Faccia a Faccia / Face to Face / Kasvokkain (ITA/SPA 1967, Sergio Sollima)

Älä anna Commodore 64:n halpiskasettipelien kansien oloisen leffajulkan pettää: kyseessä on asiallinen italo!

 

A history professor has a chance meeting with an infamous outlaw and eventually assumes leadership of his gang. (IMDB)

Sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa heikkovointinen itärannikon historianproffa lähtee toipumaan Teksasin porottavaan lämpöön, jossa hänen tiensä risteävät paljon vetreämmän rikollispomon kanssa. Soppaa hämmentää myös soluttautuva Pinkertonin etsivä.

Italialaisilla oli pitkään omalla tavallaan kunnioitettava eksploitaatioleffateollisuuden haara: otettiin menestynyt englanninkielisen maailman leffagenre ja paukutettiin siihen aivan tajuton määrä leffoja halvalla.

1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin tehtiin historiallisia (ja historiallisia fantasia-) spektaakkeleja ("sword and sandals"), 1960-1970 -luvuilla spagettiwesternejä ja 1980-luvulla post-apokalyptisiä Mad Max-kopsuja eli pastakalypsejä, sekä miekka & magia -osastoa, joka oli vähän kuin swords and sandals, mutta Conanin (1982) menestyksen innoittamaa halpisfantsuapinointia.

Väkivallan ystävä. (Lorenzo Robledo, Gian Maria Volontè)

Spektaakkelien, halpisfantsujen ja pastakalypsien osalta voidaan suoraan todeta, että laatu ei koskaan päätä huimannut, vaikka monilla noista leffoista on siitä huolimatta - tai juuri sen takia - oma vinkeä viehätyksensä.

1960- ja 70-lukujen italowestern poiki sen sijaan melkoisen joukon hyvinkin vaihtelevantasoisia tekeleitä. Amerikkalaisista westerneistä kehitellyt italowesternit olivat rujompia, monesti komediallisempia ja lähes aina moraaleiltaan häilyvämpiä. Spagettiwesternejä ylenkatseltiin rapakon takana pitkään. 

Amerikkalaiset pitivät - sinänsä ihan oikeutetusti - westerniä (kuten myös musikaalia) 'omistaminaan' genreinä, eikä ulkomaisia yrittäjiä lähtökohtaisesti katsottu hyvällä. Spagettiwestern oli kuitenkin salakavalan vaikutusvaltaista, kun amerikkalaiset uudistivat omia länkkäreitään: olisiko Peckinpahin uuden ajan jenkkiwesternien airutta ja klassikkoa, eli Hurjaa Joukkoa (1969) olemassakaan ilman italoja?

Feikkijenkkilä-Andalusian yöt ja päivät. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Espanjan Andalusia ja sen kaupunki Almeria oli elintärkeä paikka italowesterneille: alueen aavikkoinen ja vuoristoinen maisema sai stuntata yhdysvaltoja - harvaa Italolänkkäriä kuvattiin minkään vertaa Yhdysvaltojen maaperällä. Jonkun verran ulkokuvia tehtiin yleensä myös Etelä-Italiassa.

Sisäkuvat tehtiin yleensä Cinecittan studioilla Roomassa, missä Italian Hollywood sijaitsi. Faccia ei poikkea tässä suurimmasta osasta muita italoja. Kävipä niin, että maisemien ekonomiset hyödyt kelpasivat sitten myös enkkunkenkku-kielisille tuotannoille.

Sergio Leonen italowesternit ovat varmaankin kaikille niitä tutuimpia ja suurimmaksi osaksi ansainneet arvostuksensa - tosin ensimmäinen niistä (Kourallinen Dollareita, 1964) on Nitraatista aika heikko ja viimeinen (Kourallinen Dynamiittia, 1971) katsomiskelvoton.

Vuorovaikutuskurssin vetäjäpari. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Nitraatilla on ollut isona pienenä projektina tutustua italialaissäveltäjä Ennio Morriconen tuotantoon ja sieltä mieleenpainuvien sävelten kautta niihin leffoihin, joita ei ollut tullut vielä tarkastettua. Projektin antoisimpia elokuvia on ollut tämä Sergio Solliman ohjaama Faccia, jossa myöskään jumalainen Morricone ei petä. Elokuva sisältää yhden hänen muistettavimmista ja raivokkaimmista elokuvasävellyksistään.

Pääosien Gian Maria Volontèlla ja Tomas Milianilla on mainio kemia, ensimmäisen esittäessä fyysisesti heikkokuntoista ja iäkkäämpää mutta terävä-älyistä professori Fletcheriä, jälkimmäinen konnien vahvaa, nuorempaa ja käytännönläheistä pomoa Bennetiä. Vallan ja väkivallan houkuttavia voimia tutkiskellaan, kun proffa alkaa päästä jyvälle Bennetin uravalinnan pluspuolista, Bennetin saadessa vastavuoroisesti elämäänsä proffalta jonkinmoista moraalipiikkiä.

Pinkertonin Siringo näyttää hide in plain sightin mallia. (William Berger)

Faciaa edeltäneen vuoden Ingrid Bergmanin Personan (1966) hengessä siis mennään, mikä on jo sinänsä aika vahvaa tavaraa länkkärille. William Bergerin tylysti vetäisemä, moraaliltaan hyvinkin häilyvä Pinkertonin etsivä Charley Shiringo taiteilee näiden kahden välissä soluttautuessaan kaksikon maailmaan.

Pääosien kemiaan oman herkullisen lisänsä toi tosielämä: Volontè oli kiihkeä kommunisti, Milian taas Castroa Kuubasta paennut oikkari. Ohjaaja Sollima pystyi tietysti käyttämään tätä hyväkseen henkilöohjauksessa.

Sergio Sollima ohjaa ja kässäröi westerninsä muutenkin mainiosti, kanavoiden siihen omia sotakokemuksiaan tokan maailmanpalon ajoilta. Elokuva olikin tämän pitkän linjan ohjaajan suosikki omista filmeistään.

Kuolemaa italialaisen oopperan hengessä. (Tomas Milian, Piru Parka)

Facciasta kannattaa ehdottomasti etsiä katseltavakseen extended cut eli lyhentämätön 111 minuuttinen italialaisversio. Vaikka kuvanlaatu välillä heittää ikävästi, ovat elokuvaan palautetut kohtaukset ehdottomasti kauneusvirheen arvoisia. 

Summa summarum: Faccia on tyydyttävän aikuismainen western, joka on varustettu upealla musiikilla, hyvillä näyttelysuorituksilla ja äärimmäisen tyydyttävällä loppuratkaisulla. Pieni italohelmi.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Morriconen äkäisen upea teema