The Taking of Pelham One Two Three / Pelham 1-2-3 Kaapattu (USA 1974, Joseph Sargent)

Paniikkilinja 1, kaikki kyytiin! Hieno leffajulkkakin, sano.

Four armed men hijack a New York City subway car and demand a ransom for the passengers. The city's police are faced with a conundrum: Even if it's paid, how could they get away? (IMDB)

Neljä päättäväistä ja tuhmaa älykkään pomonsa luotsaamaa miestä pistävät tämän suunnitelman käytäntöön ja kaappaavat new yorkilaisen metrojunan matkustajineen, vaatien miljoonan lunnaat panttivangeistaan. Vastassa on paitsi New Yorkin kankea byrokraatti-aparaatti, myös neuvokas ja kylmäpäinen joukkoliikennepoliisin luutnantti Garber.

Herra Sininen, pääkonna. (Robert Shaw)

Pelham One Two Three on mainiota ja tislaamatonta 1970-luvun amerikkalaista toimintaviihdettä. Tuota vuosikymmentä pidetään yleisesti amerikkalaisen elokuvan parhaimpana, eikä Nitraattikaan juuri väitä vastaan, vaikka 1930- ja -40 luvut kolahtavat myös, eikä 1980-2010 -luvuissakaan ole paljon valittamista. Pelhamissa on muikeaa 1970-luvun nuhjuisen Nykin tunnelmaa parhaimmillaan, kuten myös kyseisen vuosikymmenen yleistä leffafiilistä.

Nykissä kuvaaminen oli vaatimus josta elokuvan tuottajat onneksi pitivät kiinni kynsin ja hampain, vaikka joutuivatkin vääntämään New Yorkin joukkoliikenneviranomaisten kanssa luvista ja ottamaan mittavat vakuutukset vaarallisten kuvauspaikkojen, mutta ennen kaikkea niiden pöpien varalta jotka saattaisivat yrittää samaa mitä elokuvassa näytetään.

Sähellyksen kontrollikeskus. (Walther Matthau)

Leffan nimi on puhtaasti lähtöasema (Pelham) ja lähtöaika (1:23). Oikeassa elämässä Pelhamista ei muuten leffan jälkeen lähtenyt vuosiin mikään vuoro tuohon aikaan yhtenä pöpien päähänpistojen suojatoimenpiteenä, eikä myöhemminkään tuota lähtöaikaa ole sieltä suosittu.

Pelhamin roolitus on mainio. Walter Matthau kyynisenä pollariluti Garberina ja Robert Shaw nerokkaana konnana herra Bluena ovat nappivalintoja. Sivuosatkin tarjoavat hyvää: Jerry (Benin isä) Stiller toisena liikennepollariluti Patronena on hauska ja hänelle on annettu yksi käsiksen hauskimpia heittoja Kuubaan lentävästa junasta(*). Lee Wallace kireänä ja epäsuosittuna pormestarina hihityttää, kuten myös Tony Roberts hänen paljon skarpimpana ja pätevämpänä kilpimiehenään.

Herra Ruskea, tuo yrmeä konnari. (Anna Berger, Michael Gorrin, Mari Gorman, Earl Hindman, Thomas La Fleur, Carolyn Nelson, Eric O'Hanian, Lucy Saroyan,William Snickowski)

Erikoismaninta muillekin erinomaisille konnille: Martin Balsamin muita herkempi herra Green, Hector Elizondon muita hullumpi herra Grey ja Earl Hindmanin muita hitaampi herra Brown. Jos värikoodaus kuulostaa tutulle, ajattelet varmaan Quentin Tarantinon Reservoir Dogsia, jossa Tarantino käytti samaa kunnianosoituksena tälle leffalle. Idea oli muuten Pelhamin kässäröijän Peter Stonen oma; värikirjoa ei lähdekirjasta löydy.

Työhaalarimies Joseph Sargent ohjaa ihailtavan näpäkästi uransa hienoimpana saavutuksena. leffa toimii (parhaassa mielessä) piirretyn logiikalla, etenee tiukasti kuin juna (heh) ja tähtää ennen kaikkea katsojansa viihdyttämiseen. Myös lippuluukuilla Pelham oli kansan mieleen.

Joseph Sargent (1925-2014) ohjasi mm. tämän kultakimpaleen ja... ööhh... leffamuotoisen kakkakimpaleen, eli Tappajahai nelosen.

Paljon tuosta ansiosta lankeaa myös Peter Stonen käsikirjoitukselle. Tämä on päkertänyt John Godeyn niin ikään hyvin menestyneestä kirjasta päälle päin loogiselta vaikuttavan, näppärän ja mustan huumorin sävyttämän mainion tekstin sekä toiminnan rungon.

Leffa on suht uskollinen kirjalle, tosin Garberin roolia on isonnettu ja junan kaappausmetodia viety kohti kuvitteellisempia muotoja, jotta mahdolliset tollojen tosielämässä tapahtuvat toisintoyritykset olisi estetty jo alkutekijöissään.

Stonen kässäri ja sen avulla itse elokuva myös onnistuvat varsin harvinaisessa tempussa, eli olemaan lähdekirjaansa parempi. Gone Girl (2014), Hohto (1980), Tappajahai (1975) Blade Runner (1982) ja Children of Men (2006) ovat muita vastaavia Nitraatille heti mieleen tulevia esimerkkejä. Pelham on muuten sittemmin filmatisoitu pari kertaa uudestaankin, mutta ei niistä sen enempää.

Nuhjunyki, vuosimalleja 1973-74. Vilahtaapa yhdessä sen kuvista myös Taksikuskin taksimiesten kahvila.

Mainita täytyy ehdottomasti myös David Shiren upean napakka sävellystyö: pomppiva ja hypnoottinen jazzfunk luo oivan pohjan tiukalle rikosdraamalle. Yksi Nitraatin lempparileffasävellystöitä kautta aikojen! Tekniikan puolella Pelham hyötyi uusista kuvausavuista jotka mahdollistivat paremmin vähäisessä valossa kuvaamista. Nämä tulivat tietty tarpeeseen pimeissä metrotunneleissa leffaa tehtäessä.

Nitraatti on ennenkin pitänyt Pelhamia mainiona, mutta viimeisin uusintakatselu hinasi sen täysien pisteiden elokuvaksi. Kun Nitraatti leffan loputtua hekotteli mainiolle lopulle(kin) ja kysäisi ohimennen itseltään, että mitä tähän leffaan voisi lisätä jotta se paranisi tai mitä siitä voisi ottaa pois jotta se paranisi, oli vastaus molempiin ettei mitään. Kombona yksi varmimpia merkkejä täysien pisteiden leffasta.

Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri
Asiallinen fanimusavideo

(*) "Neiti, apua on tulossa", joogajunanpysäyttäjä ja aivastusreaktio ovat ihan yhtä hyviä tai vielä parempia!

The Twilight Zone / Hämärän Rajamailla (USA 1985-1989)

Meiltä löytyy kaikkia kolmea genreä: kauhua, scifiä ja fantasiaa.

Twilight Zone on scifi-, kauhu- ja fantasia-antologiasarja, jonka suurin ja kaunein versio nähtiin jo 1950-60 lukujen vaihteessa ja jonka alkuperäisversio on Nitraatistakin yksi parhaita tv-sarjoja ikinä.

Vuoden 1983 Steven Spielbergin masinoima Twilight Zone - elokuva ei ollut suuri hitti, mutta jotenkin se sai CBS tv-kanavan arvelemaan, että olisi vaivan arvoista pyyhkäistä pölyt kanavan omistamista oikeuksista ja tehdä uusiksi Twilight Zonea tv-sarjamuodossa.

Nostalgian voima yliarvioitiin myös tv-sarjapuolella. Vaikkei 1950/60-lukujen klassikkosarjakaan ollut mikään yleisömenestys, tämä kasarisarja alkoi nopeasti hävitä katsojamäärissä muiden kanavien samanaikaiselle tarjonnalle. Asiaa ei auttanut sekään, että sarjaa esitettiin aluksi liian aikaisin, ja sen rankemmat osat karkoittivat varmasti perhekatsojia tv:n äärestä.

Koko perheen apokalypsi.

Katsojien vähyydestä johtuen sarja peruttiin kahden kauden jälkeen, tosin syndikaatiota varten sarjaan kuvattiin hutiloiden ja halvalla kolmas kausi Kanadassa.

Mitään suoria uusintaversioita vanhoista klassikko-osista ei onneksi tarjota, vaan 1980-luvun Twilight Zone kertoo vain uusia tarinoita. Myös formaatti on noin puolet sarjan kestosta kiehtova ja hyvin harvoin nähty: yksittäiset tarinat saattavat kestää alle 10 minuuttia tai lähes 40 minuuttia, tarinan vaatiman ajan mukaan. Tarinoita sarjassa on kaiken kaikkiaan 110 kappaletta.

Nitraatti katsasti uudelleen pitkähkön tauon jäljiltä tämän kasarin uudelleenlämmittelyn. Sarja on sittemmin herätetty henkiin parikin kertaa. Aika oli kyllä kullannut aika vahvasti Nitraatin muistoja. Aikoinaan mainiolle tuntunut tekele oli nyt nähtynä aika kiikkerä viritys, jossa epätasaisuus on päivän sana. Noin kolmenkymmenen katsottavan tai sitä paremman tarinan lisäksi mukana oli useita kymmeniä heikkoja osia.

Ikkuna keskinkertaisuuteen.

Vahvasti tehosteisiin (jotka ovat suurimmaksi osakseen korkeintaan välttäviä, usein surkeampia) luottaneet osat olivat vanhentuneet huonoiten, tekstiin enemmän nojaavat olivat puolestaan kestäneet aikaa parhaiten. Usein myös osan lyhyys on hyve: Nitra voi hyvin kuvitella, miten jotkut näistä osista venytettäisiin nyt pitkästyttäviksi kuusituntisiksi minisarjoiksi.

Sarjan parin ensimmäisen kauden riittävän hyvä budjetti näkyy varsinkin alussa, kun siinä vilisee niminäyttelijöitä (mm. Bruce Willis, Morgan Freeman, Frances McDormand), nimiohjaajia (mm. Wes Craven, William Friedkin, Joe Dante) ja tunnettuja kirjoittajia (mm. George R.R. Martin ja Harlan Ellison). Grateful Dead väkerti sarjan uusitun tunnarin.

SARJAN 20 PARASTA OSAA

Nitraatti käy alla läpi sarjan 20 suosikkitarinaansa. Järjestys on nouseva. Listalla mainitaan sijoitus, osan nimi, kauden ja osan numero, sekä tarinapuolen osaan tehneet: t = tarina, kk = käsikirjoitus. Jos toista ei mainita, sekä tarina että kässäri ovat samasta / samoista kynistä.

#20: The Last Defender of Camelot (1x24, Roger Zelazny t., George R.R. Martin kk.)
Pyöreän Pöydän Ritarien legendojen myyttiset hahmot nykyajassa ja heräävä Merlin. Osa valloittaa ennen kaikkea hupaisalla ja revisionistisella Morgana Le Feyllään (Jenny Agutter), joka olisi kirjan ja tai muun oman kokonaisen teoksensa arvoinen. Ehkäpä sellainen jo on tehtykin, Nitraatin pitänee tutkia.

#19: Profile in Silver (1x20, J. Neil Schulman)
Aikamatkaava professori ei malta olla sorkkimatta tapausta JFK, uhaten aiheuttaa maailman ja maailmojen lopun. Mielenkiintoisesti samoilla vesillä liikkuva kuin lähes 30 vuotta myöhemmin Stephen Kingin aiheesta väkertämä kirja 11/22/63, yksi Kingin parempia myöhäistuotantoja.

#18: The Cold Equations (3x16, Tom Godwin t., Alan Brennert kk.)
Tylytystä tähtienvälisessä avaruudessa, kun hätätila vaatii kovia keinoja. Yksi harvoja sarjan loppupuolen onnistumisia. Osan suurin heikkous on liian runsas lavastus, jonka takia nörteillä on riittänyt tarinan käänteistä whataboutismia.

#17: Dreams for Sale (1x02, Joe Gannon)
Lyhyestä virsi kaunis. Matrixia puolitoista vuosikymmentä ennen Matrixia, kun wanha säihkysilmä Meg Foster kokee piknikillään erikoisia.

#16: Quarantine (1x17, Philip DeGuere Jr. & Steven Bochco t., Alan Brennert kk.)
Tulevaisuuden hippikommuunimaailma herättää wanhojen aikojen insinöörin syväjäädytyksestä: arvatenkin edessä on jotain, mitä futuristiset mariaohisalot eivät itse halua tehdä. Toimivaa tavaraa.

#15: To See The Invisible Man (1x16, Robert Silverberg t., Steven Barnes kk.)
Vaihtoehtomaailmassa rikoksen rangaistus on sosiaalinen eristäminen. Helppo nakki, ajattelee Mitchell Chaplin, mutta ei se ihan niin mene. Yllättävän humaaani tarina ja Cotter Smithin hyvä päärooliveto.

#14: Healer (1x03, Alan Brennert)
Murtovaras saa haltuunsa mystisen parantavan kiven, jolle olisi monta muutakin ottajaa, monella eri motiivilla. Osan käsikirjoittaja otti nimensä lähetysversiosta pois, niin huonosti näyteltynä ja ohjattuna hän tätä tarinaa piti. Nitraatti esittää eriävän mielipiteensä. Varsin jees moraliteettitarina ja Eric Bogosian pääosassa ihan ok.

#13: Examination Day (1x06, Henry Slesar t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Kuten melkein sarjan kaikki muutkin scifit, on myös tämä melkoinen tylytys. Nokkela natiainen on aloittamassa ilmeisen tärkeää tasokoetta tulevaisuuden valtiossa ja vanhempia jännittää jostain syystä tavattomasti. Onko luvassa dystopiaa vai utopiaa? Arvannette.

#12: Dealer's Choice (1x08, Donald Todd)
Sarjan herkkuosastoa, kun mainio näyttelijäkaarti (Morgan Freeman, Dan Hedaya, M. Emmett Walsh, Garrett Morris ja Barney Martin) vetää tarinaa New Jerseyläisestä ukkeleiden kortti-illasta, johon saapuu rikinkatkuinen ja kutsumaton vieras.

#11: I of Newton (1x12, Joe Haldeman t., Alan Brennert kk.)
Hauska kauhukomediavälipala, jossa wanha kehno saapuu tarjoamaan yliopistoprofessorille matematiikka-apua, vaatimattomalla sielun hinnalla. Ron Glass on mainio piru ja Sherman Hemsley hauska sanoissaan varomaton proffa.

#10: The Toys of Caliban (2x05, Terry Matz t., George R.R. Martin kk.)
Yhdessä Nightcrawlersin (kts. alla) kanssa sarjan tylytys-osastoa ja Martinin Thrones-maineen veroista tekemistä, kun vanha aviopari yrittää tuskaillen pärjätä tyhjästä materiaa luovan idioottilapsensa (Shakespeare represent!) kanssa.

#09: Need to Know (1x21, Sidney Sheldon t., Mary Sheldon kk.)
Pienessä maalaiskylässä väki alkaa seota, kun tieto maailmankaikkeuden tarkoituksesta leviää. Erittäin toimiva Zone, joka on kuin osa seuraavan vuosikymmenen tv-menestystä X-Filesia 15 minuutissa. William Petersen ja Frances McDormand vetävät oman elämänsä Mulderina ja Scullyna. Liekö yksi Radioheadin musavideoistakin saanut innoitusta tästä osasta?

#08: Devil's Alphabet (1x22 Arthur Gray t., Robert Hunter kk.)
Lovecraftmaista meininkiä, kun 1800-luvulla herrasmiesten puolisalaseura kirjaa itselleen elämän ja kuoleman rajan ylittäviä sääntöjä. Hyvä ensemble ja ilmapiiri.

#07: Red Snow (1x21, Michael Cassutt)
KGB lähettää miehensä Siperian perukoille tutkimaan karkoituskylän outoja tapahtumia. Muikeaa atmosfääriä ja makoisaa lavastusta, sekä erittäin tyydyttävät pääosat George Dzundzalta ja Victoria Tennantilta. Tämä näppärä vampyyritarina voinee hyvinkin olla yksi innoite myöhemmälle 30 Days of Nightille ja sen jatko-osille, sekä tietysti alkuperäiselle sarjikselle, johon leffat perustuivat. Synkemmällä lopulla varustettuna Red Snow olisi ennustanut oligarkit.

#06: Private Channel (2x29, Ed Redlich)
Varhaisteini-Nitraatin suosikkikasarizoneja, toimii vieläkin. Kuulokkeet päässä rummutteleva nutipääteini (Scott Coffey) lähtee lentomatkalle, jolla tämän viallinen radio alkaakin syytää nutipään korvakäytäviin kanssamatkustajien ajatuksia. Matkailunähtävyyksiin lukeutuu myös harvinaisuus, eli valkkariterroristi (Andrew Robinson). Miinuksia vähän liian pliisusta lopetuksesta.

#05: But Can She Type (1x13, Martin Pasko & Rebecca Parr)
Sen verran Nitraattikin on sihteerin hommia paiskonut, että tarina työn uuvuttamasta sihteeristä joka löytää portaalin vaihtoehtomaailmaan, jossa sihteerit ovat palvottuja kuninkaallisia, lukeutuu itseoikeutetusti Nitraatin lempparizoneihin. Pam Dawber pääosan sihteeri Karen Billingsinä mainio.

#04: The Shadow Man (1x10, Rockne S. O'Bannon)
Ylimielinen teini yhyttää sänkynsä alta Varjomiehen, mörön jonka avulla alkaa parantaa sosiaalista statustaan. Kauhukomediaguru Joe Danten ohjaama mainio pikku kauhari on sarjan parhaimmistoa.

#03: A Message from Charity (1x06, William M. Lee t., Alan Brennert kk.)
Synkassa mutta kolmensadan vuoden erottamina kuumesairauden kärsivien Charityn ja Peterin välille aukeaa kommunikoinnin mahdollistava yhteys. Mielikuvituksekas, looginen ja hyvin kirjoitettu fantsu, joka hyötyy myös symppiksestä päänäyttelijäparistaan (Kerry Noonan, Peter Wood).

#02: Paladin of the Lost Hour (1x07, Harlan Ellison)
Eräänlainen ajan valvoja etsii elämänsä ehtopuolella työllensä jatkajaa, eikä vaitonainen ja syrjäytynyt sotaveteraani näyttäisi päällisin puolin kovinkaan otolliselle manttelinperijälle... Sarjan parhaiten kirjoitettu osa, jossa näyttelijät Danny Kaye ja Glynn Turman vetävät upeasti.

#01: Nightcrawlers (1x04, Robert R. McCammon t., Philip DeGuere Jr. kk.)
Ykkönen on edelleen sama kuin se on aina Nitraatille ollut: tienvarren huoltoaseman sekalainen seurakunta saa vieraakseen sotaveteraani Pricen (Scott Paulin), jolla on erittäin ikäviä manifestaatiokykyjä. Todella tiivistunnelmainen, näyttävä ja hyväbudjettinen osa, jonka ohjasi William 'Manaaja' Friedkin.

Tämä hieno kauhupätkä oli ironisesti yksi sarjan heikon menestyksen syitä: iltamyöhälle tarkoitettu teos oli yksi väkivaltaisimpia sen astisista tv-tuotoksista. Kun se näytettiin parhaaseen katseluaikaan, ei se perheellisiä katselijoita varmastikaan varsinaisesti ilostuttanut!

Sarjalle kokonaisuutena:

Arvosana: 7/10

IMDB
Sarjan onnistunut intro
Traileri