Night Moves / Yon Siirrot (USA 1975, Arthur Penn)

- Who's winning? - Nobody. One side is just losing slower than the other.

Los Angeles private investigator Harry Moseby is hired by a client to find her runaway teenage daughter. Moseby tracks the daughter down, only to stumble upon something much more intriguing and sinister. (IMDB)

Harry Moseby on Los Angelesilainen vanhan ajan yksityisetsivä ajassa, jolla hänen lahjoilleen ei ole enää kovin suurta käyttöä. Vanha leffaohjaajakamu pitää miehen kuitenkin leivän syrjässä kiinni vihjaamalla toimeksiannosta.

Kuihtuneen ja kaukana 'vuoden äiti' -palkinnosta olevan oman maailmansa ex-leffatähtösen kuritonta sukupolvea edustava teinitytär on hävinnyt jäljettömiin. Harryn nuuhkimat jäljet johtavat Floridaan, samalla kun tapaus monimutkaistuu ja Harry tekee tiliä elämänsä kanssa.

- Either way, I have to go. - Why? So you can pretend you're solving something? (Gene Hackman, Janet Ward)

Nitraatti on viime aikoina käynyt läpi massiivista kokoelmaansa uudelleenkatselujen muodossa. Nyt vuoro sattui jo aikoinaan Nitraatin arvostamalle neo-noir Night Movesille, mutta tämänkertainen katselu nosti sen ykkösluokkaan. Leffa tervehtii meitä ehkäpä amerikkalaisen elokuvan parhaalta kymmenvuotiskaudelta, 1967-1977 - Bonniesta ja Clydesta Tähtien Sotaan.

Night Moves on surussa uitettua neo-noiria. Sen rikostarina vaikuttaa aluksi kovin köykäiselle, eivätkä suuremmat rikokset tahdo valjeta Harry Mosebylle kunnolla koko elokuvan aikana, mutta Harry on koko ajan oman itsensä tutkimuksen kohde ja *se* on elokuvan ydin. 

Elokuvan suurimmat avut ovat sen vahva, surumielinen tunnelma, käsikirjoittaja Alan Sharpin erinomaisen aikuismainen dialogi ja koko näyttelijäkatraan hienot roolisuoritukset. Gene Hackman (1930-2025) elämäänsä puntaroivana päähenkilö Harry Mosebyna on rooliinsa täydellinen. Paljon Mosebysta välittyy myös Hackmanin eleistä. 

- I want that kid the hell out of here. You see, I... I get pretty foolish with her, and I... Well, you've seen her. God, there ought to be a law! - There is. (Melanie Griffith)

Hän tekee myös ehkä parempaa työtä kuin koskaan, ja se on miehen uran huomioiden paljon sanottu. Hiljattain edesmenneen Hackmanin oma poismeno oli muuten sen verran erikoinen, että olisi kelvannut hyvin 1970-luvun amerikkalaisen neo-noir rikosleffan lähtökohdaksi.

Jennifer Warren Mosebyn Florida-ihastuksena Paulana, Susan Clark Mosebyn pettäjävaimona Elleninä ja Janet Ward ex-leffattarena Arlene Iversonina tekevät jokainen priimaa. Lisäksi sivuosat on ladattu erinomaisesti (James Woods, Harris Yulin, Anthony Costello, Edward Binns jne.)

Yhden varhaisimmista ja siihen asti isoimman roolinsa tekee raikas nuori 16-vuotias Melanie Griffith huikentelevaisena Delly Grastnerina. Elokuva on ihailtavan ekonominen hahmojensa määrän kanssa: jokaisella hahmolla on elokuvassa funktio myös pidemmän päälle.

- Where were you when Kennedy got shot? - Which Kennedy?

Night Moves on myös kuulun mutta hyvin epätasaisen ohjaajansa Arthur Pennin (1922-2010) parhaita ja sekin on aika paljon sanottu, kun tilillä ovat sellaiset täysveriset klassikot kuin Bonnie & Clyde (1967) ja Pieni Suuri Mies (1970). Aivan varmasti kyseessä oli miehen viimeinen huippu: edes hyvän elokuvan tasolle Penn ei tästä eteenpäin päässyt.

Bruce Surteesin evokatiivinen kuvaus on myös mainio lisä elokuvan kokonaistehoon. Night Moves ei ollut aikoinaan menestys lippuluukuilla, eikä se ehkä vieläkään nauti niin korkeaa arvostusta kuin sen pitäisi. 

Joitain miinuksia kuitenkin: elokuvan musiikki (Michael Small) lähtee välillä ei-toivotulle laukalle ja agathachristiemäistä, selvää rikosjuonta kaipaava tulee pettymään. Nyt muutaman kerrankin elokuvan nähnyt Nitraatti huomaa siinä erikoisia aukkoja. Mutta koska elokuva ei ole varsinaisesti juonensa orja, ei siitä voi liika rokottaa. Varoituksen sana kuitenkin.

- Do you ask these questions because you wanna know the answer or is it just  something you think a detective should do?

Leffan finaali on odottamaton, järkyttävä ja lisää entisestään avointen kysymysten määrää. Ehkä elokuvan sanoma on että noir on kuollut, eikä kukaan voi nähdä suurta kuvaa alimmilta portailta ja vaikka näkisi, tekojen voima voisi olla kovin köykäinen, ymmärrys tekemisestä vieläkin vähäisempi. 

Tuollaista eetosta Nitraatti ei yleensä elokuvissa arvosta, mutta Yön Siirtoihin mikään ei voisi sopia paremmin tai ansaitummin. Night Moves on täysverinen klassikko aikuiseen makuun, Amerikkalaisen elokuvan parhaalta vuosikymmeneltä. 

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Miami Vice (USA 1984-1989, Anthony Yerkovich & Michael Mann)

Kuuletko jo mielessäsi ikonisen alkumusiikin? Niin Nitraattikin!

Miami Vice follows undercover detectives Sonny Crockett and Ricardo Tubbs as they infiltrate and combat the drug trade and other criminal elements in South Florida. (IMDB)

Yksi kahdeksankymmentäluvun tunnistettavimpia aikamerkintöjä oli poliisisarja Miami Vice, jossa seurattiin kahden peiterooleissa toimivan huoltopoliisin - tai ehkä vetävämmin atarin (ammatti- ja taparikollisuus) - rikostutkimuksia Miamin paahtavan auringon alla. 

Sarjan ideoi Anthony Yerkovich, jonka silmiin sattuivat uutiset hänen työskennellessään Hill Street Blues -sarjan (1981-1987) parissa Miamin lähes merirosvorannikkomaisesta rikollisesta varjotaloudesta. Mies näki tässä aiheen uuteen ja erilaiseen poliisisarjaan. Vastikään ilmestynyt Brian De Palman Miamiin sijoittuva uusversio Arpinaamastakin (1983) oli osoittanut, että alueesta voisi kertoa rikollisen hyviä tarinoita.

Also starring: Miami

Yerkovich oli hiukan leipääntynyt sosiaalisesti tiedostaviin ja vähän homssuisen näköisiin aikansa jeparisarjoihin (esimerkiksi juuri sinänsä mainio Hill Street Blues) ja mietiskeli, että aika oli kypsä kovalle, aikaansa nähden varsin väkivaltaiselle ja pinta edellä etenevälle rikossarjalle. 

Noin puoli vuotta pilotin kässärin jälkeen kuvioihin ilmaantui sarjan toinen tärkeä ydintekijä, eli ohjaaja Michael Mann. Hänen ansioitaan on Miami Vicen ikoninen(*) 'look' ja muoto: "elokuva joka viikko" oli yksi Mannin teesejä - sarja todellakin kiinnittää vieläkin huomion huolitellulla ja kalliin oloisella ulkonäöllään. 

Kuumaa, kuumaa. Pojat ja Arielle Dombasle.

Miami Vicen budjetti oli selvästi kilpailijoita korkeampi: puvustus, runsaat musiikkioikeudet, sarjan säveltäjän Jan Hammerin ikoinen elektroninen musiikki ja isot toimintakohtaukset nielivät dollareita. Nauttipa Miami Vice myös stereoäänestä, yhtenä ensimmäisistä tv-sarjoista.

"Väripalettiin ei maavärejä tai punaista" oli toinen teesi. Myös itse Miami ja tarkemmin sen South Beach ovat erottamaton osa Vicea: art deco, latinovaikutteet, kuumuuden tuntua luovat pastellit ja turkoosi vesi, öiset neonvaloiset puolityhjät kadut... Itse sarja kuvattiin onneksi kokonaan Miamissa ja Floridassa, sisäkuvat mukaan lukien - kuluja nostanut mutta tärkeä teko autenttisuuden nimissä sekin.

Nähdä Miami ja...

Kun sarjaa oltiin pistämässä pystyyn, Miamin kaupungin kauppakamari ja matkailunedistäminen eivät olleet kovin ilahtuneita sen enempää sarjan sisällöstä kuin sen nimestä. Miamin South Beach johon sarja sijoittuu, oli tuolloin myös ränsistynyttä ja rikostiheää aluetta ja monasti Miami Vicen tekijät joutuivat fiksaamaan rakennusten julkisivuja vähän kuvattavampaan kuntoon. 

Sarjan menestyksen ansiosta Miami sai lisää turistidollareita ja South Beachin alueellakin alkoi kova kehitys- ja kaavoitustahti, eikä se enää 90-luvulle tultaessa ollut millään mittarilla läävä.

Miehen paras ystävä, joka tuo mieleen Nitraatin oman kissan. Nitraatin Miami-kaava: mitä vähemmän Elvis-alligaattori on kuvioissa, sitä vaisumpi meininki. (Don Johson ja paha kaveri)

Sarjan 1980-luvun tyyli-ikoni pääpari on castattu taivaallisesti. Don Johnson ei ollut mikään automaattinen ykkösvalinta. Miehellä oli tuolloin takanaan nautintoaine-ongelmia ja monta epäonnistunutta tv-pilottia, eivätkä tv-kanavan johtomiehet enää uskoneet 35-vuotiaan Johnsonin vetovoimaan. 

Onneksi sarjan tekijät saivat pidettyä päänsä. Don Johnsonin Sonny Crockett on yksi tv-jeparien tunnistettavimpia ja ikonisimpia ilmestyksiä parransänkineen sekä huolittelemattomine, sukattomine ja vyöttömine asuineen. 

Hällä väliä oli Crockettin modus operandi muutenkin: lukion jalistähti ja Vietnam-veteraani oli vähän 'elämäm koulun' jokamies, asusteli purjeveneessä lemmikkikrokotiilinsa - anteeksi, alligaattorinsa! - kanssa, operoi järeää Bren Ten -käsiasetta ja ajeli muikealla mustalla Ferrari Daytona Spiderillaan (myöhemmin valkealla ja sutjakalla Testarossallaan).

Sirpaleet eivät tuo onnea. (Philip Michael Thomas, Don Johnson)

Täydentävänä vastakohtana nähtiin Philip Michael Thomasin (niin ikään 35-vee, muuten) nappi Ricardo Tubbs, joka oli New Yorkin intellektuelli, huolitellusti ja tarkkaan mietitysti pukeutuva ja puhuva, sujuvan kaksikielinen aisapari holtittomammalle Crocketille. Haulikkoihin ja sivistyneisiin pieniin revolvereihin mieltyneen tyyliniekan kulkupelinä toimi makea sininen 60-luvun Cadillac. 

Kummankin hahmon varakkaan habituksen takana oli Miamin poliisivoimien rikollisilta takavarikoima roipe, joka kaksikolla oli vain lainassa. Heidän piti tietysti näyttää pelureilta, että pääsivät soluttautumaan huumeveikkojen peleihin. Kaksikolla oli ja on yksi pienen ruudun suurimpia kemioita kautta aikojen. Sarjan ulkonäön ohella tuo oli sen kantava voima.

Pomo ja pojat. (Edward James Olmos, Don Johnson, Philip Michael Thomas)

Muu ensemblekin oli toimiva ja sarjan aikana lähes muuttumaton: Heti sarjan pilotin otettua tulta alleen ja kun tv-kanava tilasi kokonaisen sarjan, Tubbsin ja Crockettin pomoa näyttelevä näyttelijä sanoi ettei halua muuttaa Miamiin, joten onnenpotkuna tilalle - hyvin sisään kirjoitetuksi eri hahmoksi - valikoitui erinomainen Edward James Olmos, jonka tyly, hautausurakoitsijan mieleen tuova Martin Castillo oli myös erottamaton osa sarjan viehätystä. 

Yksiköstä löytyivät myös komediapari Ohukaisen ja Paksukaisen mieleen tuonut etsiväpari Zito (John Diehl) ja Switek (Michael Talbott), sekä pari naista, eli etsivät Gina (Saundra Santiago) ja Trudy (Olivia Williams). Tämän nelikon roolit tuppasivat jäämään yksittäisiä - yleensä heikkoja - nosto-osia lukuun ottamatta suht pieniksi, eikä siinä ole oikeastaan nokan koputtamista. Johnson, Thomas ja Olmos kantavat, eikä avustavista irtoa kovin usein ikimuistoista, vaikka tyyppeinä tietysti toimivatkin ja ajan kanssa vähän parantavat. 

Asiallinen ensemble. (John Diehl, Michael Talbott, Edward James Olmos, Saundra Santiago, Don Johnson, Pihilip Michael Thomas, Olivia Williams)

John Diehl kyllästyi roolinsa pienuuteen sarjan puolivälin aikoihin ja kirjoitettiin ulos sarjasta. Muuten vakihahmot pysyivät samana. Sivuosista voi heittää sarjan alkuaikojen ilopillerin, sähläävän pikkuvaras Noogien (Charlie Barnett) ja Kuubanpakolaisen, pikkurikollisen ja sarjan komediaosastosta välillä liiankin kanssa huolehtivan Izzy Morenon (Martin Ferrero).

Niin, Miami Vice oli yksi Nitraatin suuria suosikkeja lähes 40 vuotta sitten, joten oli korkea aika tarkastaa, miten sarja on kestänyt aikaa. Nitraattia mietytti ennen urakan alkua lähinnä se, että miten hän muisti parhaiksi osiksi ainoastaan sarjan alkupään osia. Syy selvisi ennen pitkää.

Vicen ikonisinta deco-kuvastoa.

Sarjan alku olikin kerrassaan mainiota kamaa. Yerkovichin ideat ja Mannin luoma maailma muistuttivat ikonisuudellaan ja leffatason huolitellulla audiovisuaalisella annillaan. Ensimmäinen kausi on sarjan kirkkaasti paras ja pääsyy sille, miksi sarja vieläkin muistetaan. Toinen kausikin on vielä ihan katsottavaa tavaraa, vaikka huippukohtia alkaa olla jo selvästi vähemmän. Mutta sitten aletaan korpitaipaleelle.

Michael Mann jätti sarjan kahden ensimmäisen kauden jälkeen ja otti tilalleen tulevan tv-veteraani Dick Wolfin, jonka käsialaa on mm. legendaarinen ikuisuussarja Kova Laki (1990-). Ongelmallista oli, että Miami Vice on tuollaisten elämänmakuisten rikossarjojen täydellinen vastakohta.

Vehkeet parani, meno ei.

Kolmoskauden realismia tavoittelevat ajankohtaiset tarinat alkoivat ajaa katsojia ruutujen äärestä, eikä asiaa auttanut uusi lähetysaikakaan - Miami Vice joutui nyt kilpailemaan katsojista samaan aikaan eri kanavalla pyörivän megasuosikki Dallasin kanssa. Myös sarjan suurin vahvuus, eli Crockettin ja Tubbsin parivaljakointi alkoi jäädä käsittämättömästi taka-alalle, kun kumpikin puuhasi enemmän ja enemmän soolona. Alamäkeä rakennettiin kaksin käsin ja apukäsin.

Neloskaudella yritettiin rajua suunnanmuutosta takaisin kevyempään, Crockettin absurdilla avioliittojuonella ja vielä absurdimmalla, saippusarjoista tutulla muistinmenetyksellä. Tuloksena ei ollut juuri muuta kuin katsojien jatkuva kaikkoaminen, sekä sarjan kaksi surkeinta rimanalitusosaa (kts. alla). 

Kölin alta olisi joutanut loppua kohti.

Myös Jan Hammer jätti uppoavan laivan kokonaan, kolmoskaudellakaan hän ei ollut enää tehnyt musaa yksin. Sarjan budjetti pieneni myös, joten näyttävyys alkoi kärsiä ja musiikkibudjettiakin leikattiin kovalla kädellä. 

Siinä missä aikaisemmin osissa soi useita - jopa lähemmäs kymmenkunta - biisejä, nyt oli onnekasta jos niitä kuultiin enemmän kuin yksi. Vitoskausi olikin sitten saattajainen, kun osaa osista ei vaivauduttu edes esittämään ennen kesän uusintakierrosta, eikä Michael Mannilla ollut enää juuri edes nimellistä roolia sarjan tekemiseen.  

Nitraatti ei voi välttyä ajatukselta, että Miami Vice oli aikaansa harmittavasti edellä siten, että jos sitä tehtäisiin nyt, se olisi sensuurivapaampi kaapelikanavasarja ja kaudessa olisi vain kymmenen osaa ja ehkä pari-kolme tapausta. Sellaiseen se olisi ollut omiaan, ei jatkuvaan monikymmenosaiseen vuosinylkytykseen, jossa joka viikko tulisi ylittää itsensä että taso säilyisi.

We'll always have Miami - the early seasons.

Joka tapauksessa vahva ensimmäinen kausi sarjasta on se mikä tulee ja kannattaa muistaa. Pastellit muodikkaiksi tehneet Crockett ja Tubbs kiitämässä ruuti kuivana Miamin öisillä neonvalokaduilla jonkun hyvän poppiksen tahtiin tai Jan Hammerin elektronisen synamaton kannattamina. Cool, calm and collected, vaikka pinnan alla kiehuu.

Arvosana: 6/10

IMDB
Traileri
Ikoninen osien avaus ja tunnari
Jan Hammer: Crockett's Theme

Bonus: 5+2 = Parhaat ja huonoimmat osat (nouseva järjestys)
K = Kausi, O = Osa, OH = Ohjaus, KK = Käsikirjoitus

#5: Definitely Miami (K2 O12)
OH: Rob Cohen KK: Michael Ahnemann & Daniel Pyne

Charlie Bassett on tuhma huumehemmo, jonka vaimossa ei Crockettin mielestä ole tosin mitään valittamista. Jos pitäisi pistää yhden osan muotoiseen pähkinänkuoreen mistä Miami Vicessa on kyse, niin tässä hyvä esimerkki: meneviä biisejä, pastellia, kuumaa, turkoosia, kauniita mimmejä, rokkitähti vierailevana näyttelijänä, hitunen huumoria ja rivakkaa toimintaa. 

#4: Smuggler's Blues (K1 O15)
OH: Paul Michael Glaser KK: Miguel Pinero

Joku niittaa systemaattisesti huumehemmoja, joten Crockett ja Tubbs matkaavat Kolumbiaan rennon pilotin (Eaglesin Glenn Frey) avustuksella. Miami Vicen potentiaaliset sudenkuopat eli muusikkotähdet rooleissa ja ulkomaanmatkat toimivat kerrankin erinomaisesti. Kyseessä on myös yksi visuaalisesti kunnianhimoisimmista Vicen osista.

#3: Calderone's Return [K1 O4 & O5]
OH: Richard A. Colla, KK: Joel Surnow & Alfonse Ruggierio Jr.

Pilotin tuhmurin tarina saatetaan veriseen päätökseensä tässä mainiossa kaksiosaisessa. Jim Zubienan tekemä vaisu mutta tehokas ammattitappaja Ludovici Armstrong on yksi sarjan vaikuttavimpia vierailevia pahiksia. Pieni miinus varsin toivottoman tasoisesta vierailevasta naispääosasta.

#2: Brother's Keeper [K1 O1]
OH: Thomas Carter KK: Anthony Yerkovich

Sarjan aloituksessa kova Nykin jepari tulee Miamiin kostamaan veljensä kuolemaa kurjan huumepomo Calderonen käsissä ja saa apukäsikseen ruokottoman miamilaispollarin. Sarjan teesit naulataan luthermaisesti telkun ruutuun tässä parituntisessa. Ja kyllä, tässä osassa on se kuuluisa, ikoninen kohtaus. 

#1: Evan [K1 O21]
OH: Rob Cohen KK: Paul Diamond

Miamiin saapuu Crocketille liiankin tuttu asekauppias, joka hämmentää menneisyyden ikävät pohjamujut pintaan. Sarjan apeksi ja edelleen tyylikäs, upea ja koskettava paketti, jossa käsitellään myös homofobiaa yllättävän fiksusti ajan ja genren huomioon ottaen. Rob Cohen ohjaa kerrassaan väkevästi ja William Russ on mainio Evan.

Kakka #2: Missing Hours [K4 O7]
OH: Ate de Jong KK: Thomas M. Disch

James Brown on alieni ja alienit vievät Trudyn muistin. Tässä suossa oltiin neloskaudella. Tehosteet harrastelijatasoa - jotenkin sopivaa. Tämä ja alla oleva molemmat täysin Viceen sopimatonta scifiä, ja molempien aikaan Vicen tuotantotiimissä vaikutti Star Trekissä myöhemmin laakerinlehtensä ansainnut Michael Piller. Sattumaako? Tuskin!

Kakka #1: The Big Thaw [K4 O4]
OH: Richard Compton KK: Michael Duggan

Syväjäädytetty reggae-tähti tulee Miamiin ja Switek ja Izzy yrittävät tämän sulatusta. Kyllä, luit oikein. Suu auki sai tätä sarjan pahinta rimanalitusta Nitraatti katsoa. Ehkä olisi mennyt hubana seuraavan vuosikymmenen Salaisissa Kansioissa, mutta Miamissa kyseessä on lähinnä epäuskoista ja vahingoniloista kolarin tuijottelua.

Sarjan mainittavan arvoiset hyvät osat (esitysjärjestyksessä):

Kausi 1: Brother's Keeper, Heart of Darkness, Cool Runnin', Calderone's Return, One Eyed Jack, No Exit, Milk Run, Smuggler's Blues, Made for Each Other, The Home Invaders, Evan

Kausi 2: Out Where the Buses Don't Run, Tale of the Goat, Definitely Miami, Yankee Dollar, Payback, Son and Lovers

Kausi 3: When Irish Eyes are Crying, Walk-Alone, Shadow in the Dark, El Viejo, Forgive Us Our Debts, Lend Me an Ear

Kausi 4: Deliver Us from Evil

Kausi 5: Freefall (aika kakka, mutta viimeinen 18-20 minuuttinen eli sarjan päätös on tunnelmallista kamaa)

(*) Esim. jokainen Grand Theft Autoa pelannut tietänee heti mistä puhutaan!

No (CHI / FRA / MEX / USA 2012, Pablo Larrain)

Ei, posin kautta. (Gael García Bernal)

An advertising executive comes up with a campaign to defeat Augusto Pinochet in Chile's 1988 referendum. (IMDB)

"Hallituksen vaalikampanja oli tuloksiltaan surkea. Jo muutaman päivän jälkeen oli selvää, että vastapuolen Ei-kampanja oli paljon parempi argumentaatioissaan, kuvauksessaan ja musiikissaan. Sen tunnusmelodia "La alegría ya viene" (Ilo saapuu) oli niin tarttuva, että jopa Kyllä-kampanjan luova osasto hyräili sitä aivoriihissään." (Sergio Fernandez, Chilen tuolloinen sisäministeri)

Is it real or is it Memorex? (Gael García Bernal)

Pablo Larrainin No on mestariteos. Se kertoo kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan diktatuurin kukistumisesta mainostoimiston avulla, ja kertoo sen teknisesti kerrassaan uskaliaasti ja omaperäisesti.

1970-luvun alun Chilessä vallan anasti  (mm. CIA:n avustuksella) diktaattori Augusto Pinochet, joka murhautti vaaleissa valitun presidentti Salvador Allenden ja johti maataan 15 karmeaa vuotta, jolloin katoamiset, teloitukset ja kidutukset olivat arkipäivää.

The Revolution WILL be televised.

1980-luvun lopulla ulkovaltioiden paine pakotti Pinochetin järjestämään vaalit, joissa hänen jatkonsa olisi vaakalaudalla. Ajatuksena oli että äänestys olisi varma donkki Pinochetille, mutta historia päätti toisin. Kuten yksi nujerretuista valtion palkkaamista mainosmiehistäkin sanoo: "Millään eväillä ei voi taistella ilon sanomaa vastaan." Tästä vaalista kertoo No. 

Elokuvan suurin erikoisuus ovat sen tekniset valinnat. Jotta 1980-luvun VHS-materiaali toimii saumattomasti nykyhetkenä tapahtuneiden kuvausten kanssa, on Larrain kuvannut elokuvan Betamax-videonauhureilla ja 4:3 kuvasuhteessa (ajattele vanhan ajan telkkukuvaa). Tulos vaatii vain hetken totuttelun ennenkuin tarina tempaa katsojan mukaansa ja siitä eteenpäin historiallisen kuvamateriaalin ja fiktiivisen kuvan ero on saumaton: kasari-tv on astunut pariimme.

Puhuva VHS-pää. (Luis Gnecco)

Ideatasolla katsojakin asetetaan pohtimaan mainoskieltä ja politiikan realiteetteja: Päähenkilö eli EI-mainoskampanjan (= Ei jatkoa Pinochetille) vetäjä René Saveedra näkee heti alussa kampanjaa ideoitaessa ongelman. Kun kampanjasta halutaan vääryksiin ja rikoksiin keskittyvä, hän argumentoi että nyt lähdetään posin kautta ja kaikki mukaan -asenteella, jos halutaan voittaa eikä vain julistaa. 

Tämä haaste pysyttelee pinnalla koko elokuvan keston ajan, samalla kun valtio alkaa kiinnostua vähän liiankin kanssa EI-porukan tekemisistä. Mainoskampanja leipätyökin näytetään kursailematta, kun saippusarjojen ja mainosten opeilla tehdään politiikkaa. Kompromissit ovat välttämättömiä. 

Elokuva tosin rajaa tarinaa jättämällä varsinaisen ruohonjuuritasolla tehdyn massiivisen poliittisen työn kampanjan puolesta kokonaan pois, mutta rajaus on ymmärrettävä ja onnistunut, elokuvaa hyvin palveleva ratkaisu, samoin kuin esimerkiksi päähenkilö joka on komposiitti useammasta tosielämän esikuvastaan.

Maailmassa on valitettavasti aina helpompaa olla Guzmán kuin Saveedra. (Alfredo Castro) 

Larrainin ohjaus on mestariluokkaa, eikä älykäs käsikirjoitus (Pedro Peirano & Antonio Skármeta) jää sille jälkeen. Näyttelytyö on kautta linjan erinomaista ja Larrain on koonnut elokuvaan upean ja uskottavan ensemblen. 

Jos pari on pakko nostaa esiin, niin kehutaan erikseen vaikkapa pääosan pragmaattisen mainosmiehen René Saveedran tekevä Gael García Bernal ja tämän vastapari, eli hänen mainostoimistonsa vieläkin pragmaattisempi johtaja Lucho Guzmán, jonka Alfredo Castro meille välittää. 

Demokratia on tässä elokuvassa tarttuva korvamato, ja eräs sen loppukuvista, joissa pökertynyt Saveedra kulkee juhlijoiden keskellä kadulla poikansa sylissään on yksi uuden vuosituhannen unohtumattomia leffakuvia ja kerrassaan ansaittua feelgoodia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Kampanjan korvamato

The Flash (USA/CAN/AUS/NZ 2023, Andy Muschietti)

NY - Nuoret Yrittäjät, ja yksi vanhempi.

Barry Allen uses his super speed to change the past, but his attempt to save his family creates a world without super heroes, forcing him to race for his life in order to save the future. (IMDB)

Barry Allen on Flash, supersankari joka liikkuu nopeammin kuin mikään. Kun mies saavuttaa valon nopeuden ja menee siitäkin ohi, mahdollistaa se - kuten kaikki nörtit tietävät - aikamatkaamisen. Barryn ollessa pieni hänen perhettään kohtasi tragedia, joten hän päättää mennä korjaamaan lapsuutensa ja samalla onnistuu pistämään maapallon asiat pahemman kerran solmuun.

Nitraatti miettii vieläkin, miten ärsyttävän vinkuvan päähahmon ja liudan kyselijä-ämmiä(*) omaava kaksi- ja puolituntinen megafloppi, jossa on melkeinpä liikaa ja joissain kohdissa vähän kehnoa CGI:tä, on näistä seikoista huolimatta kuluvan vuosikymmenen paras supersankarielokuva ja selvästi paras nyt jo edesmenneen DCEU-leffasarjan tekeleistä.

Schwing! (Michael Shannon, Sasha Calle)

Flash on vähän kuin jatko-osa aikaisemmin sarjan parhaan leffan titteliä pitäneelle tekeleelle, eli (alkuperäiselle) Justice Leaguelle vuodelta 2017. Molempia yhdistää isous, hauskuus - Flashissa potenssin kaksi - ja näyttävyys. Flashin perustarina on toisaalta synkempää kamaa ja sen hahmokavalkadi: Leppis, Terästyttö ja kaksi Flashia kuin köyhän miehen Justice League. Elokuvana se on silti parempi. Justice Leaguesta sekä Leppiksen ja Teriksen DCEU-mökellyksistä Nitraatti ehti muuten tarinoimaan jo aiemmin.

Marvel on rypenyt multiversumissaan kyllästymiseen asti, joten DC:kin lähti tässä kokeilemaan samoja verkkoja. Koska tämä jäi DC:n ainoaksi leffakokeeksi alalla, on se tuoreemman tuntuinen, vaikkei toki kykene väistämään täysin kokonaan näiden paradokseja: kun kaikki on mahdollista, millään ei tunnu olevan väliä. Meno on silti yllätyksellisempää, jänskempää ja loogisempaa kuin yhdessäkään Marvelin vastaavassa.

Kammoa kaksin kappalein keskellä kaaosta. (Ezra Miller)

Roolitus on melkoista huitomista: Ezra Miller pääosassa on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta hänen hahmonsa eli Barry Allen on päätä särkevän ärsyttävä tyyppi, josta olisi aikoinaan ollut leffoissa lähinnä konnien vitsejä murjovaksi apulaiseksi, joka ei enää elokuvan viimeisessä näytöksessä ole elävien kirjoissa. Voisiko sanoa, että Miller tekee Barryn ärsyttävän hyvin?

Koko Flash-elokuvan hype muuten alkoi osakseen kaatua Ezra Millerin yksityiselämän (negatiivisella tavalla) fantastisiin ja uran tuhonneisiin kieppeihin. Barrya on kaiken lisäksi vielä luvassa kaksin kappalein, toisen ollessa maailman vanhimman näköinen teini. Herra armahda!

Isossa plus-sarakkeessa on sitten tietysti Michael Keatonin paluu Lepakkomieheksi. Burtonin ja muiden kasari-ysäribättikset eivät ole enää tänä pänä kovin katsottavia, mutta Keaton on aina ollut paras Leppis ja nyt sitä taas saa pitkästä aikaa ja viimeistä kertaa, ainakin hänen omien sanojensa mukaan. 

Swoon! (Michael Keaton)

Kylmäksi Nitraattia ei jättänyt myöskään kepoisesti paras Terästytön leffa-inkarnaatio, entisten eloveenojen sijaan karun goottimainen Kara Zor-El, jonka Sasha Calle tekee oikein mainiosti. Pahaa eivät tee entisten DC-superankarileffojen päähahmojen ja -starojen kameotkaan, joita on tarjolla koko liuta. 

Harmittava pettymys on yleensä superluotettavan Michael Shannonin paluu maata uhkaavana Zodina. Tällä kertaa mies tuntuu olevan menossa mukana lähinnä palkkashekin tuomalla innolla eikä tunnu olevan tehtävänsä tasalla, mutta onneksi räminä hahmon ympärillä riittää auttavasti peittämään Shannonin apatiaa. Flashin isän, äidin ja tyttöystävän hahmot ovat pahvisia ja funktionaalisia palikkoja, joita roolisuorituksetkaan eivät auta mitenkään. 

The Flash oli kolmastoista (niinpä tietysti!) elokuva yhteensä viidestätoista Zack Snyderin aloittaman DCEU-supersankarileffajatkumon elokuvista, joiden oli tarkoitus haastaa Marvelia. Noin vuosikymmenen aikana näin ei päässyt lippuluukuilla tapahtumaan kovin montaa kertaa. 

Ihana doge! Dog's dinner, voisi joku sanoa The Flashista englantilaisittain. Ei Nitraatti.

The Flash oli DC:n kuudes floppi peräjälkeen ja olikin oikea hypermegafloppi: jättimäisen 200-300 miljoonan dollarin budjetilla varustettu elokuva teki lähes yhtä paljon tappiota. Samoihin aikoihin jo kuvattu Batgirl-leffa vedettiin pelästyksissään vessasta alas, eikä nähnyt ikinä päivänvaloa. 

DC extended universe sai The Flashissa luultavimmin ansaitun niskalaukauksen, mutta yllättävän sympaattisen, hauskan, ennalta-arvaamattoman ja kerrassaan katsottavan sellaisen. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Traileri #2

(*) Elina Knihtilä on lanseerannut mainion termin kyselijä-ämmä. Roolin tehtävänä on lähinnä tiedustella päähenkilön vointia.

Juror #2 (USA 2024, Clint Eastwood)

Kuka teki kelle mitä häh?

While serving as a juror in a high-profile murder trial, a family man finds himself struggling with a serious moral dilemma, one he could use to sway the jury verdict and potentially convict or free the wrong killer. (IMDB)

Georgian Savannahissa alkaa oikeudenkäynti, jossa miestä syytetään tyttöystävänsä surmasta. Pian paljastuu että valamiehistöön valitulla Justin Kempillä on jotain hyvin erityislaatuista tapaukseen liittyvää mielen päällään, samalla kun silmukat kiristyvät sekä syytetyn että Kempin kauloissa.

Faith ja Justin - usko ja oikeus. (Toni Collette, Nicholas Hoult)

Clint Eastwood on kypsässä 94 vuoden iässään ohjannut parhaan elokuvansa kahteenkymmeneen vuoteen. Juror on kuin tuulahdus ei niin kaukaisesta menneisyydestä, jossa keskibudjetilla tehtiin aikuisille viihdyttäviä ja hieman ajattelun aihettakin antavia elokuvia. Clintiltä tämä tosin on odotettava minimi ja tekemisen johtotähti, vaikka perinteisempi rymistelykin Clint-mausteilla häneltä onnistuu.

Jurorin käsikirjoitus (Jonathan A. Abrams) on kiitettävän omaperäinen, mikä ympäristön ja genren - oikeussaliin sijoittuva jännäridraama - huomioon ottaen on jo sinällään saavutus. Vaikka elokuva tuo tunnelmaltaan ja teemoiltaan mieleen sellaisia alan klassikoita kuin Valamiesten Ratkaisu (1957) (valamiesten keskinäinen vääntö) ja Ei Pakotietä (1987) tai Kunnes Toisin Todistetaan (1990) (piilevä paranoia & syyllisyys), on sillä oma tunnistettava äänensä. Mark Mancinan tunnelmallinen musiikki ja Yves Bélangerin asiaankuuluvan tummasävyinen kuvaus kirsikoivat kakun.

Tuhat kertaa nähtyä, mutta eri tavalla nähtynä. (Toni Collette)

Näyttelijätyö on moitteetonta. Nicholas Hoult kipuilee Kempinä asiaankuuluvasti, aina luotettava indietähti Toni Collette naispääosan vahvana syyttäjä Faith Killbrewnä - jolla on toinen silmä syyttäjänvaaleissa - on pätevä ja Chris Messinan empaattinen puolustusasianajaja Erick Resnick toimii hyvänä omantunnon äänenä sitä peittämään pyrkivälle kahdelle muulle päähahmolle.

Sivuosissa toinen ikiluotettava J.K. Simmons on onnistunut valinta valamiehistön omia tutkimuksiaan suorittavana emerituksena ja Cedric Yarbrough tekee hyvän vastapeluri-valamiehen. Zoey Deutch on pätevä pienehkössä vaimon roolissaan ja käypä Kiefer Sutherlandkin cameoimassa elävän Clint-legendan innoittamana. Amy Aquinon jämäkkä tuomari Thelma Hollub ansaitsee myös maininnan.

Kisälli ja Mestari. (Nicholas Hoult, Clint Eastwood)

Satasta lähestyvän Clintin arvellaan lyövän leffapensselit santaan tämän jälkeen. Sopii epäillä. Mutta jos näin käy, lähteminen suoritetaan jämäkän laadukkaasti. Elokuvan lopetus - samoin kuin itse filmikin - on katsojille tilaa jättävyydessään yksi vuosikymmenen parhaita. Jurorissa on kaikki klassikon ainekset.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Straume / Flow (LAT/BEL/FRA 2024, Gints Zilbalodis)

Aalloissa siis?

Cat is a solitary animal, but as its home is devastated by a great flood, he finds refuge on a boat populated by various species, and will have to team up with them despite their differences. (IMDB)

Pienen kisuliinin elämä mullistuu täydellisesti, kun jostain selittämättömästä syystä ensin ovat hävinnet ihmiset eli myös henkilökunta ja sitten planeettaa alkaa vallata huimaa vauhtia etenevä vedenpaisumus.

Muihin olioihin hyvin epäluuloisesti suhtautuva, vilkkaan mielikuvituksen ja sisäisen elämän omaava suippokorva joutuu valitsemaan piintyneiden tapojensa ja eloonjäännin väliltä, kun pelastukseksi vesimassoja vastaan osoittautuu pieni vene, johon kertyy ajan kanssa useita muitakin vesipakolaisia.

Päätöksiä, päätöksiä.

Flow on jännittävä - sanotaan suoraan että ajoittain hyvinkin ahdistava - mutta myös erittäin lämmin metafyysinen matka perheen ja yhteishengen teemojen laineilla - itse asiassa yksi parhaista asiaa käsitelleistä taideteoksista koskaan. Flow on myös tämän vuosikymmenen paras ja visuaalisesti kaunein elokuva.

Se on kuin Nitraatin rakastama Gravity (2013), mutta maanpinnalla ja pelkillä eläimillä animaatiomuodossa kerrottuna. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka tuo myös mieleen Ang Leen sinänsä ansiokkaan Piin Elämän (2012), mutta ilman sen elokuvan vaivaannuttavaa uskonnollisuutta.

Apuuv-va!

Hakematta Nitraatin mieleen tuli myös Hithcockin Pelastusvene (1944) mutta (lähes) ilman sen piilevää paranoiaa ja sen tapahtumapiiriä laajentaen. Fantasian ja eläinten yhdistelmä tuo puolestaan mieleen Miyazakin mestariteoksen Prinsessa Mononoke (1997) ja tavaton lämpö taas muistuttaa yhdestä Nitraatin kaikkien aikojen eläinanimaatiosuosikeista, eli NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982).

Flow ei myöskään turhaan selittele elokuvassa tapahtuvaa luonnonkatastrofia. Jotain selittämätöntä tapahtuu - Nooan tarina niiden eläinten näkökulmasta jotka eivät mahtuneet mukaan? Jonkin taivaallisen kappaleen kulku läheltä planeettaa ja painovoiman järkkyminen? Ihmisrodun - joka on muuten hävinnyt kuvioista täysin, rakennuksiaan lukuunottamatta - ympäristöstään välinpitämättömyyden fantastinen loppunäytös? Tämä jätetään viisaasti katsojan mietittäväksi.

Misu ja fisu.

Flow:n päähahmot ovat eläimellisempiä kuin Disneyllä tai Pixarilla, eikä niillä ole käytössään ihmisten ääniä. Koko elokuvassa ei ole sanakaan ihmispuhe-dialogia, eivätkä sen hahmot sitä mihinkään tarvitsekaan. Olennainen ja ylikin varmasti välittyy, kuten jokainen lemmikin lähipiiriläinen tietää. Rohkeaa ja toimivaa - tosin Nitraatti ei ole vielä tosielämässä tavannut laivaa kipparoivaa kurkea!

Tarinan päähahmo on selvästi ollut jonkun kissanpalvojan rakastettu kisuliini hänen mieleenjäävästä kodistaan päätellen - sitä kun koristavat lukuisat puusta veistetyt kissapatsaat, mukaan lukien yksi jättimäinenkin versio. Siksi misulle on varmaan lähteminenkin niin vaikeaa. Mustan kissan henkilökuntaan lukeutuvalle Nitraatille elokuva oli tästä syystä ehkäpä vielä ekstratunteellinen!

Ryhmä hau, ja miu ja oink oink ja tsiki tsik!

Pääosan musta kissa on aivan ihana ja uskottavan oloinen karvapallero, mutta myös sen matkaseura on muistettavaa. Mielenkiintoisesti ja selvästi tarkoituksenmukaisen epäloogisesti ympäri maapalloa koottu eläimistö koostuu muuten muun muassa lojaalista labradorinnoutajasta, hiukan hitaanlaisesta mutta hyväsydämisesta kabybarasta eli vesisiasta, tavaraa ahnehtivasta äkkinäisestä lemurista, sekä korskeasta ja etäisestä mutta omalla tavallaan empaattisesta kurjesta, joka seilaa kirjaimellisestikin oman kurssinsa mukaan. Veneen peesissä näillä on muun muassa jättimäinen ja arvoituksellinen protovalas.

Elokuvan animaatiojälki on ziljoonabudjettisiin amerikkalaisiin verrattuna jollain tavalla viimeistelemättömän oloista, mutta sekään ei varsinaisesti pidä paikkaansa - Flown karumpi ja tyylitelty matalamman teknologian animaatio vain kerrassaan sopii juuri tällaisena täydellisesti sillä kerrottuun tarinaan.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?!

Tyyli tuo hiukan mieleen 90-luvun ja 2000-luvun alun tietsikkapelien renderöidyt graffat. Otetaan tämä nykyisten teknisesti upeiden mutta sydämettömien rahantekokone-animaatioiden sijasta. Flow:ta avittaa myös sen tavattoman tunteisiin menevä musiikki, joka on Rihards Zalupen ja ohjaaja Zilbalodiksen käsialaa. Vaikuttavasta tarinasta vastaavat kautta linjan onnistunut ohjaaja Zilbalodis ja Matiss Kaza. Kesto on myös viehättävästi alle puolitoista tuntia.

Viime vuosikymmenen vika täysien pisteiden leffa oli etelä-korealainen Parasite (2019) ja tämän - jo hälyttävästi - lähes puoleen ehtineen vuosikymmenen ensimmäinen on jenkkianimaatioihin nähden vaatimattoman budjetin latvialainen Flow, jonka Nitraatti toivoo voittavan kaikki mahdolliset alan palkinnot. Hollywood, olisiko aika taas pistää työhaalarit päälle ja edes viddu yrittää?

Taivas maan päällä.

Mutta ei päätetä negaan, varsinkaan Flow'n kanssa. Kuten leffoista parhaiden ja klassikoiden kohdalla, enää on vaikea kuvitella leffamaailmaa joka ei tuntuisi tyhjemmältä paikalta jos tämä teos siitä poistettaisiin. Aikansa se otti, mutta vihdoin: Nitraatin katekismuksen mukaan tämän vuosikymmenen ensimmäinen täysien pisteiden elokuva on - täysin ansaitusti - tässä.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri