Aina näin Halloweenina Nitraatti valkkaa yhden leffamörön ja listaa kyseisen ökömöttiäisen kolme mieleisintään esiintymistä valkokankailla, sekä kolme parasta leffaa jotka samaisten otusten ympärillä pyörivät. Molemmissa listoissa vallitsee nouseva järjestys.
Eka kerralla vilkaistiin verenhimoisia vihulaisia, viime vuonna kuikuiltiin kummituksia ja tänä vuonna Nitraatti sytyttää noitaroviot roihuun. Luupin alla lymyilevät siis tällä kertaa noidat, nuo epäluotettavat ystävämme. Aidossa metoo-hengessä tätä yleensä naisimmeisten joukoksi miellettyä porukkaa pippuroidaan Nitraatin toimesta tällä kertaa usealla kaksilahkeisellakin osanottajalla.
Kolme parasta elokuvanoitaa
Kirveelle on ollut töitä. (Miranda Richardson)
#3: Lady van Tassel, Sleepy Hollow (1999)
Listan alkuun sitä perinteisintä noitamallia. Miranda Richardson vetää vittumaisen naisimmeisen roolin yhtä helpon oloisesti kuin perusjantteri lompakon perstaskustaan, ja päätöntä ratsumiestä helvetistä kanssaihmistensä kiusaksi noitamenoilla kutsuva van Tassel onkin neidin sitä muistettavinta osastoa.
Piiri pieni. (Paul Eddington, Christopher Lee, Sarah Lawson, Patrick Mower)
#2: Duc de Richleau, The Devil Rides Out (1968)
Tällä entryllä Nitraatti lyö monta erikoista kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin kyseessä on hyväntahtoinen herraskaisnoita, valkoisella magialla leffan pääpahisnoitaa vastaan puolustautuva leffan sankari. Toisekseen kyseessä on yksi harvoja Christopher Leen hyvisrooleja kauhuleffoissa. Ja kolmanneksi tietty se harvinaisempi sukupuoli noitahommissa. Eikä itse leffakaan ole yhtään hassumpi, itse asiassa brittikauhun valioita!
"Wouldst thou like to live deliciously?" (Anya Taylor-Joy)
#1: Thomasin, The VVitch: A New-England Folktale (2015)
Ykköseksi Nitraatti nostaa tällä kertaa suht vasta näkemänsä pienieleisen ja pienibudjettisen kauharin päähahmon, nuoren Thomasin-neidon. Onko eläinten kerrassaan arveluttava puhe ja kaikenlaisten outojen sattumien kasautuminen yhden nuoren naisen ympärille vain sattumaa ja mielisairautta, vai onko vanhalla kehnollakin kyntensä pelissä? Tarjolla tässä muutenkin ihan pätevässä indiehorrorissa on myös varsin unohtumaton loppukuva.
Tiukkapipo kaupunkipollaripaladiini Neil Howie (Edward Woodward) lähetetään syrjäiseen saaristolais-skottikylään tutkimaan kadonneen neidon tapausta. Pian paljastuu että kyläläisillä, ylhäinen lordi Summerisle (Christopher Lee) mukaanlukien on varsin omalaatuisia ja pitkäikäisiä käsityksiä siitä, miten kylän hyvä elämä saadaan jatkumaan entisellään. Brittikauhareiden klassikko löytyy listalta, itseoikeutetusti.
Tanssikoulun hurmeisiksi äityvät oppiviikot alkavat saada selitystä, kun Jorma Uotisen kavereiden sisäoppilaitoksen johtokunta paljastuu joukoksi noita-akkoja. Logiikkaa ei tästä Argenton elokuvasta kannata etsiä sen enempää kuin miehen teoksista muutenkaan, mutta tunnelmaa voi taas kerran vaikka veitsellä leikata. Noitaleffojen eliittiä ja samalla Dario Argenton paras elokuva.
Odottavan äidin aika on pitkä, kun mukavaa uutta kotia ja perheenlisäyksen tuomaa onnea ryhtyy varjostamaan varsin ikävästi kasautuvien sattumusten sarja. Naapurin kivan vanhan höppänäpariskunnan - joka ei malta olla huomauttamatta, että Paavi ei ikinä vieraile kaupungissa jonka lehdistö on lakossa - olisi voinut sisällyttää vaikka parhaiden noitienkin listalle, mutta koska se oli jo tungettu täyteen, mainitaan Roman (Sidney Blackmer) ja Minnie Castevet (Ruth Gordon) sitten vaikka tässä! Rosemary on Roman Polanskin ajaton kauhuklassikko, joka ei katselemalla kulu.
Lapin maisemiin sijoittuva noitanaisen tarina olisi sopinut kummalle listalle tahansa, mutta pistetään se vaikka tilanpuutteeseen vedoten tähän ihan erikseen omanaan. Mirjami Kuosmasen raivoisa poromiehiä kuohitseva noitanainen Pirita tervehtii meitä yhdessä parhaista suomileffoista, genreä tuijottamatta. Tunnelmallinen ja kauniskuvainen Peura kuuluu ehdottomasti noitaleffalistalle, vaikkapa sitten näin erikoismaininnan muodossa.
New Jersey mob boss Tony Soprano deals with personal and professional issues in his home and business life that affect his mental state, leading him to seek professional psychiatric counseling.(IMDB)
The Sopranos oli ja on kaikkien aikojen paras yhdysvaltalalainen draamasarja. Sarjojen kultakauden avainteos kertoo Sopranosin mafiaperheen tarinaa hiukan vajaan vuosikymmenen ajanjaksolta. Sen tarinankerrontatyylistä tuli myös vaikutusvaltaisinta tämän vuosituhannen tv-viihteessä. Alla Nitraatin tajunnanvirrasta kahmittua tekstimuotoista ja heittelehtivää tilitystä tästä kultakimpaleesta; selväpäisempää löytynee esimerkiksi täältä.
The Sopranos (noin) A:sta Ö:hön
Amerikka. The Sopranos käsittelee italialais-amerikkalaisten taittaman "american experiencen" yhden polun nykyhetkeä. Lukutaidottomat maahanmuuttajat jotka eivät olleet tottuneet saamaan ongelmiinsa apuja virallisilta tahoilta loivat itselleen vahvan jalansijan:
italialaisravintolat, pizzeriat, taiteentekijät ja niin pois päin. Ja tietysti he toivat mukanaan myös mafian, jonka nykyisyydestä The Sopranos kertoo.
Sarja, kuten muutkin mafiaa käsittelevät fiktiot, joutui tietysti useiden italian-amerikkalaisten asioita ajavien järjestöjen kynsiin negatiivisten stereotyyppien esittämisen johdosta. Sarjan luoja David Chase totesi osuvasti, että jos tämä yksi pieni ryhmä ihmisiä joista tehdään
elokuvia ja sarjoja (useat klassikkoja) harmittaa näitä järjestöjä noin vietävän paljon kaiken positiivisen keskellä, niin pitää
kysyä että miksi? Välillä huvittavan
tekopyhät ja alhaista itsetuntoaan potevat Sopranosin gangsterit sujahtaisivat noiden järjestöjen riveihin vaivatta.
Adriana & Chris (Drea de Matteo, Michael Imperioli)
Adriana La Cerva. Sarjan pilotissa muutaman sekunnin vilahtava, Drea de
Matteon esittämä tarjoilijaneito jäi David Chasen
mieleen, kun Chrisille piti alkaa roolittaa tyttöystävää. Varsin samalla
eli ei kovin korkealla aaltopituudella Chris Moltisantin kanssa
seilannut tyrmäävän upean näköinen Adriana oli yksi sarjan lukuisista erinomaisesti tulkituista vakkarihahmoista. Adrianaa seurattin myös yhdessä The Sopranosin tylyimmistä storylineistä - ja
kohtauksista. (Huom! Alla oleva video spoilaa!)
Artie Bucco (John Ventimiglia). Sopranojen vakkariravintolan hermoheikko kokki, jonka elämässä on aina jotain vialla.
Bobby 'Bacala' Baccalieri (Steve Schirripa). Sopranojen nallekarhumainen 'kiltti' sotilas. Lapset ja lapsenomaiset puuhastelut aina sydäntä lähellä.
Carmela Soprano (Edie Falco). Tonyn itseäänpettävä vaimo, joka jollain tasolla kuitenkin tietää kaiken siitä, mikä perheen elättää.
Chris Moltisanti. Pahansisuinen ja vähän simppeli, mutta kosolti
henkistä elämää proosan ja pirin seireenikutsujen väleillä huokunut
Tonyn manttelinperijä oli yksi Nitraatin lemppareita. Michael
Imperioli teki paitsi hyvää jälkeä roolissaan, myös kirjoitti sarjaan kourallisen osia.
Commendatori. Tämä Italiaan sijoittunut episodi meni vähän vihkoon, eikä David Chasekaan tykkää. "We didnt really know what the hell we were doing."
James Gandolfini, David Chase
David Chase, syntyjään David DeCesare. Sarjan
italianamerikkalainen luoja ja ennen tätä jo monessa tv-proggiksessa marinoitunut
tekijä halusi murtaa The Sopranosilla niin perhesarjojen kuin
mafiadraamankin rajoja. Chase kirjoitti muiden sarjan kirjoittajien käsiksiä uudestaan sarjan alkuaikoina, myöhemmin kaikki kirjoittajat olivat jo synkassa sarjan kanssa ja tarve uudellenkirjoittamiseen väheni. David Chase myös leikkasi koko sarjan ja sai näinkin pidettyä lankoja käsissään ja kerrontaa yhtenäisenä.
Dwight Harris (Matt Servitto). FBI-agentti Harris on Tonyn vastapuolen ruumiillistuma ja sarjan jatkuessa myös pieni ikkuna nine-elevenin jälkeiseen muuttuvaan mielipideilmastoon.
Elliot Kupferberg (tri). Ohjaaja ja elokuvateoreetikko Peter Bogdanovich
teki psykiatrin psykiatrin ja samalla yhden Nitraatin suosikkirooleista
sarjassa. Kupferberg oli kuin sarjan kommenttiraita Tonya sarjan läpi
hoitaneen tohtori Jennifer Melfin (Lorraine Bracco) luottolääkärinä,
jonka kaikkinäkevän terävä, mutta välillä ylimielinen suhtautuminen
Melfiin oli sarjan peruskamaa.
Gangsterit. The Sopranosin gangsterit ovat monesti joviaaleja ja kilttejä
kavereita, mutta joiden räjähtelevien väkivallan purskausten kohtaukset kertovat aivan
toista sosiopaattitarinaa. Sarjan gangsterihahmoissa kiteytyy The Sopranosin syvin olemus: draaman
ja komedian yhteentörmäys.
Sopranosien sukupolven gangstereilla huumeet ovat alkaneet sotkea tekemistä jo 1970-80
luvulta asti. Vaikenemisen laki alkoi ottaa kovia kolauksia, kun vanhojen aikojen viiden vuoden tuomiot rekkaryöstöistä vaihtuivat 30 vuoden huumetuomioihin: ilmiantaminen alkoi kuulostaa paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Kunnia ja kunnioitus ovat Sopranosin kuvaamassa maailmassa jäämässä paitsioon, kuten muussakin amerikkalaisessa elämässä.
Sopranosin gangsterit valehtelevat melkein koko ajan, usein silloinkin kun luulevat puhuvansa totta - rikollisen toinen luonto. Sarjan gangsterihahmoja kohtaan voi tuntea empatiaa, mutta ei sympatiaa.
Janice Soprano (mainio Aida Turturro). Toisella kaudella kuvioihin ilmestyvä, hipahtava tilan haltuun ottava drama queen on Tony Sopranon sisko ja piikki Tonyn lihassa.
Jennifer Melfi (tri). Tonyn luottopsykiatri läpi sarjan keston. Näiden kahden välisissä sessioissa käydyt keskustelut olivat yksi sarjan tunnusmerkkejä ja sen vahvimpia elementtejä.
Johnny "Sack" Sacramoni. Tonyn ainakin paperilla liikekumppani, käytännössä vastapeluri New Yorkista. Vincent Curatola tekee hienon roolityön Johnnyna, jolla on - aivan kuten Tonyllakin - pistää pöytään omatkin työn ulkopuoliset koettelemusvuorensa.
Junior Soprano (Dominic Chianese). Tonyn iäkäs, yksinäinen ja vmäinen eno on myös yksi Tonyn lukuisista murheenkryyneistä.
Kausi. David Chasen mukaan yksittäisen kauden suunnittelu sujui suunnillen näin: 1) Chase miettii kauden iskukohdat 2) Sarjan käsikirjoittajat miettivät yhdessä kauden rakenteen 3) Osat kirjoitetaan noin kolmen blokeissa 4) kässäreihin lisätään osat yhdistävät tekijät.
A.J., Meadow & Tony (Robert Iler, Jamie-Lynn Sigler, James Gandolfini)
Lapset, eli Meadow Soprano (Jamie-Lynn Sigler) ja Anthony "A.J." Soprano Jr. (Robert Iler) David Chase ei halunnut nähdä sarjassa tyypillisiä tv-sarjojen nokkelia ja voimaantuneita lapsia. Paljon realistisemmat ja tutummat, välillä ihan hukassa olevat ja sijaansa pohtivat Sopranosin naperot ovat selvästi tunnistettavampia otuksia, niin Meadowin maailmaa parantava pappa betalar, kuin Anthony Juniorin teinitollokin. Lapset ovat ainoa normaali asia Tonyn elämässä. David Chase sanoi, että hänestä piti tulla ensin vanhempi (ts. isä) ennen kuin pystyi luomaan The Sopranosin.
Little Carmine, eli Pikku-Carmine eli Carmine Lupertazzi Jr. Nitraatin suosikkihahmoja sarjassa. Sarjan loppupuolella
vakkarihahmoksi siirtynyt mafian New Yorkin pään rauhallinen sovittelija,
josta olisi toisessa elämässä tullut jokin mainio YK-rauhanneuvottelija.
Ray Abruzzo tekee komean roolityön. Pääpomon roolikaan ei Carminea kiinnostanut, ja tämä klippi kertoo
miksi.
Mafiaveljet eli Martin Scorsesen Goodfellas oli yksi sarjan templaatteja. Kuten The Sopranosissa, Mafiaveljissäkään ei ollut sävellettyä musiikkia, vain biisiraita. Näin musiikki ei yleensä kommentoi tapahtumia suoraan, vaan toimii eräänlaisena kreikkalaisen teatterin kuorona. Sävelletyn musiikin puute antaa tapahtumiin myös oman pienen realismilisänsä. Väkivallan käsittelykin on The Sopranosissa hyvin samanlaista kuin Mafiavelijssä: suoraviivaista, ilman tyylittelyä.
New Jersey ja New York. Sarjan tapahtumapaikat. Erityisesti New Jerseyn aakea laakea ehtii tulla tutuksi.
Paulie "Walnuts" Gualtieri (Tony Sirico). Yksi Tonyn kapuja ja sarjan päähahmoja. Yksinäinen iäkäs taikauskoinen dandy ja isolta osaltaan vastuussa sarjan huumoriarvojen noususta.
Paniikkikohtausten runtelema perheenpää.
Perhe. Tony Sopranon, kuten muidenkin sarjan gangsteriperheiden tarina säilyy mielenkiintoisena ja
väljähtymättä niiden kohtaaman jatkuvan väkivaltaisen tuhon uhan vuoksi. Samalla se myös
inhimillistää ja arkipäiväistää sarjan tarinan rikollista puolta, koska katsojat tuntevat myös kaikkien hahmojen yksityiselämää.
Phil Leotardo (Frank Vincent). Kuolemakasvoinen sarjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva gangsteri. New Yorkin mafian pään ikävin ilmentymä. Katsojille varmaan tutuin yhden elokuvahistorian pahimman hakkauksen kohteeksi joutujana Scorsesen Mafiaveljissä.
Pilotti. Sarjan pilotti kuvattiin Foxin kaapelikanavalle. Kun kävi
selväksi, että David Chase haluaa tehdä sarjaa New Jerseyssä
(autenttisuus) paikallisilla näyttelijöillä (autenttisuus),
paikallisilla ohjaajilla (kulusäästö) ja omintakeiseen tyyliinsä, alkoi
"vade retro, satana!" paeta niin Foxin kuin useiden muidenkin tv-yhtiöiden päällystöjen
huulilta.
Pilotin materiaalista suunniteltiinkin jo lisäkuvausmateriaalin avulla pelkkää tv-leffaa. Puolen vuoden päästä pilotista
HBO-kanava kuitenkin sanoi "notta mikäettei!". Network-televisio jäi Chasen mukaan tosin jälkeen jo pilotissa. Kun Chris puhuu länsirannikolle muuttamisesta ja elämäntarinansa elokuville myymisestä, ei tätä seurannutkaan Tonyn taholta hyväksyttävä ja rakastettava pieni hyväntahtoinen perusmafiapomon alaiselleen antama luunappi, vaan luvassa oli Gandolfinin kanavoima räjähtävä vihanpurkaus. Loppu on historiaa.
Ralph keskellä. (Joe Pantoliano)
Ralph Cifaretto (Joe Pantoliano). Sarjan gangstereista iljettävimmän väkivallanteon suorittava kuvatus kantaa tekoaan katsojan mielissä loppuunsa asti. Karma korjaa asiaa ja eittämättä katarsis on katsojalle mieluinen.
Rikollisuus. Sopranos kuvaa rikollisuutta joka on jäämässä paitsioon.
Liikkuvat rahamäärät ovat joskus hämmästyttävän pieniä, vaikka niiden
vaalimiseen ja kahmimiseen käytetään välillä hirvittävää väkivaltaa. Veroja
kiertävien laillisten valkokaulusrikollisten kiristysyritys kertoo eron:
kun ketjukahvilan jokainen kahvinpapukin on kirjanpidossa ja
johtoporras pilvenpiirtäjien torneissa, jäävät suojelurahat keräämättä.
"Moi!?" Rosalie Aprile (Sharon Angela)
Rosalie Aprile (Sharon Angela). Carmelan luottokavereita, joka pitää mainita lähinnä koska leidin habitus on niin kovasti Nitraatin mieleen!
Silvio Dante (Steven Van Zandt). Kuka olisi osannut arvata, että Bruce Springsteenin E-Street Bandin luottomies olisi myös mainio näyttelijä? Onneksi David Chase arvasi. Yksi Tonyn kapuja, jonka hiljainen, mietiskelevä ja kumara tyyli toimii oivana rauhoittavana tekijänä Tonylle ja - yhdessä Paulien kanssa - ehtymättömän huumorin lähteenä katsojille.
Sopranos (The). Elokuva joka viikko. Ei historiallista ajankuvaa. Ei mafiamytiikkaa. Draama ja komedialliset elementit kohtaavat. Koska
sarjaa ei tehty perinteisille tv-kanaville, ei sarjaa tarvinnut
tahdittaa normaaliin nelinäytöksiseen muottiin, jossa jokaiselle
mainostauolle mennään cliffhangerissä.
Jo tämä tarkoitti paljon
vapaampia käsiä kertoa tarinaa erilaiseen tahtiin. Kaapelikanava tarjosi
myös areenan tarinoille, joissa kaikkea ei tarvitse selittää ja
katsojalta vaaditaan enemmän. Tarkkana on oltava. Joskus hutiloitukin tarinankerronta loi sarjalle lisäarvoa. Eka kauden "missä Pussy on?"
cliffhanger = David Chasella itselläänkään ei ollut harmainta aavistustakaan ennen kakkoskauden suunnittelun aloittamista.
Tony Soprano (James Gandolfini)
Tony (Anthony) Soprano. James Gandolfinin uran huippu on jo pelkillä eleillään
ja fysiikallaan enemmän ilmaisemaan pystyvä Tony, kuin mihin moni muu pystyisi tunnin
monologeilla. Gandolfini halusi sarjasta sen lopulla jo pysyvästi
eroon. Hänen mielestään kirjoittajat olivat jo muuttuneet vampyyreiksi, jotka repivät näyttelijöiden elämästä haluamiaan palasia ja survoivat ne
heidän näyttelemiinsä hahmoihin. Mitenkään tämä ei näy hänen roolisuorituksessaan, joka on
priimaa aivan sarjan loppuun asti. Kun David Chasellakin alkoi lopussa olla
The Sopranosin kanssa jo mitta täynnä, ei sarja jäänyt ikinä huonontamaan
itseään vähenevien tuottojen ylivenytettyyn spiraaliin.
Ulkopuolisuus. Sarja on parhaimmillaan kun hahmot ovat ulkona elementistään. David Chasen omia suosikkeja on "College", ykköskauden osa jossa Tony kuljettaa Meadowia collegetutustumireissuilla samalla kun hän itsee murhaa FBI-vasikan. Siinä korostuu myös Chasen sarjalle havittelema "leffa joka viikko" -idea, samoin kuin tarinan itsenäisyys muista sarjan tapahtumista.
Toinen sarjan kehutuimpia on kolmoskauden "Pine Barrens". Vaikea
väittää vastaan: Chrisin ja Paulien huolella ryssimä velankeruureissu
johtaa kaksikon venäläisen ex-erikoisjoukkojen miehen surkuhupaisaan jahtiin
hyytävän kylmässä newjerseyläismetsikössä.
Mainitaan vielä erikseen vaikkapa "Employee of the month". Raiskausta käsittelevä osa, jonka suurin hienous on, ettei se anna katsojille sitä mitä he odottavat. Sama pätee muuten sarjan kiisteltyihin viimeisiin minuutteihinkin.
Unikuvasto. Tuosta Melfi-klipistä päästäänkin sujuvasti yhteen sarjan originaaleimmista vedoista, joka oli ottaa osaksi tarinansa
kerrontaa hahmojen näkemiä hallusinaatioita ja unia. Puhuvat kalanpäät
ja Tonyn elämän ja kuoleman välillä kokema toinen elämä limbossa tulevat
heti mieleen. Majakanvalo, ja yhä kauemmas siitä johtava matka... Ei
kikkailua, vaan lisäarvoa ja uusia tarinan kerronnan tasoja.
Vitoskauden alun uusien hahmojen vyöry oli Nitraatista sarjan arveluttavin hetki. Pari hahmoista osoittautuikin ihan turhiksi lisiksi, mutta toisaalta sarjaan saatiin myös sen loppuun asti kantanutta uutta verta.
Vito Spatafore (Joseph R. Gannascoli). Viton tarinan kaari kertoo meille sen, miten tämä mafian kaksinaamaisten vanhoillisten ukkojen joukko suhtautuu sateenkaari-ihmisiin. Voinette arvata ettei kovin hyvin. Viton tarinan tiettyä kaavamaisuutta maustaa huomattavasti se väkivaltainen ympäristö, missä Vito seksuaalisuutensa kanssa kipuilee.
Ziti. Hah, luulitteko että tämä jää nitraatilta väliin? Ei! Ruotsalainen å ja pari muuta tosin jäi, kun Nitraatti lopulta kohtasi oman kikkailunsa jaksamisen rajat. Mukavan
pienoisjuna-hanslankari Bobby-rukan edesmenneen Karen-vaimon Ziti saa olla pakkasessa Bobbyn
tehdessä pitkää surutyötä, ennen kuin Tonyn kaiken ilman ympäriltään
vievä tilanvarastajasisko Janice sen Bobbylle viimein
tarjoilee. Ruokahan näyttelee muutenkin isoa roolia Sopranosin hahmojen elämässä. Zitin resepti löytyy vaikkapa täältä!
Krokotiili ja kyyneleet. (Nancy Marchand, Edie Falco)
Äiti. Tonyn Livia-äiti (Nancy Marchandin loistavasti vetämä) on tv:n pirullisin
mami ikinä. Poikaansa jatkuvasti alentava ja panetteleva, jopa tämän
murhaa järjestelevä Livia oli kaiken pahan alku ja juuri, ja jonka aiheuttamia osumia
psyykeeseensä Tony sai korjata psykiatrinsa penkillä sarjan loppuun
asti.
Alun perin Chase ajatteli tapattaa Livian suht pian, mutta
Marchandin roolityö ja hahmon suomat mahdollisuudet saivat hänet
muuttamaan nopeasti mieltään. Suureksi suruksi näyttelijä Nancy Marchand menehtyi
toisen ja kolmannen kauden välillä, joten hänet jouduttiin sittenkin
pakosta kirjoittamaan sarjasta ulos. Noh, sekin saatiin kantamaan lisää vettä Tonyn
ongelmamyllyyn.
Ölinä. "Less yaking! More whacking!" oli joidenkin Sopranos-fanien suurin toive, kun tappamista ei ollut heidän mielestään tarpeeksi ja pulinaa aivan liikaa. David Chase vastasi huutoon näyttämällä vertauskuvallista persettään kirjoittamalla jatkossa sarjaan vieläkin enemmän sitä yakingia eli pulinaa. Bless him.
Loppusanat: Nitraatista oli aika ärsyttävää se, että Nitraatti oli kirjoittanut esimerkiksi ruttuisesta Sorjosesta, muttei sanaakaan kaikkien aikojen parhaasta yhdysvaltalaisesta draamasarjasta eli The Sopranosista. Vasta suoritetun Sopranosin uudelleenkatselukerran jälkeen oli korkea aika korjata tuo virhe. Suurin osa lukijoista on tähän tajuttoman hienoon sarjaan jo varmasti tutustunutkin. Muille Nitraatti ei voisi enempää tätä teosta täydestä sydämestään suositella.
A British Agent is sent to East Berlin to receive a Communist defector, but the true situation turns out to be rather more complicated.(IMDB)
Agentti Harry Palmer saa tehtävän Berliinissä. Korkea-arvoinen Neukku-upseeri suunnittelee loikkaamista länteen, ja loikkauksen järjestämisen nakki viuhuu Palmerin kätösille. Arvattavasti asiassa tulee matkaan enemmän kuin yksi mutka, kun petosten ja vastapetosten verkoissa hilluu myös Israelin tiedustelupalvelu - ja missä he, siellä tietysti ex-Natsitkin...
Michael Cainen tähdittämä Harry Palmer -elokuvien sarja oli ensimmäisiä Bondien sarjakuvamaisuudelle realismin karvasta vastalääkettä tarjonneita vakoiluleffatekeleitä. Hautajaiset Berliinissä oli elokuvasarjan toinen ja niistä Nitraatin mielestä myös paras.
Happiness is a cynical heart. (Michael Caine)
Ensimmäinen Palmer-elokuva The Ipcress File (1965) oli hiukan sekava ja aivopesukikkailullaan ratsastanut pätkä, vaikka ihan kovaa kakkaa sekin. Sarjan viimeinen eli kolmas Billion Dollar Brain (1967) taas oli epätoivoinen kurvaus Bondien tonteille, ilman niiden onnistumisia - tosin meille suomalaisille se on katsomisen arvoinen ihan pelkästään siksi, että leijonanosa elokuvasta tapahtuu Suomessa! Ainoana harmina Palmerin huvittavat kulinaristiset intohimot ja kokkausinto ensimmäisestä elokuvasta jätettiin Berliinissä taka-alalle, erästä huvittavaa ja ja poliittisesti epäkorrektia one-lineriaan lukuunottamatta.
Huvittava oli myöskin Nitraatin Palmer-elokuvien katselujärjestys: ensin Nitraatti tarkasti kolmosen Suomi-aspektinsa takia, sitten sarjan avauselokuvan ja viimeisenä tämän keskimmäisen. Noh, ainakin sokeri jäi pohjalle. Satunnaisemmalle katsojalle Nitraatti voi huoletta suositella tutustumisen aloittamista tästä keskimmäisestä ja parhaasta; sarjan muiden elokuvien näkeminen ei ole välttämätöntä kuin semiä kovemmille Caine-faneille / "Suomi mainittu! Torille!" -osastolle.
Architecture & Morality.
Mutta takaisin itse asiaan: Hautajaiset Berliinissä tarjoilee muikeaa ajan- ja paikankuvaa suht vasta pahamaineisen muurinsa saaneesta kaupungista. Len Deightonin kirjojen päähenkilö Harry Palmer taipuu Michael Cainen osaavissa käsissä uskottavaksi ja syvästi kyyniseksi elokuvasarjansa päähahmoksi, jonka maailmankuvaa Hautajaiset Berliinissä petosten ja vastapetosten sapluunallaan tuntuu myös parhaiten hyväilevän.
Caine alkoi olla Palmerien aikaan jo parhaassa iskussaan, ja hän vetää Palmerin erittäin... noh, cainemaisesti! Berliinin sivuosat on ryyditetty hyvillä luonnenäyttelijöillä sekä
mannermaisilla tähtösillä ja tähdillä, joista Oskar Homolkan vetämä huvittava ja
ketturepomaisen ovela vanha eversti Stok on muistettavin.
Tulen viemää. (Eva Renzi, Rainer Brandt)
Jos lukijalle ovat tuttuja ja mieluisia vaikkapa John Le Carrén mainiot vakoiluromaanit, (tai niistä tehdyt elokuvat ja sarjat) ei Harry Palmerin kyytiin hyppääminen ole vaikeaa. Tosin selvänä erona niihin ei Harry maailmankuvastaan johtuen pety läheskään yhtä usein, kuin Carrén astetta idealistisemmat päähenkilöt. Harryn kyynisyyden perimmäiset syyt (rikollisen taustan lisäksi) eivät tosin Nitraatille elokuvatrilogiaa katsoessa ikinä oikein avautuneet; ehkä Deightonin kirjojen tavaaminen soisi sen osalta ahaa-elämyksen.
Evan Jones on työstänyt Len Deightonin hyväksi kehutusta kirjasta onnistuneen kässärin, joka tosin joidenkin (aikalais)arvostelijoiden mielestä on juoneltaan turhan monimutkainen. Höpönlöpö sanoo Nitraatti. Jos Hautajaiset Berliinissä elokuvana kiinnostaa, ei juonessa mukana pysyminen vaadi agenttikirjojen ja -leffojen veteraaneilta muuta kuin puhelinta räpläämättömän huomionsa.
So 60's! Kuvasta ulos voisi myös kuvitella Aki Kaurismäen huutamaan "action!". (Michael Caine, Eva Renzi)
Ohjaaja Guy Hamilton pitää palikat kasassa ja tarinan kiitettävässä kiirehtimättömässä liikkeessä. Mies osasi asiansa muidenkin mielestä, koska ohjasi myös ison liudan Bond-elokuvia. Niistä puheen ollen, Berliini on Nitraatista parempi kuin suurin osa Bondeista, ehkä Hänen Majesteettinsa Salaisessa Palveluksessa (1969) ja Kuuraketti (1979) -pätkiä lukuunottamatta.
Lyhyestä virsi kaunis: Hautajaiset Berliinissä on pieni, näppärä ja suotta unohdettu vakoiluelokuvahelmi, joka odottaa uutta löytämistään.
In the 1960s, Beach Boys leader Brian Wilson struggles with emerging psychosis as he attempts to craft his avant-garde pop masterpiece. In the 1980s, he is a broken, confused man under the 24-hour watch of shady therapist Dr. Eugene Landy.(IMDB)
Beach Boys on suosionsa huipulla, kun bändin johtajanero Brian Wilson alkaa kärsiä mielenterveysongelmista. Kun muut pojat lähtevät keikkailemaan Japaniin, Brian valitsee mieluummin lukittautumisen studion, mielensä ja musiikkinsa syvyyksiin. Tuloksena oli yksi maailman hienoimpia levyjä - ja yhden mielen tuhoutuminen.
Nitraatti tervehtii tätä musaleffaa ilolla. Näinä aikoina typeryttävän tylsiä musiikkielämäkertaelokuvia vaivaa lähes aina niiden paljas kaavamaisuus. Alkukipristely, suosion nousu, päihteet, tuho ja uusi nousu ja sama aina uudestaan ja uudestaan kuin Teletapeissa.
Brian Wilsonin blue monday. (Paul Dano)
Love & Mercy välttää kaavamaisuuden lähes täysin. Tarina kerrotaan
limittäin ja kahdessa aikatasossa. Ensimmäisessä liikutaan vuosissa 1964
(Brian Wilsonin ensimmäinen paniikkikohtaus) - 1968 (Wilsonin
ensimmäisen lapsen syntymä). Siinä seurataan miehen ajautumista
erilleen muusta bändistä, kun konventiot ja pelkät hitit eivät enää riitä
ruokkimaan tämän mielikuvitusta, ja Wilsonia työstämässä yhtä
popmusiikin merkkilevyistä eli Pet Soundsia, sekä hänen pahenevia
mielenterveysongelmiaan.
Toisella aikatasolla tutustutaan mieleltään hajonneeseen Brian Wilsoniin vuosina 1986-1992, kun hänen tuleva vaimonsa, autokauppias Melinda Ledbetter saapuu miehen elämään korjaamaan rikkimennyttä ihmistä ja repimään tätä pois ylilääkityshelvetistä.
Love & Mercyn Pet Sounds-osio sisältää yksiä parhaita studioon sijoittuvia kohtauksia fiktioelokuvissa. Paul Dano vetää aivan loistavan nuoren Brian Wilsonin. Itsekin hiukan musiikkitaustaa omaava Dano ja ryhmä muusikkoja improvisoi levytyssessioita todella uskottavasti ja innostavasti.
*Köh*. Beach Boys miinus Brian Wilson.
Katsojalle välittyy täydellisesti tunne, että studiossa ollaan juuri nyt
jonkun uuden, hienon ja ennenkokemattoman äärellä. Myös toki nykyään jo
hyvin tunnettu tosiasia - siis se, että levyllä eivät soittaneet Ranta
Pojat vaan rautaisista, alansa huipuista ammattilaisista koostunut
muusikkoryhmä, saa arvoisensa esityksen - samoin kuin The Beatlesin
kanssa käyty legendaarisen hyviä levyjä (Rubber Soul, Pet Sounds, Revolver, Sgt. Peppers) suonut nokkapokka.
Love & Mercyn tarinan kertomisessa vakuuttavasti ja tunteikkaasti Nitraatti nostaa kaksi tekijää ylitse muiden. Ensinnäkin Paul Danon roolisuorituksen nuorena Brian Wilsonina. Dano keittää katsojan nautittavaksi erittäin onnistuneen ja ymmärrettävän Wilsonin, jossa yhdistyvä musiikillinen nerous ja etenevä mielen hajoaminen ruokkivat toisiaan juuri sopivasti sen yhden kauniin ajanjakson, jona Pet Sounds syntyy.
Ei niitä kivoja sessioita, vaan loputtomuuden alkua. (Paul Dano)
Yksi elokuvan sydäntäsärkevimmistä kohtauksista on, kun jo lapsena isänsä pahoinpitelyjen seurauksena oikeasta korvastaan 90% kuuroutunut Wilson yrittää nuorena aikuisena käännellä kokemansa hakkaamisen musiikintekemisensä voimavaraksi. Brian
Wilsonin lauluosioissa Dano varioi, välillä huulisynkkaamalla ja välillä
vetelemällä itse. Aina tasokkaan Paul Danon puuttuminen vuoden 2015
Oscareissa parhaan miespääosan
palkinnon ehdokkaiden joukosta tämän vedon ansiosta on muuten Nitraatille täysi
mysteeri.
Palkinnonkin Nitraatti olisi varsin empimättä läpännyt miehen käteen.
Danon roolisuoritusta tukee Atticus Rossin elokuvaan koostama
taustamusiikki. Uudellenjärjestellystä ja miksaillusta Beach Boys
-kamasta koostuva soundtrack luo osaltaan vahvaa tunnepohjaa Paul Danon
roolityölle, kun Brian Wilsonin headspace välittyy katsojalle myös auraalisessa muodossa.
Toinen aikataso, vaikka onkin täysin toimivaa tavaraa, ei millään pärjää Pet Sounds-ajalle. Vuosien 1986-1992 aikuista ja hajonnutta Brian Wilsonia näyttelee nyt John Cusack, ja hänen naisystäväänsä Melinda Ledbetteriä Elizabeth Banks. Melinda yrittää repiä Wilsonia takaisin elävien kirjoihin, samalla kun Wilsonin hirviömäinen lääkäri ja edunvalvoja Eugene Landy (Paul Giamatti) yrittää roikkua meal ticketissään kiinni kaksin käsin ja apinan raivolla.
Pari. (John Cusack, Elizabeth Banks)
Vaikka oikea Brian Wilson totesikin leffaa katsoessaan, että sai vahvoja
flashbackejä Giamattin roolisuorituksesta, ei hahmo lähes koomisessa
hirviömäisyydessään istu kovin hyvin muun elokuvan selvästi
realistisemman oloiseen maailmaan - varsinkaan Cusackin ja Banksin
hellästi piirtämien ihmisten rinnalle. Nitraattia myös kummaksutti
nykytason loppupuolen pienenä outoutena vähän vaivaannuttavan ilmiselvä
kunnianosoitus Kubrickin 2001-leffalle. Joka tapauksessa nykytasokin parantaa
kierroksiaan loppuaan kohti.
Vikoineen päivineenkin Nitraatti ottaa aina mieluummin yhden Love & Mercyn tusinan tunkkaisen komiteatekelequeen- tai [insert joku suomiviinamuusikko]leffan sijaan. Toisin kuin Pet Sounds, Love & Mercy ei ole täydellinen, mutta se on raikas ja omaperäinen tuulahdus nykyajan toisiaan toistavien, hengettömien ja laskelmoivien musiikkielämäkertojen lomassa.
