Nitraatin YouTube-Leffafestivaali #1

Klassikko. Jotkut joutunevat googlaamaan.

Syystä tai toisesta digiajan jalkoihin on jäänyt paljon mielenkiintoista kamaa. Onneksi on YouTube, johon porukka uploadaa VHS-ajan semiunohdettuja teoksia ja myöhempien aikojen jutskia joita ei ole taltioina muualta nähtävissä. Tässä vilkaistaan muutamaa katselun ansaitsevaa. Ensimmäinen likainen puolitusina siis uunista ulos, näitä nimittäin riittää!

Mitään ultra4khd-kuvanlaatua on tietysti turha odottaa, mutta kyllä olennainen välittyy. Jotkut näistä voivat ennemmin tai myöhemmin olla saatavilla digiajan tallenteinakin, joten tarkkaile Amazoniasi.

Joissain teoksista on luvassa myös VHS-ajan elämystä kyseisen ajan missanneille tai fiilistelyfriikeille. Muutamissa kandidaateista kun on kaikkea mukavan nostalgista artifaktia katselufiilistä nostattamassa; kuvan poikki kulkevaa sähinää kohdalta jossa nauha on vioittunut, yläreunan vääristymiä tai vaikkapa sitä ihmeellistä mustavalkoista raitaa yläkulmassa. Tekeleiden järjestys on kronologinen.

Hanoi Rocks: All Those Wasted Years... (UK 1983, Mark Over)

Hanoi Rocks parhaassa iskussaan Lontoon Marquee-klubilla marraskuussa 1983.

Arvosana: 10/10
IMDB
Liven playlist YouTubessa

Creature (aka The Titan Find) / Olio (USA 1985, William Malone)

Halpis-scifikauhari joka on esimerkki siitä, miten osaavalla ohjauksella saa pienemmänkin budjetin riittämään. Ihan kuranttia genre-eksploitaatioita, Alien-kopion (yhden niistä lukuisista) muotissa. Lavastus, puvustus ja tehosteet ajavat asiansa ok. Werner Herzogin henkilökohtainen demoni Klaus Kinski käy myös vyörymässä tekeleen läpi - mies kun ei tavannut sanoa kovinkaan monelle työtarjoukselle 'ei'...

Arvosana: 6/10
IMDB
Traileri

The Fifth Missile / Viides Ohjus (USA/ITA 1986, Larry Peerce)

Suht tiivistunnelmaista meininkiä tässä kasarin tv-leffassa, kun ydinsuklarin hardcoremaalihuurut saavat miehistön ja päällystön näkemään kummia. Kirja johon tekele perustuu tuli vuosia ennen Punaista Lokakuuta ja voi olla, että Clancy ottikin siitä vähän vaikutteita. Toteutus toki aika perus tv-leffaa kasarilta, joten ei kannata odottaa siltä puolelta kummia, mutta kyllä tämän kanssa aika kuluu. Jäänyt aikoinaan Nitraatin mieleen David Soulin psykoottisen kapteenin ansioista, mutta nyt vakuutti myös Robert Conrad ainoana järjissään operoivana miehistön jäsenenä. Perustuu Frank M. Robinsonin ja Thomas N. Scortian kirjaan The Gold Crew (1980).

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri

The Life and Loves of a She-Devil / Naispaholaisen Elämä ja Rakkaudet (UK 1986, Philip Saville)

BBC:n tekemä erinomainen neliosainen minisarjasovitus Fay Weldonin menestyskirjasta. On muuten julkaisuaikansa ekoja Nitraatin vahvempia muistoja draamapuolelta, kun maku alkoi kääntyä myös vähän aikuisempaankin suuntaan. Amerikkalaisten tekemällä elokuvaversiolla (1989) voi puolestaan pyyhkiä vaikkapa persettä.

Arvosana: 9/10
IMDB
Sarjan osien playlist YouTubessa

Tumbledown / Kuningattaren ja Isänmaan Puolesta (UK 1988, Richard Eyre)

Vähän nähtyä Falkland-muistelua. Kantaaottamaton satiirivapaa tekele, jossa Colin Firth on mainio päähän haavoittuvana brittisolttuna (David Calder isänä myös hyvä), jonka elo takaisin kotopuolessa ei ole oikein hunajata. Melkoisen myrskyn kotomaassaan ensi-iltansa aikoihin nostattanut pätkä, josta eivät pitäneet sen enempää vassarit kuin oikkaritkaan, kun tarinan keskiössä oli sotilas joka tykkäsi ammatistaan haavoittumisen jälkeenkin, ja päähenkilön vaiheet mielellään koko kahinan unohtavassa kotopuolessa ovat kaukana patrioottisesta jeejee-meiningistä. Jotain siis tehtiin oikein. Pikanttina yksityiskohtana tämä versio on tekstitetty englanniksi ja espanjaksi - vanhat nahistelukumppanit voivat siten katsoa tätä vaikka yhdessä. BBC:n tv-tuotantoja tämäkin.

Arvosana: 8/10
IMDB

Cunk on Shakespeare (UK 2016, Lorry Powles)

Philomena Cunk (Diane Morgan) ei tiedä mitään Shakespearesta, mutta ei anna sellaisen pikkuseikan estää itseään tekemästä puolen tunnin dokumenttia Bardista. Charlie Brookerin komediatehtaan hihityttävän hauskaa mokumenttiosastoa. Jepa jep, BBC:n kamaa tämäkin. PS: Boo ja hiss kun Brooker jätti viime vuonna tekemättä Newswipen vuosispessun.

Arvosana: 9/10
IMDB

Se ekasta festarista. Lisää luvassa kun aika on.

Huojuva Torni, kasariedition.

Tightrope / Köysi Kiristyy (USA 1984, Richard Tuggle & Clint Eastwood)

Ovatko nuo käsiraudat taskussasi, vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut?

New Orleans single dad and cop Wes Block goes after a serial rapist-killer but when he gets too close to the target the hunter suddenly becomes the hunted. (IMDB)

Tightrope kuuluu kasarin turhaan unohdettujen ja erittäin hyvien leffojen joukkoon. Jos elokuvalle pitäisi valita yksi adjektiivi, englannin kielen 'sleazy' olisi erinomainen valinta. Suomennokseksi Nitraatti valitsisi likaisen synonyymeistä törkyisen, siivottoman, ruokottoman ja saastaisen joukosta viimeksimainitun. Tightrope on Clintin uran rajuimpia tekeleitä, vuoden 1971 Beguiledin (jonka lähderomaanista viime vuonna Sofia Coppolan tekemä unelias uustulkinta ei päässyt lähellekään Siegelin ja Clintin version kierteitä) ja samaisen vuoden Likaisen Harryn, sekä vuoden 1992 Armottoman kanssa.

Elokuvan juoni on sinänsä aika yllätyksetöntä peruskauraa: New Orleansilainen vaimostaan eronnut poliisi saa tutkittavakseen prostituoituja murhaavan sarjamurhaajan tapauksen ja ennen pitkää jahtimiehen ja riistan osat alkavat vaihtua. Sillä, että juoni on tutun oloinen ei ole väliä. Vaikka biittien näkee ja tietää tulevan, kaikki muu ympärillä huolehtii siitä, ettei tuollainen suuremmin häiritse. Kun Tightrope alkaa kiristämään köyttään, on tunnelma korkealla.

Näiden silmien kattomonologit on monologisoitu. (Jamie Rose, Clint Eastwood)

Etsivä Wes Block on yksi Clintin pimeimpiä hahmoja. Hyvä yh-isä lapsilleen, mutta kun toinen Wesin tyttäristä kysyy että miksi isä ei voi tehdä enemmän töitä päiväsaikaan, isä vastaa että hänen pitää tavata työssään myös ihmisiä joilla ei ole päivällä töitä. Hmm... niin. Kun ilta pimenee, Wesillä ja hänen jahtaamallaan sarjamurhaajalla alkavat nimittäin samat harrastukset. Wesin jäljiltä he tosin jatkavat eloaan työnaisen palkan saaneina ja vahingoittumattomina - ellei käsiraudan nirhaumia lasketa.

Elokuvan alkuperäinen nimi Tightrope on tietysti kirjaimellisesti se sirkuksen nuorallatanssi, joka kuvaa tässä Clintin hahmon, etsivä Wes Blockin tasapainoilua. Wesillä kun on murhaajan kanssa samaa ja paljon, mitä tulee siihen yön leidien kanssa vietettyyn aikaan. Tuntuukin että vain pari huonoa (tai hyvää) päivää on erottanut miehet osien vaihtumiselta.

Clint ei saanut urallaan yhtä herkullista roolia ennen Armottoman (1992) Bill Munnya. Wes Block on Clintille siis miellyttävän haastava rooli ja melkein yhtä kaukana puhtoisesta sankarista kuin Beguiledin petollinen John McBurney. Ulkoisesti Clintillä on Tightropessa menossa välivaihe. Hän ei ole enää nuori hurmuri, mutta ei vielä se myöhempien aikojen kuolemakatseinen parkkiintunut karismainen Metusalemkaan.

Tightrope edustaa aikanaan valtavirtaleffojen puolella vähän harvinaisemmin nähtyä sarjamurhaajaleffaa. Tietysti slashereita oltiin tehty Tightropen vuoteen 1984 mennessä jo puolisen vuosikymmentä liukuhihnalla, Halloweenin menestyksen innoittamana. Puolisen vuosikymmentä myöhemmin Uhrilampaat tietysti räjäytti pankin; sen jälkeen sarjamurhaajaa työntyi ovista ja ikkunoista vuosikausia.

Bubbling under. (Regina Richardson)

Tightropen julkaisuun mennessä slasherien kuumin massatuotantoaika - kauniimmin sanottuna kulta-aika - alkoi jo olla ohi, vain Friday-sarjan Jasonin ja sattumoisin Tightropen vuonna esiin pompanneen herra Fred Kruegerin (Elm Streetiltä, tiedättehän) jäädessä toistuvasti rankaisemaan tuhmia teinejä ja muita otollisia kohteita ankarimman mukaan esiaviollisesta seksistä.

Ei Nitraatilla toki ole mitään hyvää ja luovaa tai vähintään tunnelmarikasta slasheriakaan vastaan. Tightropea voisikin ehkä pitää osiltaan jopa kunniallisena slasherina. Myös isosta osasta tuon kauhuelokuvan alagenren tuotantoa tuttu Tightropen puhua pukahtamaton sarjamurhaaja muistuttaa samaa.

Mitä Tightrope puolestaan ei ole tai ei tee, on ettei se ota osaa selittelyelokuvien kategoriaan. Selittely tuppaa olemaan elokuvien juonenkulun blokkaajana Nitraatin inhokkeja. Sarjamurhaajan tekoja ei siis turhaan ja pitkästyttävästi selitellä hänen lapsuus- / nuoruus- jne historiaansa vatvomalla, vaan annetaan miehen touhuta rauhassa ilman pop-psykologian kahleita. Murhaajan esittelykuva on muuten myös erinomaisen onnistunut: miehen naamioitumisasun, eli moitteettoman poliisipuvun panerointi ylhäältä alas päättyy virkakenkien sijaan hätkähdyttävästi pariin nuhjuisia tennareita. Katsoja ei tarvitse sen enempää tietääkseen, että nyt ei jollakulla ole ihan kaikki inkkarit kanootissa.

Ei kuulu New Orleansin matkaoppaiden järkkäämiin kiertueisiin. (Margaret Howell, Clint Eastwood, Dan Hedaya)

Muista näyttelijöistä puhuessa poikkeuksena nuhjuisuudesta tulee heti mainita Nitraatin ihan turhan harvoin näkemän Geneviève Bujoldin (mm. Kooma) esittämä Beryl, naisten raiskauksien esto-ohjelman tarmokas johtaja, jolla on tässä pätkässä mahdottoman hyvä kemia Clintin kanssa. Elokuvan vähiten saastaiset ja eniten miellyttävät hetket paikkojen ja kuvien suhteen tapahtuvatkin lähinnä silloin, kun Wes ja Beryl kohtaavat. Hyvä tatsi kuvaamaan parin suhdetta, samoin kuin se, ettei heidän välillään tapahdu lähentymisestä huolimatta sänkyhommia koko leffan aikana. Erinomainen idea, elokuvan teemat huomioon ottaen.

Tapahtumapaikkana hikinen ja patinoitunut Louisianan New Orleans tuo mukavaa vaihtelua pollarileffojen peruskauralle, vaikka suurin osa ajastamme kuluukin sen vähemmän turistiopaspaikoissa nujuamiseen. Sama pätee tapaamiemme henkilöiden osalta.

Perhe on paras. Wes, Jenny (vas.) ja Amanda (oik.) (Jenny Beck, Clint Eastwood, Alison Eastwood)

Miellyttävää settiä ovat Tightropen lapsinäyttelijätkin. Clintillä on mainio kemia myös tyttäriään näyttelevien lasten kanssa. Selitys oli tosin osin ilmiömäisen selvä ja tiputti Nitraatin pyrstölleen, kun hän leffan jälkeen lueskeli tapansa mukaan juuri nähdystä kaikenlaisia tekstejä. Hänen vanhempaa tytärtään Amandaa nimittäin esittää Clint Eastwoodin OIKEA oma tytär, Alison Eastwood. Nuorempana Pennynä nähtävä Jenny Beck on hyvä myös. Mukavan luonnollisen oloisia mukuloita molemmat.

Clintin etsiväparia esittävä Dan Hedaya (Alien: Resurrection) on hedayamainen. Jos emme olisi nähneet murhaajan fyysistä kokoa heti leffan alkumetreillä, tämä Wes Blockin työpari eli etsivä Molinari olisi Nitraatin ensimmäinen epäilyksen kohde jahdattavaksi sarjamurhaajaksi.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Tuggle on hyvin vähäisen tuotannon mies. Kolme kässärikrediittiä (tämä ja myös Clintin pääosittama Pako Alcatrazista) ja kaksi ohjauskrediittiä. Koomikko W.C. Fields sanoi aikoinaan että älä koskaan työskentele lasten tai eläinten kanssa. Richard Tuggle ei saanut muistiota ja klaaraa Tightropessa hyvin molemmat aspektit, kaiken muun lisäksi.

"Vittu, ohjaushommiksi meni."

Tosin paikalla olleiden mukaan lähinnä Clint klaarasi: Tuggle kun oli työtavoiltaan niin hidas, että Clint teki ohjaustyöt käytännössä, mutta Tugglelle oli sopimuksen mukaan pakko antaa silti siitä krediitti. Vaikea toisaalta tietysti kuvitellakaan, että Clint olisi antanut Tugglen ohjata omaa tytärtään elokuvan kriittisissä osioissa - edes sillä kuuluisalla metrin kepillä.

Tightropen Clint teki heti oman virallisen ohjauksensa, Dirty Harry-sarjan ihan jees neljännen osan Sudden Impactin (1983) perään. Hiukan samaa (sarjamurhaaja joka jakaa luonteenpiirteitä Clintin hahmon kanssa) oli Impactissakin, mutta asteita kevyempänä. Epäilemättä Clint ajatteli, ettei ohjaa itse Tightropea kun on vähän samanlainen, mutta Tugglen kämmäily kampitti ne toiveet erittäin tehokkaasti.

Tightropen kuvaus on ultratummaa. Epäilemättä se selittyy osaksi sillä että pimeässä hiippaillaan murhaajan perässä paljon, mutta myös sillä että lihaa on saatava rutkasti pimentoon, jotta Hollywood-leffojen käytännössä ehdoton yläikäraja R on ollut mahdollista saavuttaa. Valoisammassa muodossaan loputtomien pornoluolien koluaminen olisi tehnyt ikärajan varmistamisen osalta taatusti tiukkaa. Kuvan tummuudesta johtuen Nitraatti muuten suosittelee, että katsoja hankkii nähtäväkseen elokuvasta mahdollisimman teräväpiirtoisen version.

The Rapist ja Beryl. (Geneviève Bujold)

Tightrope sisältää myös paljon pieniä onnistuneita yksityiskohtia. Monesti elokuvissa ärtymyksen tuottava kikkamainen unikohtaus tekee tässä sen mitä harvoin näkee, eli on hurjan hyvin motivoitu. Toisekseen, kun Wes Block on matkalla ambulanssiin kohtaamaan murhaajan murjomaa läheistään, pakollinen kysymys niin katsojien kuin Wes Blockinkin kannalta hoidetaan hienotunteisesti. Kohtausta ei heruteta halpamaisesti, vaan hoidetaan hienosti nopealla sanojenvaihdolla ja ripeällä, hetkeä asiattomasti lypsämättömällä näyttelytyöllä. Blockin oikeutettu syyllisyydentunne siihen päälle muutamassa seuraavista kohtauksista koristaa kakun.

Lisää pientä mutta hyvää: Wes Blockin ex-vaimo piirretään yhdellä kuvalla ilman dialogia: lapsiaan vierailulle hakemassa, komean Mersun kuljettajan vieruspenkiltä paikkansa ottavana, huolella meikattuna, hienoissa kledjuissa. Olennainen tapahtuneesta välittyy heti. Hauskana lisätatsina Wes ja hänen ex-vaimonsa eivät vaihda kahden yhteisen kohtauksensa aikana elokuvassa sanakaan.

Pahoja ja hyviä poliisimaisuuksia. (Clint Eastwood, Dan Hedaya)

Molemmat yksityiskohdat (kuten myös murhaajan esittely, jonka Nitraatti jo tuossa aiemmin mainitsi) ovat ekonomian juhlaa ja oppikirjamatskua nykyiselle "alle 2 tuntia on liian vähän, selitetäänpä kaikki kuten yleisömme olisi vain joukko jonneja!" -prikaatille. Mukavana juonikuviona nykyaikainen rikostutkimus nostaa myös terhakasti päätään, kun Wes Block vierailee ajoittain lisäämässä rikospalapeliinsä palasia poliisin rikoslabrassa.

Uusintakatselu - tosin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että Nitraatti ei muistanut elokuvasta ennen tätä enää oikestaan mitään - vei Tightropen alle keskitason tusinajännäristä Clintin parhaiden joukkoon. Rohkeaa aikuisten viihdettä, josta Nitraatti löytää hyvin vähän moitittavaa.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Zola Jesus ja musiikin löytämisen zen

Ahaa, siis *tältä* hän näyttää! Kliffaa!

Musiikin osalta suurimmaksi osaksi Spottanin kanssa väkertäessä (Nitraatti ei katso telkkaria, eikä oikeastaan kuuntele radiota) tulee näitä hauskoja artistilöytöjä, jotka eivät ole Nitralle tuttuja mistään muualta. Visuaalisiin taiteisiin taipuvaisena Nitraatti sitten joskus muutaman vuoden kuuntelun jälkeen saattaa yhtäkkiä alkaa miettiä, että onkohan artisti tehnyt ikinä musavideoita? Ja sitten YouTube-search paljastaa että on. Kliffaa! Esimerkkitapaus: Zola Jesus.

Musiikin kuuntelu Spotifystä on aika puhdasta. Kenenkään muun mielipide ei ole kuuntelijan ja musan välissä. Ei toimittajien (jos heillä edes on mitään tietoa artistista ja jos sitä ehtii mitenkään kertoa sen kaiken väliin, kun puhuu kikattaen eläkeläisistä, zumbasta ja siitä mitä söi aamupalaksi), ei video-ohjaajan, ei suuren yleisön, ei somekitisijöiden (hei kaikki: like vai kakka-emoji?!). Kuuntelija ei välttämättä tiedä, onko kyseessä joku oletettavasti lahjaton oletettavasti ulkonäöllään ratsastava laulukilpailutähti, vakavasti otettu syylanaamainen lastenraiskaajan näköinen laulaja / lauluntekijä, vai mikä? Vain kuunteluhetkellä muodostettu oma mielipide ratkaisee.

Zola Jesus valikoitui aikoinaan Nitraatin pidempiaikaiseen kuunteluun Spottanin viikoittain tarjoamalta henkilökohtaiselta suosittelu- / uutuuslistalta varsin luontevasti. Nitraatti kun ei ole enää pitkään aikaan diggaillut ja tarjonnut korvilleen toistuvasti paljon mitään muuta, kuin nainen ja syna -osastoa. Siinä on Nitrasta oikeastaan kaikki tarvittava. Nitraatti nimeää syiksi vaikka että naisten äänet ovat miellyttävämpiä ja kyseisistä soittimista saa Nitraatin mielestä irti ihan mitä tahansa. Teknologia ja liha siis kohtaavat kuin Cronenbergin leffoissa konsanaan (Long live the new flesh!).

Nitraatti ei muuten tiennyt artistista - kuuntelun lisäksi - ennen tämän blogin päkerrystä ja pikaista googlausta oikeastaan mitään. Pikainen Wikipediapyrähdys kertoi, että Zola Jesus on amerikkalainen. Educational! Eikä Nitraatti tiennyt, miltä artisti näytti tai miltä hän kuulostaa puhuessaan. Kliffaa! Ehkä tämän blogientryn päkertäminen innostaa Nitran nyt etsimään lisää tietoa, ehkä ei. Time will tell. ZJn musaa tulee Nitraatilla kuitenkin varmasti kuunneltua tästä eteenkinpäin.

PS 1: Kaikki biisivalinnat olivat Nitraatin massiiviselta (4000+ entryä and rising) Spottanin sekalaisten biisien soittolistalta poimittuja Zola Jesus -biisejä. Joista löytyi video (daa!). Vikat pari livevetoina.

PS 2: Nitraatti käytti tässä Spotifya esimerkkihuvityökalunaan. Lukija voi mielessään korvata kyseisen applikaation ihan millä tahansa vastaavalla.

Zola Jesus (Wikipedia)
Zola Jesus (kotisivut)

Macbeth & Ooppera (UK 2018, Phyllida Lloyd)

Ei voi tehdä munakasta rikkomatta keittiötä... oikeastaan koko taloa. (Macbeth)

The warrior Macbeth fights on the side of the King of Scotland – but when a coven of witches prophesy that he shall become king himself, a ruthless ambition drives Macbeth and his wife to horrific acts. (Royal Opera House)

Nitraatilla on parin viime vuoden aikana ollut projektina ottaa haltuun kaksi Nitraatilla varsin vähälle kokemiselle jäänyttä korkeakulttuurin muotoa, nimittäin ooppera ja baletti. Yle Teema tukee tutkimusmatkaa tasaisen mukavasti esittämällä kotimaisia ja ulkomaisia tuotantoja, mutta tutustumiseen tuli mukava pieni lisäboosti, kun Bio Rex siunasi Nitraattia yhden kauden mittaisilla vapaalipuilla Lontoon Royal Opera Housen syksy 2017 - kevät 2018 -näytäntökauteen. About puolet esityksistä on baletteja, puolet oopperaa. Kätevää!

Balettia Nitraatti on yrittänyt vähän alle kymmenen teoksen verran ja täytyy sanoa että se ei taidemuotona oikein Nitraatille aukea. Nitraatti kyllä ymmärtää sen mielettömän harjoittelun määrän ja ammattitaidon (kuten oopperassakin) mitä tanssijoilta edellytetään, mutta ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä että kun Nitraatti näkee lavalla liikkuvia ihmisiä, hän olettaa että heillä on jotain sanottavaakin ja nimenomaan fyysisen suunliikuttelun muodossa.

Kesäkuussa on tosin vielä ohjelmassa se ehkä kuuluisin baletti, eli Joutsenlampi (sama mitä Black Swanissakin väkerretään), jota Nitraatti ei muista ikinä kokonaan nähneensä. Lisäksi Nitraatti on luvannut itselleen tarkastavansa yhden kokonaisen korkeatasoisen balettiteoksen livenä kun tilanne tarjoutuu. Jospa elävänä näkeminen olisi se puuttuva tekijä?

Bling bling! Lavastus for the win. (Ildebrando D'Arcangelo)

Oopperan kanssa on käynyt paljon onnellisemmin. Nitraatti pitää musikaaleista, joten ooppera ei ole niin hirveän suuri hyppäys, vaikka erojakin tietysti on. Oopperoista noin yleisellä tasolla: esitysten pituuksiin pätee sama kuin kotoisten urheilulajien osalta pesäpalloon, eli kesto on järjestään esittävän taiteen pisintä. Väliaikoineen päivineen kaksi ja puoli tuntia on aika tavanomaista, eikä 3-4 tuntiakaan tavatonta. Lisäksi ooppera näyttää esittävien taiteiden osalta (klassisen musiikin kanssa) nojaavan kaikkein eniten klasariosastoon: tunnetuin kama on hyvin usein 1800-luvulta tai vanhempaa.

Juonet ja tunteet ovat lähes aina elämää suurempia ja tarinoiden käänteet venyttävät uskottavuuden rajoja äärimmilleen, mennen niistä monesti heittämällä yli: vaikka tekee epälogiaa niin ei haittaa, jos kyseinen ooppera tempaisee muuten mukaansa. Teokset ovat myös käytännössä aina läpilaulettuja. Lavastustyö on toistuvasti esittävän taiteen komeinta, riittoisinta ja korskeinta. Sitä suitsinee vain ohjaajan suurudenhulluuden toppuuttelu tuottajien toimesta, kun liitoksissaan natiseva budjetti huutaa hoosiannaa.

Kovin paljon Nitraatti ei ole oopperoitakaan vielä nähnyt, luku huidellee jossain parinkymmenen kieppeillä. Katselu- / kuuntelulistalla on ollut perussettiä eli Puccinia, Verdiä, Mozartia, Wagneria jne. Erikoisemmasta päästä ovat modernit Philip Glassin viritelmät. Teokset ovat olleet samoin perussettiä: Taikahuilu, La Boheme, Tosca, Faust, Ring-sykli jne, Akhnatenin ja Einstein on the Beachin pistäessä sekaan vähän outouspiikkiä.

Monivalintatehtävä: Lady Macbethilla hyvät mielessä? [x]ei [x]ei. (Anna Netrebko)

Vähäisestäkin on jo muutama selvä suosikki noussut ylitse muiden: Verdin Macbeth, Philip Glassin Akhnaten ja korkeimmalla suosikkilistaa majaileva Wagnerin Ring-Sykli eli Nibelungin sormus (Reininkulta, Valkyyria, Siegfried, Jumalten Tuho), jota Nitraatti kehottaa nauttimaan vähän maltillisemmin kuin hän itse teki.

Nitraatti nimittäin yritti ahmia koko syklin yhteen menoon, vaikka teos per päivä olisi ollut *paljon* järkevämpi tahti. Jos seuraa Ringin kanssa Nitraatin esimerkkiä, niin voi käydä samoin kuin Woody Allenille Manhattan Murder Mysteryssa, ja alkaa tehdä mieli lähteä valloittamaan Puola. New Yorkin Metropolitan-oopperan loistelias ja hullun kunnianhimoinen (sopii tietysti aiheeseen erinomaisesti) 2010-luvun vaihteen tuotanto on ilo katsoa.

Esiintyjistäkin on jo alkanut nousta esiin suosikkeja. Miesten puolella amerikkalainen Jay Hunter Morris, saksalainen Jonas Kaufmann ja italialainen Ildebrando D'Arcangelo vakuuttavat. Naisten puolella amerikkalainen Deborah Voigt ja venäläinen Anna Netrebko värisyttävät. Lavoilta vetäytyneistä ja / tai kuolleista esiintyjistä Nitraatilla ei ole vielä käsitystä - kaikki Nitraatin tähän asti näkemä ja kuuntelema oopperakama kun on aika vasta tehtyjä versioita. Myöskin äänien vertailuun ammattikielen sanastolla on vielä matkaa, jos Nitraatti sinne asti ikinä pääsekään.

Tehtiin silleen tyhmästi että näytettiin kuninkaalle daggeria. Lady Macbeth ja Macbeth. (Anna Netrebko, Željko Lučić)

Mutta vähän itse Royal Opera Housen vuoden 2018 Macbethistäkin. Eli eli, kyseessä on alan jätin Giuseppe Verdin (1813-1901) säveltämä oopperaversio wanhasta kunnon Shakespeare-näytelmästä. Macbeth on Nitraatin suosikki-Shakespeare, joten kiinnostus heräsi jo silläkin tasolla. Leffapuolella paras Nitraatin näkemä Macbeth on Orson Wellesin, mutta mielenkiintoisia ovat myös Akira Kurosawan samurai-maailmaan siirretty näkemys ja Roman Polanskin likainen ja verinen versio. Uudemmista Michael Fassbenderin tähdittämä pitää Nitraatin tarkastaa kun mahdollista.

ROH:in tuotanto toimii. Anthony Wardin komea lavastustyö hakee hyvän tasapainon spartalaisten elementtien (pari sankyjä lähes tyhjällä lavalla) ja korskeamman kaman, kuten kuningas Duncanin uhkaavan lying in state -hautamonumentin, tai kuninkaallisten kirjaimellisesti kultaisen häkin välillä. Ohjaaja Phyllida Lloydilla on mukavaa shokkitehojen tajua - varsinkin rajumman kaman jättäminen osaksi katsojan mielikuvituksen varaan toimii oikein mukavasti.

Castin puolella Nitraatti ei voi valittaa kun mukana on yksi Nitraatin kestosuosikkeja, Ildebrando D'Arcangelo Banquona, ja (Nitraatille) uusi upea tuttavuus Anna Netrebko hurjana Lady Macbethina, joka on tietysti muodossa kuin muodossa koko teoksen sykkivä musta sydän. Kuoroa Verdi käyttää hurjan hyvin viemään tarinaa eteenpäin, aika originelli lisä oopperoihin aikoinaan. Kyseessä siis kaikin puolin onnistunut tekele joka kantaa kolme ja puoli tuntiaan enemmän kuin hyvin.

ROHin Maccan onnistunutta lavastusta.

Ai niin, uusi kausi ROH:in näytöksiä alkaa Bio Rexeissä syksyllä. Sen verran on jo paloa, että ainakin ooppera / pari sieltä pitänee Nitraatin käydä tarkastamassa. Nitraatti suosittelee kokeilunhaluisille samaa. Kynnys heittäytyä oopperan vietäväksi voi olla korkea, mutta loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain ihmisistä lavalla tulkkaamassa tarinaa ja tunteita, ihan niin kuin muussakin musassa.

Kaikki Bio Rex-esitykset ovat englanniksi tekstitettyjä, joten saksan-, italian- ym -kielen hallintaan juonta seuratakseen ei ole tarvista, kunhan kolmas kotimainen taittuu edes auttavasti. Eikä täysi kielitaidottomuuskaan ole lopullinen este: ennen esitystä jaettava ohjelmalehtinen kuvailee juonen runsaasti ihan suomenkielellä ja näytöksen tarkkuudella. Oopperoiden pituuksia ei kannata myöskään kavahtaa esim potentiaalisen vessahädän takia: 10-20 minuutin kestoisia väliaikataukoja on aina yksi tai enemmän, teoksen pituudesta riippuen.

Ja sen verran Nitralla on jo omaa mielipidettäkin, että kun ROHin johtajaa haastateltiin yhdellä Macbethin väliajoista ja hän ilmoitti että ROH tekee Ring-Syklistä Valkyyrian ensi näytäntökaudelle ja sanoi sen olevan immeisten suosikki, veti se Nitraatin kulmat välittömästi kurttuun: Siegfried kun on Nitraatin lemppariteos syklissä.

Kamoon; kunnon myyttisen ajan Rambo joka tappaa lohhareita taikamiekallaan ja on muutenkin vähän kestämättömän sietämätön kaveri! Toinen Nitraatin ärsytys oli, että ääniraita napsahti Bio Rexissä juuri siinä kohtaa kun ROHin johtaja mainitsi Brünnhilden esittäjän, eikä nimestä saanut selvää. Eipä olisi tainnut pari vuotta sitten tämmöinen paljon harmittaa. Noh, kotogooglaajalle kuitenkin selvisi että ei, Deborah Voigt ei ole jollain ihmeen tavalla palannut takaisin lavoille Brünnhildeksi.  

No mutta; nähtävä se on silti.

Arvosana: 9/10

ROH-linkki
Traileri

Video 1: Anna Netrebko - Or tutti sorgete - Macbeth (ROH, 2018)

Video 2: Macbeth's Tomorrow speech by Orson Welles (vuoden 1948 leffasta)

Baby Driver (UK / USA 2017, Edgar Wright)

♫ Daa daa daa-da daa-da, kiitää alla autostrada, aina kiire, kiire jonnekin on, on, on... ♫

After being coerced into working for a crime boss, a young getaway driver finds himself taking part in a heist doomed to fail. (IMDB)

"Everybody wants happiness, nobody wants pain, but you can't have a rainbow without a little rain." (Dolly Parton)

Baby omaa pari erikoisuutta. Ensinnäkin hän on ollut erittäin haka, maagisuuden rajoilla viipottava autokuski ilmeisesti about peruskouluikäisestä lähtien. Toisekseen hän kärsii lapsuuden vakavan onnettomuuden seuraksena pahasta tinnituksesta. Baby feidaa kyseistä vaivaa kuuntelemalla lähes jatkuvasti musiikkia. Ikäväkseen Baby varasti nuorena (err... noh, *vielä* nuorempana) väärän miehen auton. Doc on tuo väärä mies - rikollispomo joka pitää Babya velkapihdeissään, ja Baby maksaa velkaansa pakokuskin roolissa, ryöstö kerrallaan.

Nitraatin yksi lempparijuttuja ja syy yrittää olla laukomatta absoluuttisia totuuksia elokuvista Sith-style on, että aina kun Nitraatti kritisoi elokuvaa jostain - esimerkiksi liiallisesta musiikinkäytöstä - niin heti kohta tulee vastaan elokuva, joka takoo kyseisestä oletetusta heikkoudesta oman aivan mielettömän vahvuutensa. Nitraatti: meet Baby Driver.

Pakko painaa raskaasti aseistettua päivää. (Jon Hamm, Eiza González)

Baby Driver on toiminnantäyteinen ryöstö- ja takaa-ajoleffa, jonka tapahtumia ja hahmojen liikkeitä - jopa aseiden laukaisuja - tahdittaa erinomaisella maulla valittu biisimatto. Leffassa on käsittämättömät 30(!) biisiä (vrt. vain 14 ruumista), melkein kaikkien leffan laulujen tullessa Babyn keikkaamista iPodeista.

Jokainen kappale sopii tapahtumiin kuin valettuna, ja tarjolla on kaikkea muuta kuin läpi- ja puhkisoitettuja biisejä. Esim. Queeniltäkin mukana on perussetin sijasta Sheer Heart Attackin ihqu Brighton Rock. Ei olisi itse asiassa vääryys kutsua Baby Driveria kaiken muun lisäksi myös jonkinlaiseksi postmoderniksi musikaaliksikin - vaikkei kukaan siis kesken kaiken lauluun puhkeakaan.

Grand Theft Baby.

Baby Driverin takaa-ajokohtaukset ovat mainioita ja aika pitkälle sitä itseään. CGI:tä on tekijöiden ja tehostefirman mukaan käytetty lähinnä kuvien putsaukseen ylimääräisestä roinasta. Etupäässä komedioistaan tunnetun Edgar Wrightin (Scott Pilgrim vs. The World, Shaun of the Dead) ohjaustyyli on mielettömän energistä, mutta tapahtumista saa silti hyvin selvää - asia joka ei ole aina niin taattu nykyleffojen kaatumatautisessa leikkaustahdissa ja heilukameroiden heiluviidakossa.

Jonkinlainen velka elokuvalla on myös Walter Hillin alan klassikolle The Driver (1978), jonka pääosassa kaasutteli Ryan O'Neal. Sama esikuva oli myös vuosikymmenen alun loistavalla Drive (2011) -pätkällä, joka on tosin Baby Driveriin verrattuna pari(kymmentä) astetta synkempää kamaa. Konkaritoimintaohjaaja Walter Hilliä siis osaksi kiittäminen parista kuluvan vuosikymmenen parhaasta alan leffasta.

Keikkakeskusteluja. (v-o: Jon Hamm, Eiza González, Ansel Elgort, Jamie Foxx)

Ohjaaja Edgar Wright pitää siis pallot oivasti ilmassa, eikä näyttelytyössäkään juuri ole heikkoja lenkkejä. Ansel Elgort Babynä on Nitraatille uusi tuttavuus, varsin karismaattisen oloinen kerubikasvoinen nuorimies. Sekalaista (ja sekopäistä) rosvoporukkaa edustavat näennäisen letkeä Buddy (Mad Menistä tuttu Jon Hamm), tämän namikovis mielitietty Darling (Eiza González) ja pitkästä aikaa oikein kunnon vedon kehiin Batsinä (vai pitäisikö sanoa batshitinä) revittelevä Jamie Foxx.

Täydennysjoukoissa nähdään Babyn ihastus, kiltti Debora (Lily James), asiallinen ryöstöpomo Doc (Kevin Spacey) ja Babyn lempeä kuuro (oikeassa elämässäkin) ottoisä Joseph (CJ Jones). Pienessä cameossa (ja vähän isommassa leffan soundtrackilla) vilahtaa laulaja Sky Ferreira (iiiiik!) Babyn äitinä.

Tuleeko tästä joku uusi juttu, että miespääosa on kauniimpi kuin nais? Nitraatti toivoo, että ei. (Lily James, Ansel Elgort)

Baby Driver on hurjan energinen, erinomaisella musalla vuorattu, (sweet R-rated) väkivaltaan välillä purskahteleva, ajoittain hiukan kieli poskessakin etenevä ryöstöleffa, ja yksi Nitraatille mieluisimpia viime vuosien rikoselokuvia. Nitraatin sydäntä lämmittää myös se, että tämä epätavallinen tekele löysi oikein hyvin yleisöäkin. Ei voi kuin suositella.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Leffan soittolista (Spotify)

Cruel Intentions / Julmia Aikeita (USA 1999, Roger Kumble)

Taistelupari. (Sarah Michelle Gellar, Ryan Phillippe)

Two vicious step-siblings of an elite Manhattan prep school make a wager: to deflower the new headmaster's daughter before the start of term. (IMDB)

Moraalisesti rappeutuneet sisaruspuolet virittelevät vedon viattoman neidon (ala)pään menoksi. Jo moneen kertaan kuvattu 1700-luvun lopun Choderlos de Laclosin romaani - upeimpana tietysti Stephen Frearsin 1988 versio 'Valheet ja Viettelijät' (katsokaa ihmeessä jos ette ole nähneet) - saa tässä vuoden 1999 versiossaan samaan hintaan sekä modernin käsittelyn että nuorennusleikkauksen. Julmien Aikeiden viime tarkastuskerrasta olikin Nitraatilla ehtinyt jo vierähtää lähes pari vuosikymmentä. Mille moderni ote maistuu tänään?

REEEEEEE! (Selma Blair, Sarah Michelle Gellar)

Laclosin luoma tarinahan on varsin ajaton. Julmien Aikeiden mieli on yhtä syvällä seksin, valtapelien ja selkäänpuukottelusuhteiden mudassa kuin muissakin versioissa. Extraherkkuna (noh, katsojasta tietysti riippuen) ohjaaja-kässäröijä Kumble on viritellyt versioonsa paljon aikaisemmin nähtyä enemmän ihottelua, korvannut keski-ikää lähestyvät hahmot suunnilleen lukiolaisikäisillä ja on lisäksi vääntänyt tekstin myös melkoisen rivousgeneraattorin läpi. Nitraatti kiittää: ideat ovat oikein hyviä ja virkistäviä, ja R-ikäraja iloisen ansaittu. 

Nyt joku äkkiä pesemään Buffyn suu saippualla! (Sarah Michelle Gellar, Selma Blair)

Les Liaisons Dangereusesin wanha tarina ranskan ylimystön parissa toimii ihan yhtä mainiosti modernissa rich kids-ympäristössäkin. Julmien Aikeiden huuruisen tragedian parissa puolitoistatuntinen vierähtää nopsaan. Tämä onkin muuten ko. kirjan filmatisointien lyhyimmästä päästä.

Julmien Aikeiden kuten muidenkin tämän kirjan leffaversioiden paras asia on Nitraatista aina ollut se, että todella moraalittomien ihmisten katselu on joskus hiton... noh, hauskaa tai ainakin vapauttavaa. Myöskään tarinan tuttuus / se, että tietää tarinan biitit jo etukäteen ei haittaa. Tähän pätee sama kuin moneen muuhunkin klassikkoteokseen: joskus on vain kiva nähdä mitä uutta kulmaa siihen joku on saanut tuotua, ja hyräillä tutuissa kohdissa mukana.

Kyllä; nainen vasemmalla voitti myöhemmin Oscarin. (Reese Witherspoon, Ryan Phillippe)

Näyttelytyö on kautta linjan varsin laveaa ja tulee suurimmaksi osaksi jostain aika läheltä satiirirekisteriä. Hyvä niin; nuoren castin ei tarvitse yrittää mahdottomuuksia. Sarah Michelle Gellar (Buffy the Vampire Slayer) tekee myrkyllisen Merteuilin, Reese Witherspoon (Election, Walk the Line) on vedon kohde, viaton Tourvel (tässä Hargrove) ja Selma Blair (Hellboy 1 & 2) on nuori Cecile.

Ryan Phillippe (ööhh... hmm...) heittää oman versionsa saastaisesta Valmontista. Sean Patrick Thomasille jää käteen innokkaan nuoren kilpakosija Dancenyn (tässä Ronald Clifford) pesti, jonka rodusta saadaan pientä lisäkierrettä tapahtumiin. Phillippe ja Witherspoon olivat muuten leffan teon aikaan pari, mutta vaikea sanoa näkyykö se jotenkin kankaalle asti.

Mediakurssi. (Sean Patrick Thomas, Ryan Phillippe, Sarah Michelle Gellar)

Suurin kitinän aihe Nitraatista tässä pätkässä on nuorisolle suunnattujen leffojen helmasynti, eli taustalla jatkuvasti rämisevä popmusiikki. Tällä kertaa biisit eivät sentään ole ihan sieltä paskimmasta päästä, mutta silti. Jokin pieni kitinä myös näyttelijöiden oikeista i'istä verrattuna hahmojen ikiin, mutta tämä nyt on sitä yleisempää Beverly Hills 90210-syndroomaa, eikä rajoitu pelkästään Julmiin Aikeisiin. Myös se, olisiko lukioikäisistä oikeasti aivan näin taitavaan ihmissuhdepyöritykseen jätettäköön miettimättä, koska se ei katsoessa ainakaan Nitraattia haitannut.

Julmia Aikeita tällä kertaa tarkastaessa Nitraatin mieleen alkoi myös uida ajatusleikkiä siitä, miltä näyttäisi tämän Laclosin tarinan some-ajan leffaversio, jossa kynä, paperi ja kirjeet pistettäisiin viimeinkin rohkeasti sivuun? Bring it on, plox.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri