2010 - Vuosi jolloin saimme hyvää leffamusaa

TJEU: Vuoden 2010 leffamusat!

2010 tapahtui yksi niitä leffamaailman mukavia liikkenneruuhkia: silloin kuultiin nimittäin poikkeuksellisen monta erinomaista leffascorea. Leffamusiikin tärkein tehtävähän on tukea kuvaa. Tietty kiva bonus, jos score toimii kuvasta irrallaankin. Alla listattuna Nitraatin tällä hetkellä kyseiseltä vuodelta koviten arvostamat leffavingutukset, nousevassa parhausjärkkärissä.

Tjeu: Hand covers bruise.

4. The Social Network (Trent Reznor & Atticus Ross)

Fincherin ruumiinavaus Mark Zuckerbergista ja Facebookin synnystä on vuosikymmenen pätkiä, ei vähiten Aaron Sorkinin (Ben Mezrichin kirja) kässärin ansiosta. Digimaailmassa liikkuvan leffan scoreksi siivilöitynyt Nine Inch Nail -mies Reznorin spartalainen piipitysfesti oli sen verran rohkea veto, että akatemiakin heräsi: kultainen pysti menikin 2011 Oscareissa tälle teokselle. Listan ainokainen, jossa Nitraatti pistää elokuvan hieman mielenkiintoista scorea edelle. Leffasta muuten näin jälkeenpäin yksi mielenkiintoinen huomio: TSN:ssä ei sanaa 'privacy' pahemmin mainita - yksityisyyden suoja somemaailmassa ja ihmisten siellä käyttäytyminen kauppatavarana yritysten välillä ei vuosikymmenen alussa ollut yhtä tapetilla kuin nyt... Leffa: 10, Score: 9

IMDB
Traileri

Tjeu: The Pier.

3. Never Let Me Go (Rachel Portman)

Vaikka ohjaaja Mark Romanekin sinänsä hyvin viritelty leffa - jees näyttelijäosastokin, varsinkin Carey Mulligan vetää mainiosti - ei ihan Ishiguron mestarillisen kirjan 'me ollaan ansaittu tämä' -sielunpuristuksen tasoille ylläkään, ei se jäänyt pitkän linjan englantilaisen elokuvasäveltäjä Rachel Portmanin työstä kiinni. Hänen riisuttu piano- / viuluvetoinen scorensa voi high fivettaa Ishiguron kanssa ihan Nitraatin luvalla. Leffa: 8, score: 9

IMDB
Traileri
Scoren playlist YouTubessa (scorea ei Spotifyssä)

TJEU: Test Drive.

2. How to Train Your Dragon (Thomas Newman)

Listan vuoden perinteisin - 'johnwilliamsmainen' jos haluatte - kamakin on priimaa. Amerikkalaisen Thomas Newmanin korskea ja iso Skotlanti- / Irkkuvaikutteinen score olisi ollut monena muuna vuonna aika varma veto kultaisen pystin voittajaksi, mutta sattuneesta syystä (TSN) näin ei käynyt. Jotkut pitävät tapahtunutta vieläkin oikeusmurhana, vaikea Nitraatinkaan olla tuota kantaa täysin ymmärtämättä. Itse leffakin on ihan mainio: Toothless ruokkimassa Hiccupia oksennetulla kalalla ei lakkaa ikinä naurattamasta, tosin lohikäärmeiden esittäminen loppupuolella melkein hevosen rooliin alennettuina juhtina tökkii vähän vastaan. Leffa: 8, Score: 9.5

IMDB
Traileri

TJEU: Rinzler.

1. Tron: Legacy (Daft Punk)

Itse leffa on aika turhake jatko-osa, jonka Applestore-maailmaa ja luonnotonta / irvokasta cgi-Jeff Bridgesiä katsellessa tulee vuoden 1982 erinomaista pioneerivedosta ikävä. Ranskanmaan (word up ranskalaiselle scifihistorialle ylipäätänsäkin!) nerojen Daft Punkin upea ja eläväinen synapulputuksen ja mahtipontisen orkesterimaton välillä liikkuva score myy Tronin maailman *kevyesti* elokuvaa paremmin. Leffa: 5, Score:10

IMDB
Traileri
Musavideo ('Derezzed')

TJEU: ...

Bonus: Mind Heist (Zack Hemsey)

Inceptionin trailerista tuttu, meemeiksikin taipunut jumputus on melkoinen korvamato. Se ei - toisin kuin usein luullaan - ole itse elokuvaan musiikin tehneen Hans Zimmerin käsialaa.

IMDB
Traileri

American Pastoral (USA / HK 2016, Ewan McGregor)

That's how we know we're alive. We are wrong.

An All-American college star and his beauty queen wife watch their seemingly perfect life fall apart as their daughter joins the turmoil of '60s America. (IMDB)

Yhdysvaltojen itärannikko, 1950-luvun alku. Yliopiston quarterback Swede Levov ja osavaltion kaunotar Dawn Dwyer lyövät hynttyyt yhteen. Isänsä menestyvää vaatefirmaa sukupolvenvaihdoksessa pyörittämään siirtyvä Swede ja Dawn asustelevat jo kotoisalla maatilalla paremman väen alueilla, kun perheen ainoa lapsi Merry syntyy. Pahasta änkytyksestä kärsivä Merry kasvaa nuoreksi aikuiseksi samaan aikaan kun 1960-luvun levottomuudet alkavat pyyhkiä maan yli ja perheen sisäinen tasapaino sortua.

Swede, Dawn, Merry ja sukupolvikuilu. (Ewan McGregor, Jennifer Connelly, Dakota Fanning)

Vähän puun takaa tuli tällä kertaa Nitraatille se, että miten hyvä pätkä onkaan American Pastoral. Alun perin katselulistaan lähinnä kuriositeettina ('Ewan McGregorin ensimmäinen ohjaustyö, millehän se näyttää?') lisätty pätkä ei tosin vaikuttanut castinkaan osalta pahalle. Nitraatin aina sujuvasti katselemat McGregor itse isänä, Jennifer Connelly äitinä ja Dakota Fanning tyttärenä kuulosti ihan lupaavalle. Juonikuvaus ei tosin ennakko-odotuksia näennäisen tavanomaisuutensa takia nostanut, sen enempää kuin ennen katselua sattumalta vilkaistu alhainen IMDB-keskiarvokaan.

Katselun jälkeen tarkastettu Rotten Tomatoes-mittari oli vielä paljon, paljon tylympi. Niissä numeroissa missä American Pastoral seilaa, pyörii oikeastaan yksinomaan vain todella heikkoja teoksia. Elokuvan julkaisuajankohdan arvosteluissa esitetty kritiikki olikin järjestään murskaavaa. Syykin aina sama: Philip Rothin Pulitzerin voittanut, hyvin monissa piireissä palvottu romaani, oli lähes jokaisen kriitikon mielestä käännetty hyvin heikosti elokuvaksi. Myös elokuvan kassamenestys oli karmea. Vaikka Pastoral tehtiinkin varsin vaatimattomalla 10 miljoonan dollarin budjetilla, ei se silti onnistunut omenapiirakan maassa tuomaan lipputuloja kuin vain vähän yli kymmenesosan siitä.

Voi tietysti olla, että Nitraatin salainen ase leffasta nauttimiseen on juurikin se, että Nitraatti ei ole lukenut American Pastoralia (suom. Amerikkalainen Pastoraali). Mutta jotenkin Nitraatti jaksaa tätä epäillä - ainakin Nitraatille elokuva ihan itsessään toimi varsin hyvin. 

Isin tyttö. (Hannah Nordberg, Ewan McGregor)

American Pastoral seuraa pääasiassa isän ja tyttären vaikeaa suhdetta - ainainen isän tyttö kun sekaantuu elokuvan kuluessa kammottavaan tekoon, joka ei silti onnistu sammuttamaan isän rakkautta tytärtään kohtaan. McGregor rakentaa tämän tärkeimmän hyvin, ja käyttää rakennettua myöhemmin elokuvan polttovoimana erinomaisesti. Ocean James 8-vuotiaana, Hannah Nordberg 12-vuotiaana ja Dakota Fanning 16+ -vuotiaana Merrynä tuntuvat samasta puusta veistetyiltä, jokaisen vetäessä mainiosti.

Nitraatti kehuu myös Peter Riegertin maalaaman känkkäränkkä-patriarkan Lou Levoyn ja Alexander Desplat'n surullisenkauniin piano- / jousisoitinvetoisen scoren. Desplat kannattaa muuten jo alkaa panna merkille: huonoja sävellyksiä kun ei mieheltä ole tullut kuultua. Jennifer Connelly tekee tasaisen roolin - Dawnin sanapuukko sairaalassa miehelleen on elokuvan parhaiten viiltäviä instrumentteja.

No mitä elokuvassa on sitten pielessä? Ehkä hetkittäin McGregor yrittää tavoitella jotain mihin hänen taitonsa ohjaajana, tai elokuvan liian lyhyt kesto materiaalin laajuuteen (rotumellakat, Vietnamin sota, kotimaan vasarintaliike ja terrori...) nähden, eivät vielä ihan riitä. Vaan kyllä Nitraatin mielestä on paljon parempi epäonnistua ylös- kuin alaspäin tähtäämällä. McGregor teki ehkä myös pienen virheen castaamalla itsensä päärooliin: joku hiukan iäkkäämmän näköinen näyttelijä olisi voinut ollut sopivampi valinta. Ei sillä, että McGregor vetäisi sinällään huonosti.

Mutta, mutta. Kun se elokuvan ytimen ja tragedian koskettavuuden kannalta ehdoton asia, eli isän ja tyttären välisen suhteen uskottavuus ja suuri tunne toimii niin hyvin kuin toimii, ja kun McGregor on onnistunut (tietysti arvostetun lähteen avulla) löytämään jotain ihan freesiä näin loppuunkalutusta aiheesta, on Nitraatti valmis antamaan aika helvetin paljon siimaa. Ja American Pastoralille sitä suo mielellään.

Oli myös mukava kuulla McGregorin eräässä haastettelussa sanovan, ettei elokuvan heikko menestys - hänen siihen elämästään käyttämästä puolestatoista vuodesta huolimatta - häntä kuitenkaan totaalisesti lannistanut. McGregor totesikin aivan oikein, että elokuvat löytävät katsojansa nykyään niin monella eri tavalla elokuvateattereiden lisäksi, jotta kyllä hänenkin Pastoraalinsa tulee ajan myötä tyytyväiset katsojansa löytämään. Nitraatti liittyy nyt tuohon joukkoon.

Tosin Buffalo Springfieldin 'For What It's Worth'in käytön kuvaamaan 60-lukua voisi jo pikkuhiljaa julistaa laittomaksi.

Arvosana: 8/10

IMDB
(Poikkeuksellisen onnistunut) Traileri

Bring Me the Head of Alfredo Garcia / Tuokaa Alfredo Garcian pää (MEX / USA 1974, Sam Peckinpah)

Tuohon kun vielä pistetään Warner Bros.:in valkomustaa väriä ja logo ympärille, niin välitön takaumafiilis 80-luvun VHS-vuokraamoon (Telepoint represent!), jossa nuori Nitraatti näitä kansia selailee on valmis.

An American bartender and his prostitute girlfriend go on a road trip through the Mexican underworld to collect a $1 million bounty on the head of a dead gigolo. (IMDB)

Ohjaaja Sam Peckinpahin unohdetumpia tekeleitä on tämä rikoselokuvan ja roadmovien välimaastossa taivaltava, lähinnä meksikon köyhälle maaseudulle sijoittuva tarina. Nitraattikaan ei ollut elokuvaa nähnyt sitten VHS-aikojen, joten oli jo korkea aika palata teoksen pariin.

Alfredo Garcia kertoo Benniestä (nuhjuisuuden trademarkinaan omannut Warren Oates), rupuisesta kapakkapianistista jonka elämässä on hänen itsensä lisäksi ainoastaan prostituoitu Elita (Isela Vega). Sattumalta Bennie saa kuulla että heidän etäinen (ainakin Bennielle) yhteinen tuttavansa Alfredo Garcia on mies josta maksetaan 10 000 dollaria riihikuivaa, elävänä tai kuolleena.

Peckinpah ymmärsi viisaana miehenä herkemmänkin hetken arvon: Bennien ja Elitan yksi sellainen. Kauko Röyhkä ymmärsi elokuvassa puolestaan aiheen hyvään biisiin: tuloksena yksi sellainen. (Warren Oates, Isela Vega)

Kun Bennie saa tietää että Alfredo on jo kuollut, mutta fyysisestä todisteesta hänen kuolemastaan maksetaan, näkee hän rahat tienä omansa ja Elitan unhappyn elämän happy endiin. Ei siis muuta kuin machete ja viinapullo auton takapenkille ja naisensa kanssa Alfredon ruumiin etsintään meksikon köyhältä ja koruttomalta maaseudulta. Ja jos jossain välissä ei osaa odottaa luotisateita ja rutkasti ruumiita, niin Nitraatti voi vain kysyä, että montako Peckinpahin elokuvaa katsoja on ylipäätään nähnyt?

Alfredo Garcian teon aikoihin ohjaaja Sam Peckinpah (Hurja Joukko, Olkikoirat, Pakotie...) oli jo varsin tukevasti alkoholisoitunut, juuri kovat huumeetkin paheisiinsa lisännyt äkkipikainen ja ärjy komentaja. Siksi on kovin ironista että lähestyessään pahimpia aikojaan ohjaajana, Peckinpahilla oli Alfredo Garciassa ainoan kerran elämässään elokuvan final cut, eli oikeus päättää täysin miltä valmis julkaistava leffa näyttää. Peckinpah otti tällä elokuvallaan myös etäisyyttä Hollywoodiin usean pettymyksen jälkeen - Alfredo Garcia kuvattiin Meksikossa pitkälti paikallisen kuvausryhmän kanssa.

Bennie, ase ja säkillinen katkeamattoman kylmäketjun puolestapuhujaa. (Warren Oates)

Alfredo Garcia on miellyttävän erikoinen tapaus. Sen maailma on toki kovin peckinpahimainen sekoitus rujoa ja rauhallisuutta. Esimerkiksi alun kohtaus ranchillaan lapsensa kiduttamista ohjaavasta rikkaasta maanomistajasta: lapsen käden sijoiltaan runnottamisen hetkellä Peckinpah leikkaa salamana ulos ranchilta hyvän matkaa rauhalliseen erämaahan, jossa käden päästämä ikävä napsaus kuitenkin kuuluu ihan kuin olisimme vieläkin huoneessa.

Tietysti Alfredo Garcian tarina olisi ollut helppo tehdä paljon tavanomaisemmin, mutta kostomotiivilla on vaikea aloittaa kun kostettava onkin jo random-tapaturman ansiosta valmiiksi haudassa. Tie jonka Peckinpah valitsee ei ole se elokuvien helpompi temppu, eli sympatian luominen päähenkilöä kohtaan: harva katsoja ollee kuin Bennie.

Sen sijaan Bennien hitaasti lisääntyvä empatia puolituttua Alfredoa ts. irtileikkattua päätä ja kaikkea sen edustamaa menetystä kohtaan, tapahtumien muuttuessa koko ajan verisemmiksi ja lohduttomammiksi, kutsuu myös katsojaa lisäämään oman empatiaansa ja ymmärryksensä määrää surullisen tarinan surullistä miestä Bennietä kohtaan. Se, että pysyykö Peckinpahin kelkassa on tietty jokaisen katsojan päätettävä itse. Tämän työn tekijäksi ei aikalaisyleisöstä (joka lähinnä pysytteli poissa teattereista) tai -kriitikoista juuri ollut, muutamia poikkeuksia (esmes Roger Ebert, jonka erinomaiset mietteet elokuvasta kannattaa etsiä luettavakseen) lukuunottamatta.

Quill ja Sappensly, alfredogarciakauppiaat. (Gig Young ja Robert Webber)

Varsin ainutlaatuisen tunnelmansa lisäksi Nitraatti kiittää elokuvaa myös harvinaisesta tavastaan selvästi parantua katselun edetessä, Warren Oatesin rujoa tulkintaa, Peckinpahin tavanomaista pätevyyttä toiminnan saralla ja tuottajaa joka ei kerrankaan paskonut lopputulosta, kun vihjasi / pakotti Alfredo Garciaan Peckinpahin ohjattaviksi itselleen tutun veteraanikaksikon Robert Webber ja Gig Young. Nitraatti muista heidät etupäässä Reilujen Jätkien esittäjinä, mutta Peckinpahin elokuvassa he tekevät erinomaiset roolit lähinnä maailman järkkymätöntä entropiaa ilmentävänä palkkamurhaajaparina.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

1999: Leffaseikkailu

Milleniakiima? Fin de siecle? Whatever; vuonna 1999 hyvää riitti!

Erinomaisia leffavuosia on monia. 1939: Tuulen Viemää, Ihmemaa Oz, Pelin Säännöt, Hyökkäys Erämaassa... 1954: Takaikkuna, Seitsemän Samuraita, Alaston Satama, La Strada... 1957: Seitsemäs Sinetti, Mansikkapaikka, Kwai-Joen Silta, Kunnian Polut... Modernimpaa kamaa? Vaikka kauhu- / fantsu- / scifileffojen supervuosi 1982 (Blade Runner, E.T., Conan, Poltergeist, The Thing...) tai saman parjatun vuosikymmenen 1987: Full Metal Jacket, Berliinin Taivaan Alla, Arizona Baby, Lahjomattomat, RoboCop... Tai miten olisi 1994: Forrest Gump, Ed Wood, Pulp Fiction, Clerks, Hoop Dreams, Kolme Väriä Punainen / Valkoinen...

Nitraatti on tiennyt oman vastauksensa tähän ikuiskysymykseen jo vuosia. Keskiarvoa Nitraatti ei laskenut, vaan mietti vastauksensa paljon pragmaattisemmin: minkä vuoden elokuville Nitraatti on antanut eniten täysiä pisteitä, eli 10/10 arvosanoja? Ihan kiva kasiplussaa katselee tietty mielellään, mutta ne upeimmat ratkaisevat Nitraatin mielestä paremmuuden.

Tämän päättelyn voittaja kirkastui muutama vuosi takaperin, kun Nitraatti tarkasti ja arvotti uudestaan kaikki ne noin 400 elokuvaa, joille oli tuon korkeimman pistemäärän aikojen saatossa antanut. Katseluprojektin lopuksi täydet pisteet saaneiden elokuvien määrä oli tippunut puoleen. Ja noista puolista eniten täysosumia oli (ja on) - Nitraatista mielestä vähän yllättäenkin - vuonna 1999.

Alla Nitraatti käy läpi voittajavuoden täysien pisteiden (10/10) elokuvat. Ne eivät ole parhausjärjestyksessä vaan järjestyksessä jossa ne vuoden aikana julkaistiin[*], varhaisimmasta tulokkaasta iltatähteen.

Niin, mitenkäs se oli sen TPS-raportin kanssa?

1. Office Space / Konttorirotat (USA 19.2.)

Three company workers who hate their jobs decide to rebel against their greedy boss. (IMDB)

Alkuvuosi 1999 lähti Beavis & Buttheadin isän Mike Judgen napakympillä hyvin käyntiin. Jokaiselle toimistossa työtä tehneelle tämä elokuva sisältää jotain (naurettavan) tuttua ja luulisi naurattavan muitakin.

IMDB
Traileri

Sun Tzu ja räppäämisen taito.

2. Ghost Dog: The Way of the Samurai / Ghost Dog - Samuraiden tapaan (FRA / GER / USA / JPN 3.3.)

An African American mafia hit man who models himself after the samurai of old finds himself targeted for death by the mob. (IMDB)

Gangsta ja mafia kohtaavat samuraifilosofian Yhdysvaltojen Kaurismäen Jim Jarmuschin erinomaisessa ja vähäeleisessä rikosleffassa. Forest Whitaker veivaa pääroolissa tiukan käytöskoodin omaavana palkkatappajana yhden parhaistaan. Verovelkaa leffalla lienee myös Melvillen Le Samouraïlle vuodelta 1967.

IMDB
Traileri

Hidastettua aikaa etsimässä.

3. The Matrix (USA 24.3.)

A computer hacker learns from mysterious rebels about the true nature of his reality and his role in the war against its controllers. (IMDB)

Kevät toi kevät toi yhden julkaisustaan asti tyylillisesti jäljitellyimmän scifi-toimintaleffan. Okei, Wachowskin veljesten (nykyisin siskosten) elokuva ei varsinaisesti omaperäisyydellään juhli - 'Matrix-hidastuskin' on jo 1970-luvun animesarjoista tuttua. Tämä ei silti vähennä yhtään sitä erinomaista makua, mikä tästä uudella kuosilla taitavasti vanhoja vaikutteita yhdistelevästä scifisopasta joka katselukerralla jää.

Mainitaan myös että Matrix on kestänyt aikaa ilmiömäisen hyvin: jos crt-näytöt korvattaisin lcd:llä ja ysärinokiat älypuhelimilla, niin tämän voisi heittää teattereihin vaikka huomenna. Scifiklassikko mikä scifiklassikko. Mutta... err... leikitäänkö semmoista peliä, että niitä jatko-osia ei ikinä tehty, okei?

IMDB
Traileri

Rakkaus se ruotsalaisenkin bussiin ajaa.

4. Torsk på Tallinn - en liten film om ensamhet / Haku päällä Tallinnassa (SWE 22.4.)

Percy Nilegaard collects Swedish single men and embarks on a bus trip to Tallinn with a so-called "highly-experienced driver". (IMDB)

Mikään ei pistä katsojaa kiemurtelemaan yhtä hyvin kuin kunnon myötähäpeää aiheuttava dokumentti. Myöhemmin mm. Ystävät hämärän jälkeen -loistokauharin ohjaajana kunnostautunut Tomas Alfredson sai komediaryhmänsä kanssa idean tehdä samalla tyylillä fiktiivisen tv-elokuvan joukosta ruotsalaisia oman elämänsä hopeamitalistimiehiä, jotka matkaavat Tallinnaan rakkauden toivossa. Katkeransuloisten huumoripalojen valioita. Ja kenellä ei ole joskus ollut bussikuskina Lasse Kongon tyylinen... herrasmies?

IMDB
Traileri: (ei ole)

Fidelio.

5. Eyes Wide Shut (UK / USA 13.7.)

A New York City doctor, who is married to an art curator, pushes himself on a harrowing and dangerous night-long odyssey of sexual and moral discovery after his wife admits that she once almost cheated on him. (IMDB)

Kesä toi elokuvajumala Kubrickin viimeisen mestariteoksen. Mestari itse valitettavasti menehtyi sydänkohtaukseen hieman ennen elokuvan ensi-iltaa. Ensipuraisu EWS-hedelmään oli aikoinaan vähän wtf-osastoa, mutta aika on muuttanut Nitraatin(kin) mielipiteen. Cruisen esittämän lääkärin yöllinen kujanjuoksu New Yorkissa on ehdottomasti yksi Kubrickin parhaita.

IMDB
Traileri

Ruusu ajatuksistasi.

6. American Beauty (USA 8.9.)

A sexually frustrated suburban father has a mid-life crisis after becoming infatuated with his daughter's best friend. (IMDB)

Sam Mendesin kipparoima bittersweet-pätkä Lester Burnsin (Kevin Spacey) keski-iän kriisistä on leffa jonka fani Nitraatti oli jo julkaisuaikoinaan, mutta ikä on tekelettä vain parantanut - luultavimmin Nitraatin ikä. Alan 'Six Feet Under' Ball kässäröi.

IMDB
Traileri

... ja me tehtiin saippuaa.

7. Fight Club (USA / GER 6.10.)

An insomniac office worker, looking for a way to change his life, crosses paths with a devil-may-care soapmaker, forming an underground fight club that evolves into something much, much more. (IMDB)

Syksylläkin riitti herkkua. David Fincherin anarkomarko-mindfuck on machobullshitille, kumbaya-halailulle ja kulutushysterialle irvaileva rohkea ja taiten toteutettu moderni mustan huumorin klassikko. Pitt, Norton, Bonham-Carter ja kumppanit tarjoavat parastaan hykerryttävän ja älykkään kässärin tulkkaajina. Kun vielä puikoissakin on itse herra täydellisyys (Fincher), niin... Pixiesin Where is My Mindkin sai muuten juuri tästä rainasta vahvikkeen sille ikuiselle klasaristatukselleen.

IMDB
Traileri

Maskimiehet heiluttaa.

8. One Day in September / Päivä syyskuussa (SUI / GER / UK 22.10.)

The Palestinian terrorist group Black September holds Israeli athletes hostage at the 1972 Summer Olympic Games in Munich. (IMDB)

Toki mukaan pitää mahtua myös yksi dokumentti. Kevin Macdonaldin erinomainen (Michael Douglasin juontama) raina vuoden 1972 Munchenin olympialaisten panttivankidraamasta. Erikoismaininta upeasta soundtrackista: esimerkiksi Deep Purplen 'Child in Time' ei ole tämän dokkarin jälkeen ikinä kuulostanut ihan samalta. Mainitaan myös, että Steven Spielberg käsitteli fiktion muodossa samaa aihetta ja erityisesti sen jälkipyykkiä puolisen vuosikymmentä myöhemmin upeassa 'Munchen'-leffassaan.

IMDB
Traileri

"Tarkkana, John Malkovich!" *kops!*

9. Being John Malkovich (USA 29.10)

A puppeteer discovers a portal that leads literally into the head of movie star John Malkovich. (IMDB)

Ohjaaja Spike Jonze ja käsikirjoittaja Charlie Kaufman väkersivät tässä häröleffojen kruunaamattoman kuninkaan. Nukketaiteilijan löytämä portaali John Malkovichin päähän on kiehtovan hauskaa ainutlaatuista outoutta, jonka tasolle sen enempää Jonze kuin Kaufmankaan ei ole - lukuisista hyvistäkin yrityksistä huolimatta - uudestaan yltänyt.

IMDB
Traileri

To infinity and beyond!

10. Toy Story 2 (USA 13.11.)

When Woody is stolen by a toy collector, Buzz and his friends vow to rescue him, but Woody finds the idea of immortality in a museum tempting. (IMDB)

Lumi toi mukanaan myös yhden kaikkien aikojen animaatioleffoista. Se, että elokuvan jatko-osa on alkuperäistä parempi on varsin harvinaista herkkua. Nykyisen Disneyhoncho John Lasseterin (& co.) ohjaama lelu-ukkeleiden toinen on sitä sarjaa.

Myöhempinä vuosinaan vähän kurjaksi valahtanut Pixar asteli 90-luvun lopun ja nolkytluvun lähes voitosta voittoon, ja lelujen itsensä pelastamisyrityksestä kertova lämmin ja hauska Toy Story 2 onkin yksi firman kyseisen ajan kruununjalokiviä.

Elokuva sisältää tietysti myös sen Randy Newmanin säveltämän ja Sarah McLachlanin ihanasti tulkkaaman lehmityttö Jessen balladimontaasin 'When She Loved Me', joka pistää taatusti raavaimmankin helvetin enkelin vuodattamaan katkeria menetyksen kyyneliä.

IMDB
Traileri

Behold the lord high executioners!

11. Topsy-Turvy / Topsy Turvy - Mullin Mallin (UK / USA, 15.12.)

Set in the 1880s, the story of how, during a creative dry spell, the partnership of the legendary musical/theatrical writers Gilbert and Sullivan almost dissolves, before they turn it all around and write the Mikado. (IMDB)

Leffaherkkua riitti ihan vuoden 1999 loppumetreille asti. Brittimestari Mike Leigh'n musiikintäyteinen ja superlämmin biopätkä musikaalimaestroista Gilbert & Sullivan (Jim Broadbentin ja Allan Cordunerin upeat tulkinnat) näiden luodessa klasari-Mikadoaan on miehen parhaita, ja se on aika paljon sanottu kun katsoo hänen erinomaista katalogiaan. Huolella ja rakkaudella lavastetut ja toteutetut pätkät musikaalia ovat niin ihania, että Nitraatti voin vain harmitella ettei Leigh ohjannut samaan syssyyn filmille myös koko Mikadoa!

IMDB
Traileri

[*] Yhdysvaltojen ensi-ilta tai ensimmäinen ei-elokuvafestivaalinäytös. Torsk på Tallinin osalta ruotsin tv ensi-ilta.

mother! (USA 2017, Darren Aronofsky)

...keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus...

A couple's relationship is tested when uninvited guests arrive at their home, disrupting their tranquil existence. (IMDB)

Yksi viime vuosien puhutuimpia ja kontroversiaaleimpia leffoja on nyt lipunut Nitraatinkin verkkokalvojen läpi, eikä ole vaikea ymmärtää miksi kohua on riittänyt. Nitraatti joutuu tällä kertaa pistämään alkuun spoilerivaroituksen. Nitraatin on esitettävä elokuvan tapahtumista yksi tulkinta, koska ilman sitä ne kaikki elementit joista elokuvaa on kiitetty ja vihattu eivät tyydyttävästi aukene. Ne jotka haluavat nähdä leffaan aivan neitsyinä (kuten Nitraatti teki), lukevat tämän tekstin tästä eteenpäin vasta elokuvan nähtyään. Sitten asiaan.

Periaatteessa mother!in (kyllä, se kirjoitetaan pienellä kirjaimella ja huutomerkki perään) tarinan runko on seuraavanlainen: selvää ikäeroa omaava pariskunta asuu maalla keskellä ei-mitään isossa vanhassa omakotitalossa. Mies (Javier Bardem) - yhdelläkään elokuvan hahmoista ei ole nimeä, mutta Bardemin hahmon 'roolinimi' on ainoa joka kirjoitetaan isolla, kuten hänen hahmonsa nimi tavataan kirjoittaa - on kirjoittamiskammosta kärsivä kuuluisa kirjailija, äiti (Jennifer Lawrence) on kotihengetär joka kokkailee ja kunnostaa palossa vaurioitunutta, Miehen omistamaa taloa jossa he asuvat. Pian vieraiksi saapuu outo pariskunta (Ed Harris, Michelle Pfeiffer), sitten heidän vielä oudommat lapsensa (Domhnall Gleeson, Brian Gleeson). Äiti tulee Miehelleen raskaaksi. Massoittain tunkeutujia saapuu taloon, kaaos ja tuho riehuvat.

...ja kaikkialla on hukkuva seremoniallinen viattomuus...

Mother! on hurjaa kamaa, jolle yksi erinomainen selitys on että seuraamme Raamatun (plus) tapahtumia. Vanhempi Mies on tietysti Jumala, äiti on Äiti Maa / Maria, talo on Maapallo. Pariskunta on Aatami ja Eeva ja heidän lapsensa Kain ja Aabel. Tunkeutuvien ihmisten massa on sekalainen seurakunta toistuville varoituksille kuuroja uskovaisia, sotivia kansoja, luontoa ja omaa elinympäristöään tuhoavaa ihmisparvea ja vapahtajaansa odottavia Uuden Testamentin superfriikkejä.

Darren Aronofskyn (mm. Unelmien Sielunmessu, Black Swan) elokuvat ovat aina näkemisen arvoisia, vaikka lopputulos on joskus varsin epätasainen (The Fountain). Mother!ia on vaikea äkkiseltään pistää järjestykseen hänen leffojensa joukossa. Siinä on Fountainin epätasaisuuden tuntua ja Sielunmessun shokkitehoja, mutta se ei kuitenkaan suoraan muistuta mitään hänen aikaisemmistaan (Noah on tosin Nitraatilta vielä näkemättä - se epäkohta tulee piakkoin korjaantumaan). Tapahtumia seurataan pääasiassa äidin (Lawrence) näkövinkkelistä, kamerankin ollessa suurimman osan aikaa heti hänen selkänsä takana. Mother!in reissu alun pastoraalitunnelmista lopun kaaokseen on Aronofskyn taitavasti ohjailema, vaihteitaan toistuvasti ja rajusti rämpläävä vuoristorata.

Nitraatti myös toivoisi olleensa yllättynyt kun Oscar-ehdokkaat julkaistiin. Jennifer Lawrencen hysteerinen, avoin roolisuoritus Äiti Maana jota yksikään tuhoaja ei tahdo kuunnella, Matthew Libatiquen klaustrofobinen kuvaus ja erityisesti Darren Aronofskyn raivokas ja uskalias ohjaustyö olisivat kaikki kuuluneet nimettyjen listalle. Sen sijaan niin kovin usein varman päälle pelaava Hollywood pisti kauhuleffaehdokkuudet sinänsä ihan kivalle ja näppärälle, mutta jo ennestään käännytetylle seurakunnalle paasanneelle ja varman päälle pelanneelle Get Outille. Vuoden mainstream-julkaisujen raivoisin ja originellein pätkä jätettiin rannalle ruikuttamaan kuin äiti revittyä lastaan. Ehkä elokuvien ääripäisillä lipputulomenestyksilläkin oli osuutta asiaan - GO kun oli vuoden hittejä ja mother! taas... ei ollut.

...parhailta puuttuu usko, ja pahimmissa on intohimoinen intensiivisyys...

Mother!illa  on myös epämieluisa kunnia olla yksi parista kourallisesta elokuvia, jotka ovat saaneet CinemaScoressa F-arvosanan, eli huonoimman mahdollisen. CinemaScore on mielenkiintoinen kävijäkysely, jota suoritetaan (Yhdysvalloissa) ihmisille jotka ovat juuri tulleet elokuvanäytoksestä ulos. CinemaScoren jyrkässä arvostelussa A on hyvä, B heikko, C kamala ja D:t ja F:t elokuvia jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. Elokuva-alan näkemys huonoimmista arvosanoista voisi (tulisi) tietysti olla myös, että 'väärät ihmiset' ovat tulleet virheellisen markkinoinnin ansiosta kyseisiä elokuvia katsomaan.

F on äärimmäisen harvinainen tulos, jonka edellisiä saavuttaneita on mm. George Clooneyn tähdittämä, Steven Soderberghin ohjaama 'Solaris' joka perustui Stanislaw Lemin romaaniin. Nämä molemmat F:t on sinänsä helppo ymmärtää - studioiden ennakkomainonta vääristi täysin elokuvan tapahtumia. Solariksessa annettiin ymmärtää jotain avaruustoimintaa ja romanssia, minkä kaikki kirjan lukeneet ja / tai Tarkovskin 1970-luvun version nähneet tietävät välittömästi bullshitiksi. Samoin kävi mother!inkin kanssa: traileri antoi ymmärtää jotain perus jännitys- / trilleriosastoa tai talohorroria niminäyttelijöillä - ironisesti muuten syy miksi Nitraatti mother!in leffateattereissa skippasi, kun luuli Aronofskyn tehneen jonkun vetelän ylikaupallisen peruspaskan. Juuei.

...silmin kuin aurinko, tyhjin ja säälimättömin...

Sitten sananen elokuvan keskustelua herättäneimmästä kohtauksesta, joka on maineensa arvoinen hyvässä ja pahassa. Mother!in kuluessa äiti tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen joka on edellä esiintyneen tulkinnan mukaan tietysti Jeesus. Hänen kohtalonsa on se Uuden Testamentin kohtalo, mutta vertauskuvallisena, nopeutettuna ja erittäin graafisena: äidinsä huomasta revittyä hädissään virtsaavaa sylilasta kiikutetaan massojen korkealla palvovista käsistä toisiin, hänen niskansa katkaistaan, lapsi revitään kappaleiksi ja palvovat massat ahtavat tämän verta ja lihapaloja suihinsa kaksin käsin.

Tuo äärimmäisen raju kohtaus - näkemys ehtoollisesta helvetissä? - on monelle ollut se viimeinen niitti vihata elokuvaa sydämensä pohjasta. Todella vahvaa ja karua kamaa, mutta Nitraatista täysin oikeutettuja shokkitehoja, jotka kuljettavat alati kiihtyvää kerrontaa kohti loogista huippuaan.

Katselun alussa ja pitkään sen aikanakin Nitraatti ei ollut vielä kovin vakuuttunut. Elokuvan tapahtumat eivät tuntuneet ollenkaan uskottavilta - syy selvisi tietysti vasta leffan loppumetreillä, kun tarinan kaari hahmottui ja ideat kristallisoituivat. Ajatusten koostaminen teoksesta vaati Nitraatilta myös nukutun yön. Uusintakatselu - jonka Nitraatti toteaa tämän elokuvan kohdalla olevan melkein pakollinen - tullee vielä muuttamaan arvosanaa kohti pohjoista. Toistaiseksi Nitraatti pitää numerot kuitenkin ensikatselussa pisimpään vallinneen vaikutelman tasolla...

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstit: W.B. Yeats: The Second Coming / Toinen Tuleminen (suom. Aale Tynni) (otteita)