Fosse/Verdon (USA 2019, Steven Levenson & Thomas Kail)

Mennääs elämän yli niin että heilahtaa.

An inside look at the romantic and creative partnership between influential choreographer/director, Bob Fosse, and Gwen Verdon, one of the greatest Broadway dancers of all time. (IMDB)

Bob Fosse (1927-1987) oli yksi suuria Broadway-nimiä. Ikoninen koreografi, antelias ihminen ja unohtumattomien elokuvien ja musikaalien ohjaajanero - sekä naisiinmenevä alkoholisti, epävarma pessimisti, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja yleispätevä pers'reikä.

Tämän sielunkumppanina, lapsen äitinä, tukena ja vastaparina viihtyi pyhimyksen kärsivällisyydellä ja omalla kovalla kunnianhimollaan varustettu huipputanssija ja näyttelijä Gwen Verdon (1925-2000), jonka toinen suuri kamppailu Fossen lisäksi on se näyttelijättärien ikuinen, eli taistelu ikääntymistä vastaan.

Jazzkäsi. (Michelle Williams, Sam Rockwell)

Fosse ja Verdon menivät naimisiin 1960 ja siirtyivät asumuseroon 1971, mutta työskentelivät yhdessä Fossen kuolemaan vuonna 1987 asti. He eivät koskaan eronneet.

Sarja sijoittuu pääosin Fossen keski-iän ruuhkavuosiin 1960-luvun lopusta 1970-luvun loppuun, jolloin muotonsa saivat niin Sweet Charity -musikaali kuin sen leffaversiokin, Cabaret ja Lenny -elokuvat, Chicago-musikaali(*), sekä omaelämäkerrallinen All That Jazz -leffa, mutta sarja sisältää myös runsaasti takaumia.

Pariskunnan yhteiselosta saadaan irti varsin mainio minisarja, josta Broadway-fani Nitraatille tuli heti alusta lähtien fiilis, että nyt ollaan hyvissä käsissä.

Pakko painaa pitkää päivää.

Puikoista löytyykin alan miehiä: menestysmusikaali Evan Hansenin luonut kässäröijä Steven Levenson ja Broadway-ohjaaja Thomas Kail (mm. Nitraatin aikoinaan pystyynkehuma Hamilton) ovat vääntäneet Sam Wassonin Fosse-elämäkerran hyvään kuosiin. Onpa mukana tuottamassa ja konsultoimassa ollut myös Fossen ja Verdonin tytär Nicola Fosse, mutta mitään hagiografiaa ei silti ole luvassa.

Sam Rockwell ja Michelle Williams ovat erinomaisia pääosissaan ja omaavat mainion kemian. Kun tämä pariskunta ei ole jakamassa ruutua, sarja kärsii siitä lähes poikkeuksetta. Kummankaan ei anneta kuitenkaan juurikaan tanssia ja ehkä hyvä niin: näyttelytyö korvaa sitten sen. Vähän samoinhan teki Fosse itsekin aikoinaan Nitraatin kehuman All That Jazz -omaelämäkertaleffansa ja näyttelijä Roy Scheiderin kanssa.

Legendaariselle käsikirjoittaja Chaeyfskylle tehdään Fosse/Verdonissa oikeutta.

Michelle Williamsin säksättävään puhetyyliin Gwen Verdonina on kuitenkin pikkuisen totuteltava. Varmaankin autenttinen, mutta ehkä pieni pehmennys olisi parantanut suoritusta.

Sivuosista maintaan vaikka että Norbert Leo Butz tekee hyvän, Nitraatille jumalasta seuraavan, mm. Network / Kasvot Kuvaruudussa (1976) käsikirjoittaneen Paddy Chaeyfskyn (1923-1981), Fossen ja Verdonin perhetutun.

Margaret Qualley on raikas tanssija ja koreografi Ann Reinking (1949-2020), Fossen myöhempien aikojen elämänkumppani ja Jake Lacy Verdonin oma semifiktiivinen ja tasapäinen vaihtopenkkinuorikko Ron.

Nouseva tähti. (Margaret Qualley)

Teknisesti sarja on moitteeton. Fosse/Verdon koostuu paljolti sisäkuvista, joten budjettia on suitsinut se, ettei tarvetta isoihin ulkotilojen aikalaislavastuksiin ole. Suurimmat lavastetyöt tulevatkin uskollisina rekonstruktioina tuotantojen tekovaiheista: Charity, Chicago ja All That Jazz saavat jokainen kunnon käsittelyn. Kekseliäät välitekstit, jotka osoittavat kohti tulevia tai menneitä menestyksiä tai tragedioita olivat myös miellyttävän pikantti lisä.

Sarjaa tehtiin poikkeuksen ruhtinaallisella aikataululla, kun harjoitteluunkin oli aikaa kaksi kuukautta. Itse kuvauksiin käytettiin puoli vuotta. Sarja tehtiin kokonaan New Yorkissa, joten siltäkin osin autenttisuus on taattu.

Yhtä kulunut kuin blueskappale, mutta aina yhtä relevantti.

Ja kyllä, kyllä: pohjimmiltaanhan kyse on taas kerran yhdestä kärsivän kusipäisen taiteilijaneron tarinasta. Mutta kun se on tehty näin hyvin, niin meneehän yksi sellainen - taas kerran.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Chicago-musikaalihan hävisi tuolloin suosiossa Chorus Line-musikaalille, joka kertoi Broadway-musikaalien taustatanssijoista. Chicago oli pessimisminsä ja kyynisyytensä kanssa edellä tai jäljessä aikaansa, kun taas Chorus Line oli enemmän sitä samaa ajan henkeä, missä Tähtien Sota jo kulman takana odotteli. Ajan kanssahan näiden kahden musikaalin arvostus on vaihtanut paikkaansa, mutta tuskin se tuolloin Fossea ja Verdonia kauheasti lohdutti. Jostain syystä sarja jättää tämän titaanien taistelun kokonaan kertomatta, mutta kuulittepahan sen nyt Nitraatilta.

Faccia a Faccia / Face to Face / Kasvokkain (ITA/SPA 1967, Sergio Sollima)

Älä anna Commodore 64:n halpiskasettipelien kansien oloisen leffajulkan pettää: kyseessä on asiallinen italo!

 

A history professor has a chance meeting with an infamous outlaw and eventually assumes leadership of his gang. (IMDB)

Sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa heikkovointinen itärannikon historianproffa lähtee toipumaan Teksasin porottavaan lämpöön, jossa hänen tiensä risteävät paljon vetreämmän rikollispomon kanssa. Soppaa hämmentää myös soluttautuva Pinkertonin etsivä.

Italialaisilla oli pitkään omalla tavallaan kunnioitettava eksploitaatioleffateollisuuden haara: otettiin menestynyt englanninkielisen maailman leffagenre ja paukutettiin siihen aivan tajuton määrä leffoja halvalla.

1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin tehtiin historiallisia (ja historiallisia fantasia-) spektaakkeleja ("sword and sandals"), 1960-1970 -luvuilla spagettiwesternejä ja 1980-luvulla post-apokalyptisiä Mad Max-kopsuja eli pastakalypsejä, sekä miekka & magia -osastoa, joka oli vähän kuin swords and sandals, mutta Conanin (1982) menestyksen innoittamaa halpisfantsuapinointia.

Väkivallan ystävä. (Lorenzo Robledo, Gian Maria Volontè)

Spektaakkelien, halpisfantsujen ja pastakalypsien osalta voidaan suoraan todeta, että laatu ei koskaan päätä huimannut, vaikka monilla noista leffoista on siitä huolimatta - tai juuri sen takia - oma vinkeä viehätyksensä.

1960- ja 70-lukujen italowestern poiki sen sijaan melkoisen joukon hyvinkin vaihtelevantasoisia tekeleitä. Amerikkalaisista westerneistä kehitellyt italowesternit olivat rujompia, monesti komediallisempia ja lähes aina moraaleiltaan häilyvämpiä. Spagettiwesternejä ylenkatseltiin rapakon takana pitkään. 

Amerikkalaiset pitivät - sinänsä ihan oikeutetusti - westerniä (kuten myös musikaalia) 'omistaminaan' genreinä, eikä ulkomaisia yrittäjiä lähtökohtaisesti katsottu hyvällä. Spagettiwestern oli kuitenkin salakavalan vaikutusvaltaista, kun amerikkalaiset uudistivat omia länkkäreitään: olisiko Peckinpahin uuden ajan jenkkiwesternien airutta ja klassikkoa, eli Hurjaa Joukkoa (1969) olemassakaan ilman italoja?

Feikkijenkkilä-Andalusian yöt ja päivät. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Espanjan Andalusia ja sen kaupunki Almeria oli elintärkeä paikka italowesterneille: alueen aavikkoinen ja vuoristoinen maisema sai stuntata yhdysvaltoja - harvaa Italolänkkäriä kuvattiin minkään vertaa Yhdysvaltojen maaperällä. Jonkun verran ulkokuvia tehtiin yleensä myös Etelä-Italiassa.

Sisäkuvat tehtiin yleensä Cinecittan studioilla Roomassa, missä Italian Hollywood sijaitsi. Faccia ei poikkea tässä suurimmasta osasta muita italoja. Kävipä niin, että maisemien ekonomiset hyödyt kelpasivat sitten myös enkkunkenkku-kielisille tuotannoille.

Sergio Leonen italowesternit ovat varmaankin kaikille niitä tutuimpia ja suurimmaksi osaksi ansainneet arvostuksensa - tosin ensimmäinen niistä (Kourallinen Dollareita, 1964) on Nitraatista aika heikko ja viimeinen (Kourallinen Dynamiittia, 1971) katsomiskelvoton.

Vuorovaikutuskurssin vetäjäpari. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Nitraatilla on ollut isona pienenä projektina tutustua italialaissäveltäjä Ennio Morriconen tuotantoon ja sieltä mieleenpainuvien sävelten kautta niihin leffoihin, joita ei ollut tullut vielä tarkastettua. Projektin antoisimpia elokuvia on ollut tämä Sergio Solliman ohjaama Faccia, jossa myöskään jumalainen Morricone ei petä. Elokuva sisältää yhden hänen muistettavimmista ja raivokkaimmista elokuvasävellyksistään.

Pääosien Gian Maria Volontèlla ja Tomas Milianilla on mainio kemia, ensimmäisen esittäessä fyysisesti heikkokuntoista ja iäkkäämpää mutta terävä-älyistä professori Fletcheriä, jälkimmäinen konnien vahvaa, nuorempaa ja käytännönläheistä pomoa Bennetiä. Vallan ja väkivallan houkuttavia voimia tutkiskellaan, kun proffa alkaa päästä jyvälle Bennetin uravalinnan pluspuolista, Bennetin saadessa vastavuoroisesti elämäänsä proffalta jonkinmoista moraalipiikkiä.

Pinkertonin Siringo näyttää hide in plain sightin mallia. (William Berger)

Faciaa edeltäneen vuoden Ingrid Bergmanin Personan (1966) hengessä siis mennään, mikä on jo sinänsä aika vahvaa tavaraa länkkärille. William Bergerin tylysti vetäisemä, moraaliltaan hyvinkin häilyvä Pinkertonin etsivä Charley Shiringo taiteilee näiden kahden välissä soluttautuessaan kaksikon maailmaan.

Pääosien kemiaan oman herkullisen lisänsä toi tosielämä: Volontè oli kiihkeä kommunisti, Milian taas Castroa Kuubasta paennut oikkari. Ohjaaja Sollima pystyi tietysti käyttämään tätä hyväkseen henkilöohjauksessa.

Sergio Sollima ohjaa ja kässäröi westerninsä muutenkin mainiosti, kanavoiden siihen omia sotakokemuksiaan tokan maailmanpalon ajoilta. Elokuva olikin tämän pitkän linjan ohjaajan suosikki omista filmeistään.

Kuolemaa italialaisen oopperan hengessä. (Tomas Milian, Piru Parka)

Facciasta kannattaa ehdottomasti etsiä katseltavakseen extended cut eli lyhentämätön 111 minuuttinen italialaisversio. Vaikka kuvanlaatu välillä heittää ikävästi, ovat elokuvaan palautetut kohtaukset ehdottomasti kauneusvirheen arvoisia. 

Summa summarum: Faccia on tyydyttävän aikuismainen western, joka on varustettu upealla musiikilla, hyvillä näyttelysuorituksilla ja äärimmäisen tyydyttävällä loppuratkaisulla. Pieni italohelmi.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Morriconen äkäisen upea teema

The Wire / Langalla (USA 2002-2008, David Simon)

All the pieces matter.

The Baltimore drug scene, as seen through the eyes of drug dealers and law enforcement. (IMDB)

Jonkin aikaa sitten Nitraatti kehitteli mielessään sarjaideaa ja harmitteli miksi sellaista ei ollut vielä tehty. Se olisi hyvän, paksun ja aikaa vievän, mutta palkitsevan kirjan tapainen kertomus teollisuusajan jälkeisestä länsimaisesta kaupungista sen kaikkine asukkaineen.

Siinä kohtaisivat rikolliset, poliisit, poliitikot, työväki plus muut siviilit ja se kuvaisi miten jokaisen teot vaikuttaisivat kaikkien muiden tekemiseen ja olemiseen. Se kertoisi asemiensa sitomista ja kompromissien kiroamista ihmisistä. Se olisi nykyolemisen holistinen näkemys.

Bodymore, Murdaland.

Noh - sellainen sarja on tehty. Jo parikymmentä vuotta sitten. Ja sen nimi on The Wire. Sarja on sen oikean kultaisen tv-ajan (Sopranos, Mullan Alla, Aseveljet, Game of Thrones ym, ysärin lopusta kymmenluvun alkuun) yksi vähän unohdetumpia helmiä. Sinänsä ymmärrettävää: sarja kertoi tarinaansa ajan kanssa, osia ei voinut jättää väliin, kaksi kolmasosaa sen hahmoista on mustia, ja sen yleisilme on tummanpuhuvan inhorealistinen. 

Jos joku haluaisi määritellä sarjan jopa pessimistiseksi, sekään olisi tuskin ihan väärin sanottu. Samaistuttavia sankareita kannattaa etsiä muista sarjoista. Onneksi mukana on rutkasti hurttia hirtehishuumoria sarjan tunnelmaa omalla tavallaan keventämässä.

Kuten moni muukin sarjan hahmoista, tämäkin oman elämänsä hopeamitalisti perustuu todelliseen esikuvaan. (James Ransone)

The Wire sijoittuu Baltimoren kaupunkiin, mutta ihan yhtä hyvin tilalle voisi vaihtaa minkä tahansa vastaavan länsimaisen kaupungin, niin yleismaailmallisia ja samaistuttavia sen ongelmat ovat. Sarjan takana on paikallisen elämänmenon hyvin tuntevaa sakkia, muun muassa sarjan luoja David Simon toimi aikonaan rikosreportterina Baltimoressa ja näyttelijäkaartissa on useita paikallisia og laitapuolen kulkijoita.

Sarjan teksti on korkeatasoisimpia mediansa historiassa ja sarjaan koottu, silloin aika tuntematon brittiläis-amerikkalainen näyttelijäkaarti on kokonaisuutena ja yhteenpelaamisessaan yksi kaikkien aikojen parhaita kokonaisuuksia. Käytännössä jokainen näyttelijä tekee sopivaa ja unohtamatonta, ilman egoilua, tarina ja teksti edellä.

Konnan ja kytän lounastauko. (J.D. Williams, Dominic West)

Mainitaan heistä kuitenkin muutama ihan nimeltä: Dominic Westin esittämä itsetuhoinen ja nerokas murharyhmän poliisi Jimmy McNulty kuulostaa kliseeltä, mutta muotoon puhallettu ihmisyys saa hahmon toimimaan. Hänen parinsa (Wendell Piercen mainiosti tekemä) William 'Bunk' Moreland kärsii äänekkäästi vieressä.

Sonja Sohn on Shakima 'Kima' Greggs, naisjepari joka tuskailee avovaimonsa lapsihaaveiden kanssa. Clarke Petersin käsissä valautuu etsivä Lester Freamon, pedantti esimiestensä murheenkryyni, samoin kryyneilee vähän ylempänä komentoportaassa majaileva jäyhä Cedric Daniels, joka irtoaa Lance Riddickin (1962-2023) osaavista hyppysistä. Loistava Andre Royo on ahdinkonsa tunnistava addikti Reginald 'Bubbles' Cousins.

Jepari Lester Freamon paperisotimassa kunnanvirastossa. Päähenkilöiden poliiseista muuten vain yksi laukaisee aseensa, hänkin lähinnä itselleen ja uralleen traagisilla seurauksilla.

Rikollispuolella on yhtä vakuuttavaa tekemistä: Idris Elba on Russell 'Stringer' Bell, kaupallisia opintoja huumekauppaan soveltava semi-herrasmies, Wood Harris tämän paljon äkkipikaisempi bestis Avon Barksdale ja J.D. Williams maalaa meille katutason diilerinäkymää oivalla ja kyynisellä Preston 'Broadie' Broaduksellaan.

Hieman myöhemmin mukaan menoon liittyy tunteettomampi ja paljon paljon raaempi nuoriso-osasto: tappokaksikko majakka ja perävaunu eli Gbenga Akinnagben Chris Partlow ja Felicia Pearsonin - öhhh - Felicia 'Snoop' Pearson. Näiden pomona häärii Kaurismäen eleettömien hahmojen ja Luciferin lehtolapsen mieleen tuova pikku prinssi Marlo Stanfield, jonka Jamie Hector tekee poikkeuksellisen kylmäävänä pinnan alla kuohuvana ihmisenmuotoisena.

"It's all in the game yo, all in the game." (Michael K. Williams)

Anwan Gloverin donkkaama jättimäinen ja möreä-ääninen Slim Charles, monen pomon kova käsi on myös vaikuttava, mutta konnakatraan kunkku on antisankari ja kirjaimellisesti miesten mies Omar Little, pumppuhaulikolla aseistettu ryöstäjiä ryöstävä ryöstäjä, jonka Michael K. Williams (1966-2021) teki ikimuistettavaksi.

Nuo yllä olevat hahmokuvaukset raapaisevat vain vähän sarjan pintaa alemmaksi: mukana on kymmeniä hyvin tehtyjä ja muistettavia pää- ja sivuhahmoja. Tekniseltä puoleltaan sarja on lähinnä dokumenttimaisen toteava - sopii tietysti erinomaisesti juuri tähän sarjaan. Musiikki on lähinnä sitä mitä kuvissa ämyreistä missäkin tulee ja kuten tietysti voi arvata ja mikä on sarjalle elintärkeää, sarja on kuvattu kokonaan - sisäkuvineen päivineen - Baltimoressa.

Päättymätön sota. (Seth Gilliam, Corey Parker Robinson)

Sarja koostuu 60 osasta ja viidestä kaudesta, joista jokainen keskittyy yhteen teemaan. Ensimmäisessä slummien huumeongelmaan, toisessa teollisuustyöväen ahdinkoon, kolmannessa kunnallispolitiikkaan, neljännessä koulusysteemiin ja viidennessä medioiden, eritoten sanomalehtien toimintaan. Jokainen kausi toi mukanaan uusia hahmoja, mutta monet alusta asti mukana olleista pysyivät mukana uusillakin kausilla, omine muuttuvine elemäntarinoineen.

Monesti sarjoista on helppo nimetä suosikkikausiaan. Poikkeuksellisesti Nitraatti ei Wiren osalta siihen pysty, koska jokainen kausista rakentaa lisää sarjan vahvaa tarinaa. Sama kuin Nitraatilta kysyisi, että mikä on suosikkiluku jossain kirjassa.

Tähän Nitraatti voisi pistää jotain miekkaan tarttumisesta ja hukkumisesta. (Thuliso Dingwall)

Sarja ei ollut ikinä mikään yleisömenestys, eikä se voittanut yhtään isompaa alansa tv-palkintoa. Ensimmäinen on harmillista mutta jotensakin ymmärrettävää, jälkimmäinen melkein rikollista.

Mutta, mitä ihmettä? kun Nitraatti on juuri kehunut sarjan maasta taivaisiin, niin miksi sitten ei täysiä pisteitä? Sanotaan että aina pitäisi olla toivoa. Kaikkea muuta The Wire tarjoaa, mutta Nitraatista liian vähän sitä.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Napoleon (USA/UK 2023, Ridley Scott)

Tv nimim 'Tosimielellä Eurooppaan Ja Yli'.

An epic that details the chequered rise and fall of French Emperor Napoleon Bonaparte and his relentless journey to power through the prism of his addictive, volatile relationship with his wife, Josephine. (IMDB)

Ridley Scott ei pelkää haasteita: se mikä Kubrickilta jäi tekemättä ja mitä mykkä-ajan ohjaaja Abel Gance väkersi pitkään ja hartaasti puolivalmiiksi 1900-luvun alussa, onnistui vanhalta ammattiketulta parissa kuukaudessa, parin sadan miljoonan Apple-dollarin avulla. Mutta millainen on lopputulos?

Winter is coming. Ja Napoleon.

Nitraatista varsin mainio. Tämä Napoleon-elämäkerta kautta sotadraama liikkuu sutjakasti, kantaen kahden ja puolen tunnin kestonsa vaivatta. Miellyttävän rankkoja ja rivakoita taistelukohtauksia käytetään järkevän säästeliäästi ja siten turrutusta ehkäisevästi ennen lopun itseoikeutettua Waterloo-spektaakkelia, draama taittuu välillä operettimaisen kevyesti, välillä oopperamaisen hartaasti.

Tasapainotus perhe-elämän ja ammatin välillä on vähän astronauttileffa First Manin (2018) kaltainen, eli fifty-fifty. Jos pidit sen tavasta kertoa päähahmon tarinaa, Napoleoninkin tapa tuntunee mukavalle. Historiallisiin aiheisiin mieltynyt Scott ei ole Napoleonin ajankaan kimpussa ensimmäistä kertaa: hänen eka leffansa, erinomainen The Duellists (1977) sijoittui samoille huudeille.

Pystin arvoinen Kirby.

Napoleonin näyttelytyö on mielenkiintoinen rasti: kaikki muut paitsi Joaquin Phoenix ovat hyviä, Phoenixin saadessa korkeintaan arvosanan välttävä. Hänen klovnimainen rotta-Napoleoninsa on pikkuisen liian omaperäinen tulkinta, ainakin Nitraatin nykymakuun.

Sen sijaan Vanessa Kirby Napoleonin ykköshuumeena on kerrassaan mainio. Josephine on vahva peluri joka ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Jos Nitralta kysytään, olisi hän heittänyt Oscarin Kirbylle lähes kestämättömän Emma Stonen never go full retard(*) -roolisuorituksen sijaan aika kestämättömässä Feminism: The Moviessa, eli Poor Thingsissä.

Rupert Everettin Wellington, (leffan) miehistä parhain.

Haukutaan muuten samaan syssyyn The Zone of Interest, joka oli kerran katsottava ja jossa Sandra Huller sen enemmän kuin ohjaustyökään eivät Nitraa sytyttäneet. Olikin aika hauskaa, että kun noiden kehuttujen pettymysten jälkeen tuli vuoro tarkastaa Napoleon, Nitraatin aloitti tehtävän pitkin hampain, koska ennakko-odotukset olivat trion matalimmat. Miellyttävänä yllätyksenä Napoleon olikin kolmikon selvästi paras elokuva.

Vielä näyttelijöihin palataksemme: Napoleonin nemesiksen, katkeroituneen Wellingtonin roolissa komeasti ikääntynyt Rupert Everett vetäisee myös aivan upeasti. Kautta linjan tekeminen  - pääosaa lukuunottamatta - vakuuttaa: mainitaan nyt vielä vaikka alkupuolen Napsun kakkosmiehenä nähtävä suave-ranskis Tahar Rahimin heittämä Paul Barras.

Totisesti vakka kantensa valinnut. (Vanessa Kirby, Joaquin Phoenix)

Historian oppituntina tätä David Scarpan - tuttu Ridley Scottin toisesta mainiosta viime vuosien leffasta, eli All The Money in the Worldista (2017) - kässäroimää elokuvaa ei kannata pitää. Kuten elokuvissa usein, taiteelliset vapaudet loistavat paikallaolollaan. 

Koko 200 millin budjetin raha on kankaalla - ammattimies Scott piti lähinnä Englannissa suoritetut kuvauksetkin vauhdissa: kun tämän kokoluokan leffa on kahdessa kuukaudessa purkissa, kyseessä on puolen vuosisadan aikana hioutunut ammattitaito.

The history book on the shelf is always repeating itself?

Ohjaaja Ridley Scott on muuten useiden lähteiden mukaan ihminen, josta toisten ihmisten on hankala pitää. Napoleon onkin omistettu - hänen koiralleen. Jotain johtopäätöksiä siitäkin voinee vetää.

Mutta vielä itse asiaan: Napoleon kantaa kestonsa hyvin, liikkuu hyvin, on teknisesti moitteeton ja sisältää paljon sujuvaa näyttelytyötä. Moderni historiallinen sotadraamaklasari, sanoo Nitraatti.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Toinen Traileri
Toinen Waterloo

(*) Always more interesting to watch people who are pros.

The Holdovers (USA 2023, Alexander Payne)

Kolhivan kouluisaa joulua.

A cranky history teacher at a prep school is forced to remain on campus over the holidays with a grieving cook and a troubled student who has no place to go. (IMDB)

Massachusettesilaisessa yksityiskoulussa koittaa vuoden 1970 joululoma, joka ei kohtele jokaista samalla tavalla. Muutama oppilas ei syistä tai toisista pääsee koteihinsa perheidensä huomaan, vaan joutuu jäämään tyhjillään olevalle kampukselle ärtyisän, viinaanmenevän ja kireän historianopettajansa sekä koulun kokin ja siivojan huomaan. Keskiöön tarinassa nousevat opiskelija Angus Tully, maikka Paul Hunham ja kokki Mary Lamb ja heidän tavanomaisen epätavanomainen juhlapyhien viettonsa. 

Kliseisen oloisesti voitaisiin todeta, että katsojat ja elokuvan hahmot oppivat toisistaan ja itsestään tämän loman aikana uusia puolia. Mitään kovin kliseistä elokuva ei kylläkään tarjoa, eikä se ole luokiteltavissa - tapahtuma-ajankohdastaan huolimatta - joululeffojen siirappiseen kaartiin.

Sen sijaan The Holdovers on ajankohdansa juhlan keskipisteen tapaan pieni ihme ja levollinen katsoa. Kun seuraavan kerran kuulet jonkun sanovan, ettei enää tehdä sellaisia leffoja kuin ennen, opastakaa harmittelija The Holdoversin pariin. Kuten ennen vanhaan, tässäkin tarina tekee sen raskaan työn.

Vastakohtien viehkeä vaivaannuttavuus. (Dominic Sessa, Paul Giamatti, Da'vine Joy Randolph)

Ajankuva Holdoversissa on nappia, ulottuen ihan tekniselle tasollekin asti. Payne näytti kuvausten ydinryhmälle ja näyttelijöille 1970-luvun klasareita kuten Saattokeikka, Harold & Maude ja Kaikki Presidentin Miehet, jotta nämä pääsivät ajan fiiliiksiin. Kuvasuhde on harvemmin (nykyään) nähty 1:66:1, joka täyttää ruudun kovin mainiosti. Leffa kuvattiin toki digitaalisesti, mutta teknisellä kikkailulla elokuvaan on saatu mukaan fyysistä wanhan filmin tuntua.

Tärkeimmät onnistumiset ovat kuitenkin ne perinteiset: leffapuolella ensikertalaisen, mutta muuten kokeneen David Hemingsonin katkeransuloinen käsikirjoitus, jota on toteuttamassa erinomainen näyttelijäkaarti. Ohjaajan ei enää tässä vaiheessa tarvitse olla kovin kaksinen, jottei pysty lopputulosta tuhoamaan ja Alexander Payne on aina tehtäviensä tasalla.

Eigil Bryldin kikkailemattoman kaunis kuvaus ja akustisuuteen päin kallellaan soiva aikalaismusa viimeistelevät nautinnon. Tekoympäristökin on ollut hyötykäytössä: Massachusettesissa aidolla yksityiskoululla ja Bostonissa kuvattu, ilman varsinaisia rakennettuja lavasteita. 

Täällä vartioin minä. (Paul Giamatti)

Niin, ne näyttelijät. Paul Giamatti on jenkkien kansallisaarre joka pystyy vetämään tällaisen roolin takataskustaan kuin joku toinen nuhjuisen lompakkonsa. Ammattitaitoa ja tunnetta jälleen kerran, pienellä kikkakolmosella eli erikoisella harhailevalla silmällä(!) varustettuna.

Uusi tulokas Dominic Sessa hänen kurittomana, vastentahtoisena ja sulkeutuneena oppilaanaan vakuuttaa myös, eikä trion täydentävä, sivuosa-Oscarilla suorituksestaan palkittu Da'vine Joy Randolph jätä menetyksen runnomalla kokillaan kylmäksi. Edellisen vuoden sadosta tähän asti nähdyn perusteella Giamatti, kässäri, kuvaus ja Sessa miessivuosasta olisivat myös saaneet Nitraatilta kultaiset pystit.

Vakuuttavaa valmiin leffakäyttöön valjastamista.

Nitraatti tervehtii ohjaaja Alexander Paynen paluuta liikkuvan kuvan pariin yli puolen vuosikymmenen tauon jälkeen. Vaikka Nitraatti piti kovasti hänen edellisestäänkin, ei sen floppaus ja tyrmäyskritiikki varmaan tehnyt uralle hyvää.

Edelleenkään Nitraatti ei tosin voi aivan täysin heittäytyä Paynen leffojen kelkkaan. Niin taitava ohjaaja ja hyviä leffoja päkertävä tekijä kuin hän onkin, Nitraatista hänen elokuvissaan (esim. Election, About Schmidt ja Sideways) on aina pinnan alla kuplinut sen luokan kyynisyys ja ihmisviha, että leffojen tuottamissa nauruissa on harvoin ollut täysin sydämin mukana.

Mutta mutta: ehkä ikä tekee Paynellakin pehmentävää tehtäväänsä. The Holdoversissa painostus - vai pitäisikö sanoa paynostus - on hänen tähän astisistaan selvästi keveintä ja jopa loppukuvakin on poikkeuksellisen toiveikas. Kunnes toisin todistetaan, on The Holdovers Nitraatista edellisen vuoden selvästi paras elokuva.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (*)

(*) Juonnolla! Oldskool! Eikä elokuva muuten ole läheskään niin komediallinen kuin trailerissa annetaan ymmärtää. Harhaanjohtavat traileritkin ovat eräänlaista filminostalgiaa.

Northern Exposure / Villi Pohjola (USA 1990-1995, Joshua Brand & John Falsey)

Hei sun heiluvilles!

A city doctor is forced to work in the remote Alaskan town of Cicely, where he encounters peculiar locals, including a former astronaut, as he adjusts to small-town life. (IMDB)

Pesunkestävä hermostunut kaupunkilainen, new yorkilainen nuori juutalaislääkäri Joel Fleischman (mainiosti vetävä Rob Morrow) saa kovan nakkiviuhutuksen valtiolta, joka on maksanut hänen opintonsa: nuori citymies passitetaan Alaskaan, omaperäiseen Cicelyn pussinperän pikkukaupunkiin suorittamaan velkaansa(*).

Siellä tämä kala kuivalla maalla (ajattele nuorta versiota Woody Allenin perusroolista) tutustuu vastentahtoisestikin Cicelyn värikkäisiin asukkaisiin ja ottaa osaa kaupungin ja kaupunkilaisten välillä absurdeihinkin tempauksiin ja hellyttäviin kahnauksiin.

Joel ja Maggie, taisteluparien taistelupari.

Cicelyn vakkariasujaimisto on värikästä. Fleischmanin kovin vääntökumppani on reipas ja omapäinen lentokonemekaanikko ja pilotti, kultalusikan suustaan viskannut Maggie (Margaret) O'Connell, jonka Janine Turner - tuo Nitraatin suuri ysäri-ihastus - tekee mainiosti.

Maurice Minnifield on Cicelyn yhden miehen matkailunedistämiskeskus, piinkova bisnesmies, kulttuuriharrastaja ja entinen Korean sodan hävittäjäpilotti sekä astronautti, joka johtaa myös kaupungin radioasemaa. Sarjan ammattimaisin näyttelijä Barry Corbin tekee Minnifieldin pitkän, edelleen jatkuvan uransa parhaana ja muistettavimpana suorituksena ja hän olikin tällä katselukerralla Nitraatin ja paremman puoliskon hahmo- sekä näyttelijäsuosikki.

Isäntä ja Ääni. Maurice ja Chris.

Radioasemasta puheen ollen: sen hontelo, asuntovaunussa majaileva hottisnörtti-dj ja ex-pikkurikollinen Chris Stevens (John Corbett) pitää kaupunkilaiset pre-internet tiedon äärellä ja hellii heidän korviaan sekä eklektisellä musakattauksellaan että loputtomalla filosofoinnillaan.

Paikallista The Brick-raflabaaria pyörittävät ikinuori kanukkitervaskanto Holling Vincoeur (John Cullum) ja tämän missilapsivaimon habituksen omaava, mutta maalaisjärjellä siunattu avovaimo Shelly (Cynthia Geary), jolla ei taida olla kahdessa osassa samat korvikset. Sarjaa katsoessa on syytä olla aina hiukan naposteltavaa, sen verran herkullisilta baarin tekemät pöperöt näyttävät ja kuulostavat.

Cicelyn vakkarit. V-O, Ylärivi: John Corbett, Barry Corbin. Keskirivi: Darren Burrows, John Cullum, Cynthia Geary. Alarivi: Peg Phillips, Janine Turner, Rob Morrow, Elaine Miles

Alkuperäiskansaakin Cicelystä löytyy. Puoliksi valkkari ja puoliksi inkkari Ed Chigliak (Darren E. Burrrows - Lahjomattomien (1987) inhan Billy Dragon näyttelemän pahiksen poika, muuten!) on nuori jokapaikanhöylä, hiukan hidas elokuvafriikki ja tuleva shamaanioppilas.

Marilyn Whirlwind (Elaine Miles), Fleischmanin lääkärivastaanoton järkkymätön sihteeri on tyyneyden ja vähäsanaisuuden perikuva ja Joelin täydellinen vastakohta. Yksi sarjan hauskoista anneista onkin näiden kahden sanailu - vai pitäisikö ennemminkin sanoa että toisen papupatailu ja toisen tuppisuu.

Mainitaan vielä kaupungin sekatavarakaupan pitäjä, aktiivinen eläkeläinen Ruth Anne Miller (Peg Phillips) ja Brickissä hyviä one-linereita viljelemään pääsevä inkkarikokki Dave (William J. White, joka joutui jättämään sarjan harmillisesti sen loppupuolella kesken selkäkipujensa takia), niin sarjan perushahmot alkavat olla käsitelty.

Cicelyn tuttu pääkatu.

Hienoisena erikoisuutena kukaan sarjan vakkarinäyttelijöistä ei - Barry Corbinia lukuunottamatta  - ole tehnyt kummoista uraa tämän sarjan ulkopuolella. Se on toisaalta katsojalle mukavaa - nämä naamat eivät ole käytössä kuluneet ja kuuluvatkin aina ja vain Cicelyyn.

Sarjaan ilmestyy sen kuluessa myös useampiakin toistuvasti vierailevia ja muistettavia hahmoja: Chrisin musta velipuoli, verolakimies Bernard (Richard Cummings Jr.), Hyperallerginen jankkaava kuplamies Mike (Anthony Edwards, joka karkasi tästä Teho-Osastoon) ja pelkällä olemuksellaan huvittava, turkispyydystäjäksi heittäytynyt entinen Wall Street -mies Walt (Moultrie Patten). 

Mainita tulee myös ihastuttavan järkähtämätön poliisi Barbara Semanski (Diane Delano), jolla on järjestyksen pidon lisäksi on/off suhde Maurice Minnifieldin kanssa. Myös hahmoina tuolloin varsin edistykselliset majatalonpitäjät, gay-pari Ron ja Erick (Doug Ballard, Ron McManus) kuuluvat kaupungin kirjoon.

Nahistelijoina Adam ja Eve eivät häviä Maggielle ja Joelille piirun vertaa.

Näistä kaikista toistuvasti vierailevista parhautta on kuitenkin helvetin lieskoissa taottu aisapari Adam ja Eve, suomalaisittain Aatami ja Eeva. Töykeä, sarjavalehteleva, paljasjalkainen ja rantojen mieheltä näyttävä mestarikokki Adam on totisesti vakkaan kantensa valinnut (vai liekkö toisinpäin), kun hänen morsmaikkunaan on kimeä-ääninen, supervahvaluontoinen ja superluulotautinen perijätär Eve. Adam Arkinin ja Valerie Mahaffeyn loistava kemia kruunaa parivaljakon toilailuista nauttimisen.

Nitraatin olikin jo korkea aika katsastaa uudestaan tämä yksi 1990-luvun alun tv-valopilkuista. Ennen kaikkea Villi Pohjola on hyvänmielen sarja, jossa käsitellään pilke silmäkulmassa ja älykkäästi ihmistenkokoisia ongelmia. Se on ihana vastalääke nykyajan loputtomille ja lohduttomille, puhkikulunutta noir-ajattelua viljeleville ahdistussarjoille. Aikoinaan MTV3-kanava näytti sarjan Suomessa.

Kyltti jota Mauricen yhden miehen MEK ei hyväksy: Cicely ja laskeva asukasluku.

Yhdessä paremman puoliskon kanssa nautittuna sen kuusi kautta maistuivat edelleen mainiolle. Sarjan luojien edellinen menestys oli ollut lääkärisarja St. Elsewhere, josta mm. muuan Denzel Washington ponnahti pinnalle. Uutta lääkärisarjaa kaksikon ei tehnyt mieli väkertää, mutta Universal-tuotantoyhtiö heitti ilmaan mielenkiintoista kierrettä ja koukkua kertomalla kaksikolle sarjan alkuaseteleman. Loppu olikin hyvää (ja pahaa) historiaa.

Alaskassa kuvaaminen (joitain ulkokuvia lukuunottamatta) ei olisi ollut pidemmän päälle mahdollista, joten Cicelyä sarjassa tuuraa Washingtonin osavaltion Roslynin kaupunki, jonka läheisyydessä sijaitsivat myös sarjan sisätilojen studiot.

Ympärivuotinen luonto on iso osa Villin Pohjolan viehätystä, ja onkin mahdottoman mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja ihmisten luonnekin menee hieman niiden mukaan. Vain kesää sarjassa ei oikeastaan nähdä. Syykin on tietysti hyvin käytännönläheinen: sarjaa ei kuvattu kesäisin, vaan kaikki olivat lomilla.

Karavaani kulkee. Cicelyn ihastuttavat irtokoirat.

Sarja oli ensimmäiset pari kauttaan muiden, pidempien sarjojen täytesarjana, ja kaudet olivat varsin lyhyitä. Kolmannesta sarjan viimeiseen eli kuudenteen tehtiin täysiä 20-30:n osan mittaisia kausia. Neljännen kauden kieppeillä sarjan ylle kuitenkin jämähti muutama pahanlaatuinen myrskypilvi. 

Ensinnäkin paljastui, että Universal oli ottanut sarjan idean käyttöönsä luvatta, ja joutui maksamaan alkuperäiselle ideoijalle merkittävät korvaukset oikeusteitse. Aika- ja syyjana on tässä hiukan hämärä, mutta Nitraatti päättelee, että sarjan luojat Brand ja Falsey nostivat kytkintä neloskauden jälkeen ja lähtivät - juurikin tuosta jupakasta, johon toki olivat syyttömiä - johtuen.

Erakko ja alamäki.

Myös sarjan päätähti Rob Morrow alkoi heittämään tuohon aikaan kapuloita rattaisiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että wanha you don't know what you've got 'til it's gone pätee tähänkin. Hän nimittäin alkoi vaatia lisää palkkaa. Sitä ei herunut, mutta hänen tarvitsi tehdä tulevina kausina entistä vähemmän osia. Sarjan päätähden vähenevä osallistuminen ei voinut osaltaan olla nakertamatta sarjan ydintä ja suosiota.

Loppuajaksi sarjan puikkoihin astui myöhemmin The Sopranos (josta Nitraatti aikoinaan kirjoitteli) -sarjallaan oikeutetusti mainetta niittänyt David Chase, joka ei Villistä Pohjolasta juuri pitänyt ja tekikin hommaa pelkän rahan vuoksi. Melkoinen vikatikki. Tästä alkoi sarjan hienoinen ja lopuksi jyrkentyvä alamäki.

Uni-, vaihtoehtomaailma- ja fantasiaosat, sarjan suola. Joskus vähän liiankin kanssa.

Vitoskaudella se ei vielä juuri tasossa näy, mutta kutoskausi ja varsinkin sen loppupuoli on selvä tasonpudotus, kun Rob Morrow'n sarjasta poistumista paikkamaan tuodaan yksi tv-sarjojen karismattomimmista ja mitättömimmistä päätähtikaksikoista. Uusi Los Angelesilainen lääkäri Phillip Capra (Paul Provenza) ja tämän vaimo Michelle Schodowski-Capra (Teri Polo) ovat sanalla sanoen surkea lisä, naulat sarjan arkkuun ja heidän hahmonsa heittelevät käsikirjoitustasollakin aivan sietämättömän holtittomasti. 

Kirjoittipa sarjan tähtinäyttelijä Barry Corbin julkisen kirjeenkin kriitikoille, jossa harmitteli sarjan tekstien tason laskua ja sen siirtoa huonompaan lähetysaikaan viikolla, mutta turhaan. Kutoskauden jälkeen sarja lopetettiin. Silloin tällöin on väläytelty sarjan paluuta, mutta toisen luojan John Falseyn menehtyminen lienee ollut viimeinen naula paluusuunnitelmien arkkuun ja varmaan hyvä niin. Sarja on omaa aikaansa ja ajaton, eikä tarvetta paluulle ole.

Lopun alamäessä palattiin vielä hetkeksi täydellisyyteen. The Quest on sarjan moraalinen päätösosa (kts. Post Scriptum alla)

Yksi suuri syy sille, että sarja on vaipunut vähän unholaan on myös yksi sen kivijalkoja. Koska sarjassa kuultiin todella paljon musiikkia, olivat sen lisensointikustannuksetkin sen mukaisia. Ensimmäistä kautta lukuunottamatta sen DVD-julkaisuissa korvattiin sarjan musiikit hissimusiikilla. Varsin kavala ja halpamainen tempaus, varsinkin kun musat olivat aika mietityt. Samasta kalleussyystä sarjaa ei ole näkynyt suoratoistoissakaan.

Nyttemmin asia on onneksi saatu paremmalle tolalle. Uudemmissa englantilaisissa Blu-Ray julkaisuissa sarja säilyttää alkuperäiset musiikkinsa ja ainakin Amazon Prime on lisännyt sarjan vasta valikoimiinsa, melkein kaikella alkuperäisellä musiikilla varustettuna.

Kokonaisuutena sarja on säilyttänyt viehätyksensä ja on nykyisten ahdistussarjojen aikaan jopa vielä paremman tuntuinen ja originaalimman oloinen kuin ysärillä. Nitraatti suosittelee heittäytymään Villin Pohjolan lumoon. Lempeä arktinen naurutunnehysteria eläköön!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Sarjan ihqu intro/tunnari
Fanisivusto

PS: Katso koko sarja.

POST SCRIPTUM: MIELUISIA OSIA

Lopuksi Nitraatti valkkaa vielä lempiosiaan. Ne eivät ole paremmuus- vaan tekojärjestyksessä. Draamakomedia oli sarjan valkattu tyyli, jossa vaihtoehtomaailma ja -uniosia piisasi, joskus kyllästymisen rajoillekin asti. Lisäksi Nitraatti haluaa painottaa, että koko sarja kannattaa katsoa: täysin surkeita osia sarjan 110 osan joukossa on noin yhden käden sormien verran. Listassa S = kausi ja E = osan järjestysnumero kaudellaan.

1. Pilot (S01E01)
Fleischmanille viuhuu nakki henkilökohtaiseen helvettiin katsojien iloksi, sarjan paaluttavassa mainiossa ensimmäisessä osassa.

2: A Kodiak Moment (S01E07)
Kuultuaan veljensä kuolleen, lapseton Maurice haluaa adoptoida Chrisin. Mutta voiko kasvatusta ja geeniperimää vastustaa?

3. Aurora Borealis (S01E08)
Adam tekee ensiesiintymisensä ja Chrisin taideprojekti liikahtaa, kun ennestään tuntematon kaveri liihottaa hänen elämäänsä.

Voiko suru naurattaa? Sehän se vasta voikin! (The Bumpy Road to Love)

4. The Big Kiss (S02E02)
Chris menettää äänensä ja sen palauttaminen vaatisi makaamista kaupungin kauneimman naisen kanssa - Maggien. Ed lähtee henkivaellukselle löytääkseen vanhempansa. 

5. Spring Break (S02E05)
Keväthulluus valtaa kaupunkilaiset: Holling haastaa riitaa kaiken liikkuvan kanssa, Ed jäljittää sarjavarasta ja Maurice rakastuu poliisiin.

6. Slow Dance (S02E07)
Maggien sulho Rick kohtaa hänen sulhojensa tavanomaisen kohtalon. Kaupunkiin saapuu yrittäjäpariskunta, joka ei jostain syystä Minnifieldille vetele.

Hau sun heiluvilles! (Animals R Us)

7. The Bumpy Road to Love (S03E01)
Maggien morsmaikun patsaan paljastustilaisuus johtaa joron jäljille. Adam palaa ja pakottaa Joelin katsastamaan vaimoaan.

8. Animals R Us (S03E04)
Maggie vakuuttuu että Rick on palannut koiran hahmossa. Maurice yrittää tehdä Marilynin strutsifarmilla bisnestä. 

9. Seoul Mates (S03E10)
Maurice saa kuulla uskomattoman perheyllätyksen: hänellä on korealainen poika.

Eläinrakkauttakin sarjassa riittää.

10. Burning Down the House (S03E14)
Maggien äiti palaa: samoin tekee Maggien talo. Chrisin unohtumaton taideprojekti saa lentävän lopun. Yksi sarjan unohtumattomimmista osan lopetuksista: lentävä soitin tiivistää jotain oleellista sarjan viehätyksestä.

11. Lost and Found (S03E17)
Joel tuntee hengenheimolaisuutta hänen mökissään itsarin aikoinaan tehneen erakon kanssa. Maurice saa vieraita ja joutuu ikävään kunniavelkavälikäteen.

12. Wake Up call (S03E19)
Maggie tapaa satumaisen ja karismaattisen karhun ja Joel ja shamaani ottavat yhteen.

13. It Happened in Juneau (S03E21)
Joel unelmoi vapauttavasta seminaariviikonlopusta maalikylillä, mutta päätyykin jakamaan hotellihuoneen Maggien kanssa. Bernard palaa kun velipuoli Chrisillä tahii.

Maggien kuolleiden poikaystävien kerho. (Northwest Passages)

14. Our Wedding (S03E22)
Adamin ja Even häitä ainakin yritetään viettää. Joel ja Maggie tekevät tiliä Juneau-viikonlopustaan.

15. Cicely (S03E23)
108-vuotias löydökki kertoo Joelille Cicelyn historiasta. Sarjan vakkarit nähdäänkin kaupungin historiallisina hahmoina.

16. Northwest Passages (S04E01)
Maggie juhlistaa 30-vuotissynttäreitään yksinäisellä eräretkellä, jolla sairastuu ja näkee näkyjä. Uniosien parhaimmistoa.

17. Nothing's Perfect (S04E03)
Chris tuntee vetoa päälleajamansa koiran omistajaan ja Maurice saa saksalaisen punkkarikellosepän vieraakseen virittelemään antiikkiostostaan. Mark Pellegrinon tekemä kelloseppä Rolf Hauser on yksi sarjan parhaita kertavierailijoita.

Maurice ja maanmainio punkkelloseppä(!) (Nothing's Perfect)

18. Revelations (S04E12)
Ruth-Anne ja Maurice siirtyvät tukkanuottamoodiin, kun Ruth-Anne maksaa Mauricen ulos puodistaan. Joel turhautuu potilaattomassa putkessa. Chris tuntee vetoa munkkiveljeen luostariretriitissään.

19. Ill Wind (S04E16)
Cicelyä piinaavat tuulet saavat kaikki sekaisin ja Maggien Joelin alle. Chris pelastaa Mauricen hengen ja kunniavelka on jälkimmäiselle sietämätön.

20. The Big Feast (S04E21)
Joelia ihmetyttää kutsun puute Mauricen mahtaviin pitoihin. Shelly rikkoo tuhansien dollarien arvoisen viinipullon.

Herraryhmä oleellisen äärellä. (The Big Feast)

21. First Snow (S05E10)
Cicely vetäytyy talveen ja Joelin potilas väittää noin vain kuolevansa.

22. Mite Makes Right (S05E13)
Maurice ostaa kalliin antiikkiviulun ja palkkaa oikein väärän ihmisen sitä arvioimaan. Maggie saa pakkomielteen pölypunkeista ja alkaa seurustella Joelin kanssa.

23. Una Volta in L'Inverno (S05E17)
Ruth Anne opettelee italiaa mutta Shellyltä se tuntuu sujuvan vaivattomasti. Walt heittäytyy valonistiksi. Joel ja Maggie viettävät yötä hökkelissä kun matkanteko tyssää, ja karibut valtaavat Cicelyn.

Lumen ja jään peitosta voi löytää vaikka mitä. (Lovers and Madmen)

24. I Feel the Earth Move (S05E21)
Ron ja Eric suunnittelevat häitään joita Holling aikoo hoitaa pitopalveluna penniä venyttäen. Maggie kokee maanjäristyksiä ja Joel kyylää Marilynin päiväkirjaa.

25. Lovers and Madmen (S05E24)
Maurice riiaa Barbaraa mielisairaalasta lainaamallaan viulistilla ja Joel löytää mammutin.

26. Up River (S6E08)
Ed jäljittää erämaahan kadonnutta Fleischmania ja saa kuulla asioiden laidasta takaumana. Lopun alku ja melkoinen suunnanmuutos sarjalle.

27. The Quest (S6E15)
Erakoitunut Fleischman kutsuu Maggien mukaansa erämaahan selvittämään aarrekartan arvoitusta. Sarjan moraalinen loppuosa, jossa aidosti liikuttava lopetus. Kutoskauden alamäessa tässä palattiin vielä hetkeksi napakymppien ja sarjan perimmäisen viehätyksen äärelle.

(*) ratkaisuja kotimaiseen soteenkin, sano!

Judas and the Black Messiah (USA 2021, Shaka King)

Sudet susien vaatteissa.

Offered a plea deal by the FBI, William O'Neal infiltrates the Illinois chapter of the Black Panther Party to gather intelligence on Chairman Fred Hampton. (IMDB)

Vasikka on rikosyhteydessä ikävä sana, mutta juuri sellainen nuoresta pikkurikollisesta ja autovarkaasta William O'Neilistä tulee, kun FBI tarvitsee tietolähteen vallankumouksellisten Mustien Panttereiden sisäpiiriin, lähelle sen Chicagon alueen johtajaa Fred Hamptonia 1960-luvun kihisevän käymistilaisessa Yhdysvalloissa.

Loneliness of the long distance runner. (Lakeith Stanfield)

Tositapahtumiin perustuva rikosdraama on kerrassaan napakkaa tavaraa ja vähemmän kuluneesta näkokulmasta tarjoiltuna. Tietysti pääosat on miehitetty jo aiheestakin johtuen mustalla, mutta kameran takanakin tarjoillaan paljon samaa. Messiah on myös jälleen todiste siitä, että historiallisista tapahtumista voi kertoa missä leffagenressä tahansa, eikä paranoiatrilleri ole poikkeus.

Pääosat tulee kehua heti alkuun pystyyn: roolista sivuosa-Oscarin napannut brittinäyttelijä Daniel Kaluuya palavasieluisena ja valmissanaisena Fred Hamptonina on mainio. Yhtään hänestä jälkeen ei jää Lakeith Stanfieldin serpicomaisena tekemisestään vakuuttuvana, mutta omantunnontuskaisena kujanjuoksijana heittämä William O'Neil, joka on myös elokuvan varsinainen näkökulmahahmo.

Tietäjät käännyttää. (Lakeith Stanfield, Jesse Plemons)

Sivuosatkin ovat lähes kautta linjan priimaa: Mefistomaisen FBI-agentin ja O'Neilin kontaktihenkilö Roy Mitchellin - jonka omat motiivitkin liikkuvat miellyttävän pitkään häilyvinä - tekee Jesse Plemons. Näyttelijänä mies paikallaan ja vakuuttaa nykyään tekemisellään tasaisesti: yksi parhaita asioita esmes Scorsesen muuten ei niin vakuuttaneessa uutukaisessa. Dominique Thronen kovapintainen Pantteri Judy Harmon - jossa ei ole paljon harmoniaa - on naispuolisista rainan paras.

Pienet napinat tosin isoimman naisosan Dominique Fishbackistä Hamptonin mielitiettynä Deborah Johnsonina: hänen hahmonsa on aivan liian pliisu tähän kokonaisuuteen, eikä roolisuoritus oikein muutenkaan vakuuta. Ukkopuolella tekemistä haittaa Martin Sheenin sivuosan J. Edgar Hoover, joka on kuin jonkun sarjakuvaelokuvan konna, ja tärvelee omalta osaltaan hiukan elokuvan fiilistä.

Täällä vartioin minä. (Dominique Throne)

Ohjaaja Shaka King tekee dynaamista työtä. Elokuva liikkuu hyvin, ei kärsi tällaisiin leffoihin joskus hiipivästä ylipituudesta ja toimintakohtauksissa on voimaa. Will Personin, Shaka Kingin ja Kenneth Lucasin kässäri naittaa informatiivisuuden ja departedmaisen ilmiantajateemansa hyvin.

Sitten muu napinaosasto: Nitraatti jäi vähän kaipaamaan kuviin itse tapahtumapaikkaa eli Chicagoa yhtenä elementtinä: elokuva kun kuvattiin Ohion Clevelandissa. Ajankuva on tästä huolimatta miellyttävän vahva. Huomautettavaa löytyy myös elokuvan hetkittäisistä luennointitunnelmista ja alan leffoihin - eli historiallisiin dramatisointeihin - lähes järjestään kuuluvasta pienestä kaunistelusta ja faktoista lipsumisista.

Fred Hampton: mies jolle ei sanota ei. (Daniel Kaluuya)

Mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pikkuvikoja: tässä on nyt tarjolla amerikkalaisen 1970-luvun paranoialeffan fiilistä 2020-luvun kuosissa. Kerrassaan tervetullut tapaus, vahva suositus ja hyvä pari Nitran aikaisemmin kehuman The Trial of Chicago 7 (2020) -leffan kaveriksi pieneen amerikkalaisen lähihistorian teemaleffailtaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri