyjen kanssa ja tietysti siinä, mitä kaikki elokuvaa katsomaan saapuneet odottavat, eli Watergate-skandaalin pienten purojen muodostumisessa hukuttavaksi tulvaksi.

"Detente with communists? Detente! Sounds like a couple of fags dancing." (Larry Hagman)

Arvatenkin J.F.K:n (1991) saamasta kritiikistä sen faktojen (ts. faktattomuuden) osalta hiukan nokkiinsa ottaneena, Stone aloittaa Nixonin plakaatilla, jossa periaattessa kerrotaan, että osat elokuvan tapahtumista ovat pelkkää sepekulaatiota. Nitraatti uskoo että tällä tarkoitetaan esim. niitä esitettyjä keskusteluja, joista ei ole säilynyt tallenteita. 

Elokuvan suoltaman tiedon omaksumisessa auttaa erinomainen näyttelijäkaarti. Anthony Hopkinsin Richard Nixon ei tietystikään ole - maskeerauksen jäljiltäkään - ihan esikuvansa näköinen tai kuuloinen, mutta Nixonin luonteenpiirteet hahmotetaan Hopkinsin ansiosta terävästi. Muun muassa Warren Beatty ja Jack Nicholson muuten kieltäytyivät elokuvan pääroolista. Mielenkiintoisia ajatusleikkejä, molemmat.

"You want them to love you... But they never will, Dick. No matter how many elections you win, they never will." (Anthony Hopkins, Joan Allen)

Vähänkään isompien roolien kohdalla täysin miehisessä näyttelijäkaartissa aiheellisen poikkeuksen tekee Joan Allen mainiolla Pat Nixonillaan. Miehensä kanssa hyvässä ja pahassa rämpivä, henkisesti väkivahva Pat saa Allenilta ja käsikirjoituksesta sellaista lihaa luidensa ympärille, jota ulkopuoliset eivät tosielämässä ikinä päässeet näkemään.

Niin, se miehinen näyttelijäkaarti. Kaikki presidentin miehet (get it?! get it?!) ovat erinomaisia. James Woods H.R. Haldemanina ja ikuisesti aliarvostettu J.T. Walsh John Ehrlichmanina ovat pressan kovaluinen pakkipari. Paul Sorvino tekee imelän ja vallan humalluttaman Henry Kissingerin, David Hyde Pierce on herkkähipiäinen John Dean.

Ed Harris syöttää vaarallisen E. Howard Huntin, Bob Hoskins ahdistelee J. Edgar Hooverina, Larry Hagman vakuuttaa ehdottomana teksasilaisena presidentintekijänä, Sam Waterston on kummitusmainen CIA:n pomo Richard Helms ja mainitaan vielä vaikkapa Powers Boothen kerrassaan vahva veto presidentin viimein eroamaan ohjaavana rautakanki Alexander Haigina. Joka ikinen nautittavaa työtä.

"Eight words back in '72. 'I covered up. I was wrong. I'm sorry'. The American public would have forgiven him. But we never opened our mouths, John. We failed him." (James Woods, J.T. Walsh)

J.F.K:n kaltaista arvostelu- ja yleisömenestystä Nixonista ei tullut, lähimainkaan. Vaikka elokuva olikin ansaitusti ehdolla kourallisesta Oscareita (Hopkins, Allen, kässäri, John Williamsin musiikki), olivat kritiikit selvästi varautuneempia kuin J.F.K:n kohdalla. Lippuluukuillakin pyyhkivät varsin kylmät tuulet; 44 miljoonan dollarin aikaansa nähden sinänsä varsin kunnioitettavaa budjettia vastaan pilettejä ei mennyt kaupaksi kuin 13 millillä.

Elokuvan julkaisua seurannut neljännesvuosisata ei ole ollut sen armollisempi. Nixon on aika vähän tunnettu teos Oliver Stonen tuotannosta, eikä sen aihepiiri ole ilmeisesti ollut tarpeeksi raflaava, jotta elokuvaa pidettäisiin klassikkona. Nitraatti kutsuu kuitenkin aiheesta kiinnostuneita elokuvan ääreen; taiten tehdylle poliittiselle draamaelokuvalle on aina aikaa.

"When they look at you, they see what they want to be. When they look at me, they see what they are."

Jotain pientä kitinää toki löytyy Nitraatiltakin: Robert Richardsonin tyylittelevä ja monilla eri filmilaaduilla herkutteleva kuvaus (joka oli yksi J.F.K:n mausteita) tuntui Nixonissa jo nähdylle ja ajoittain suorastaan häiritsi itse asiaan keskittymistä. Sama kitinä toistuu Nixonin raflaavan leikkauksen osalta. Pienehköjä ongelmia kuitenkin, kun tarjolla on muuten täyttä asiaa.

Nixon oli elokuva jonka Nitraatti katsasti viimeksi julkaisuaikoinaan. Nyt tarjolla oli ohjaajan versio, joka pisti leffaan parikymmentä minuuttia lisää pituutta. Kolme ja puolituntisenakaan Nixon ei Nitraatista tuntunut turhan pitkältä.

Nixon ei kaatunut siksi, että hänet olisi ymmärretty väärin. Hän kaatui siksi, että hänet ymmärrettiin täysin oikein. Elokuvaa katsoessa miestä kohtaan voi toki tuntea jonkinlaista empatiaa, mikä on saavutus sinänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstien lainaukset elokuvan käsikirjoituksesta.