Fosse/Verdon (USA 2019, Steven Levenson & Thomas Kail)

Mennäänpäs elämän yli niin että heilahtaa.

An inside look at the romantic and creative partnership between influential choreographer/director, Bob Fosse, and Gwen Verdon, one of the greatest Broadway dancers of all time. (IMDB)

Bob Fosse (1927-1987) oli yksi suuria Broadway-nimiä. Ikoninen koreografi, antelias ihminen ja unohtumattomien elokuvien ja musikaalien ohjaajanero - sekä naisiinmenevä alkoholisti, epävarma pessimisti, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja yleispätevä pers'reikä.

Tämän sielunkumppanina, lapsen äitinä, tukena ja vastaparina viihtyi pyhimyksen kärsivällisyydellä ja omalla kovalla kunnianhimollaan varustettu huipputanssija ja näyttelijä Gwen Verdon (1925-2000), jonka toinen suuri kamppailu Fossen lisäksi on se näyttelijättärien ikuinen, eli taistelu ikääntymistä vastaan.

Jazzkäsi. (Michelle Williams, Sam Rockwell)

Kumpikin kantoi taakkanaan traumaa, toinen hylättyä kuolevaa vaimoa, toinen hylättyä lastaan. Fosse ja Verdon menivät naimisiin 1960 ja siirtyivät asumuseroon 1971, mutta työskentelivät yhdessä Fossen kuolemaan vuonna 1987 asti. He eivät koskaan eronneet.

Sarja sijoittuu pääosin Fossen keski-iän ruuhkavuosiin 1960-luvun lopusta 1970-luvun loppuun, jolloin muotonsa saivat niin Sweet Charity -musikaali kuin sen leffaversiokin, Cabaret ja Lenny -elokuvat, Chicago-musikaali(*), sekä omaelämäkerrallinen All That Jazz -leffa, mutta sarja sisältää myös runsaasti takaumia.

Pariskunnan yhteiselosta saadaan irti varsin mainio minisarja, josta Broadway-fani Nitraatille tuli heti alusta lähtien fiilis, että nyt ollaan hyvissä käsissä.

Pakko painaa pitkää päivää.

Puikoista löytyykin alan miehiä: menestysmusikaali Evan Hansenin luonut kässäröijä Steven Levenson ja Broadway-ohjaaja Thomas Kail (mm. Nitraatin aikoinaan pystyynkehuma Hamilton) ovat vääntäneet Sam Wassonin Fosse-elämäkerran hyvään kuosiin. Onpa mukana tuottamassa ja konsultoimassa ollut myös Fossen ja Verdonin tytär Nicola Fosse, mutta mitään hagiografiaa ei silti ole luvassa.

Sam Rockwell ja Michelle Williams ovat erinomaisia pääosissaan ja omaavat mainion kemian. Kun tämä pariskunta ei ole jakamassa ruutua, sarja kärsii siitä lähes poikkeuksetta. Kummankaan ei anneta kuitenkaan juurikaan tanssia ja ehkä hyvä niin: näyttelytyö korvaa sitten sen. Vähän samoinhan teki Fosse itsekin aikoinaan Nitraatin kehuman All That Jazz -omaelämäkertaleffansa ja näyttelijä Roy Scheiderin kanssa.

Legendaariselle käsikirjoittaja Chaeyfskylle tehdään Fosse/Verdonissa oikeutta.

Michelle Williamsin säksättävään puhetyyliin Gwen Verdonina on kuitenkin pikkuisen totuteltava. Varmaankin autenttinen, mutta ehkä pieni pehmennys olisi parantanut suoritusta. Sivuosista maintaan vaikka että Norbert Leo Butz tekee hyvän, Nitraatille jumalasta seuraavan, mm. Network / Kasvot Kuvaruudussa (1976) käsikirjoittaneen Paddy Chaeyfskyn (1923-1981), Fossen ja Verdonin perhetutun.

Margaret Qualley on raikas tanssija ja koreografi Ann Reinking (1949-2020), Fossen myöhempien aikojen elämänkumppani ja Jake Lacy Verdonin oma semifiktiivinen ja tasapäinen vaihtopenkkinuorikko Ron. Fossen ja Verdonin lasta Nicolea, joka joutuu kasvamaan liian nopeasti vanhempien yrityksestä huolimatta esittävät kronologisesti Blake Baumgartner, Chandler Head ja Juliet Brett.

Nouseva tähti. (Margaret Qualley)

Teknisesti sarja on moitteeton. Fosse/Verdon koostuu paljolti sisäkuvista, joten budjettia on suitsinut se, ettei tarvetta isoihin ulkotilojen aikalaislavastuksiin ole. Suurimmat lavastetyöt tulevatkin uskollisina rekonstruktioina tuotantojen tekovaiheista: Charity, Chicago ja All That Jazz saavat jokainen kunnon käsittelyn. Kekseliäät välitekstit, jotka osoittavat kohti tulevia tai menneitä menestyksiä tai tragedioita olivat myös miellyttävän pikantti lisä.

Sarjaa tehtiin poikkeuksellisen ruhtinaallisella aikataululla, kun harjoitteluunkin oli aikaa kaksi kuukautta. Itse kuvauksiin käytettiin puoli vuotta. Sarja tehtiin kokonaan New Yorkissa, joten siltäkin osin autenttisuus on taattu - tosin Nyki joutuu stunttaamaan myös Länsi-Saksaa.

Yhtä kulunut kuin blueskappale, mutta aina yhtä relevantti.

Ja kyllä, kyllä: pohjimmiltaanhan kyse on taas kerran yhdestä kärsivän kusipäisen taiteilijaneron tarinasta. Mutta kun se on tehty näin hyvin, niin meneehän yksi sellainen - taas kerran.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Chicago-musikaalihan hävisi tuolloin suosiossa Chorus Line-musikaalille, joka kertoi Broadway-musikaalien taustatanssijoista. Chicago oli pessimisminsä ja kyynisyytensä kanssa edellä tai jäljessä aikaansa, kun taas Chorus Line oli enemmän sitä samaa ajan henkeä, missä Tähtien Sota jo kulman takana odotteli. Ajan kanssahan näiden kahden musikaalin arvostus on vaihtanut paikkaansa, mutta tuskin se tuolloin Fossea ja Verdonia kauheasti lohdutti. Jostain syystä sarja jättää tämän titaanien taistelun kokonaan kertomatta, mutta kuulittepahan sen nyt Nitraatilta.

Faccia a Faccia / Face to Face / Kasvokkain (ITA/SPA 1967, Sergio Sollima)

Älä anna Commodore 64:n halpiskasettipelien kansien oloisen leffajulkan pettää: kyseessä on asiallinen italo!

 

A history professor has a chance meeting with an infamous outlaw and eventually assumes leadership of his gang. (IMDB)

Sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa heikkovointinen itärannikon historianproffa lähtee toipumaan Teksasin porottavaan lämpöön, jossa hänen tiensä risteävät paljon vetreämmän rikollispomon kanssa. Soppaa hämmentää myös soluttautuva Pinkertonin etsivä.

Italialaisilla oli pitkään omalla tavallaan kunnioitettava eksploitaatioleffateollisuuden haara: otettiin menestynyt englanninkielisen maailman leffagenre ja paukutettiin siihen aivan tajuton määrä leffoja halvalla.

1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin tehtiin historiallisia (ja historiallisia fantasia-) spektaakkeleja ("sword and sandals"), 1960-1970 -luvuilla spagettiwesternejä ja 1980-luvulla post-apokalyptisiä Mad Max-kopsuja eli pastakalypsejä, sekä miekka & magia -osastoa, joka oli vähän kuin swords and sandals, mutta Conanin (1982) menestyksen innoittamaa halpisfantsuapinointia.

Väkivallan ystävä. (Lorenzo Robledo, Gian Maria Volontè)

Spektaakkelien, halpisfantsujen ja pastakalypsien osalta voidaan suoraan todeta, että laatu ei koskaan päätä huimannut, vaikka monilla noista leffoista on siitä huolimatta - tai juuri sen takia - oma vinkeä viehätyksensä.

1960- ja 70-lukujen italowestern poiki sen sijaan melkoisen joukon hyvinkin vaihtelevantasoisia tekeleitä. Amerikkalaisista westerneistä kehitellyt italowesternit olivat rujompia, monesti komediallisempia ja lähes aina moraaleiltaan häilyvämpiä. Spagettiwesternejä ylenkatseltiin rapakon takana pitkään. 

Amerikkalaiset pitivät - sinänsä ihan oikeutetusti - westerniä (kuten myös musikaalia) 'omistaminaan' genreinä, eikä ulkomaisia yrittäjiä lähtökohtaisesti katsottu hyvällä. Spagettiwestern oli kuitenkin salakavalan vaikutusvaltaista, kun amerikkalaiset uudistivat omia länkkäreitään: olisiko Peckinpahin uuden ajan jenkkiwesternien airutta ja klassikkoa, eli Hurjaa Joukkoa (1969) olemassakaan ilman italoja?

Feikkijenkkilä-Andalusian yöt ja päivät. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Espanjan Andalusia ja sen kaupunki Almeria oli elintärkeä paikka italowesterneille: alueen aavikkoinen ja vuoristoinen maisema sai stuntata yhdysvaltoja - harvaa Italolänkkäriä kuvattiin minkään vertaa Yhdysvaltojen maaperällä. Jonkun verran ulkokuvia tehtiin yleensä myös Etelä-Italiassa.

Sisäkuvat tehtiin yleensä Cinecittan studioilla Roomassa, missä Italian Hollywood sijaitsi. Faccia ei poikkea tässä suurimmasta osasta muita italoja. Kävipä niin, että maisemien ekonomiset hyödyt kelpasivat sitten myös enkkunkenkku-kielisille tuotannoille.

Sergio Leonen italowesternit ovat varmaankin kaikille niitä tutuimpia ja suurimmaksi osaksi ansainneet arvostuksensa - tosin ensimmäinen niistä (Kourallinen Dollareita, 1964) on Nitraatista aika heikko ja viimeinen (Kourallinen Dynamiittia, 1971) katsomiskelvoton.

Vuorovaikutuskurssin vetäjäpari. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Nitraatilla on ollut isona pienenä projektina tutustua italialaissäveltäjä Ennio Morriconen tuotantoon ja sieltä mieleenpainuvien sävelten kautta niihin leffoihin, joita ei ollut tullut vielä tarkastettua. Projektin antoisimpia elokuvia on ollut tämä Sergio Solliman ohjaama Faccia, jossa myöskään jumalainen Morricone ei petä. Elokuva sisältää yhden hänen muistettavimmista ja raivokkaimmista elokuvasävellyksistään.

Pääosien Gian Maria Volontèlla ja Tomas Milianilla on mainio kemia, ensimmäisen esittäessä fyysisesti heikkokuntoista ja iäkkäämpää mutta terävä-älyistä professori Fletcheriä, jälkimmäinen konnien vahvaa, nuorempaa ja käytännönläheistä pomoa Bennetiä. Vallan ja väkivallan houkuttavia voimia tutkiskellaan, kun proffa alkaa päästä jyvälle Bennetin uravalinnan pluspuolista, Bennetin saadessa vastavuoroisesti elämäänsä proffalta jonkinmoista moraalipiikkiä.

Pinkertonin Siringo näyttää hide in plain sightin mallia. (William Berger)

Faciaa edeltäneen vuoden Ingrid Bergmanin Personan (1966) hengessä siis mennään, mikä on jo sinänsä aika vahvaa tavaraa länkkärille. William Bergerin tylysti vetäisemä, moraaliltaan hyvinkin häilyvä Pinkertonin etsivä Charley Shiringo taiteilee näiden kahden välissä soluttautuessaan kaksikon maailmaan.

Pääosien kemiaan oman herkullisen lisänsä toi tosielämä: Volontè oli kiihkeä kommunisti, Milian taas Castroa Kuubasta paennut oikkari. Ohjaaja Sollima pystyi tietysti käyttämään tätä hyväkseen henkilöohjauksessa.

Sergio Sollima ohjaa ja kässäröi westerninsä muutenkin mainiosti, kanavoiden siihen omia sotakokemuksiaan tokan maailmanpalon ajoilta. Elokuva olikin tämän pitkän linjan ohjaajan suosikki omista filmeistään.

Kuolemaa italialaisen oopperan hengessä. (Tomas Milian, Piru Parka)

Facciasta kannattaa ehdottomasti etsiä katseltavakseen extended cut eli lyhentämätön 111 minuuttinen italialaisversio. Vaikka kuvanlaatu välillä heittää ikävästi, ovat elokuvaan palautetut kohtaukset ehdottomasti kauneusvirheen arvoisia. 

Summa summarum: Faccia on tyydyttävän aikuismainen western, joka on varustettu upealla musiikilla, hyvillä näyttelysuorituksilla ja äärimmäisen tyydyttävällä loppuratkaisulla. Pieni italohelmi.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Morriconen äkäisen upea teema