 |
| Huipulle ei pääse kompastumatta. Monta kertaa. Hyvin monta. |
Kunnianhimoinen nuori (noh, pressaksi) etelävaltiolainen poliitikko pyrkii demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Miten rumaa peliä hän on valmis käymään vastapelureitaan kohtaan tavoitteen saavuttaakseen ja mitä hän on valmis tekemään peitellääkseen omaa ruttuista menneisyyttään?
Juu-u, kuulostaa aika tutulle vai mitä? Aikoinaan Nitraatin skippaama tekele, kun ysärin lopulla oli tuo poliittisten elokuvien mitta jo aika täynnä. Niitä nimittäin tehtiin 1990-luvulla aikamoinen kasa. Lisäksi jonkinlaiseksi Clinton-bashingiksi mainostettu tekele ei senkään puolesta kuulostanut hirveän mielekkäälle (tv: nimim. Klin-ton 4ever!). Suuri yleisö oli about samoilla linjoilla, eikä Päävärien kassajono koskaan muodostunut kovin pitkäksi.
Nitraatti voi sanoa nyt että kyseessä on melko kovan tason missi. Ratkiriemukkaana alkava ja haudanvakavana päättyvä Päävärit on lähes täydellinen balanssi mustan huumorin ja koskettavan draaman välillä, ja pitkän linjan ohjaajansa Mike Nicholsin paras elokuva. Myös kuvaaja Michael Ballhaus saa loistaa ainakin yhden hienon hetken verran, jossa tehdään kunniaa Edward Hopperin 'Nighthawks'ille. Mutta ennen kaikkea Päävärit on tekstin ja näyttelijöiden juhla.
 |
| Kamera käy: stand by your man. (John Travolta, Emma Thompson) |
Jutun juoni on siis Bill Clintonin matka puolueensa presidenttiehdokkuuteen, enemmän tai vähemmän todellisuuteen perustuvassa tarinassa kuvernööri Jack Stantonin (John Travolta) pyrkimyksistä puolueensa presidenttiehdokkaaksi.
Alun perin nimettömänä julkaistu alkuperäisteos, eli kirja Primary Colors (1996), johon Päävärit perustuu, paljastui Newsweekiin, New York Timesiin, Washington Postiin ja Rolling Stoneen kirjoittaneen, aavistuksen radikaaliin sentrismiin kallellaan olleen toimittaja / kirjailija Joe Kleinin kirjoittamaksi. Elaine May on tehnyt upeaa jälkeä muokatessaan tekstin elokuvakäsikirjoitukseksi. Se on räävi, syvällinen ja oivaltava, jonka joku tosin varmaan toivoisi pesevän suunsa saippualla. Ei Nitraatti. Tässä ympäristössähän sen törkeys on jopa suotavaa.
Päävärit luottaa myös katsojiensa keskittymiskykyyn niin hyvin, että voi kertoa ensin vitsin alun ja vasta puolen tunnin päästä sen lopun. Ja kun punchline on Winona Ryder, niin mikä voisi olla Nitraatista hienompaa? Korkeintaan se, että elokuvassa on niin paljon hyvin tehtyjä ja kirjoitettuja rooleja, että harvoin näkee.
 |
| No way out, no way out, no way out... (v-o: Billy Bob Thornton, Maura Tierney, Henry Burton) |
Rooleista puheen ollen. Erittäin toimivana ideana Päävärit keskittyy pääparin sijasta kampanja-avustajien toimintaan, joten suoraa ja hauskaa asiaa ehdokkaista erikseen ja kampanjoista yleensä riittää. Jos Pääväreillä on päähahmo, niin se on Adrian Lester (Henry Burton), märkäkorva idealisti, jota 'ei tietenkään palkata siksi, että saataisiin mustat äänet'. Richard Jemmons (hiton hauska Billy Bob Thornton) on terävä-älyinen rasistinen seksisti, joka pohjautuu selvästi Clintonin kampanjan James Carvilleen - mutta jätetään yhtäläisyydet (toivottavasti) tuohon älyyn. Kolmikon täydentää hiljempaa kärsivä Daisy Green (Teho-osaston iki-ihqu Maura Tierney).
 |
| Kuukasvoinen nainen ja ase. (Kathy Bates) |
Muita tarinassa pörrääviä hahmoja ovat kampanjaryhmän etsivä / ajokoira Libby Holden (aivan loistava, Oscar-ehdokkuudenkin tästä napannut Kathy Bates), joka vakuuttaa olevansa taas jahtikunnossa - hermoromahduksen ja mielisairaalakierteen jälkeen. Lisäksi tulee mainita että Dallas-faneille sataa tälläkin kertaa mannaa taivaasta, kun itse J.R. Ewing (Larry Hagman) käy vetäisemässä herkullisen viimeisen elokuvaroolinsa ehdokkaiden mustana hevosena, kuvernööri Fred Pickerinä.
Ja sitten se pariskunta. Bill ja Hillary eikun siis kuvernööri Jack Stanton (John Travolta) ja Susan Stanton (Emma Thompson). Jack on vaimoaan simppelimpi mutta charmikas - ja parantumaton naistenmies. Silti on päivänselvää että hän oikeasti välittää kuunneltavistaan. Veitsenterävä Susan taas ei varsinaisesti säteile lämpöä, mutta on yhtä päivänselvää että hän joutuu esittämään miestään tyhmempää julkisuudessa, äänestäjiä miellyttääkseen. Kyllä esikuvat näistä tunnistaa ja molemmat thespiaanit vetävät upeasti.
 |
| Vuosituhannen vaihtumista odotellessa. (Emma Thompson) |
Kunnioitettu Roger Ebert huomioi oivaltavasti aikalaisarvostelussaan vuonna 1998, että pääparia ei jätetä kameran eteen kaksistaan yhdenkään tärkeän keskustelun ajaksi. Tämä toimii leffalle hyvin, jättäen mysteeriksi sen, miksi vaimo tässä tilanteessa kestäisi miestään. Kymmenen vuotta myöhemmin saimme tietysti tietää miksi: Susan Stantonkin halusi jonain päivänä presidentiksi.
Päävärit on Nitraatille yksi näitä suuria elokuvayllätyksiä. Mikään ei miellytä Nitraattia ihan yhtä paljon kuin elokuva jolta ei odota kummoisia, mutta joka vähän yllättäen alkaakin hyvänä, jatkuu erinomaisena ja muuttuu - jossain huomaamattomassa välissä - loistavaksi.
"You were there. You had Kennedy. I didn't. I've never heard a president say "destiny" and "sacrifice"... without thinking, "bullshit.". Okay, maybe it was bullshit with Kennedy, too, but... but people believed it. And, I guess, that's what I want. I want to believe it." (Henry Burton)
Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti