The Long Good Friday / Pitkä Pitkäperjantai (UK 1980, John Mackenzie)

I have a dream...

An up-and-coming gangster is tested by the insurgence of an unknown, very powerful threat. (IMDB)

"What I'm looking for is someone who can contribute to what England has given to the world: culture, sophistication, genius. A little bit more than an 'ot dog, know what I mean?" (Harold Shand)

Harold Shand on lontoolainen gangsteri, huonokäytöksinen ja suorapuheinen toisen luokan kummisetä, jonka taskusta löytyy varsinaisten hämärämiesten lisäksi niin kaupungin korkeita virkamiehiä kuin poliisejakin. Harold on pitänyt kaupungissaan kovaa rauhaa jo vuosikymmenen ajan.

Nyt Harold haluaa kuitenkin kunniallistua, ja hänen oivaltavasti ideoimansa bisnes Lontoon ränsistyneiden satama-alueiden valjastamiseksi asuin- ja liikekäyttöön on ratkaisu sen varmistamiseksi. Yhdysvaltalaisten mafiamiesten houkuttelu rahoittajiksi omaa kuitenkin pienen mutkan matkassa: joku aloittaa Haroldia, tämän omaisuutta ja miehiä vastaan väkivaltaisen ajojahdin.

Haroldin ja Victorian röökibreikki. (Bob Hoskins, Helen Mirren)

The Long Good Friday on brittiläisen rikosjännärin gangsterifilmi-alalajia, ja yksi sen suurimpia saavutuksia. Elokuvan ei tarvitse hävetä yhtään esimerkiksi alan klassikon Get Carterin (1971) seurassa, vaikka Fridayn kuuluisuus ja tunnettavuus eivät ihan samaa luokkaa olekaan.

Shandin roolin vetää - Pennejä Taivaasta (1978) tv-sarjan suosion siivittämänä - ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan erinomainen Bob Hoskins (1942-2014, rip). Hänen luomansa luksusjahdillaan asusteleva Harold on aika vastenmielinen alamaailman tyyppi, mutta samalla Haroldin suoraviivainen ja ratkaisukeskeinen toiminta häntä ja hänen bisneksiään kohtaan kohdistuvan uhan torjumiseksi on tietysti elokuvan selkäranka - ja viihdyttävää seurattavaa.

Naispäärooli tulee ihan yhtä kovalta ja korkealta tasolta. Haroldin naisystävänä Victoriana kun nähdään Dame Helen Mirren, joka ei noin yleensä ottaen tiedä, mitä huono roolisuoritus tarkoittaa. Ukkoaan paljon terävämpi ja etiketit omaava Victoria onkin pariskunnan diplomaattiset kasvot. Victoria yrittää pitää mafiasijoittajat rauhallisina sillä aikaa kun Harold takes care of business. Mirren itse asiassa vaati, että Victorian roolia laajennettiin pelkästä perinteisestä gangsterin heilasta mehevämmäksi, ja hyvä niin.

Sivistyneitä bisnesneuvotteluja sataman viehättävässä miljöössä. (P.H. Moriarty, Helen Mirren, Bob Hoskins, Brian Hall)

Sivuroolit on täytetty osaavilla luonnenäyttelijöillä / pärstäkertoimien perusteella. Koko lössi hoitaa tonttinsa erinomaisen uskottavasti. Pienenä triviana mainittakoon, että nähdäänpä tuleva Bond, James Bond eli Pierce Brosnankin pienessä mutta tärkeässä roolissa.

Käsikirjoitus on yhteen tapahtumarikkaaseen noin 24-tuntiseen ajanjaksoon keskittyvään elokuvaan sopivasti napakka. Vaikka alussa katsoja onkin vähän ulalla, kaikki selviää loppua kohti. Elokuvalla on myös mielenkiintoista tuotantohistoriaa, nimenomaan Haroldia kohtaavan uhkan suunnan takia. Nitraatti ei uhkaa paljasta, vaikka nokkelimmat osannevatkin jo arvata, mikä 1970-luvun lopun Englannissa olisi ollut se kolmikirjaiminen taikasana rahoittajien karkoittamiseen.

Kun elokuvan alkuperäinen rahoitus siis otti vuoteensa ja kävi, astui kehiin George Harrisonin (kyllä, se ex-Beatle) luotsaama tuotantoyhtiö Handmade Films, joka osti alunperin mahdollisesti tv-elokuvaksi tarkoitetun pätkän oikeudet ja rahoitti sen elokuvateatterilevityksen. Harrison tosin totesi jälkeenpäin, että jos hän olisi tiennyt miten väkivaltainen Good Friday on, hänen firmansa ei olisi elokuvaan koskenut pitkällä kepilläkään.

Hyvin riippunutta gangsteria.

Niin, väkivaltaa elokuvassa todellakin riittää täyttämään elokuvan tittelin innoituksenkin tarpeet: naulaa käsien läpi, rikkinäistä pulloa kurkkuun, veitsellä viiltelyä, haulikolla mahaan ruputtelua ja näin pois päin. The Long Good Friday ennustaa myös rikollisuuden siirtymistä entistä vahvemmin bisneksen puolelle ja yleisiä Lontoon kehityssuuntia, niin omana Thatcherin aikanaan kuin tulevaisuudessakin: Harold Shandin unelmahan on nykyinen Canary Wharf ja vastaavat.

Mainitaan myös ensi alkuun vähän oudolle kalskahtava, Francis Monkmanin elektronisuuttakaan tarpeen vaatiessa kaihtamaton score. Kun se tärähtää käyntiin elokuvan koruttomien alkuhetkien aikana  - yksinkertainen alkutekstifontti ja taustalla vähän rakeisessa paussikuvassa maalaistalo jossain - tulee katsojalle hiukan olo, että mitäs nyt? Pian Monkmanin musa kuitenkin asettautuu niin hyväksi osatekijäksi elokuvan ajankuvan rakentumista yhdessä muun muassa nyt edesmenneiden, runneltujen Lontoon satama-alueiden kanssa, että oksat pois.

Erikoismaininnan ansaitsee myös elokuvan loppukuva, joka on yksinkertaisuudessaankin yksi leffahistorian hienoimpia. Niin katsoja kuin kohdekin saavat pohtia yrittämisen hintaa, Monkmanin karun ja tarttuvan teeman lyödessä taustalla meditaatiohetken tahtia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (US, 1980-luku, Nitraatin suosikki näistä kolmesta)
Traileri (UK, 1980-luku)
Traileri (UK, 2015 uudelleenjulkaisu)
Elokuvan soundtrack (Spotify). Sisältää myös Haroldin parhaita urahduksia!

The Eagle Has Landed / Kotka On Laskeutunut (UK 1976, John Sturges)

Berlin, Studley Constable base here. The Eagle has landed.

A German plot to kidnap Sir Winston Churchill unfolds at the height of World War II. (IMDB)

Kun Toisen Maailmansodan tappio alkaa häämöttää fanaattisimmankin naasun näköpiirissä, saa Saksan ylin johto arveluttavan neronleimauksen. He määräävät alaisensa laatimaan hullun suunnitelman sodan jarruttamiseksi. Nämä ideoivatkin pienen kommandojoukon lähettämisen itä-englantilaiseen rannikolla sijaitsevaan pikkukylään(*) ja siellä vierailevan Winston Churchillin kaappaamisen. Sotaa tempulla ei enää voitettaisi, mutta ehkä ehdottoman antautumisen ehdoista pääsisi tuommoisella pantilla vähän neuvottelemaan?

Homman hoitamisen nakki napsuu ihan sieltä ylimmältä, hermosta tärisevältä meemitaholta, valuen Amiraali Canariksen (Anthony Quale) kautta yrmylle eversti Radlille (Robert Duvall). Tämä hamuaa potentiaalisen itsemurhatehtävän käytännön työhön änkyrän sotasankari Kurt Steinerin (Michael Caine) miehineen. Mukaan mahdutetaan myös semisiviiliapua, velmun IRA-miehen Liam Devlinin (Donald Sutherland) muodossa.

Kotka toimii elokuvana lähes pelkästään parista ansiosta. Ensinnäkin sen roolitus on erinomainen. Michael Caine, Donald Sutherland (jonka hahmo Devlin sai paljon synkemmän kaksosen puoli vuosikymmentä myöhemmin, varsin katsottavassa Neulansilmässä) ja Robert Duvall olivat näihin aikoihin uransa parhaassa tikissä.

Mission possible! (Michael Caine, Sven-Bertil Taube, Robert Duvall, Donald Sutherland)

Sivuroolitkin on pippuroitu laadulla: ihqu Jenny Agutter Devlinin mielitiettynä Mollyna, Donald Pleasence käkättävänä Himmlerinä, Michael Byrne Radlin sihteerinä Karlina, Sven-Bertil Taube (heja Sverige!) Steinerin oikeana kätenä kapteeni von Neustadtina, Jean Marsh semiafrikaans-sakufani Joanna Greynä, jne jne. Liittoutuneiden joukoille astikin riittää hyvää, kun Larry "J.R." Hagmanin semikoominen aluekomentaja Pitts ja tätä paljon jermumpi kapteeni Clark (Treat Williams) ovat kankaalla tähtilippua heiluttamassa.

Toisekseen Kotka toimii kässärinsä ansiosta. Tekstin on Jack Higginsin romaanista onnistuneesti sovittanut hyvästä sukupuusta ponnistava Tom Mankiewicz. Hän oli ohjaaja Jospeh L. Mankiewiczin (mm. Kaikki Eevasta, 1950) poika ja käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin (mm. Citizen Kane, 1941) veljenpoika.

Tarina sinällään on tietysti puhdasta mielikuvituksen tuotetta, vaikka Mussolinin pelastusoperaatiota vähän viistetäänkin. Sotaleffoissa Nitraatti on muutenkin aina pitänyt eniten tällaisista pienimuotoisista (ainakin osaa ottavien joukkojen määrissa laskettuna) tarinoista, joten sekin rasti saadaan Kotkassa leimattua.

Irkku ja herkkumirkku. (Donald Sutherland, Jenny Agutter)

Kotkan tarina aukeaa hiljakseen kuin hyvä kirja, jossa suunnitelma ja sen suorittajat, samoin kuin muut tielle eksyvät pelurit esitellään nautinnollisessa rauhassa ja tarpeellisen yksityiskohtaisesti. Toisin sanoen elokuvan hyvin tehty ekspositio ei ehdi käymään hermoille ennen kuin ramppa alkaa kalkattamaan.

Elokuvan heikko lenkki on kuitenkin sen ohjaus. Nitraatti ei äkkiseltään muista toista yhtä selvää tapausta, jossa tämän nimenomaisen kulmakiven huteruus murentaa lopputuotetta kaikkein pahiten. Homeisilta teloiltaan ohjaajaksi raahattu vanha Hollywood-veteraani John Sturges (mm. Suuri Pakoretki, 1963) tekee parhaansa sabotoidakseen elokuvan kaikki hyvät puolet.

Ohjaustyöstä aistii harmillisen vahvasti flegmaattisen 'olen vain töissä täällä' -viban. Tuohon aikaan jo alkoholisoitunut Sturges ohjasi enää lähinnä jotta saisi hynää kalliiseen avomerenkalastusharrastukseensa. Niinpä elokuvan varsinaisten jännitys- ja toimintaosuuksien alkaessa alkaa leffakin horjua pahiten. Niiden toteutus on harmillisen elotonta luokkaa, kun nousevaa jännitettä tai mukaansatempaavaa toimintaa ei pääse oikein kunnolla syntymään.

Säästäkää yksi luoti ohjaajaa varten, herra Steiner.

Kardinaalisyntinä Sturgesia ei enää elokuvan leikkausvaiheessa napannut ilmaantua paikalle. Siis vaiheessa, jossa moni ohjaaja tekee ihan yhtä paljon duunia onnistuneen elokuvan eteen kuin kuvausvaiheessakin. Se, että elokuvan loppupuoli toimii edes auttavasti, on lyhyen tikun vetäneen leikkaaja Anne V. Coatesin ansiota. Voi vain kuvitella, mitkä tehot joku Steven Spielberg, Richard Donner, Martin Scorsese tai vastaava olisi elokuvan loppupuoleenkin potkinut!

Kotkan tuosta huolimatta Nitraatilta saama suht korkea arvosana puhunee ehkä eniten sen puolesta, että kyseessä on joka tapauksessa oikein katsomismyötäinen WW2-viihdepaketti, vaikka loppu vähän lässähtääkin.

"The picture wasn't bad, but I still get angry when I think of what it could have been with the right director. We had committed the old European sin of being impressed by someone, just because he came from Hollywood." (Sir Michael Caine)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Mapledurhamin kuvankaunis pikkukylä Oxfordshiressä stunttaa elokuvan fiktiivistä Studley Constablea. Mapledurham on muuten ikuistettu myös Black Sabbathin esikoislevyn kanteen!

Harmaiden Alueella (Kajaanin Harrastajateatteri 2019, Sara Saxholm)

Totuus on tuolla havumetsässä.

Syvällä Kainuun korvessa marjanpoimijat säikähtävät harmaita olentoja. Ovatko ne villieläimiä, avaruusolentoja, muinainen heimoyhteisö, pakolaisinvaasio vai haltioita tai tonttuja? Löydöstä käynnistyy tieteen, median ja kaupallisten intressien välinen kilpajuoksu ja somehässäkkä. Totuuden, huhujen, propagandan, valeuutisten ja unelmien kyydissä rimpuilevat Mega-Median kohutoimittaja Penna Jänis ja rautainen agenttikaksikko Multeri & Kallinen. (KHT)

Maahanmuttoproblematiikkaa tupataan lähestymään vakavana draamana, alahuulet väpättäen. Nopeasti kyllästyttävä muodon toisto on tehnyt aiheeseen kulttuurimatkailusta kokemuksena turruttavan ja pitkästyttävän jo ajat sitten. Kajaanin ammattilavoillakin tuota satsia on nähty vähälle aikaa ainakin parin esityksen verran: pienen lavan Seurakunnan teinien sormiennapsutteluna ja ison lavan laatikkoleikkinä. Juu, kiitos ei.

Harmaiden käsikirjoittaja Anja Tiainen ja ohjaaja Sara Saxholm ovat löytäneet aiheeseen kuitenkin paljon, paljon mielenkiintoisemman ja innostavamman tulokulman: scififarssin. Kainuun metsissä ja tapahtumien rajapinnoissa möyryävät asiaankuuluvasti kaikki oleelliset osanottajat: someklikkejä jahtaavat toimittajat, jotka tyhjäpäisten haastateltaviensa avustuksella keksivät jutut lähinnä omista päistään, rajat kiinni -olmit, järkähtävän taipumaton ja pallohukkainen sisäministeriö, perävalot näkyy -puliveivareiden hyväntekeväisyyskeräykset ja aina tasavarmasti asiat sirkukseksi vääntävät tv:n keskusteluillat.

Sirkushuveja, leivästä ei niin väliä.

Näyttelypuolelta aloitetaan parhaasta päältä: Niki Kunnaksen viheliäinen, korkokengillään ja pampulapäisyydellään(*) Mikki Hiiren kyylätoimittajan ja itsevarman Prinsessa Leian epäpyhän jälkeläisen mieleen tuova toimittaja Penna Jänis(**) on hykerryttävä. Tekstin ja näyttelijän näytelmän loppupuolen teennäinen linjanvaihto Yökylä-Veitolaan oli myös satiirinen tatsi, jota Nitraatti kovasti arvosti.

Niki Kunnas muuten tuntuu ainakin tämän ja Beowulfin bullshittiin ajat sitten väsyneen kääpiökamu Wiglafin perusteella omaavan vahvoja taipumuksia alalle. Nitraatti toivookin, että Kunnas tekisi harrastuksestaan ammatin.

Kakkoseksi Nitraatti pistää Jäniksen työsaran, alienin kanssa seurustelevan tyhjäpäisen Tiinan. Anne-Mari Korhonen saa hahmoon juuri oikean tulokulman, jossa ööhit, äähit, siisniinkut ja emmätiät ovat yhtä aikaa uskottavia ja pirun hauskoja.

Kallinen & Multeri keräävät tavanomaiset epäillyt. (v-o Sanna Mäkeläinen, Iita-Liinu Seppänen)

Iita-Liinu Seppäsen ja Sanna Mäkeläisen Salaisista Kansioista sisäministeriön kautta mankeloitu erikoisasiantuntijapari Multeri ja ja Kallinen säätävät Kainuun metsikössä onnistuneesti. Pedantti-Nitraatin silmäkulmaa tosin alkoi nykiä elohiiri, kun agenttien nimet ja luonteenpiirteet oli käännetty sarja-ajoista äinpäin!

Vaikka kaikki lavalla vetävät hyvin, niin mainitaan vielä erikseen Ilona Oikarisen Yodaa ja Seppo Kääriäistä hykerryttävästi kanavoiva, tapahtumien sivulla klenkkaava Marja-Terttu ja Emmi Hakkaraisen napakka triplatyö matkailuyrittäjä (tokihan Harmaat vetävät uteliaita kuten Ruokolahden leijona aikoinaan) Salli Paattina, Suomi suomalaisille -suunnan oman elämänsä susannakoskena, eli kansanedustaja Pirita Pahka-Visiirinä ja (yhdessä Johanna Välikankaan kanssa) toisena surkuhupaisista ja ratkiriemukkaista ufotutkijoista.

Penna Jänis & Tiina: kakkatehtailijat. (v-o Niki Kunnas, Anne-Mari Korhonen)

Ohjauksellisista ja lavastuksellisista tatseista Nitraatin mieleen jäivät hauska videoinsertti Kauppapaikka 18:n 'ohikulkijahaastatteluista' ja kourallisella rekvisiittaa hyvin henkiin herätetty Harmaiden studio-ilta. Erikoismaininta myös näytelmän kerrassaan ilahduttaville oheismateriaaleille: lööppilehden mieleen tuovan ohjelmalehtisen Nitraatti tulee arkistoimaan huolella. Myös näytelmän julistepuoli toimii. Oletan että kiitos tästä osiosta kuuluu näytelmän graafisesta suunnittelusta vastanneelle Ville Piispaselle: iso käsi Villelle!

Pientä napinaa Harmaissa Nitraatti näkee kestossa, josta olisi voinut hiukan nipistää. Esimerkiksi sinänsä hauska studio-ilta -osio sai pointtinsa läpi kestoaan nopeammin. Myös räjähtävää ja vauhdikasta loppua odottavat kokenevat jonkinasteisen pettymyksen.

Außerirdischer raus!

Nitraatti ei muuten enää väitä edes yllättyvänsä, kun taas kerran kaupungin teatterikauden paras pläjäys nähdään Generaattorin lavalla ja Kajaanin Harrastajateatterin toimesta. Siinä missä Kaupunginteatterin fantasiasatsaus Kesäyön Uni - alun perinkin yksi Shakespearen huonoimpia näytelmiä - oli lähinnä tylsä katastrofi, on Harmaat kerrassaan virkistävää genrekamaa.

Kun Kajaanin Kaupunginteatterin johtajuus on seuraavan kerran katkolla, olisiko syytä luoda katse oman kaupungin tekijöihin päin? Esimerkiksi Sara Saxholm ei välttämättä vaikuttaisi ollenkaan huonolle vaihtoehdolle...

Eniveis; Harmaiden herkkua on tarjolla vielä toukokuun loppuun asti. Nitraatti itse aikoo vielä santsata ja suosittelee lämpimästi lukijoitaan tutustumaan teokseen ennen kuin on myöhäistä: totuus on tuolla Generaattorilla!

Arvosana: 8/10

Harmaiden Alueella Kajaanin Harrastajateatterin sivuilla
Traileri (Facebookissa)
Harmaiden Alueella -näytelmän ihastuttavaa oheismateriaalia:
ohjelmalehtinen (sivu 1 sivu 2), keräyslipuke

"Me maan päällä yksin emme ole."

(*) Blogin kuvat ovat näytelmän harkkakaudelta. Nähdäksenne mitä Nitraatti tarkoittaa, menkää Genelle katsomaan!
(**) Älkää kokeilko hassuja nimiä teatterin tai kirjallisuuden ulkopuolella. Lava ja mielikuvitus pitävät ne hauskoina, elokuvissa ne ovat lähempänä komedian kuolinsuudelmaa. 

Blogin valokuvamateriaali: Ari Kelin & Anja Tiainen.