Two-Lane Blacktop (USA 1971, Monte Hellman)

Se matka, ei määränpää.

2 men drag-racing across the U.S., in a '55 Chevy. Dennis Wilson's the mechanic, James Taylor's the driver. (IMDB)

Ajaja ja Mekaanikko kyntävät viimeisen päälle viritellyllä vuoden 1955 Chevyllään päämäärättömästi pitkin Yhdysvaltoja, raapien menolleen rahaa kiihdytyskilpailuista, mutta ennen kaikkea laittomista kisailuista toisten autojen kanssa. Takapenkille istahtaa jossain välissä Tyttö, joka yrittää lyödä kiilaa kaverusten elämiin, ja auton sivulle kurvaa G.T.O., jonka kanssa aloitetaan kisa osavaltioiden läpi kohti maan pääkaupunkia, jonne ensin ehtinyt saa palkinnokseen vastustajan auton.

Kuvauksesta voisi päätellä, että kyseessä on perinteinen kaahailutoimintakomedia. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Two-Lane Blacktop (joka tarkoittaa asfalttitietä) on eksistentialistinen tie-elokuva, joka todennäköisesti jättää konnankoukkuilijat kylmäksi. Blacktopin kyytiin ei todellakaan kannata istua juonta odotellen.

Etenijät. (Dennis Wilson, Laura Bird, James Taylor)

Merkkejä elokuvan todellisesta olemuksesta löytyy tukku: vaikka kisa toisen auton kanssa sovitaan, ei ketään oikein tunnu kiinnostavan sen voittaminen. Toista pysähdytään auttelemaan, aivan kuin tiet olisivat liian tyhjiä jos kisan voittaja selviäisi, ja sivupolut ja pikkutienestit kiinnostavat koko ajan itse kisaa enemmän.

Elokuvan näyttelijäkaarti on kerrassaan kiehtova. Ajajana nähdään folk-muusikko James Taylor ainoassa varsinaisessa elokuvaroolissaan. Mekaanikkona on Brian Wilsonin (josta kertova mainio elokuva blogissa vasta käsiteltiin) samaisessa Beach Boys-yhtyeessä rumpaloinut veli Dennis Wilson, myös ainoassa roolissaan. Miehet ovat mainioita. Elokuvan fiilikseen kuuluu hahmojen päällisen puoleinen yksiulotteisuus, ja nämä ei-ammattinäyttelijät sopivat tarkoitukseen mainiosti.

Leffan pääpari eli Chevy '55 ja '70 G.T.O.

Ajaja ja Mekaanikko - yhdelläkään elokuvan neljästä päähahmoista ei ole nimeä; yksi naula lisää taide-elokuvakylttiin siitäkin - ovat täysin harrastuksensa ja elämäntapansa lumoissa. Kohtaus jossa joku yrittää tulla puhumaan heille jostain heidän autoonsa liittymättömästä asiasta kesken miesten moottoriaiheisen palaverin on kuvaava.

Kaverukset eivät suhtaudu tilanteeseen tulevaan kylmästi tai ylimielisesti: häntä ei vain sillä hetkellä ole olemassakaan. Ei sillä, että dialogi olisi elokuvassa edes varsinaisesti supertärkeää. Tärkeintä on elokuvan maalaama tunnelma sanojen välissä. Tässä mielenkiintoinen kulttiohjaaja Monte Hellman onnistuu loistavasti.

Tyttönä nähdään vain pari elokuvaroolia tehnyt tuorekasvo Laurie Bird. Hänen yrityksensä sijoittaa itseään kaksikon tai G.T.O:n elämiin on tuhoon tuomittua, vaikkei se jääkään yrityksestä kiinni. Silti, Blacktopin maailmassa jokainen saa lopulta sen mitä haluaa, eikä Tyttö tee poikkeusta.

Onni on lämpöisä villapaita. (Laura Bird, Warren Oates)

G.T.O:na nähdään aina luotettava Warren Oates. Tämä loputtoman villapaitakokoelman omaava autodiletantti aikoo tempaista pojat kanveesiin, vaikkei tiedä kaaroista juuri mitään. Arvailun varaan jää sekin, mistä setä on superajokkinsa kaapinut. G.T.O:n aika tuntuu kuluvan liftareiden kyytiin poimimisessa. Ja mitä kyyditettäviä: solttuja, mielisairaita, miesprostituoituja... Harry Dean Stanton, muuten!

Jokaiselle kyytiläiselleen G.T.O. kertoo erilaisen tarinan siitä, miten hän on päätynyt hetkeen, jossa nyt on. G.T.O. tuntuukin sovittelevan erilaisia elämänkaaria päällensä kuin joku paitoja, toivossa että jokin vaihtoehdoista alkaa miellyttää häntä itseäänkin muita ehdokkaita enemmän.

Kadonnutta kaivattua.

1970-luvun alun Two-Lane Blacktop on myös nostalgiapaukku useistakin syistä. Sen kuvaama Route 66 on pienine kylineen ja niiden pienine huoltoasemineen, joiden vieressä maatilat sulassa sovussa seisovat, hyvin erilainen kuin nykyinen osavaltioiden välisten valtateiden moderni verkosto. Elokuvan biisiraitakin henkii kaipuuta: Doorsia, Kris Kirstoffersonia, Jerry Lee Lewista, Tytön hyräilemää Rollaria.

Blacktop tervehtii meitä myös Yhdysvaltalaisen elokuvanteon vuosikymmeneltä, jota moni pitää maan elokuvien taiteellisesti parhaana ajanjaksona. Pelkästään Blacktopin vuoden 1971 tarjonta on mykistävä: Kubrickin raju Kellopeli Appelsiini, Peckinpahin tyly Olkikoirat, Altmanin kaunis western McCabe & Mrs. Miller, Pakulan uusia uria uurtava etsiväleffa Klute... 

1970-luvulla mentiin taidemittarit punaisella.

...Ashbyn komedia Harold & Maude, Siegelin Likainen Harry, Allenin Bananas, Wisen scifiklassikko Andromeda Strain, Bogdanovichin The Last Picture Show, Friedkinin The French Connection, Spielbergin tv-leffa Duel, Greenin ja Spiegelin kiehtovan oudosta hyönteismokumentti Hellstrom Chroniclesta tai Peter Watsonin profetiaalisesta Punishment Parkista puhumattakaan. Blacktop kuuluu ilman muuta samaan joukkoon kaikkien näiden kanssa.

Ihanaa mikä työmaa! (Dennis Wilson 1944-1983)

Ajatelkaa, että tuolloin yksi isoista filmistudioista (tässä tapauksessa Universal) uskalsi vielä julkaista jotain näin valtavirrasta poikkeavaa. Tosin muistetaan myös se, että Universalin pomo Lew Wasserman inhosi Blacktopia ja piti huolen ettei sitä mainostettu juuri ollenkaan, mikä osaltaan johti floppaamiseen sekä elokuvan nopeaan poistumiseen leffateattereista - ja melkein yhtä nopeaan ilmaantumiseen kulttileffojen listoille.

Blacktop on myös hyvä peruste sille, miksi elokuva on yksi vahvimpia kuolemattomuuden muotoja. James Taylor voi katsella itseään loppuelämänsä nuorena, vanhentumattona Ajaja-kollina ainoassa fiktioroolissaan. Warren Oates karisti maalliset tomunsa sydämen petettyä vain kymmenisen vuotta Blacktopin jälkeen. Tässä hän kuitenkin vetää ja virnuilee siihen erittäin tunnistettavaan tyylinsä G.T.O:na, kunnes sähkö maailmasta loppuu.

Eternal summer. (Laurie Bird 1953-1979, James Taylor)

Rantapoika Dennis Wilson ajautui pahoihin huume- ja alkoholiongelmiin ja hukkui tapaturmaisesti vuonna 1983, mutta tässä hän on aina se taitava Mekaanikko, joka pitää Chevyn liikkeessä.

Laurie Birdkin on Tyttö, joka ikuisesti istuu aidan päällä siinä loppukesäisessä puolipilvisessä auringonpaisteessa kuuntelemassa kaskaksia, vaikka vain kahden muun elokuvaroolin jälkeen hän päätyikin lähtemään oman kätensä kautta New Yorkissa vuonna 1979, poikaystävänsä Art Garfunkelin asunnossa. Garfunkel ei ole ikinä täysin toipunut järkytyksestään. Miehen seuraavaa Scissors Cut-levyn takakanttakin koristi Birdin puolikasvokuva.

Kuvista puheen ollen, Blacktopin viimeinen on puhdasta elokuvaa, joka todistaa että ainakin elokuvassa voi sekä burn out että fade away.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Koirat Eivät Käytä Housuja (Suomi / Latvia 2019, J.-P. Valkeapää)

"Nyt on käynyt niin, että isi on tavannut aivan ihanan naisen." (Krista Kosonen)

Juha has lost his wife in a drowning accident. Years after he still feels numb and unable to connect with people. Meeting Mona, a dominatrix, changes everything. (IMDB)

Juha menettää vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Kunnolla käsittelemätön suru kalvaa miestä vielä vuosienkin päästä, kunnes lääkkeeksi tuntuu löytyvän haavaa haukusta tekevän sadomasokismin tarjoama hetkellinen mielenrauha.

Lunta ja syystalvea katsellaan, ennen kuin Nitraatti näki ensimmäisen hyvän elokuvan vuosimallia 2019. Jo ohjaaja Valkeapään aikaisemmat ovat osoittaneet, että kyseessä on poikkeuksellisen taitava visuaalisen puolen ohjaaja, suomitasolla käytännössä ainutlaatuinen. Tarkkaan mietityt kuvat ja väripaletti tekevät hänen elokuvistaan katsomisen arvoisia jo ihan sinänsä.

Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa. (Krista Kosonen, Pekka Strang)

Yhdessä luottokuvaajansa Pietari Peltolan kanssa Valkeapää tekee aina mielenkiintoista kuvaa, vaikkei tarina välttämättä pysykään ihan yhtä hyvin koossa. Valkeapää ei myöskään ole arka käyttämään shokkitehosteita. Siltä osastolta luvassa on tällä kertaa muutaman arvohelyn lisäksi myös oikea kruununjalokivi, joka pisti Nitraatinkin kiemurtelemaan!

Visuaalisen ilmeen ohella näyttelytyö on Koirien toinen kantava voima. Pekka Strangista on pikkuhiljaa tullut Nitraatin lemppari kotimaisten miesnäyttelijöiden saralla. Hänen tekemä Juhansa sopii erinomaisesti Strangin vahvuuksiin. Juha on yleensä varsin sulkeutunut ihminen, joten hänen mielentilojaan pitää pystyä näyttämään kovin vähillä eleillä. Strang on pystynyt aina säätelemään ilmaisun voimaansa erinomaisesti, ja Juhan laidasta laitaan menevien tunnetilojen kanssa tuo taito on erityisen tarpeellinen.

Mona ja palavan vihan aika. (Krista Kosonen)

Krista Kosonen on Nitraatille usein liika on liikaa -osastoa, mutta tässä Valkeapää tuntuu vetäneen - tai ainakin auttaneen Kososta vetämään - suitset asiaankuuluvasti varsin tiukalle. Vihaa (ja itseinhoa?) kihisevä työminäinen fysioterapeutti ja oman aikansa Mona-domina on se Koirien varsinainen elävä käyttövoima, Juhasta kun ei tuohon tehtävään ole.

Molempien roolitöitä tukee myös lavastus: Juhan sokkeloinen, ahdas ja paljas koti versus Monan korkea, vanha, pimeä ja nuhjuinen kerrostaloasunto joutuvat kertomaan paljon myös molempien hahmojen sielunelämästä. Erityisen tarpeeseen se tulee Monan kanssa, koska katsojille ei kerrota mikä Monan on ajanut S&M:n - paino S:llä - pariin. Samassa yhteydessä onkin luontevaa mainita lavastaja Kaisa Mäkisen hyvä työpanos, johon lukeutuu myös Monan mielenkiintoisia yksityiskohtia sykkivä punamusta dominokellari.

Sivurooleissa Ilona Huhta tekee riittävän Juhan äidittömänä tyttärenä Ellinä, joka teini-ikään ehtiessään jää varsin yksin, kun sairaasta ja ahdistuneesta isästä ei enää oikein ole isäksi. Kuten Valkeapään edellisessäkin elokuvassa He Ovat Paenneet (2014), maailmassa ei nuorelle löydy tälläkään kertaa tukea muusta kuin toisesta nuoresta.

Sukellus taivaaseen. (Pekka Strang, Ester Geislerová)

Hymyilevästä Miehestä tuttu Oona Airola tekee raikkaan Sadun, joka on Ellin musaopettaja ja Juhan deitti. Satu tuo elokuvaan sellaisen S&M-fantsuille vieraana outoutena kikattavan perusjantterin kuvan.

Suurimmasta rooliyllätyksestä vastaa puolestaan elokuvan ja tv:n moniosaaja Jani Volanen, jota ei Nitraatin ennakko-odotuksista huolimatta nähtykään maski päässä dominasalin lattialle paskantavana törkeyksien latelijana. Epäilemättä pilke silmäkulmassa Volanen onkin roolitettu Paulina - Juhasta huolestuvana työkaverina - elokuvan 'normaaleimmaksi' ja ongelmattomimmaksi hahmoksi!

Koirat saa hatunnoston myös siitä, että se onnistuu viemään tarinaansa S&M-maailmassa vakavalla naamalla. Kun katsoja ymmärtää melkein heti alusta Juhalle kuristumisen aiheuttaman happivajeen vievän tämän aina hetkeksi lähemmäs edesmennyttä vaimoaan, ei Monan dominointi tunnu mitenkään koomiselta. Toiveeksi jää lähinnä se, että mies selviää koettelemuksestaan hengissä. Juhan kikattava naisystävä jää naurunsa kanssa ilman katsojan taustatukea, mikä on saavutus sinänsä.

Escape to victory. (Pekka Strang)

Koirien taiteellisesti keskimäärin varsin korkeatasoinen tuotantoyhtiö Helsinki-filmi joutui ironisesti suitsimaan elokuvan tuotantohintaa kuvauttamalla sen Latvian pääkaupungissa Riiassa. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, miten vaikea vähänkään valtavirrasta poikkeavalle on saada yhtä aikaa rahoitus ja kauttaaltaan kotimaiset tekijät sekä siitä, miten varman päälle Suomessa kuten muuallakin nyt tehdään. Myös toinen myöhäisvuoden erikoisemmista ensi-illoista, epäonnistunut pienimuotoinen epookkidraama Marian Paratiisi jouduttiin tekemään ulkomailla (Virossa).

Koirien loppua voitaneen pitää ambivalenttina. Onko se vapautusta estoloista ja angstista, vai viimeinen ja peruuttamaton valheeseen uppoaminen? Nitraatti kallistuisi jälkimmäiseen vaihtoehtoon: psykiatria ja / tai lääkitys kuulostavat pitkässä juoksussa toimivammilta vaihtoehdoilta. Mutta toisaalta, Nitraatti ei olekaan Juha.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri