Noah (USA 2014, Darren Aronofsky)

"- Ei hätää, minulla on uimamaisterin paperit!" "- I hate to break this to you, but..."

Noah is chosen by God to undertake a momentous mission before an apocalyptic flood cleanses the world. (IMDB)

"The funny thing with people being, they consider Noah to be a benevolent figure, you know? Because he looked after the animals. Are you kidding me? This is a dude who stood by and let the entire population of the planet perish!" (Russel Crowe)

Jepjep, eli homman nimi lienee kaikille pyhäkoulusta tuttu. Isolta Katolta huudetaan ohje pistää pystyyn maailmanlaajuinen keräämis- ja pelastusprojekti ennen kuin Iso Vasara heilahtaa. Darren Aronofskyn Noah ei ole missään nimessä dialogin tai näyttelijöiden hallitsema elokuva, vaan tarina ja tunnelma ovat kuningas. Noah ei myöskään maistu puiselle raamattufilmatisoinnille. Fiilis on paljon enemmän myyttisen scifileffan tuntuinen, mikä sopii tietysti Nitraatille enemmän kuin hyvin.

Isot pojat osaavat myös kertoa, että luvassa on Aronofskyn omalla kädellä isoista kirjoista enemmän tai vähemmän vapaasti muokkaamaa narratiivia. Elokuvan ikäraja jenkeissä oli PG-13, varmaan varsin sopivaa kun punainenkin välillä roiskuu, ja ennen kaikkea koska tuon ikäinen osaa jo erottaa toden tarusta.

Nooa ja Vaifu. (Jennifer Connelly, Russel Crowe)

Noahin näyttelytyö on asiaankuuluvan raamatullista. Kaikki tuntuvat olevan jatkuvasti vähän häikäistyneellä päällä ja hiukan hitaita liikkeissään - jos siis tuli, vesi tai joku muu kuolemanpelko ei ole pistämässä vauhtia töppösiin. Russel Crowe Earth First-Nooana on erittäin crowemainen. Tämä tietysti sopii maailmanhukutuksen hardcore-avittajan roolille kuin vesiryöppy syntisten niskaan. Ray Winstone lihaa syövänä ihmisasiamies Tubalcainina - joka ei todellakaan aio opetella uimaan - on sopivan saatanallinen. Mainitaan myös iki-ihqun Frank Langellan matala-äänityö Watcher (lue: langennut enkeli) Ogina ja Nick Nolten mörinä Watcher Samyazana.

Muu jengi jääkin sitten vähän jalkoihin. Naisilla on tässä elokuvassa lähinnä yksi tehtävä, eli osallistuminen Antti Rinteen synnytystalkoisiin. Poikkeuksetta katsottava Jennifer Connelly nähdään killisilmäisenä Naamehina, Nooan vaimona. Se että pehmeä JC diggaa Nooaa, hioo epäilemättä vähän ärjyn Nooan terävimpiä kulmia myös katsojien silmissä. Mukana klenkkaa myös leffaa varten polkaistu maho löytölapsi Ila (Emma 'Hermione' Watson), sekä Nooan poikakolmikko, jonka joukosta eroaa vain Logan Lermanin tulkkaama tuittupää Ham, joka antaa houkutuksille aika paljon enemmän kuin vain sen kuulun pikkusormen. Anthony Hopkins hakee palkkashekin Metusalemina.

Paljonkohan on langenneen enkelin AC, miettii roskaväki (a.k.a. ihmiskunta)?

Toisinpäin kuin usein nykyään näkee, Noahissa tehosteet on valjastettu vetämään tarinan vankkureita. Ja millaiset tehosteet! Langenneita enkeleitä kurmottamassa tuomittuja massoja. Arkillinen erikoisia mutta jotenkin tuttuja eläimiä, jotka saisivat Newt Scamanderin kermaamaan villahousunsa. Tulta, tulikiveä ja kaikkien tulvien äiti. ILM on pistänyt pöytään parastaan ja oli kuulema firman siihen astisista jobeista täysvaltaisin. Pikanttina yksityskohtana mainittakoon myös, että yhtään aitoa eläintä ei Noahissa käytetty. Jokainen nähty vipeltäjä on cgi-kvasieläin, tarkoituksella vähän sivussa totutuista oikeista versioistaan.

Eka kertaa Aronofskylle töitä paiskiva lavastaja Mark Friedberg on nooamaisesti rakentanut kontekstissaan uskottavan arkin, joka on aika kaukana Applestoreista. Aronofskyn tutut työkumppanitkaan eivät petä: Matthew Libatiquen kameratyöskentely maalaa indie-eeppisyyden ilahduttavasti kankaalle ja Clint Mansell vetäisee jumalan vihaa uhkuvan scoren muodossa yhden parhaistaan.

We all float up there.

Noah on kaksi kolmasosaansa mielettömän hienoa, hengästyttävää ja erilaista epiikkaa; sanotaanko vaikka indie-eeppisyyttä? Kitinää aiheuttaa lähinnä se, että kun botski saadaan vesille ja kiire häviää, niin elokuvan viimeinen kolmannes auttamatta vähän lässähtää. Kyllä Aronofsky sinnekin saa vielä draamantynkää ja jännitystä viriteltyä, mutta eihän se nyt *voi* olla ihan sama. Nitraatti miettikin pitkään ja hartaasti, että pitäisikö tuosta notkahduksesta rokottaa täysistä piste vai kaksi, mutta toisin kuin tämän elokuvan yläkerran Creator, antoi armon käydä oikeudesta.

Ohjaaja Darren Aronofskylla on nyt selvästi menossa joku bible-kausi. Jos tulos on yhtä mielenkiintoista ja hätkähdyttävää kuin tässä ja mother!issa, niin kauan se jatkukoon!

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Clint Mansellin upea score

Primary Colors / Päävärit (USA/UK...1998, Mike Nichols)

Huipulle ei pääse kompastumatta. Monta kertaa. Hyvin monta.

A man joins the political campaign of a smooth-operator candidate for president of the USA. (IMDB)

Kunnianhimoinen nuori (noh, pressaksi) etelävaltiolainen poliitikko pyrkii demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Miten rumaa peliä hän on valmis käymään vastapelureitaan kohtaan tavoitteen saavuttaakseen ja mitä hän on valmis tekemään peitellääkseen omaa ruttuista menneisyyttään?

Juu-u, kuulostaa aika tutulle vai mitä? Aikoinaan Nitraatin skippaama tekele, kun ysärin lopulla oli tuo poliittisten elokuvien mitta jo aika täynnä. Niitä nimittäin tehtiin 1990-luvulla aikamoinen kasa. Lisäksi jonkinlaiseksi Clinton-bashingiksi mainostettu tekele ei senkään puolesta kuulostanut hirveän mielekkäälle (tv: nimim. Klin-ton 4ever!). Suuri yleisö oli about samoilla linjoilla, eikä Päävärien kassajono koskaan muodostunut kovin pitkäksi.

Nitraatti voi sanoa nyt että kyseessä on melko kovan tason missi. Ratkiriemukkaana alkava ja haudanvakavana päättyvä Päävärit on lähes täydellinen balanssi mustan huumorin ja koskettavan draaman välillä, ja pitkän linjan ohjaajansa Mike Nicholsin paras elokuva. Myös kuvaaja Michael Ballhaus saa loistaa ainakin yhden hienon hetken verran, jossa tehdään kunniaa Edward Hopperin 'Nighthawks'ille. Mutta ennen kaikkea Päävärit on tekstin ja näyttelijöiden juhla. 

Kamera käy: stand by your man. (John Travolta, Emma Thompson)

Jutun juoni on siis Bill Clintonin matka puolueensa presidenttiehdokkuuteen, enemmän tai vähemmän todellisuuteen perustuvassa tarinassa kuvernööri Jack Stantonin (John Travolta) pyrkimyksistä puolueensa presidenttiehdokkaaksi.

Alun perin nimettömänä julkaistu alkuperäisteos, eli kirja Primary Colors (1996), johon Päävärit perustuu, paljastui Newsweekiin, New York Timesiin, Washington Postiin ja Rolling Stoneen kirjoittaneen, aavistuksen radikaaliin sentrismiin kallellaan olleen toimittaja / kirjailija Joe Kleinin kirjoittamaksi. Elaine May on tehnyt upeaa jälkeä muokatessaan tekstin elokuvakäsikirjoitukseksi. Se on räävi, syvällinen ja oivaltava, jonka joku tosin varmaan toivoisi pesevän suunsa saippualla. Ei Nitraatti. Tässä ympäristössähän sen törkeys on jopa suotavaa.

Päävärit luottaa myös katsojiensa keskittymiskykyyn niin hyvin, että voi kertoa ensin vitsin alun ja vasta puolen tunnin päästä sen lopun. Ja kun punchline on Winona Ryder, niin mikä voisi olla Nitraatista hienompaa? Korkeintaan se, että elokuvassa on niin paljon hyvin tehtyjä ja kirjoitettuja rooleja, että harvoin näkee.

No way out, no way out, no way out... (v-o: Billy Bob Thornton, Maura Tierney, Henry Burton)

Rooleista puheen ollen. Erittäin toimivana ideana Päävärit keskittyy pääparin sijasta kampanja-avustajien toimintaan, joten suoraa ja hauskaa asiaa ehdokkaista erikseen ja kampanjoista yleensä riittää. Jos Pääväreillä on päähahmo, niin se on Adrian Lester (Henry Burton), märkäkorva idealisti, jota 'ei tietenkään palkata siksi, että saataisiin mustat äänet'. Richard Jemmons (hiton hauska Billy Bob Thornton) on terävä-älyinen rasistinen seksisti, joka pohjautuu selvästi Clintonin kampanjan James Carvilleen - mutta jätetään yhtäläisyydet (toivottavasti) tuohon älyyn. Kolmikon täydentää hiljempaa kärsivä Daisy Green (Teho-osaston iki-ihqu Maura Tierney).

Kuukasvoinen nainen ja ase. (Kathy Bates)

Muita tarinassa pörrääviä hahmoja ovat kampanjaryhmän etsivä / ajokoira Libby Holden (aivan loistava, Oscar-ehdokkuudenkin tästä napannut Kathy Bates), joka vakuuttaa olevansa taas jahtikunnossa -  hermoromahduksen ja mielisairaalakierteen jälkeen. Lisäksi tulee mainita että Dallas-faneille sataa tälläkin kertaa mannaa taivaasta, kun itse J.R. Ewing (Larry Hagman) käy vetäisemässä herkullisen viimeisen elokuvaroolinsa ehdokkaiden mustana hevosena, kuvernööri Fred Pickerinä.

Ja sitten se pariskunta. Bill ja Hillary eikun siis kuvernööri Jack Stanton (John Travolta) ja Susan Stanton (Emma Thompson). Jack on vaimoaan simppelimpi mutta charmikas - ja parantumaton naistenmies. Silti on päivänselvää että hän oikeasti välittää kuunneltavistaan. Veitsenterävä Susan taas ei varsinaisesti säteile lämpöä, mutta on yhtä päivänselvää että hän joutuu esittämään miestään tyhmempää julkisuudessa, äänestäjiä miellyttääkseen. Kyllä esikuvat näistä tunnistaa ja molemmat thespiaanit vetävät upeasti.

Vuosituhannen vaihtumista odotellessa. (Emma Thompson)

Kunnioitettu Roger Ebert huomioi oivaltavasti aikalaisarvostelussaan vuonna 1998, että pääparia ei jätetä kameran eteen kaksistaan yhdenkään tärkeän keskustelun ajaksi. Tämä toimii leffalle hyvin, jättäen mysteeriksi sen, miksi vaimo tässä tilanteessa kestäisi miestään. Kymmenen vuotta myöhemmin saimme tietysti tietää miksi: Susan Stantonkin halusi jonain päivänä presidentiksi.

Päävärit on Nitraatille yksi näitä suuria elokuvayllätyksiä. Mikään ei miellytä Nitraattia ihan yhtä paljon kuin elokuva jolta ei odota kummoisia, mutta joka vähän yllättäen alkaakin hyvänä, jatkuu erinomaisena ja muuttuu - jossain huomaamattomassa välissä - loistavaksi.

"You were there. You had Kennedy. I didn't. I've never heard a president say "destiny" and "sacrifice"... without thinking, "bullshit.". Okay, maybe it was bullshit with Kennedy, too, but... but people believed it. And, I guess, that's what I want. I want to believe it." (Henry Burton)

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

The Insider / The Insider - Sisäpiirissä (USA 1999, Michael Mann)

Sulle salaisuuden kertoa mä voisin...

A research chemist comes under personal and professional attack when he decides to appear in a "60 Minutes" expose on Big Tobacco. (IMDB)

CBS:n suosittu ja arvostettu uutismakasiiniohjelma 60 Minutes saa vihiä tupakkateollisuuden piilottelemasta kurjasta totuudesta - siis jättiuutisesta. Sitä paljastamaan löytyy tohtori Jeffrey Wigand, yhden ison tupakkafirman entinen työntekijä.

Perheelliselle Wigandille läpsäistään tietysti heti kanne ex-työnantajalta, näiden potentiaalisesta ilmiantajasta vihiä saatuaan. Miehen kun voidaan katsoa rikkovan entisen työnantajansa kanssa allekirjoittamaansa salassapitosopimusta vastaan.

Wigandia aletaan myös häiriköidä firman jalkamiesten toimesta ja kun perheen taloudellinen toimeentulokin alkaa tietty samaan aikaan vaarantua, niin ei ihme että avioliittokin rakoilee. Onko totuus kaiken vaivan arvoista? CBS:n lakiosasto on sitä mieltä, että ei.

Jos katsoja on juuri nyt hiukan liian täynnä sankarillisia toimittajatarinoita[*], niin The Insider tarjoaa sellaisille - ainakin suurimmaksi osakseen - hyvää vastapainoa. Nitraattikin muisti / muistaa heti tämän tarinan tosielämän myllystä sen ikävimmän jutun: 60 Minutes -uutismakasiiniohjelma ja sen kanava CBS (kautta omistaja Westinghouse) perääntyivät ensin tämän uutisoinnista kusi sukassa, koska raha.

Insider on siis toimittajaleffa jossa uutisoinnin kyvykkyyden rajat asettavat ylemmät tahot kuin toimittajien ja taustajoukkojen ammattitaito, ja jotka lisäksi joutuvat vääntöön yhtä maailman moraalittominta ja rikkainta teollisuuden haaraa vastaan. Ei ehkä kovin feelgoodia, mutta valitettavasti kovin uskottavaa.

Niin, tämä Nitraatin taitavasti väistelemä Mann tuli siis viimeinkin tarkastettua. Luultavasti lupaus Nitraatin ei niin kovin pitämästä kombosta, eli Russell Crowesta ja vahvasti dialogipainotteisesta kahden ja puolen tunnin elokuvasta terästettynä wanhalla kunnon 'Nitraatti tietää miten tämä päättyy' -ajattelulla tekivät tehtäväänsä lähes parikymmentä vuotta. Nyt voi sanoa, että olisi kyllä kannattanut purkaa tämä nimenomainen saarto vähän aikaisemmin.

Russel Crowe tekee parhaan Nitraatin näkemän roolityönsä säikkynä ja kompleksisena tohtori Jeffrey Wigandina, jonka elämästä ei tapahtumien vyöryssä painetta puutu. Al Pacino vetää 60 Minutes -tuottaja Lowell Bergmaninsa perinteisellä pacinomaisella pieteetillä ja intensiteetillä, ja Insiderin näyttelijätyön kolmantena kulmakivenä kuikkii veteraanimaestro Christopher Plummer erinomaisella reportteri Mike Wallacellaan jossa dandy, ammattitaito ja oman legendansa suojeleminen lyövät reilusti (kolmia?) käsiään yhteen. 

2.5 tuntinen läjä elokuvaa olisi tietysti yhtä tuskaa jos lisänä ei olisi hyvä ja ruoskiva Eric Rothin käsikirjoitus, joka perustuu Marie Brennerin Vanity Fair-artikkeliin tapauksesta. Mainitaan myös Lisa Gerrardin (Dead Can Dance) ja Pieter Bourken (samaisen yhtyeen hang-around jäsen) eteerinen score, joka jättää erinomaisesti tilaa katsojan omille ajatuksille.

Kyllä, elokuva ottaa vapauksia todellisten tapahtumien kanssa. Tuo on tietysti totta (...) käytännössä jokaisen 'perustuu tositapahtumiin' elokuvan kanssa - pedon luonne ja välttämätön paha. The Insiderin psykologinen ja emotionaalinen totuus kestävät kuitenkin tarkastelun: tupakkateollisuus valehteli, yhdellä miehellä oli heidän kannaltaan langettavaa tietoa, taitava journalismi kehitti tarinaa ja juonittelu toi asian julki.

Hiukan kakka makuhan tästä kaikesta tietysti suuhun jää - se lienee ollut tekijöiden tarkoituskin. Ja kakoista mauista puheenollen, syöpäkääryleitä tässä elokuvassa ei kovin paljon poltella.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

[*] The Post, Spotlight yms yms Nitraatin katsontajonossa kun taas sellainen tunne iskee. Ei ihan heti kuitenkaan.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (UK / USA 2017, Martin McDonagh)

Tältä näyttää blogin historian ensimmäisen aikalaistäysosuman julkka.

A mother personally challenges the local authorities to solve her daughter's murder when they fail to catch the culprit. (IMDB)

Pikkukaupungissa keskellä ei mitään kulkee eräs nainen murheiden laaksossa. Mildredin (Frances McDormand) lapsi on tapettu kuukausia sitten, eikä murhaajaa ole saatu vieläkään kiinni. Nainen syyttää tahimisesta paikkakunnan saamatonta poliisivoimaa, lähinnä päällikkö Willoughbya (Woody Harrelson) ja poliisimies Dixonia (Sam Rockwell). Mildred keksii oivan keinon herättää asiasta huomiota vuokraamalla kolme ilmoitustaulua kaupungin lähitien varrelta. Niiden viesti iskee vasten kaupungin kasvoja kuin sangollinen märkiä rättejä...

Juuri kun Nitraatti alkoi epäillä että upeiden elokuvien tekeminen päätettiin jostain syystä lopettaa keväällä 2015, salakavalasti asiasta Nitraatille kertomatta, pääsi hän ensimmäistä kertaa bloginsa aloittamisen jälkeen ensi-iltansa saaneiden elokuvien osalta saman kastin teoksen äärelle.

Three Billboards on englantilaisohjaaja / käsikirjoittaja Martin McDonaghin hiukan modernin westernin tuntuinen rikosdraama, tuikeilla mustan huumorin mausteilla. McDonagh on ohjannut mm. In Bruges / Kukkoilijat -elokuvan, ja tuon hyvän tekeleen nähneet ovatkin tämän elokuvan tyylin osalta jo heti vähän muita katsojia paremmin kartalla.

 Kyltti ajatuksistasi. (Frances McDormand)

Ajoittain aavistuksen coenmainen fiilis elokuvalle muodostunee tietysti Joel Coenin aviovaimon Frances McDormandin läsnäolosta, pikkukaupungista tapahtumapaikkana ja Coenienkin usein käyttämän säveltäjä Carter Burwellin tapahtumia pakahduttavan koskettavasti tukevasta musiikista, jota myös erinomainen biisisoundtrack avittaa.

Vaikka elokuva sisältää myös hienoa kuvaustyötä - eräs kohtaus jossa seurataan yhden hahmon tuhoretkeä on upeasti kuvattu ja toteutettu shokkihetki, rajuudessaan Mafiaveljien inhan kapakkatapon mieleen tuova - sen kaksi tukevinta peruskiveä ovat käsikirjoitus ja näyttelijätyö.

Three Billboards ei ole murhamysteeri kuten voisi luulla. Se ei ole niinkään 'who did it?', ennemmin 'why do they do it?'. Hahmojen esittelyn aikaan katsoja luulee nopeasti tietävänsä missä mennään. Sen jälkeen ohjaaja McDonagh käyttää loppuelokuvan vetämällä mattoa suloisesti katsojan jalkojen alta, kun kukaan ei ole niin puhtoinen tai niin paha mitä ensi näkemältä voisi luulla.

Katse voi vain tappaa, mutta sanoista saa ikuisen häpeän. (Sam Rockwell, Frances McDormand)

Näyttelytyö on parhautta. Frances McDormand surun, häpeän ja vihan parkitsemana rääväsuisena Mildred Hayesina jota ei koskaan tulla näkemään Kotilieden kannessa, Woody Harrelsonin aluksi vain laiskanhivakan tuntuinen perheenisä / poliisipäällikkö Bill Willoughby, rasistisesta ja tyhmän oloisesta poliisimies Jason Dixonista (Sam Rockwell) puhumattakaan.

McDormand ja Rockwell nappasivat viime viikonloppuna täysin oikeutetusti Oscarit, mutta roolityöskentely kautta elokuvan (sivuosissa mm. Caleb Landry Jones, Lucas Hedges, Zeljko Ivanek, Peter Dinklage ja John Hawkes) on ensiluokkaista. Nitraatti olisi antanut Three Billboardsille myös ainakin käsikirjoituksen, parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan pystit, mutta hyvä näinkin.

Kirjekaveri. (Woody Harrelson)

Three Billboards sisältää myös ison tukun pakahduttavan koskettavia kohtauksia. Mildred miettimässä kylttien lähelle tepastellutta peuraa lapsensa reinkarnaationa, Willoughbyn(*) liikuttavat, menneisyydestä nykyiseen katsovat kirjeet, ja vaikkapa erään henkilön odottamattoman sankarilliset itsensä täysin likoon pistämisen hetket, vaikkei kukaan ole mitään palkintoa ojentamassakaan.

Yllämainitut ja monet muut voimakkaat kohtaukset tuntuvat useimmiten höyhenenkevyiltä moukariniskuilta - jos tiedätte mitä Nitraatti tarkoittaa - jotka vielä tätä kirjoittaessakin iskevät palaa kurkkuun ja saavat epäilemään että huoneessa on liikaa pölyä tjms, kun silmissä hiukankin elokuvaa muistellessa alkaa sumentua.

Kukkia Angelalle. (Frances McDormand)

Hyvä elokuva lämmittää näin kylminä kevättalven iltoina leffateatterista kotiin talsiessa. Three Billboardsin jälkeen olisi voinut astella kotiin vaikka t-paidassa. Yksi kirsikoista kakussa on, että Three Billboards on ollut myös kassamenestys. Se jos mikä palauttaa uskoa laatuelokuvan nälkään katsojien keskuudessa. Nitraatti kehottaakin juoksemaan (ei kävelemään) kohti lähintä kinemateekkia, Three Billboardsin äärelle.

Sattumalta muuten Spottanin random play arpoi kotimatkalla korviin Mozartin Lux Aeternan, eikä se tuntunut vasta nähdyn taideteoksen rinnalla mitenkään ristiriitaiselle hetkelle.

Moderni elokuvaklassikko.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*) Olisiko nimi jopa pieni viittaus Twilight Zonen 'A Stop at Willoughby' -osaan? Sopivaa jos olisi!