Oppenheimer (USA/UK 2023, Christopher Nolan)

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja."

The story of American scientist, J. Robert Oppenheimer, and his role in the development of the atomic bomb. (IMDB)

Christopher Nolan palaa huudeille elämäkertaelokuvalla ydinpommin isästä J. Robert Oppenheimerista. Autismin rajamailla keikkuneesta hintelästä fysiikanopiskelijasta kuoriutui vahva teoreetikko ja hirvittävän luonteva ja hyvä organisoija, jota ilman toinen maailmansota olisi päättynyt myöhemmin. Sodan jälkeen Oppenheimer joutui kuitenkin Yhdysvaltalaisen punapelon jauhamaksi kuten moni muukin ja on edelleen - jos ei nyt ihmisenä, niin tekojensa seurauksen vuoksi - mielipiteitä jakava henkilö.

Sinänsä Nolanin aiheeseen tarttuminen ei tule yllätyksenä: oikeudentuntoisen eliitin salaiset puuhat ihmiskunnan edistämiseksi ovat ohjaajan mieliaiheita. Nyt mies teki loikan myös yhden hänen esikuvistaan eli Stanley Kubrickinkin kotistudiosta Warner Brosista Universalille, syynä tietysti se, että Warnerkin on nykyään yksi näistä leffastudioista joille leffojen saaminen suoratoistopalveluun on tärkeämpää kuin elokuvan esittäminen teattereissa. Nolan tekee myös pitkästä aikaa R-rated leffan, eli käytännössä korkeinta kaupallisesti järkevää ikärajaa Yhdysvalloissa käyttävän elokuvan. 

Myrsky nousee. (Cillian Murhpy)

No, miten Oppenheimer sitten Nolanilta luontuu? Lyhyt vastaus on että hyvin, mutta ei erinomaisesti. Kuten aina, Nolan on eittämättä vahvimmillaan audiovisuaalisessa vyörytyksessä. Äänityö on jälleen hienoa ja sisältöä luovaa: upeasti käytetty hiljaisuus ja huolella valitut ääniefektit pommitestissä ja aiheutetun tuhon äärellä jäivät Nitraatille vahvasti mieleen.

Myös maailmanlopun meininkiä ennustavat kuvat palavasta planeetasta ja saksalaisten V-rakettien nousuvanat ja liidot öisellä kanaalitaivaalla ennustamassa mannertenvälisiä ydinohjuksia ovat Nolanin parasta A-ryhmää.

Nolan ei myöskään käytä pätkääkään Hiroshiman tai Nagasakin tuhokuvia: rohkea veto, jolla rima asettuu korkeammalle, samalla Nitraatin mielestä myös kunnioittavaa ydintuhon uhrien muistolle. Pienenä triviana Nolan 'polttaa' oman tyttärensä naaman kohtauksessa jossa Oppenheimer reflektoi ydintuhoa. Kertoi halunneensa tuoda tuhon lähelle ja konkreettiseksi, mikäpä siinä. Myös projektin edistymisen visualisointi marmorikuulilla toimii hyvin.

Sankariantisankarin sotisopa.

Elokuva toimii erinomaisesti kaksi ensimmäistä kolmasosaansa. Niissä keskitytään Oppenheimerin nuoruusvuosiin ja Manhattan-projektiin. Oppenheimer-elokuvan sitä seuraava heikompi kolmannes kopsahtaa Nolanin tuttuun helmasyntiin, eli välillä liian täyteen kirjoitettuihin ja sekavasti leikattuihin dialogikohtauksiin.

Elokuvan viimeinen osio kun keskittyy aiemmin lyhyemmiksi välähdyksiksi jääneisiin, mutta nyt sataprosenttisesti ruutuaikaa vievään Oppenheimerin sodanjälkeiseen aikaan ja kahteen kuulusteluun, joissa istutaan huoneissa ja puhutaan, paljon. Ja välillä sekavasti. Aiemmin lähinnä visuaalisilla täkyillä oivaltavasti muotoon puettu syyllisyys hukkuu niissä loputtomaan puhetulvaan. Vaikutelma on vähän sama mistä Sinatrakin aikoinaan lauloi: And then I go and spoil it all by saying somethin' stupid like, "I love you".

Parhaalla vmp-ilmeellään varustettu vaimo ja aviomies totisen paikan edessä. (Emily Blunt, Cillian Murphy)

Kun olet nähnyt tähden sydämen tuhovoiman, vanhan maailman kuoleman ja uuden synnyn, sekä maailmanlopun alun lopun, niin joukko ukkeleita pappilan hätävarana kyhätyissä oikeussalituksissa jauhamassa loputtomia puheenvuorojaan on väistämättä pettymys kaikissa muissa paitsi kaikkein osaavimmissa käsissä. Tätä osaa elokuvassa olisi voinut lyhentää ja käyttää aikaa sen sijaan vaikkapa Manhattan-projektin aikana syntyneiden säteilyonnettomuuksien käsittelyyn, joita itse leffassa ei juuri mainita.

Loppuosio tosin sisältää myös rohkeaa ja uutta hakevaa kuvaa: kun Oppenheimeria grillataan naissuhteistaan, Nolan pistää fantasiaa silmään ja näyttää tämän ja edesmenneen rakastajattarensa rakastelemassa alasti kuulustelijoiden edessä samalla kun nykyinen vaimo yrittää kestää kuulustelua taustalla. Hieno visualisointi inhojen ja henkilöönmenevien kuulustelujen vaikutuksesta kuulusteltaviin. Sen verran harvinaisempi veto, että aiheuttaa varmasti hyvin eriäviäkin näkemyksiä kohtauksen tehosta.

Samaa virkaa toimittanee itsemurhakohtauksessa vain hetken vilahtava ylimääräinen käsi, joka tekee Oliver Stonen JFK:t sekunnin osissa tai vaihtoehtoisesti vain visualisoi runollisesti ympäristön paineita. Chapeau, siitäkin. Menneisyyttäänkin Nolan, osin leikkisästikin aiheesta huolimatta, muistaa: piippunsa ja hattunsa Trinityssä poimiva Oppenheimer tuo tarkoituksellisesti mieleen Batmanin varustautumishetket.

Radiumveljekset kuin ilvekset. (Matt Damon, Cillian Murhpy)

Nolan on roolittanut Oppenheimerin erinomaisesti. Useita sivurooleja tähän asti Nolanin elokuvissa työstänyt Cillian Murphy, josta Nitraatti on ennenkin kirjoitellut vaikkapa tässä ja tässä, on erinomainen ja fyysisesti nappi päähenkilö J. Robert Oppenheimerina, vangiten tämän kireän olemuksen ja fyysisen hintelyyden täydellisesti. On suuri ihme, jos Oscar-pysti ei ensi keväänä kiidä miehen käsiin.

Oppenheimerin kirittäjänä ja osin vastapoolina eli Manhattan-projektin kenraali Lesley Grovesina nähdään samoin mainio Nolanin näyttelysapatilta houkuttelema, myös saman ohjaajan Interstellarissa (2014) erinomaisesti vetänyt Matt Damon, joka saa hahmoonsa juuri oikeat määrät julkeutta ja jämäkkyyttä. Elokuvan parhaat hahmojen väliset kohtaukset ovat juurikin näiden kahden välisiä.

Leffaillan tämänkertaisen 'Vau, en tiennyt että jätkästä on tuohon!' -palkinnon voittaja: Josh Hartnett.

Kolmannessa päärolissa Robert Downey Jr. esittää Oppenheimerin elämää useaan otteeseen sivunnutta Lewis Straussa. Enää ei olla Iron Man -tunnelmissa, vaan vahasti maskeerattu ja ikääntynyt Downey kitisee Straussina eteenpäin kyynisyyden ja kaunan voimilla. Hyvä ja Downeylle epätavanomainen roolisuoritus uhkaa hautautua pitkien monologien alle.

Yksi mukava yllätys oli nähdä entinen teinihurmuri Josh Hartnett jämäkkänä fyysikko Ernest Lawrencena. Hänestä on varttumassa varsin Josh Brolinmainen tekijä näyttelijänä. Kauttaaltaan hyvästä näyttelijäkatraasta voisi vielä nostaa esiin Benny Safdien mainion tylytyksen suurten linjojen miehenä Edward Tellerinä, hyytävän kylmäävän tiedustelu-upseeri Borish Pashin heittävän Casey Affleckin, sekä kaksi cameota: Gary Oldmanin ikävän pressan Harry Trumanin ja tunnistamattoman Tom Contin leikkisän Albert Einsteinin.

Fysiikan lakien ohella yksi maailmankaikkeuden perusteita on, että rakkaus repii. (Florence Pugh, Cillian Murhpy)

Naisroolit ovat jo aiheestakin johtuen tällä kertaa pienempiä. Emily Blunt alkoholismin aroille taivaltavana Oppenheimerin vaimona Kittynä tekee mitä roolillaan voi, niin hyvin kuin mahdollista. Paras naisrooli elokuvassa on kuitenkin Florence Pughin. Hänen mieli korkealla ja matalalla vetelevä Oppenheimerin kommunistirakastajattarensa Jean Tatlock jää vain muutamalla kohtauksellaan paremmin mieleen.

Tekniseltä puoleltaan Nolanin Oppenheimer on Nolan-tyyliin moitteeton. Hoyt Hoyteman kuvaus luo maailmanlopun visiot ja intiimit hetket kiitettävästi, Hans Zimmerin musiikkimanttelin (Dune-leffojen kiireiden takia) tässä ja edellisessä perinyt Ludwig Göransson naputtaa hyvää. New Mexico stunttaa New Mexicoa ja lavastus (Ruth De Jong) on erinomaista luokkaa.

Nolan säätää.

Nolaniin on onneksi luotettu rahallisestikin: 100 miljoonan dollarin budjetti 1900-luvun alkupuolen hintelästä tiedemiehestä kertovalle korkeimman ikärajan elokuvalle kesän blockbusterina on melkoinen riski, mutta onneksi muu maailma on raahaamassa leffan tuottoisaksi, vaikka amerikkalaiset eivät oikein kunnolla lämmenneetkään (edit: kyllä se jenkeillekin on loppujen lopuksi näyttänyt menestyksen merkit täyttämisen verran maistuneen.).

Aiheesta on toki tehty leffoja aiemminkin, mutta Oppenheimer on vuoden 1981 dokumentin ohella Nitraatista aiheen paras kuvallinen käsittely. Pommituksen oikeutuksista Nitra on aika samoilla linjoilla kuin useat leffan henkilöistäkin: Natsit piti tässä kilvassa ehdottomasti voittaa ja Japanin valtaaminen maitse olisi johtanut paljon suurempaan inhimilliseen kärsimykseen.

Kumpikaan näistä ei tietenkään pienennä pommitusten kauheutta ja tuolloin valjenneen uuden maailman potentiaalia maailmanloppuun minuuteissa.

Ylihuomenna on muuten Hiroshiman pommituksen vuosipäivä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Vähemmän lyyrinen traileri