Hamilton (USA 2015, Thomas Kail)

1770s, represent!

Hamilton: An American Musical is a sung- and rapped-through musical about the life of American Founding Father Alexander Hamilton, with music, lyrics, and book by Lin-Manuel Miranda, inspired by the 2004 biography Alexander Hamilton by historian Ron Chernow. Incorporating hip-hop, rhythm and blues, pop music, soul music, traditional-style show tunes, and color-conscious casting of non-white actors as the Founding Fathers and other historical figures, the musical achieved both critical acclaim and box office success. (Wikipedia)

Lin-Manuel Miranda sai mielenkiintoisen idean: miltä näyttäisi ja kuulostaisi musikaali, jossa Yhdysvaltain syntyhistoria kuvataan hip-hopin keinoin, lähes jokaisen historiallisen henkilön muuttamisessa samalla myös värilliseksi? Kuulosti ehkä vähän hullulta, mutta ajatuksesta kehkeytyi tämän vuosikymmenen Broadway-tapaus.

Hamiltonin ohjasi Thomas Kail ja koreografia on Andy Blankebuehlerin, mutta musikaalin todellinen primus motor on Lin-Manuel Miranda, joka on tehnyt niin musiikin, tekstin kuin kässärinkin. Idean hän sai luettuaan Ron Chernowin kirjoittaman Hamilton-elämäkerran. Kovana ysärirapfanina hän sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuvitellessaan päähenkilöt Tupacin ja Biggien kenkiin, ja pääsi testaamaan ideaansa käytännössä ja 2000-luvun lopulla vierailullaan Valkoisessa Talossa, jossa hän esitti Obamoille varhaisen version musikaalin avaavasta 'Hamilton'-viisusta.

Ennen esityksen näkemistä Nitraatilla oli suuria epäilyksiä siitä, miten hip hop ja 1700-luvun historia vapaussotineen sopivat yhteen. Näkeminen poisti epäilykset: rap ja sota sopivat yllättäen yhteen kuin paita ja perse. Mukana Hamiltonissa on tosin myös paljon muunkin tyylistä musiikkia: niin r'n'b, jazz, kuin ihan oldskool musikaalinumerotkin saavat omat tilaisuutensa spottivaloissa.

Hamiltonin loistavaa castia. v-o: Daveed Diggs (Markiisi Lafayette / Thomas Jefferson), Okieriete Onaodowan (Hercules Mulligan / James Madison), Christopher Jackson (George Washington), Leslie Odom Jr. (Aaron Burr), Jasmine Cephas Jones (Peggy Schuyler / Maria Reynolds), Renée Elise Goldsberry (Angelica Schyuler), Phillipa Soo (Eliza Hamilton), Anthony Ramos (Johna Laurens / Philip Hamilton).

Lavastus on komea. Lavaa kiertää eräänlainen tukeva puinen rakkenuslava ja sen lattia sisältää nerokkaan ja hyvin hyödynnetyn kolmesta eri kohdastaan pyörivän lattiaosan.  Lavaa taipuu vaivatta taistelutantereeksi, New Yorkin kaduiksi, teatteriksi, Washingtonin päämajaksi kuin vaikkapa kongressiksi. Pyörivä lattiaosio mahdollistaa mielenkiintoista tanssikoreografiaa ja vaikkapa bullet timen visualisoinnin. 

Cast on erinomainen. Christopher Jacksonin Washington uhkuu karismaa ja johtajuutta. Daveed Diggs tekee hauskat ja dandymaiset vapaussotaa avittavat Lafayetten ja tulevan Yhdysvaltain pressan Thomas Jeffersonin. Naispuolella Phillipa Soo, Renée Elise Goldsberry ja Jasmine Cephas Jones tekevät Eliza Hamiltonin, Angelica Schuylerin ja Peggy Schuylerin / Maria Reynoldsin hyvin. Anthony Ramos ja Okieriete Onaodowan komppaavat John Laurensina / Philip Hamiltonina ja Hercules Mulliganina / James Madisonina mainiosti.

Esityksen comic relief tulee Jonathan Groffin riemukkaan ja vinksahtaneen Kuningas Yrjö Kolmannen muodossa. Entistä alamaistaan kuin petettynä murhanhimoisena rakastajana haikaileva Yrjö hihityttää joka esiintymisellään, eikä Mindhunterkaan näytä enää ihan samalle kuin ennen.

Alamainen ja kunkku: Alexander Hamilton & Kuingas Yrjö III. (Lin-Manuel Miranda, Jonathan Groff).

Lin-Manuel Mirandalla on tietysti suurin yksittäinen paine Hamiltonin onnistumisen tai kaatumisen osalta. Hän tekee Hamiltoninsa (kaiken muun ohella) hienosti eläytyen. Nitraatin suosikkihahmo Hamiltonissa on kuitenkin Leslie Odom Jr:n upeasti tulkkaama Aaron Burr.

Shakespearen Othellon Iagon ja Shafferin Amadeuksen Salierin välimaastossa operoiva älykäs aidallaistuja ja Hamiltonin elämän päättävä Burr, joka joutuu seuraamaan sivusta valtaan pukkihyppeleviä aikalaisiaan, on ymmärrettävä ja hyvin motivoitu hahmo, ja lähimpänä vakavaa 'pahista', mitä Hamilton-musikaalilla on tarjota. 

Broadwayn Oscarit eli Tonyt olivat Hamilton-kaappauksen juhlaa. 13(!) voitettua palkintoa pitivät sisällään niin parhaan musikaalin, parhaan kässärin, parhaan scoren, näyttelijän (Leslie Odom, Jr.) ja näyttelijättären (Phillipa Soo), kuin ohjauksen ja koreografiankin palkinnot.

Hamiltonin komeaa lavastusta. Lattiassa taustalla näkyvät elliptiset urat ovat juurikin niitä lavasteen sisäkkäisiä pyöriviä osioita.

Musikaali on kaksinäytöksinen, kestäen yhteensä noin kaksi ja puoli tuntia. Ensimmäinen osio alkaa  ennen Yhdysvaltain vapaussotaa ja päättyy sen loppuun. Toinen osio kertoo rauhan ajan puolelta nuoren valtion ensimmäisiä kasvukipuja, päättyen Hamiltonin kuolemaan kaksintaistelussa (historiaa tuntemattomillekaan kyseessä ei ole spoileri: musikaalin ensimmäinen numero kertoo myös sen lopun).

Vaikka sota luo tietysti aivan erinomaisen draivin ensimmäiseen näytokseen, toisessakin riittää paljon mielenkiintoista seurattavaa: muun muassa vasta silloin kuvioihin kiitävä superdandy Jefferson antaa siitä takeita - Jeffersonin ja Hamiltonin poliittisten erimielisyyksien pohja kantaa näihin päiviin asti.  

Alla kourallinen otteita musikaalista. Otteiden osalta pieni varoituksen sana: musikaalin tekijät ovat vielä ymmärrettävästi erittäin haluttomia päästämään kokonaisia esityksiä itse musikaalista yleiseen jakeluun, joten tarjontakin on vähän sen mukaista. Mutta jotain etsivä kuitenkin löytää.

1) You'll be Back (Jonathan Groff)
The Mad. Kuningas Yrjö Kolmannen hupaisaa passiivis-agressiivista sanailua. Kuvamateriaali on animaatio.

2) Wait for it (Leslie Odom, Jr.)
The Bad. Aaron Burrin elämänohjetta itselleen. Kuvamateriaali on 'harjoitusmuotoista'.

3) Yorktown (The World Turned Upside Down) (cast)
The Beautiful. Yorktownin Tony-awards versio.

4) Top 10 Best Hamilton Songs (cast)
12 minuuttia otteita musikaalista.

5)  Ten Minutes of Hamilton Clips (cast)
10 minuuttia otteita musikaalista.

Summa summarum: Hamilton on yksi harvinaisia game changereitä, ja kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen. Ainutlaatuinen kokemus, jonka näkemistä ja kuulemista ei voi kuin suositella.

Arvosana: 10/10

Näytelmän sivut
Wikipedia entry
Traileri (musikaali)
Traileri (dokumentti musikaalin tekemisestä)
Musikaalin original cast recording (Spotify)

Mindhunter (USA 2017, Joe Penhall)

"- Perhonen!" *scribble scribble* "- Jahans..."

In the late 1970s two FBI agents expand criminal science by delving into the psychology of murder and getting uneasily close to all-too-real monsters. (IMDB)

Kyselylomake, 06/18

Kohde: Nitraatti

Pidätkö:

[ x ] Sarjamurhaajista, heidän rikoksistaan ja / tai heidän uhriensa (selviytymis)kertomuksista lukemista hyvänä ajanvietteenä
[ x ] Jänskistä ruokavinkeistä
[ x ] Kolmea ja puolta tuntia uutta David Fincheriä hyvänä asiana
[ x ] Kahdeksasta kypsästä tunnista sarjamurhaviihdettä
[ x ] Toto:sta

Sanotko:

[ x ] Korkealla, lapsellisella äänellä 'misu!' tai 'misse!', kun näet tai kuulet kissan (felis catus) leffoissa / sarjoissa

Olivatko sinulle jo tuttuja:

[ x ] Tool Box Killers
[ x ] Richard Speck
[ x ] David Berkowitz
[ x ] Charles Manson
 
Halusitko ottaa selvää yhdestä tai useammasta seuraavista katsoessasi sarjaa:

[ x ] Edmund Kemper
[ x ] Egg salad
[ x ] Denver omelet
[ x ] Montie Rissell
[ x ] Big Red
[ x ] Jerry Brudos
[ x ] Bittaker & Norris transkriptio

00-02 pistettä: Miksi edes luet tätä?
03-16 pistettä: Onnenpotku! Sarja on sinua varten!
17-17 pistettä: Nitraatti

"- Oletteko nähneet tätä haaroväliä?" (Holt McCallany, Jonathan Groff)

Mindhunter kertoo sarjamurhaaja-jahdeista FBI:n käyttäytymistieteen haaran näkokulmasta. Sarjassa seurataan kahden agentin, nuoremman sosiaalisesti hiukan lahjattoman Holden Fordin (Jonathan Groff) ja vanhemman ja etabloituneemman Bill Tenchin (Holt McCallany) yritystä saada pomojaan - lähinnä kivestä veistettyä jaostojohtaja Shepardia (Cotter Smith) - innostumaan uusista tavoista jäljittää uudenlaisia rikollisia. Mukaan pakkaan viskataan ennen pitkää myös älykäs yliopistolaina, tohtori Wendy Carr (Anna Torv), sekä pääparin lähiomaiset.

Sarjassa seurataan pääasiassa tämän uuden sarjamurhaajien profilointiin ja jahtaukseen keskittyvän FBI-jaoston luomista. Tarinat keskittyvät kolmen aiheen ympärille: historiallisesti oikeiden sarjamurhaajien kuulustelutuokioihin, fiktiivisten murhaajien jahtiin ja keskushenkilöiden omien ihmissuhteiden luotaamiseen.

Pelkän toimintaviihteen ystäville pitää rapsauttaa heti kylmää vettä niskaan. Mindhunter on paljon kiinnostuneempi psykologiasta kuin ruudinhajusta. Luvassa ei ole pauketta, vaan paljon puhetta. Jos Nitraatti muistaa oikein, niin sarjan ensimmäisellä kaudella ammutaan yhden ainoan kerran - eikä sekään ole ihan sitä, mitä odottaisi.

There will be talk. Lots. Unsubista epäillyksi kristallisoitunut henkilö pihakuulustelupihdeissä. (Tobias Segal, Holt McCallany, Jonathan Groff, Peter Murnik)

Suht tositapahtumiin pohjautuva sarja perustuu John Douglasin ja Mark Olshakerin aiheesta kirjoittamaan kirjaan "Mind Hunter: Inside the FBI's Elite Serial Crime Unit". Itse asiassa sarjan päähenkilöt Holden Ford ja Bill Tench perustuvat juurikin FBI:n pioneeriprofiloijiin John Douglas ja Robert K. Ressler. Myös Wendy Carrista on tosielämän versio: Bostonin yliopiston Ann Wolbert Burgess. Mainitaan lisäksi, että oikeiden sarjamurhaajien kuulusteluiden lavastuksissa käytetty dialogi on usein lähes suoraan oikeista haastattelupöytäkirjoista kaavittua.

Sarjan tuottajista kaksi eli Charlize Theron (juu-u, *se* Theron) ja David Fincher kaupittelivat sarjan ideaa HBO:lle jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta kyseinen kanava keskittyi lopulta omaan True Detectiveensä. Mindhunterin aika oli kypsä tämän vuosikymmenen puolen välin jälkeen, kun Netflix tarttui tilaisuuteen.

Näytelmäkirjoittaja Joe Penhall loi Mindhunterin tv-sarjamuotoon ja kässäröi sarjan ensimmäisen kauden yhdessä Jennifer Haleyn kanssa. Mutta Nitraatti rohkenee myös väittää, että yhden tuottajista ja lähes puolet sarjan ekasta kaudesta ohjanneen David Fincherin kädenjälki näkyy vahvasti. Sarjan visuaalinen ilme on hyvin Finchermäinen väripalettia myöten, johtuen varmasti osaltaan sarjassa käytetyn RED-digikameran nimenomaan Fincherille viritellystä versiosta. Namedropataan myös sarjaan pari osaa ohjannut yllätysnimi, dokumentaristi Asif Kapadia (Senna, Amy).

Mies ja kamera. (David Fincher)

Fincherin mukanaolo ei tietysti muutenkaan yllätä: hänestä kun on kuoriutunut uransa aikana varsinainen sarjamurha-, rikos-,  ja true crime -friikki (Se7en, Panic Room, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo, Gone Girl). Mukavaa että Fincher tekee elantoaan ohjaajana, koska hänen yksityiskohtiin paneutumisensa, lähes pakkomielteinen kohtausten hiomisensa ja äärimmäinen kiinnostumisensa rikoksista voisivat etsiä paljon ikävämpiä muotoja ilman käytettävissään olevaa ohjaamisen luomisventtiiliä. Nitraatin kuuntelemat Fincherin director commentaryt ovat tätä käsitystä vain vahvistaneet.

Puretaan vielä Fincher-crushia mainitsemalla, että sarjan eka kauden finaaliin Fincher oli saanut luvan pahamaineisen nuukasti elokuviin ja sarjoihin musiikkiaan käyttöön antavan Led Zeppelinin biisiin. Ei mikään vähäinen saavutus.

Pääkolmikko: Bill Tench, tri. Wendy Carr & Holden Ford. (Holt McCallany, Anna Torv, Jonathan Groff)

Nitraatti piti sarjan roolituksesta. Ainoa Nitraatille aikaisemmin tuttu kasvo oli Bill Tenchin näyttelijä Holt McCallany (sivuosat Fincherin Alien³ssa ja Fight Clubissa), mutta hänenkään osaltaan ei voida missään nimessä puhua 'kuluneesta' kasvosta. Roolityöskentelyt ovat kautta linjan onnistuneita ja 'tuoreet' kasvot auttavat nostamaan tarinaa ja tekstiä entistä enemmän esille, mikä Mindhunterin tapauksessa on vain positiivista; niin tekstivetoinen itse sarja kuitenkin on.

Myös sarjamurhaajissa on erinomaista castingia, varsinkin Cameron Britton päällisin puolin lempeänä jättinä Ed Kemperinä. Jack Erdie ainoassa kohtauksessaan Richard Speckinä jättää myös hyvän mielijäljen - vai onko se hyytävän? Eniveis.

Mindhunterissa on myös säveltäjä Jason Hillin varsin jännä ja säästeliäs elektroninen score, jota Nitraatti kuvailisi vähän samaksi kuin joku vetäisi sormeaan edestakaisin sähköisellä viulun kielellä(?!). Mieleen tulevat Trent Reznorin ja Atticus Rossin työt Fincherin kanssa (The Social Network, Girl With The Dragon Tattoo).

Berkowitz bongattu.

Mindhunterin ulkokuvat tehtiin Pennsylvaniassa, eli samassa osavaltiossa jossa Uhrilampaatkin kuvattiin. Syiksi voisi arvella tuon genren kruununjalokiven kunnioittamisen lisäksi myös samoja asioita joita Uhrilampaan tuotantotiimi aikoinaan osavaltiossa arvosti: verohelpotukset ja se että Pennsylvania muuttuu kameran edessä moneksi muuksikin paikaksi, asioita jotka Mindhunterin reissaavan pääosan kaksikon ja sarjan budjetin vuoksi olennevat hyödyllisiä avuja.

Osia ensimmäisessä kaudessa on kymmenen ja vapautuneena oldskool-kanavien tiukasta ohjelmakartan ja mainostaukojen säätelemästä pituudesta, niiden kestot vaihtelevat 35 - 60 minuutin välillä, vieden aina vain sen, mitä tarina tarvitsee. Erinomainen idea.

Kolmikko & mainiosti alinäytellyt hissihymyt. Sarjassa oli Nitraatin gospelin mukaan vain tämä yksi ainoa laugh out loud -kohtaus, mutta sitten sitäkin mehukkaampi. (Jonathan Groff, Anna Torv, Holt McCallany)

Sitten kitinäosastoon: pääkolmikon siviilielämä oli kauden epäkiinnostavinta antia, tosin Holt McCallanyn Bill Tench pärjäsi sillä osastolla parhaiten oikean tuntuisine valikoivasta puhumattomuudesta kärsivine lapsineen ja osaksi siitä johtuvine liitoksissaan natisevine avioliittoineen. Myös todella kulunut poliisiklisee, eli kotiin työongelmien tuominen kummittelee, tosin siitäkin saadaan lopulta pelastettua jotain korkkareiden(...) ja vahingossa nähtyjen valokuvien muodoissa.

Pitää kuitenkin todeta, että päähenkilöiden lähes kaikki työn ulkopuolinen on paljon vähemmän kiinnostavaa kuin heidän epätavallinen ja tavaton työsarkansa. Myös hahmopuolella juuri duunista ammennetaan sarjan parasta antia, kun se muokkaa ja nakertaa Holden Fordin psyykettä. Pikku outoutena pitää mainita silmille bukkakoivat kissankorkuiset paikannimien tekstit. Noh, ainakin näkövammaisempikin katsoja saa selvää, että missä nyt ollaan.

Uliuli! Ed Kemper & Holden Ford. (Cameron Britton, Jonathan Groff)

Nitraatti kysyy myös, että olisiko maaliin päästy tunti-pari vähemmälläkin? Kyllä. Niin lastenjalkojen kutittelu kuin uuden henkilön tuominen tutkijaryhmään - vaikka jälkimmäisellä saadaankin vähän (lisää) kitkaa päähenkilöiden välille - ovat jotenkin turhaan aikaa vieviä temppuja, samaan lopputulokseen olisi päässyt nopeamminkin.

Nitraatti olettaa, että sarjan epäortodoksisista osien pituuksista huolimatta sen tekijöiden on ollut sopimuksen sanelemana pakko väkertää kymmenen osaa; ei esim kahdeksaa, jota Nitraatti olisi pitänyt tämän kauden tarinoiden ideaalina kestona. Ja jos ne kaikki olisi ohjannut Fincher, pisteitä olisi todennäköisesti yksi - mahdollisesti kaksi - lisää.

Joka tapauksessa: kahdeksan kypsää tuntia toteutuksellaan ja dialogillaan viihdyttävää sarjaa, josta lähes puolet on uutta Fincheriä? Jatkoon, ja toivottavasti sarja ei tulevaisuudessakaan luovu tyylistään: Mindhunterissa kun ideajahti on hirviöjahtia mielenkiintoisempaa.

"- How do we get ahead of crazy if we don't know how crazy thinks?" (Bill Tench, Mindhunter)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

"Niin moni tulee vastaan / kuka on se oikea?" (Inserttien Dennis Raderina Sonny Valicenti)

PS: Toinen kausi on myös mitä ilmeisimmin luvassa. Hyvä niin, koska muiden tapahtumien ohessa seuraamme ensimmäisen kauden aikana myös pieninä välähdyksinä erään tulevan työsaran rakentumista; kyseessä on todennäköisesti BTK-murhaaja Dennis Rader.

Of Human Bondage / Naisen Orja (USA 1934, John Cromwell)

Ajalta jona ihmiset lukivat enemmän: kirja saattoi saada näinkin ison osan leffajulkasta.

A young man finds himself attracted to a cold and unfeeling waitress who may ultimately destroy them both. (IMDB)

"- Then, I must tell you. There is no talent here, merely industry and intelligence. You will never be anything but mediocre. And it is very cruel to discover one's mediocrity only when it is too late. I know." (Mons. Flourney, Paris Art Teacher) (Of Human Bondage)

Nuori taiteilijanalku tekee tiliä elämänsä alkutaipaleesta ja hylkää taidehaihattelunsa tuottavamman lääkäriuran vuoksi. Kipeä, yksipuolinen romanssi tämän kampurajalkaisen ex-taiteilijan ja äksyn tarjoilijattaren välillä kuitenkin tekee tulevaisuuden suunnittelusta vähintäänkin haastavaa.

Bondagessa äijä on se toivottomassa rakkaudessa riutuva surkimus. Tämä tuo tarinaan heti vähän mielenkiintoisempaa ja vähemmän kaluttua kulmaa: minkä tuhmasta sokaistuva mies itselleen mahtaa, jos hieno ja kallis tuontiolut ei saa viisaria värähtämään läheskään samalla vahvuudella kuin kotimainen halpa marketbulkki?

Mildred Rogers, tuo Pirkka-oluen ihmisversio. (Leslie Howard, Bette Davis)

Bondage tervehtii katsojaa 1930-luvun alun pre-coden ja uuden rajun itsesensuurin rajavyöhykkeeltä. Bondage on viimeisiä Hollywoodin pre-code aikakauden leffoja, ennen kuin alan naurettavan kova itsesensuuri iski päälle yli kolmeksi vuosikymmeneksi - aikaa johon paluuta Hollywood on tuntunut yrittävän pikku hiljaa hivuttaa koko tämän vuosituhannen ajan.

Jos Nitraatti hyppää vähän aiheen viereen ja pikaisesti paaluttaa Hollywoodin ekan vuosisadan vuosikymmeniä Nitraatin oman gospelin mukaan, niin 1910-luku oli pitkälti elokuvan opettelua, (toinen mykkä) 20-luku oli eka taiteellisesti vahva ja varsinaisen Hollywoodin synty, ja 30- ja 40-luvut olivat elokuvan pyhättöjä ilman muun liikkuvan kuvan kilpailua.

50-luku taas oli pliisuine Eisenhowerimaisine ihanneperhemaailmoineen ja tv:n kanssa huomiosta sotimisineen jo kauttaaltaan vähemmän kiinnostava. 60-luvun tv:lle sielut ja sydämet hävinnyt pöhöttynyt spektaakkeliaika - riesanaan myös joltisenkin vastenmielinen muoti (ja vähän muotoilukin) - oli Hollywoodin heikointa, ennen kuin 70-luvulla murtauduttiin uuteen kulta-aikaan, josta sitten 80-luvun tyylipuhtaan blockbuster-viihdytysajan kautta soudettiin 90-luvun sekoitukseen molemmista edellisistä.

Tuijotuskisa. (Bette Davis, Leslie Howard)

Tietysti aina on löytynyt hyvää tai vähintään mielenkiintoista katseltavaa, mutta joinain aikoina se on paljon enemmän piilossa kuin muulloin. Ja tietysti vuosikymmenten lopuissa on päällekkäisyyksiä: joku koiranleuka sanoikin 1967-1977, kun häneltä kyseltiin amerikkalaisen elokuvan lempivuosikymmentään. Ei ihan väärin sanottu. Mutta takaisin Bondageen.

Miespääosassa tuhmasta sokaistuvana Philip Careyna tunteilee jäykästi Leslie Howard, tuo wanha kunnon KKK-Ashley Tuulen Viemästä. Muine saman tyylisine hankaluuksineenkin TV on hieno leffa, mutta I mean come on, mihin ja minkä hupun alla luulette sen heittomerkki sankarillisen heittomerkki valkoisen miesjoukon ratsastavan, kun metsässä on (mustia) heittomerkki rikollisia heittomerkki? Mutta nyt karkaa aiheesta. Eniveis, Bondagen elämässään virheitä välttelevä Philip kompastuu kaikkien aikojen ansalankaan nimeltä Mildred. Tämän tulkkaamiseen Howardin aina pidättyvä tyyli on oikein sopiva.

Elokuvan ehdoton valtti on kuitenkin Bette Davis. Davis on kiehtovimpia näyttelijättäriä kautta aikojen. Hän ja hänen roolihahmonsa tuntuivat hyvin usein vähät välittävän siitä, pitääkö katsoja Davisista vai ei. Useita avioliittoja ja vielä useampia abortteja läpikäynyt oman tiensä tallaaja teki hyvinkin pari kourallista hienoja rooleja, eikä juurikaan pelännyt näytellä inhottavia olentoja.

Mildred kuvassa ja kuvan ulkopuolella. (Bette Davis)

Davisin luontaiset avutkin ovat erinomaisia: hänen siron kaulansa ja varsinkin isojen silmiensä pitäisi luvata Margaret Keanemaista naivia söpöyttä, mutta luvassa on lähes aina jotain aivan päinvastaista. Uhkeaa Davisin fysiikassa on muutakin, mutta Nitraatti jättää sen jokaisen katsojan ihan omaksi löytämisen ilokseen.

Bondage nosti Warner Brosilla vähemmän loistavia sivuosia pakertaneen Davisin kerralla tähdeksi. Kun Bondagea tekevän RKO:n omat tähdet (mm. Katharine Hepburn) eivät halunneet koskea Mildredin narttumaisuuteen pitkällä kepilläkään, rukoili WB:n sopimukseen kahlittu Davis pomoaan Jack Warneria päästämään hänet RKO:lle lainaan tekemään itseään välittömästi kutkuttaneen Bondagen.

Warner suostui, kun ajatteli että routaisa epäonnistuminen tuhoon tuomitussa roolissa ajaisi Davis-porsaan varmiten takaisin kotiin. Onneksi homma ei mennyt Jackin suunnitelman mukaan. Vuoden selvästi parhaan roolin tehneen Davisin Warner kuitenkin onnistui ensin blokkaamaan ulos Oscar-kisasta, koska tuohon aikaan studioilla oli paljon nykyistä enemmän päätäntävaltaa nimettäviin ja lopputuloksiin.

Sama 'livenä'...

Loppujen lopuksi Davis pääsi patsaasta kuitenkin kisaamaan, mutta siitä kiitos ei kuulunut hänen pomolleen. Oscarin Davisin ulottumattomiin Warner kuitenkin onnistui järjestelemään: Claudette Colbertin sinänsä ok veto Capran klasarikomediassa siihen ei Nitraatin mielestä riittänyt. Bondagesta aiheutunut paha veri Jack Warnerin ja Davisin välillä jatkui käytännössä läpi Davisin uran.

Bette Davisin Mildred Rogers on ihastuttavan vihastuttava olento. Davisin valkkaama hurja poltetun maan Cockney-aksentti, loppua kohti kirjamellisesti kuppainen meikki ja luontainen tapa näytellä kumarassa (jonka hän kuitenkin poisti repertuaaristaan suht nopeasti) tekevät Mildredistä unohtumattoman.

Tietysti jos kääntää päätään ja ajatteluaan vain vähän, niin voi sanoa että Davis tekee nykivän ja epämiellyttävän roolityön, jonka inhokkikuorruttaa outo ääntämistapa. Samojen näkeminen eri valossa ja plussina on kuitenkin ehdoton edellytys elokuvasta nauttimiseen. Davisin Mildred on ikimuistettava narsismin koreimpana kukkana ja ihmisyyden mustana aukkona. Mildredistä Davis ammensikin rooleihinsa läpi koko lopun uransa.  

... ja laudalla. Leffaa varten tehtyjä asusuunnitelmia.

Bondage elokuvana (kirja kuvattiin uudestaan parikin kertaa tämän jälkeen) on häpeämättömän melodramaattinen, seilaten varhaisen äänielokuvan pönötyksen ja vähän saman kipeän pidäkkeettömyyden välimaastossa kuin saman vuoden The Scarlet Empress; Bondagessa lääketieteen kirjan ihmisen halkileikkaus tai luentosalin luuranko muuttuvat Mildrediksi ja häämarssi surumusiikiksi.

Toisin kuin läpi elokuvan hengästyttävän hieno Scarlet, sakkaa Bondage - parista hienosta ohjauksellisesta tatsista huolimatta -  kieltämättä aina selvästi, kun Davis puuttuu kuvista. Asiaa auttaa onneksi hiukan terävä dialogi - W. Somerset Maughamin kirjaa lukemattomana Nitraatti ei osaa sanoa paljonko kiitos kuuluu Maughamille ja paljonko elokuvan käsikirjoittajalle (Lester Cohen), mutta veikkaisi lähinnä ensimmäistä.

Vaikea myöskään todeta elokuvan pliisua, onnelliseksi lopuksi tarjottua ratkaisua yksiselitteisen onnellisena: kyseessä kun on ainakin Nitraatista taas kerran vain yksi pohjimmiltaan heikon Philipin hylkäämä unelma.

Arvosana: 8/10

IMDB
(ei olemassa olevaa traileria)
Bette Davisin taidonnäyte ('Wipe my mouth!' -kohtaus)