The King of Kings / Kuningasten Kuningas (USA 1927, Cecil B. DeMille)

"Noni! Onko nyt hyvä mieli?!" tiedustelee Magdalenan Maria Juudakselta.

Jesus Christ faces religious and political oppression during his ministry and in the days before his death and resurrection. (IMDB)

We didn't need dialogue. We had faces! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Mykkäelokuvien aika oli verrattain lyhyt. Jos sitä ajatellaan juonellisten mykkäelokuvien yleistymisestä siihen pisteeseen kun äänielokuva otti vallan, puhutaan alle kahdesta vuosikymmenestä: siis suunnilleen samanpituisesta ajanjaksosta kuin The Matrixista (1999) Guardians of the Galaxy kakkoseen (2017).

Mykkäelokuvan aika on myös varsin tuskallinen leffafaneille ja -historioitsijoille. Koska tuolloin ei vielä ajateltu että kukaan haluaisi nähdä elokuvia uudestaan, tuhottiin elokuvien filmikeloja surutta arvokkaiden materiaalien kierrätystä varten ja suurin osa tuon ajan elokuvista onkin hävinnyt pysyvästi. Tulenarkojen nitraatilla kyllästettyjen filmikelojen huoleton säilytys myöhempinä aikoina ja tämän välillisesti aiheuttamat tulipalot kavensivat historian marssissa säilyneiden mykkäleffojen määrää entisestään. 

Rezziä puskee.

I *am* big. It's the *pictures* that got small. (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Kovin usein mykkäelokuvia muistellaan romanttisesti elokuvataiteen kultaisen aikakautena, jolloin puhe ja ääni eivät olleet kuvien tiellä. Tällöin myös diplomaattisesti tahallaan unohdetaan se tosiasia, että käytännössä kaikki mykkäelokuvat kuljettavat juonta ja dialogia kuvan välissä nähtävillä tekstikorteilla. Samalla tavalla nekin hortoilevat kuvan tiellä - tai kuten Nitraatti mieluummin ajattelee - tukevat tarinaa.

Nitraatin lempilapsia elokuvien saralla ovat genreleffat, eli scifi- kauhu- ja fantasielokuvat. Ne ovat myös elokuvan lajeja joista mieluiten katsoo huonommankin tekeleen kuin muista. Sama toistuu mykkäelokuvissakin, tosin sillä erotuksella että Nitraatin suosikit noista genreistä ja niiden arvostetut edustajat mykkäajasta eivät yleensä korreloi.

Jessenkään mielestä naisten kivitys ei siis tosiaankaan ole cool!

There once was a time in this business when I had the eyes of the whole world! But that wasn't good enough for them, oh no! They had to have the ears of the whole world too. So they opened their big mouths and out came talk. Talk! TALK! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Tohtori Caligarin Kabinetti (1920) käy tyhjää vähän väliä, vaikka sen lavasteet ovatkin ikonisia. Murnaun Nosferatu (1922) on yksinkertaisesti puuduttavan tylsä, eikä kaiken tapahtuminen kirkkaassa päivänvalossa ja kirjasta muutetuilla nimillä ollenkaan auta asiaa, vaikka pari hetkeä + Max Schreckin ikimuistettava päähenkilö ovatkin ajan hammasta kestäviä.

Jos jätetään mainitsematta kaikki genren tuon ajan keskinkertaisuudet ja keskitytään terävimpään kärkeen, niin se on nopeasti lueteltu: Fritz Langin scifi-eepos Metropolis (1927), jollei naurettavaa loppua lasketa. Paul Lenin ohjaama, proto-Jokerin kehiin Conradt Veidtin hienosti tulkkaamana heittävä The Man Who Laughs (1928) ja Bunuelin lyhäri Andalusialainen Koira (1929). Tuon genrejoukon huipulle Nitraatti nostaa nyt tämän De Millen Kuninkaan.

Pilatuksen palatsi.

You are, are you? writing words, words, more words! Well, you'll make a rope of words and strangle this business! With a microphone there to catch the last gurgles, and Technicolor to photograph the red, swollen tongues! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Kuningasten Kuningas on sitä harvinaisinta mykkäleffaherkkua, eli elokuva joka toimii parhaiten mykkäelokuvana. Mykkäelokuva on ihan yhtä täynnä toinen toistaan tylsempiä ja pitkästyttävämpiä teoksia kuin muidenkin aikojen elokuvat. Harold Lloydin, Chaplinin ja Keatonin elokuvien tavoin Kuningasten Kuninkaasta huokuu vahva tunne, että ääni ei toisi mitään lisää, päinvastoin vähentäisi kokemuksen arvoa.

Jeesuksen tarina sopii erinomaisesti mykkäelokuvaan. Intertitleinä / väliteksteinä eli plansseina elokuvassa usein käytetyt Raamatun säkeet toimivatkin ehkä parhaiten juuri näin; puhuttuna niihin hiipii lähes väistämättä pölyä ja tunkkaisuutta. Itse Jessen tarinahan on meille sos. dem. , ev. lut. , suht. koht. -suomalaisille (kuten Neil Hardwick niin oivaltavasti aikoinaan Sisko ja Sen Veli -sarjassa tiivisti) varsin tuttu. Kuningasten Kuningas on kaikkien aikojen parasta jeesusviihdettä.

Pietari (Ernest Torrence) on kiitollinen, ettei tuolloin ollut nettisomea.

Ohjaaja DeMille pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Vaikka Kuningas kestääkin ruhtinaalliset kaksi ja puoli tuntia, pysyy mielenkiinto yllä. Jessen aikuisikään keskittyvästä elokuvasta löytyy koko perussetti: Lasaruksen henkiinherätys, ensimmäisen kiven heitto, Maria Magdalenan käännytys, rahanvaihtajien potkiminen vittuun temppelistä, Juudas ja 30 hopearahaa, viimeinen ehtoollinen, Getsemanen puutarha, Pietarin jeesuksenkieltämiset, Pontius Pilatus & Barabbas...

Ja sitten tietysti kidutus, ristisaattue, naulat, ryövärit, se on täytetty, kaaos ja ylösnousemus. Kohtauksissa on mukana paljon kivoja tatseja, joista kivittäjien sisimpään näkevä Jeesus jäi yhtenä kohokohdista Nitraatin mieleen.

Kuningasten ohjaaja Cecil B. DeMille oli parhaimmillaan mykkäelokuvissa. Dialogi tuli sittemmin miehen tarinankerronnan tielle ja Hollywoodin 1930-luvun puolissa välissä luoma itsesensuuri veti DeMillen suosiman tavaramerkin eli paljaan pinnan vilauttelun mahdollisuudetkin ohjaajan (ja katsojien) suunnattomaksi harmiksi minimiin.

Paikallinen aktiivimalli.

They took the idols and smashed them, the Fairbankses, the Gilberts, the Valentinos! And who've we got now? Some nobodies! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Nitraatin mielestä monesti DeMillellä historiallisten tapahtumien kuvaaminen on vain tekosyy sille, että mies saa näyttää mahdollisimman paljon tits & ass - kamaa. Sama pätee osin Kuninkaaseenkin: alun palatsi-tisuttelu ei jätä enää hirveästi mielikuvituksen varaan. Eläköön pre-code aika!

Kuningasten Kuningas on komeaa katsottavaa. Korskea lavastus, upea puvustus ja näpsäkät tehosteet kertovat että budjetissa ei juuri pihtailtu. Kautta linjan tarjolla on hintavan näköistä ja huoliteltua jälkeä. Ajankohtaan nähden varsin harvinaisesti Kuningas vilauttelee ihon lisäksi myös hiukan värejä. Alun Magdalenan Marian palatsin räähistelyjen hekumallinen meininki ja lopun Jessen ylösnousemus (omg spoilers!) ovat two strip technicoloria.

Pääosan kerrankin aiheesta jeesustelevana päähahmona hyvin jessemäisesti rekisteröityy H.B. Warner. Petollisena (no daa!) Juudaksena ilkeilee Joseph Schildkraut. Iljettävänä Kaifaksena konnailee Juudas-Jospehin isä, Rudolph Schildkraut. Ernest Torrence heittää kehiin symppiksen, vuorenkokoisen nallekarhu-Pietarin. Lihallisen Maria Magdalenan meille vilauttaa Jacqueline Logan. Mainitaan vielä Victor Varconin yrmeä Pontius Pilatus, niin keskushahmot alkavat olla käsitelty.

Kuninkaiden Kuningasta katsoo kuin naulittuna. (H.B. Warner)

Jeesuksista vähän tangentissa: elokuvien paras leffajeesus on Nitraatista muuten 1950-luvun Ben Hur-filmatisoinnissa. Siinä amatööri Claude Heaterin Jeesuksen kasvoja ei koskaan nähdä, ja Charlton Hestonin ja muiden näyttelijöiden tehtävä on olla hänen kuvastimiaan. Toimii erinomaisesti. Willem Dafoen veto Krissenä Scorsesen saman aiheen tiimoilta työstämässä vuoden 1988 leffassa kiilaa Kuninkaan taakse kakkoseksi aihetta käsitelleiden leffojen joukossa. Sama homma Dafoen roolityönkin kanssa.

Hetkeksi takaisin aiheeseen: Kuningasten Kuningas ei ole pelkästään parhaita mykkäajan scifi-, fantsu- tai kauhugenren edustajia, vaan myös parhaita mykkäelokuvia, ihan rotuun katsomatta. Ironiaa Kuninkaalle tuo se, että samana vuonna 1927 ensi-iltansa sai myös ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer. Sen valtava menestys heitti mykkäelokuvan kahden vuoden sisään historiankirjoihin.

 Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Nightmare Alley / Painajaiskuja (USA 1947, Edmund Goulding)

Nimeni on Noir. Film Noir.

The rise and fall of Stanton Carlisle, a mentalist whose lies and deceit prove to be his downfall. (IMDB)

Stanton Carlisle on huomattavasti keskimääräistä komeampi ja jonkin verran keskimääräistä älykkäämpi kiertävän sirkuksen hanslankari, joka ei kaihda ikäviäkään tempauksia. Saatuaan vihiä erään sirkusparin mentalistitempuista hän hankkiutuu näiden suosioon varastaakseen tempun salaisuuden.

Saalis plus yksi ruumis jäljessään ja nuori lapsivaimo peesissään Stanton pakenee sirkuksesta suureen maailmaan. Siellä vielä kovempi, koulutetumpi ja ennen kaikkea menneisyyden taakoista vapaa silmänkääntäjä Lilith Ritter (Helen Walker) odottelee häntä huuliaan lipoen. Mutta kai mikä vain luvassa oleva tulevaisuus päihittää sirkuksen eläviä kanoja syövän alkkisfriikin elämän?

Painajaiskuja on film noiria komeimmillaan ja koruttomimmillaan. Vaikka vastoin tuon rikosleffojen alagenren perinteitä elokuvassa ei (kankaan ulkopuolella friikin hengiltä repimien kanojen lisäksi) murhia nähdäkään, kaikki muu löytyy: varsin moraalittomien hahmojen kavalkadi, joista Tyrone Powerin pääosan lurjus Stanton Carlisle ei ole edes pahin. Petollisia naisia. Jyrkkä mustavalkoinen kuvaus (Lee Garmes) ja pahaenteinen musiikki (Cyril J. Mockridge), sekä lohduton maailmankuva (Jules Furthmanin käsikirjoitus William Greshamin kirjasta), jossa yrittänyttä totisesti laitetaan.

Highway to hell. Tuherostaan ei niin turhan tarkka silmänkääntäjä Zeena (Joan Blondell) ja saman alan nuori pyrkyri Stanton (Tyrone Power).

Tyrone Power on Nitraatille vähän vähemmän tutuksi jäänyt Hollywood-tähti. Nitraatti on silti aika varma, että Painajaiskuja on ennen aikojaan kesken Salomo ja Saban kuningatar -leffan kuvauksia vuonna 1958 kuolleen Powerin paras hetki kameroiden edessä. Vastenmielisen Stantonin roolia Power jahtasi oikein tosissaan ja on helppo nähdä miksi. Rooli sopii hänelle kuin valettu. Jos Nitraatin pitäisi miettiä että kuka tämän olisi voinut tehdä nykyaikana, niin George Clooney tulee nopeasti mieleen.

Elokuva herätti Nitraatissa myös varsin miellyttäviä yhtymäkohtia kun se rinnasti sirkuksen kylmiltään lukemis -huijaukset, väärin käytetyn psykologian sekä uskonnot yhdeksi suureksi ihmisten nenästäveto-aparaatiksi. Viimeisintä se tietysti vesittää parilla tekstinpätkällä - tekoajankohdan huomioiden varsin ymmärrettävää. Vesitys ei silti onnistunut hämärtämään tekijöiden inehmojen osalta huomioimaa kovin oivaltavaa ja kyynistä otetta.

Sirkuksen haulikkohäihin mieltynyt voimamies Bruno (Mike Mazurki) ja salamatyttö Molly (Coleen Gray).

Painajaiskujalla on elokuvahistoriassa jännä nousujen ja laskujen historia. Leffan tuottaneen 20th Century Foxin studion johtaja Darryl F. Zanuck piti elokuvaa sen valmistuttua yksiselitteisesti luotaantyöntävänä. Kun elokuva ei lisäksi menestynyt - film noirille poikkeuksellisen kovasta budjetista ja tuotanto-arvoista huolimatta - kovin kaksisesti leffateattereissa, antoi hän vetää elokuvan aika nopeaan pois kierrosta. 

Kymmenisen vuotta myöhemmin leffa julkaistiin uudelleen, ja möikin ihan mukavasti lippuja. Samoihin aikoihin seurannut Powerin poismeno teki elokuvasta aikansa vankan tv-suosikin. Sen jälkeen elokuva suoritti melkoisen, lähes 50-vuotisen katoamistempun julkisuudesta, kunnes 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin DVD-julkaisu palautti elokuvan ainakin film noir-fanien tietoisuuteen. Sittemmin (joulukuussa 2017) Benicio del Toro on ilmaissut harkitsevansa elokuvan / elokuvan lähteenä olleen kirjan uudelleenfilmatisointia.

Lyhyestä virsi kaunis: Nightmare Alley on oiva, synkkä ja kyyninen, lähes tyylipuhdas film noir, jota ei kohdalle sattuessa kannata ohittaa. Kot kot!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Juoppohullun Päiväkirja (Suomi 2012, Lauri Maijala)

Juha Berg testaa, voiko Irwinin ämpäriin hukkua. (Joonas Saartamo)

Juha Berg on rapajuoppo. Viinanhuuruinen hauskuus saa kuitenkin kovan kilpailijan, kun Juha rakastuu. Kaikki rajat rikkova komedia perustuu Juha Vuorisen romaaniin. (YLE)

Helsingin Kalliossa majailevalla Juha Bergilla ei ole alkoholiongelmaa niin kauan kun tasaisesti vedetty jumalattoman iso viinamäärä ei lopu kesken. Parhaan kaverin Kristianin (Santtu Karvonen) kanssa dokaaminen on machon Bergin elämän primus motor.

Heikkona hetkenään Berg tekee sopimuksen vain eläinpornosta laukeavan Komisario Freemanin (Jari Pehkonen) kanssa, ja hoipertelee paikalliseen AA-kerhoon, jossa kovaluonteinen mutta sisimmältään herkkä ryhmän vetäjä Tiina (Krista Kosonen) aikoo viedä Juhalta viinan lisäksi sydämen!

Kesäinen Kallio ja Vaasankatu tarttuvat kankaalle komeasti. (Joonas Saartamo, Jari Pehkonen)

Lauri Maijalan esikoisohjaus on hurjaa ja varsin originaalia paahtoa, josta ei ilahduttavan usein tiedä mihin se on seuraavaksi menossa. Juoppohullu on mainion maagisen realismin läpitunkema elokuva, jossa toden ja harhan välillä liu'utaan vaivattomasti, kun maailmaa tarkkaillaan lähinnä Juhan juoppohulluuden prisman läpi.

Tyyli on suht harvinaista herkkua eritoten suomalaisessa näytelmäelokuvassa ja toikin Nitraatin mieleen toisen, Nitraatin vielä Juoppohullua enemmänkin kehuman pätkän Likainen Pommi. Molempia pitää rahvaiden suomileffojen homogeenisen kentän munille potkimisesta kehua ja elokuvina suositella.

Elää ja kuolla Kalliossa. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Juoppohullussa Helsingin Kallio ei myöskään juuri päivänvalossa kylve - eihän Juha Bergikään sitä silloin näe. Elokuvassa on melkein aina tulossa yö tai aamu, ellei olla taivaltamassa kesäisen yön vaatimattomassa pimeydessä. Juoppohullun itse tarinahan on tietysti maailman kuluneimpia - poika tapaa tytön etc. - jolla ei pitkälle potkittaisi ilman elokuvan originaalia lähestymistapaa.

Juoppohullulla on myös mahdottoman hyvin mietitty visuaalinen ilme (Rike Jokelan kuvaus, Harri Ylösen leikkaus, Markku Pätilän lavastus) ja hyvä teksti, joka perustuu Juha Vuorisen kulttiromaaniin. Juoppohullun ohjaaja-käsikirjoittaja Lauri Maijala oli sen ennen elokuvasovitusta jo puristanut yhden muotin läpi ohjatessaan Juoppohullun näytelmäksi vuonna 2010 Turun Linnateatterin kesään.

Kylpykaverit. (Johannes Holopainen, Joonas Saartamo, Santtu Karvonen)

Elokuvana Juoppohullu on varsin varman oloinen teos, ja pienenä yllätyksenä Nitraatti sai lukea että se oli Maijalan ensimmäinen elokuvatyö. Entistä hatunnoston arvoisemmaksi asian tekee se, että Maijalalla ei ole elokuvakoulutusta. Vaakakuppia tosin tasoittanee hyvin, että Lauri Maijala oli jo kokenut teatteriohjaaja. Mainitaan elokuvasta myös Kerkko Koskisen levoton score, joka sopii Juoppohulluun hyvin.

Näyttelypuolella Joonas Saartamo raivokkaana Juha Berginä löytää ja kanavoi oman sisäisen Turkkansa oivallisesti varsin energisessä pääosavedossa. Monipuolinen Saartamo on Nitraatin mieleisintä A-ryhmää Suomen näyttelijäkartalla. Hän jäikin Nitraatin mieleen jo aikoinaan 2000-luvun alun Menolippu Mombasaan -tekeleen parhaana asiana. Eija Ahvon poika, muuten.

Punaisen alennustarran Romeo & Julia. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Naispääosassa nähtävä Krista Kosonen ei ole suoraan sanottuna koskaan ollut Nitraatin lemppareita, mutta niinpä vain on hänellekin tässä löytynyt ihan nappirooli. Lähes tuntemattomaksi maskeerattu AA-kerhon rautainen vetäjä Tiina on *kepoisesti* Nitraatin suosikki-Kosonen. Tiinan tyhjästä ilmaantuva, räjähtävä raivokohtaus Juha Bergin motivoimiseksi juoksulenkille on Nitraatin pitkiin aikoihin hauskimpia näkemiä asioita!

Juhalla on myös paras kaveri alkohuuruisessa elämässään. Santtu Karvosen hyvin vetämä Kristian, pullean lempeä iso beta-uros alkkis. Kaksikon mukaan liittäytyy itsensä hyljätyksi kokevan Kristianin uusi leikkikaveri, Johannes Holopaisen riemukkaasti tekemä kansallissosialistinen sadomasokistihomo(!) Mikael.

Musta huumori, paras huumori.

Ihan loppuunsa asti Juoppohullu ei friikkilippuaan jaksa aivan alkunsa tasolla heiluttaa, vaan sitä ennen edessä on vääjäämätön laskuhumala. Varsinkin Tiinan poistuminen kuvioista hyvissä (vai pitäisikö sen olla pahoissa?) ajoin ennen lopun Amok-juoksua on elokuvalle menetys. Kyllä. Tässä Nitratti nyt harmittelee, ettei näe enemmän Krista Kososta. Tämmöistä tämä joskus on!

Keskimäärin Juoppohullun Päiväkirja kuitenkin todistaa, että pullosta, pillusta ja juhannusyöstä on originaalilla lähestymistavalla otettavissa irti vielä paljon mielenkiintoista tavaraa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Elonet
Traileri