Kuvia korville: Nitraatin kuunnelmakatsaus

Painetaan play-nappia!

Nitraatti diggailee kuunnelmia. Ne ovat oma taiteenlajinsa, joissa mielikuvitus pääsee maalaamaan ne parhaat kuvat. Hyvän kuunnelman luominen vaatii paljon työtä tekijöiltään ja keskittymistä kuuntelijoiltaan. Se on vähän kuin lisäarvottoman ja liukuhihnamaisen äänikirjan eläväinen, elokuvamainen versio. 

Äänikirjojen funktio on muutenkin Nitraatille käsittämätön: luku- ja kirjoitustaitoa rapauttavia hutaisuja, joita kulutetaan surutta muun tekemisen lomassa? Eikö toinen ihminen lue vain lukutaidottomille kuten pienille lapsille, tai lukemaan fyysisesti kykenemättömille? Mutta nyt alkaa eksyä aiheesta, nyt alkaa eksyä aiheesta...

Tässä siis tulee Nitraatin katsaus lähinnä Yle Areenasta kuunneltavissa olevaan YLE:n Radioteatterin kuunnelmien parhaimmistoon ja maininnat hyvistä, toistaiseksi ohjelmistosta puuttuvista, mutta sinne taas ehkä ilmestyvistä kuunnelmista. Järjestys on molemmissa listoissa nouseva.

KUUNNELTAVISSA:

#5: Pimeyden Vasen Käsi (1993)

Ursula K. Le Guinin klassiseen 1960-luvun lopun scifiä, fantsua, politiikkaa ja seikkailuromaania seikottavaan kirjaan pohjautuva viisiosainen, pikkaisen päälle nelituntinen sovitus toimii hyvin. Jussi Lampi vetää pääroolin. 8/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

 

#4: Kova Kuin Kivi (1992)

Ruth Rendellin jäätävä rikosromaani vuodelta 1977 saa hienon, rikosraporttimaisen käsittelyn. Lukutaidottoman palvelijatar Eunice Parchmanin ja tekouskovaisen Joan Smithin amok-juoksun tulkkaavat upeasti Liisa-Maija Laaksonen ja Marjukka Halttunen. 

Tämä luokkasodan ja murha-ei-niin-mysteerin risteymä on ollut mielenkiintoisesti yleensä aiheista syttyville briteille liikaa, koska minkäänlaista leffa- tai tv-sovitusta eivät ole kirjasta ikinä saaneet aikaiseksi. Jenkit ja ranskalaiset ovat tosin viritelleet omat, unohdettavat kyhäelmänsä. Onko asia läsnä liian epämukavana ja paljaana? 9/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

#3: Veljeni Leijonamieli (1976)

Astrid Lindgrenin rakastetun lastensadun / fantsukirjan kaksiosainen kuunnelmasovitus on hienoa työtä. Nangijalaaksossa elävät, seikkailuun temmattavat veljekset Joonatanin ja Korpun vetävät kerrassaan nautittavasti Elina Salo ja Leena Uotila. 9/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#2: Sinuhe Egyptiläinen (1982)

Mika Waltarin suuri seikkailuromaani - Nitraatin ykköspallisuosikki yhdessä Tolkienin Sormusten kanssa, muuten - sai upean, jättimäisen 22-osaisen ja 20-tuntisen suurtuotantokuunnelmaversionsa. 

Näyttelytyön tasokkaasta runsaudenpulasta mainittakoon vaikkapa Veikko Honkasen onnistunut Sinuhe ja Erkki Luomalan riemastuttava Kaptah, mutta Nitraatin suosikki on Heikki Heinon voimallinen Horemheb. Kuunnelma on täysverinen klassikko siinä missä kirjakin. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#1: Linnunradan Käsikirja Liftareille (1984-1995)

LKL kertoo Maan asukin Arthur Dentin koomisista scifiseikkailuista maailmankaikkeudessa sen jälkeen, kun Maa on tuhottu intergalaktisen ohitustien vuoksi. 

Kauttaaltaan erinomaisesti roolitetussa kuunnelmasarjassa Heikki Kinnunen on unohtumaton kertojaääni, Pekka Autiovuori nappiin osunut Dent ja mainitaan vielä vaikka Esa Saarion itsetuhoinen androidi Marvin. Nitraatin kaikkien aikojen suosikkikuunnelma, kirjakin ihan parhaimmistoa. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli (otteita kuunnelmasta)
YouTube (osat 1-4/25)
Kuunnelma (Yle Areena) (ei kuunneltavissa tätä kirjoittaessa)

EI-KUUNNELTAVISSA:

#6: Frankenstein (1997)

Suomisovitus Mary Shelleyn klassisesta goottikauharista. Pekka Huotari voipuu tohtorina, Pauli Poranen hirviöi. 8/10.

Areena

 

 

 

#5: Dracula (1997)

Toinen Esko Salervon 1997 ohjaama klassisen goottikauharin kuunnelmaversio. Aarre Karén Draculana, Ismo Kallio on van Helsing. Toimii! 8/10.

Areena

 

 

 

#4: Neurovelho (1995)

Kirjailija William Gibsonin cyberpunklassikko tehtiin radiomuotoon ysärin puolivälissä. Harri Leskinen on Case, Mollyna cooleilee Erja Manto, Matti Pellonpää kertoo. Mikael Sieversin täyteenahdettu ohjaus on varsin tekoaikansa kuuloista. 8/10.

Areena

 

 

#3: Salainen Planeetta (1986)

Tom Wentzel on ruttuiselle planeetalle laskeutuva astronauttiagentti Tichy tässä scifikirjailija Stanislaw Lemin nokkelaan antikommunistiseen teokseen perustuvassa tieteiskuunnelmassa. 8/10.

Areena

 

 

#2: Jääkuvia (1997)

Kristian Smedsin kerrassaan onnistunut kuunnelmaversio lavallakin nähdystä. Lyhyissä tarinoissa tavataan kourallinen 1990-luvun lamassa kipuilevia ihmisiä, joista Nitraatin mieleen on erityisesti jäänyt lastensa vääriä syntymäpäiviä epäonnen lottonumeroinaan kiroava tragikoominen äiti. 9/10.

Areena

 

 

#1: Ruusun Nimi (2011)

Umberto Econ kiehtova historiallinen murhamysteeriromaani sai kolmiosaisen kuunnelmamuodon Vilppu Kiljusen osaavissa käsissä. 

Kari Heiskasen esittämä älyn ja logiikan William of Baskerville taittaa sanan säilää Ville Virtasen myrkyllisen Burgosin Jorgen kanssa. Aaro Wichmann on Williamin apuri, nuori Adso ja Esko Salminen kertoo vanhana Adsona. Viime vuosikymmenen Radioteatterin parasta A-ryhmää. 9/10.

Areena

Tenet (UK / USA 2020, Christopher Nolan)

Nimeni on James, Bond James.

Armed with only one word, Tenet, and fighting for the survival of the entire world, a Protagonist journeys through a twilight world of international espionage on a mission that will unfold in something beyond real time. (IMDB)

Chris "Interstellar trailer 3" Nolanin uutukainen on viimeinkin nähnyt päivänvalon, vaikka korona heittelikin kapuloita rattaisiin. Paikallisen Bio Rexin koronalinko tuskin lisäsi virustuskaa; salissa kun oli Nitraatin lisäksi vain kaksi muuta ihmistä. Hyvin epätodellinen miljöö kesäisen blockbusterin tarkastukselle, ja linjassa elokuvan luultavasti pikkuisen pettymykseksi jäävien lipputulojen kanssa. Toisaalta tämä aika on elokuvateattereille kauniisti sanottuna haastavaa muutenkin.

Tenet on agentti- ja scifileffojen risteytys, jossa John David Washingtonin esittämä nimetön kaiffari joutuu kimuraisen aikasodan ja maailmanlopun pysäytyshommiin. Apuna pyörii sekalainen seurakunta auttajaa ja estäjää - tulevaisuus kun ulottaa kätösiään tänne omaan menneisyyteensäkin, eli meidän nykyisyyteemme.

Tenetin huima, yli 200 miljoonan dollarin budjetti ei-supersankarileffalle on yksi historian korkeimpia. Se on nyt maailman kallein leffa, jonka pääroolissa on ei-valkkari näyttelijä. Raha on hyvin kankaalla niin todella näyttävien stunttien kuin alati vaihtuvien korskeiden paikkojenkin muodossa; kuvauksia teehtiin Tanskassa, Virossa (kateellinen - niin lähellä!), Intiassa, Norjassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

"We live in a twilight world." Get it?! Get it!? (Robert Pattinson, John David Washington)

Näyttelijät eivät ole Tenetin vahvuus. Kuten BlacKkKlansmanissakin (2018, hyvä Jasper P.!), John David Washington omaa kyllä presenssiä, muttei karismaattista sellaista. Kenneth Branagh esittää hänen vastapeluriaan Andrei Satoria täydessä "raivoisa fatalistinen asekauppaa tekevä ahne ryssäoligarkki" -moodissa. 

Vain nuoruutensa muistelussa hän pääsee hetkeksi piipahtamaan sellaisiin tunnetiloihin, joissa hahmon olisi suonut operoivan läpi koko leffan. Branagh on taitava, joten en pistä epäonnistumista hänen kontolleen, vaan katson kohti käsikirjoittaja-ohjaaja Nolania. Aaron Taylor-Johnson mosurikapiainen Ivesina on tyydyttävä muttei kovin karismaattinen, joten hänen kohtauksissaan Washingtonin kanssa on tiettyä symmetriaa.

Parhaiten ukkokööristä suoriutuu - Nitraatin näkemisien perusteella muuten jälleen kerran - Robert Pattinson, joka parantaa tekemisen tasoaan leffa leffalta ja on jo ajat sitten saanut karistettua päältään Twilightin valopölyt. Tämän tekemä Bondin, Q:n ja M:n hiukan mystinen risteytys olisi Nitraatista saanut olla kernaasti vaikka elokuvan päähenkilö - tosin kyllä hänen valkokangasaikansa on sivuosaksi silti varsin rouhea.

Tieto lisää tuskaa. (Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh)

Naisille jää Tenetissä musta pekka käteen. Clémence Poésyn tiedenainen jää mielenkiintoisista Q-viboistaan huolimatta pelkäksi cameoksi. Intialaisen Dimple Kapadianin vetämä sinänsä kohtalaisen kokoinen sivurooli koostuu lähinnä juonen selittämisestä perma-hämillään vaeltavalle John David Washingtonin esittämälle päähenkilölle.

Ikävintä on Elizabeth Debickillä, jolla on myös leffan suurin naisrooli Kat'ina, Andre Satorin kärsivänä ex-vaimona. Kat'in pääasiallinen tehtävä leffan aikana on tulla potkituksi, ammutuksi ja hakatuksi. Tämän puuhan vihaamisen lisäksi hänellä on elokuvassa vain yksi ainoa luonteenpiirre: rakkaus poikaansa kohtaan. Pojalla ei tosin elokuvassa tietenkään ole yhtään ainoaa vuorosanaa.

Kaiken kukkuraksi Debicki teki käytännössä saman roolin jo muutama vuosi takaperin kerran katsottavassa The Night Manager (2016) -minisarjassa, jossa hän esitti *köh* asekauppiaan vaimoa ja lapsen äitiä. Hänen yhteiset herkiksi tarkoitetut kohtauksensa John David Washingtonin kanssa kukkivat myös pellollisen tahatonta huumoria, Washingtonin päätä lyhyemmän pituuden vuoksi. Itse asiassa sama tapahtuu myös Branaghin seurassa, tuoden Kat'in ja Andrein ahdistaviin kohtauksiin tahatonta ja harmillista vapauttavaa energiaa.

Stunttien kuvausta Virossa.

Pienenä plussana voisi tosin mainita sen, että elokuvan onnistunein siro maaginen hetki liittyi Debickin näennäiseen throw away -vuorosanaheittoon. Siinä missä eräs iso paljastus kohdatuista hahmoista oli aivan ilmiselvä heti kun se alkoi tapahtua, onnistui tämä vetämään maton Nitraatin jalkojen alta. Vähän kuin taikurien idea, jossa katsoo vain sinne mihin taikuri haluaa sinun katsovan. Good show!

Hyvää kuten aina on Nolanin ohjaustyö. Nitraatti ei edes tiennyt miten oli kaivannut nautinnollista kuvaa kiitotielle tippuvista kultaharkkovuorista! Tuo Osloon sijoittuva lentokoneturma ja Tallinaan sijoittuva useiden rekkojen suorittama ryöstö-operaatio ovat komeaa katsottavaa, eivätkä vähiten sen ansiosta että cgi pysyy aika pitkälle poissa tapahtumia pilaamasta ja kameran edessä näkyvä todella tapahtuu. 

Lisäksi päähenkilön ensimmäiset kohtaamiset aikamatkailun kimuranttien piirteiden kanssa ovat varsin tislaamatonta sense of wonderia alkaen poimituista luodeista, jatkuen takaperin lentelevinä lokkeina ja matkaavina laivoina, kitkasta, tuulesta ja lätäköistä puhumattakaan.

Musta tuntuu. (John David Washington)

Elokuvan loppupuoli alkaa kuitenkin hajota käsiin. Ensinnäkin juonta on suht vaikea seurata, kun kaoottiseksi yltyvä kuvakerronta ei enää suostu asiassa auttamaan, ja hahmojen dialogin epäselvyys ja nopeus alkavat kasvaa. Lisäksi katsojat tiputetaan loppuratkaisun ajaksi maailman happoisimpaan Counter Strike -erään, jossa kymmenittäin / sadoittain mosureja luistelee etu- ja takaperin hiekkakuopassa. 

Tunnelma on ihan yhtä sekava kuin miltä tuo kuvaus kuulostaa, eikä Jennifer Lamen hermostunut leikkaus auta asiaa millään tavalla. Nolanin tavanomainen leikkaaja Lee Smith oli väkertämässä 1917 (2019) -leffan parissa. Ymmärtäähän sen; aika vastustamaton ammatillinen haaste tuollainen (näennäisesti) yhdellä otolla etenevä elokuva leikkaajalle varmaan on. Hiekkakuopan aikaan Tenetin alun sense of wonder on vaihtunut tunteeseen kuin kelaisi dvd:tään takaperin tuplanopeudella. 

Muusta teknisestä puolesta sen verran, että Ludwig Göranssonin hakkaava, pomppiva ja välillä maalaileva elektroninen score sopii Tenetiin mainiosti. Nolanin luottomies Hans Zimmer ei millään ehtinyt tehdä tätä ja Dyyniä (2020) yhtä aikaa. Valinnan ymmärtää, koska Dyynistä voi Zimmerille hyvässä lykyssä muodostua leffasäveltäjä Howard Shoren LotRin kaltainen prestigeprojekti.
 

Washingtonilla tässä sama ilme kuin Nitraatilla hänen miettiessään sitä, että miksi elokuva ei vastaa kaikkein mielenkiintoisimpaan kysymykseensä: miten tulevaisuuden ihmiset kommunikoivat menneisyyden ihmisten kanssa? (John David Washington, Christopher Nolan)

Jo Dunkirkin (2017) aikoihin Nolan sanoi että kyseisen leffan aikakikkailu meinasi karata häneltä käsistä. Tenetissä se kyllä jo karkaa. Itse asiassa koko Tenet on 200+ millin dollarin Bond-versio Primerin (2004) perusajatuksesta. Muuten, Primer on loistava elokuva, jonka budjetilla ei olisi Tenetin työryhmälle ostettu edes irtokarkkipusseja. Nitraatin lämmin suositus.

Nolan on aina ollut ohjaajana erinomainen ja käsikirjoittajana ei niinkään. Samat vaivat toistuvat Tenetissä. Nolanin olisi pitänyt tajuta, että ryöstöelokuvien toimiva kaava on syystä kaava: ensin suunnitellaan keikka, ja sitten seurataan sen toteutumista, joten katsoja tietää mitä jännittää. 

Kun tämä käännetään toisinpäin, on päällimmäinen tunnetila hämmentynyt epätieto, ei eläytyminen. Toisaalta arvostan Nolania suuresti siksi että hän luotti siihen, että katsojat pystyisivät seuraamaan Tenetin juonta. Ainakaan häntä ei pääse syyttämään yleisön aliarvioinnista!

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri