Slap Shot / Lämäri (USA 1977, George Roy Hill)

"I tried to capture the spirit of the thing."

 A failing ice hockey team finds success with outrageously violent hockey goonery. (IMDB)

Yhden ison työnantajatehtaan pikkukaupungin ainolla ja surkealla lätkäjoukkueella ei pelitä. Takkiin tulee tämän tästä, eikä parhaat päivänsä nähnyt kehäraakki valmentaja-pelaaja Reggie Dunlop (Paul Newman) tunnu saavan kurssia kääntymään. Toimarikin tuntuu olevan kiinnostuneempi pistämään joukkueen pillit kauden jälkeen pussiin ja myymään sen pussin.

Reggie saa kuitenkin pari neronleimausta. Ensinnäkin hän puhuu palturia paikalliselle hövelille urheilutoimittajalle ja kertoo että joukkuetta ollaan lopettamisen sijaan kauppaamassa Floridaan. Toisekseen ja tärkeimpänä hän päättää, että joukkue ryhtyy pelaamaan mahdollisimman törkeästi ja huijaten - ja tulosta alkaa syntyä.

Mitä pienempi kaupunki ja mitättömämpi jäkisseura katsojaa normaalisti viihdyttää, sitä paremmin Lämäri luultavasti iskee. Varsin helppoa samaistuminen ainakin Nitraatin kotimantujen paikkeilla on: pikkukaupunki, jossa on (ollut) yksi megaiso työnantaja, ja yksi niin ja näin pärjäilevä jäkisjoukkue. 

Pennsylvanian Johnstown sai Lämärissä esittää elokuvan fiktiivistä Charlestownia, ja Johnstown Jetsin pelaajia nähdään leffassa kentällä niin Charlestown Chiefsin kuin muidenkin joukkueiden paidoissa tarjoilemassa tosielämässä jo onneksi historiaan jäänyttä väkivalta- ja verikekkeriversiota jäkiksestä.

"Hey Hanrahan! Hanrahan! Hanrahan - Suzanne sucks pussy! Hey Hanrahan she's a dyke! I know, I know! She's a lesbian, a lesbian, a lesbian!"

Lämärin roolitus on kauttaaltaan nappiosastoa. Paul Newman kauan sitten parhaat päivänsä nähneenä joukkueenpäänä Reggie Dunlopina on mainio. Newman kertoi nauttineensa tämän roolin tekemisestä yli muiden, ja se on helppo uskoa: niin rennosti Newman Dunlopinsa tiputtelee. 

Tämän vastapoolina nähdään Michael Ontkeanin esittämä Ned Braden joukkueen nuorena älykkönä ja idealistina, jonka toimeentulo ei ole jäkiksestä kiinni ja joka ei alkuunkaan lämpene joukkueen uuden linjan yleisöön uppoaville ja tulosta takoville koville otteille.

Paria peesaa joukkueellinen mainioita vetoja. Brad Sullivan on joukkueen pornotörkysuu Wanchuk ja Yvon Barrette nähdään lyhyenä ja lyhytpinnaisena kanadanranskismolari Denis Lemieux'na. Jerry Hauserin Killer Carlson on joukkueen vaikutteille altis yksinkertaisuus ja Guido Tenesi tekee mykän (ainakin vuorosanojen määrää katsottaessa) naisiin menevän nuoren pelaajahurmuri Billy Charlebois'n.

Hansonien käsissä yleisökin saa osansa. Liekö ollut Eric Cantonan lempileffoja?

Joukkueen sivuosista täytyy tietysti erikseen mainita jo legendaariset Hansonin veljekset. Steve Carlson, Jeff Carlson ja Dave Hanson esittävät lapsellisen yksinkertaista ja hyvin väkivaltaista ketjua helvetistä. Jokainen kolmikosta - kuten iso osa avustajistakin - pelaili jääkiekkoa ammattimaisesti tai puoliammattimaisesti, joten pelikohtauksiin on saatu tarvittavaa imua.

Joukkueen ulkopuolisesta ukkokaartista ei sovi unohtaa Andrew Duncanin riemukkaan eläytyvää paikallista urheiluselostaja Jim Carria, M. Emmett Walshin esittämää joukkueen takataskussa majailevaa urheilutoimittaja Dickie Dunnia tai Strother Martinia joukkueen ketkuna toimarina McGrathina. 

Naisia Lämärissä on tietty vähemmän ja he ovat järjestään sivurooleissa, mutta heillekin on kirjoitettu hyvää. Lindsay Crouse esittää teräväkielistä Lilyä, Ned-miehelleen unohtumattomasti tämän pelimatkojen matkalukemisiin pornokohdat kirjoista alleviivaavaa vaimoa. Brad Sullivanin tulevaa exää Francinea esittää puolestaan Jennifer Warren. Hänen hahmonsa ja roolisuoritus ovat elokuvan 'aikuisinta' osastoa. 

"I only drink in the afternoon. Or before a game. Or when Johnny's away." (Swoosie Kurtz, kesk.)

Peesistä löytyy myös joukko hauskoja, vain muutamilla kohtauksilla ja vuorosanoilla terävästi piirrettyjä jäkisvaimoja. Näiden johtohahmon, hauskan käytännöllisen Shirleyn tekee Swoosie Kurtz. Joukkueen mystistä ja pragmaattista omistajaa Kathryn Walkeria tulkkaa Anita McCambridge.

Lämärin suurin ja mieluisin yllätys löytyy tekstipuolelta. Tämän yhden kaikkien aikojen urheiluleffoista, leffan joka laukoo härskin huvittavia törkeyksiä sarjatulella ja jonka suu tulisi pestä rekkalastillisella saippuaa, on kirjoittanut nainen. Käsikirjoittaja Nancy Dowdin veli muuten pelasi ammattilaisjääkiekkoa, joten ehkä sieltäkin jokunen totuuden murunen on tekstiin kaavittu. Lämärin soundtrack on hauskaa 1960-luvun Motownia, sekä tekoaikansa suuruuksia (Fleetwood Mac, Harry Nilsson).

Näin vuosikymmenten jälkeenkin Lämäri on muuten edelleen esimerkki jostain, mitä Nitraatti näkisi mielellään paljon enemmän elokuvissa: naiskirjoittajia jotka kirjoittavat kamaa, joka kiinnostaa muitakin kuin toisia naisia ja jotka kirjoittaisivat muutakin kuin sitä iänikuista kaloja tynnyriin- komedia-/draamaosastoa. Kun tuli puheeksi, myös toimintaohjaaja Kathryn Bigelow kaipaisi samanmoisia ruudinhajuisia kanssasisaria, velttoja nuorten naisten kasvutarinoita tusinoittain takovien naiskollegojensa sijaan.

Alasarjojen pelimatkojen syvin olemus.

 
Lämärin ihmettelyosastoon kuuluu myös Michael Ontkeanin Bradenin häviäminen kuvioista välillä pitkäksikin aikaa. Olisiko yksi mahdollinen syy se, että jos ohjaaja George Roy Hill ja Paul Newman olisivat saaneet mukaan kolmannen pyöränsä eli Robert Redfordin, olisi Bradenin rooli ollut Redfordin ja siten tietysti isompi? Ehkä ohjaajan edellisen, eli Waldo Pepperin heikko menestys sai Redfordin jättämään Lämärin väliin? No, rapsakka leffa sekin ainakin Nitraatista oli.

Vaikka Lämäri ottaakin ilon irti väkivallasta, verestä ja suolenpätkistä, kääntyy se lopuksi kuitenkin reilun pelin puolelle. Tekopyhää? Ehkä. Vanha totuushan on myös se, että missään elokuvissa ei lahdata porukkaa yhtä paljon kuin 'sodanvastaisissa' elokuvissa. Joka tapauksessa unohtumaton lopetus, kun tarjolla on - väkivallan lisäksi - erotiikkaa!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

PS: Vielä kun osaisi selittää, miksi Nitraatille hiipii aina tätä katsoessa mieleen Maso Hockey Manager 1997!

Neverwhere (UK 1996, Neil Gaiman)

"With Cities as with People, Mr Vandemar, the condition of the Bowels is very important."

Richard Mayhew leads an ordinary life in London when one day a girl named Door falls, injured, across his path. The next thing he knows, his life is gone and he's pulled into the fantastical world of London Below. (IMDB)

Richard Mayhew on suht tavanomainen nuori uraohjus / lontoolaisjuppi, joka on varustettu takakireällä naisystävällä. Noh, ehkä Richard on kuitenkin tavanomaista empaattisempi tapaus. Eräänä iltana hänen ja hänen naisystävänsä eteen kaatuu kadulla verinen mytty Door-nimistä nuorta naista. Spugelle vaikuttava Door herättää Richardin mielitietyssä lähinnä inhoa, mutta Richard kokee velvollisuudekseen lähimmäisensä auttamisen. 

Pian hän huomaa hoivaavansa eläinten kanssa sujuvasti keskustelevaa naisihmistä, joka odottaa Richardin uskovan, että lontoon alapuolella on toinen Lontoo, missä magia on totta, vaarat ylimaallisen pirullisia ja valo vangittua. Ala-Lontoo pysyy salattuna ennen kaikkea siksi, että ylä-lontoon asukkaille ala-lontoon asukit näyttäytyvät lähinnä kodittomina, joihin peruslontoolainen ei kiinnitä mitään huomiota. Jos interaktio tuntuu yleismaailmalliselta, se lienee tarkoituskin.

Brittiläistä fantasiakirjailija Neil Gaimania on filmattu useaan otteseen niin tv:n kuin leffojenkin puolille. Tuttuja lukijalle saattavat olla tv:n puolelta vaikkapa American Gods (2017-) tai Good Omens (2019), ja leffapuolen Stardust (2007) tai Coraline (2009). Kuten kirja-/elokuvasovituksissa yleensäkin, taso Gaimaneissakin tuppaa heittelemään laidasta laitaan. 

Richard sillalla seisoi, olevaisuutta pohtien. (Gary Bakewell)

Jos Coraline on leffapuolen paras, on Gaimanin ensimmäinen liikkuvan kuvan työ, kuusiosainen ja kolmetuntinen Neverwhere vuodelta 1996 parasta valolaatikossa, ja paras Gaiman liikkuvan kuvan muodossa ylipäätänsä. Nitra on viime aikoina taas penkonut ja läpikäynyt kokoelmaansa, josta tämä pieni tahrainen helmi, jonka maailmanrakennus on sekä erinomaista että mielikuvituksekasta, tuli jälleen kerran tarkastettua.

Komediamies ja yleis-tv-hemmo Lenny Henry heitti Gaimanille ysärillä ajatusta sarjasta, joka kertoisi kodittomien klaanien tarinaa Lontoossa. Gaiman mutusteli ja päätti ettei halua tehdä aiheesta ainakaan perusdraamaa, varsinkin kun vaarana olisi ollut kodittomuuden esittäminen jotenkin kivana juttuna. Pohdinnan tuloksena Gaiman vei perusidean tukevasti fantasian puolelle ja tuli luoneeksi maailman, jonka pariin Nitraatti palailee aina hyvin mielellään.

Rooleissa nähdään liuta tuntemattomampia näyttelijöitä, jotka antavat osuvat muodot kerrassaan onnistuneille hahmoille. Gary Bakewell on Richard Mayhew, hyväntahtoinen juppi joka temmataan ala-lontoon seikkailuun ja Laura Fraser on Door, portaaleja aukova hipitär.

Punaisen eri muodoille omistautuneet herrasmiehet Croup ja Vandemar (Hywel Bennett, Cliver Russell)

Paterson Joseph on herkullinen bardimainen Markiisi de Carabas, jonka pussin jauhojen puhtautta pitää jatkuvasti arvailla ja Tanya Moody on alamaailmojen kokenut, taitava ja rohkea Metsästäjä (kyllä, kirjaimellisesti). Mainitaan vielä vaikkapa Doctor Who:nakin nähdyn Peter Capaldin hento ja apua kaipaava ala-lontoon syvänteisiin vangittu valo-olento Islington.

Erikoismaninta tulee kuitenkin antaa eräälle parivaljakolle. Hywel Bennett ja Clive Russell ovat brittifantasian mainioimpiin ja pirullisimpiin kuuluvien pahisten, eli herra Croupin ja herra Vandemarin lihalliset muodot. Nämä ajattomat palkkamurhaajat, jotka kehuskelevat mm. Troijan hävityksellä, tuppaavat sanailemaan kiertelevän kaartelevan nokkelia veritöidensä suorittamisen äärellä. 

Tai no, herra Croup sanailee ja herra Vandemar töksäyttelee kauheuksia tai korvaa nyrkillä sen, mihin miehen sanat eivät kykene. Neil Gaiman unohti luoneensa parivaljakon jo paljon aikaisemmin erääseen keskenjääneeseen lastentarinaansa. Siinä hän esitteli heidät lukijalle pienen majan syvyyksissä syömässä koiranpentua. Antanee herroista jotain (köh) esimakua.  

Hiukan enkelipölyä olisi kaivannut sarjan tekninen toteutuskin. (Peter Capaldi, Laura Fraser)

Vaikka sense of wonder on Neverwheressä saakelin vahva, ei - briteille aikoinaan yleisenä akilleen kantapäänä - tekninen toteutus ole läheskään samaa tasoa.  Dewi Humphreys ohjaa kohtalaisen virkamiesmäisesti. Koko hoito on tallennettu videolle, ei filmille ja valaistus on halpaa pornoelokuvatasoa. 

Tarkoitus oli kyllä siirtää kuvamateriaali filmille (joka olisi parantanut näkymiä selvästi) ennen lähettämistä, mutta sitä ei syystä tai toisesta ikinä tehty. Kun tähän lisätään erittäin vaatimaton tehostepaletti, on hyvä mielikuvitus ehdottomasti pakattava mukaan, kun katsomisen aloittaa. Itse asiassa Neverwhere on varmaan ajatus / toteutus -akselillaan varsinainen katsojan mielikuvituksen litmustesti. 

Markiisi Carabas luonnollisessa ympäristössään diilailemassa diilejään. Old Bailey voi vain myötäillä vastahakoisesti. (Trevor Peacock, Paterson Joseph)

Neil Gaiman myös harmitteli, että joutui muuttamaan joitain ideoitaan käytännön syiden ja budjetin vuoksi. Niinpä hän työsti sarjasta myös kirjaversion, jossa budjetit ja kuvaamisen realiteetit eivät enää luomista rajoittaneet. Onpa Neverwherestä olemassa myös varsin mainio BBC:n kuunnelmaversiokin vuodelta 2013, roolien tähtisateessa mukana mm. Benedict Cumberbatch, James McAvoy ja Natalie Dormer.

Myös kakkoskautta tv-sarjalle aikoinaan vähän suunniteltiin, mutta Gaiman halusi että tuotantoarvoja hilataan sitä varten selvästi ylemmäs. Kun tästä ei BBC:ltä varmaa lupausta tippunut, jäi mahdollinen jatkokin tekemättä.

Jos jotain saisi toivoa, niin uskollisen Neverwheren kunnon budjetilla soisi joskus näkevänsä. Ainakaan aikoinaan suunniteltu elokuvaversio ei ole viime vuosina edennyt. Jospa Gaimanin päätyön eli Sandmanin kulku kohti tv-muotoa ja sen mahdollinen menestys antaisivat Neverwherellekin uuden mahdollisuuden. Siihen asti tämän mielikuvitusta hienosti ruokkivan, vaikkakin teknisesti vajavaisen minisarjan on kelvattava.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Tuntematon Mestari (Suomi 2018, Klaus Härö)

Tähän Lovejoyn tunnari mollissa, pliis.

 
Tuntematon mestari kertoo ikääntyneestä helsinkiläisestä taidekauppiaasta Olavi Launiosta, jonka on aika luopua Bulevardilla sijaitsevasta liikkeestään. Taidehuutokaupassa Olavi näkee maalauksen, jota hän epäilee huomattavasti lähtöhintaansa arvokkaammaksi. (Elonet)

"Suomalaiset eivät halua maksaa palvelusta. Ammattiosaamisen arvostus on hävinnyt. Tuntematon mestari on oodi kivijalkakauppiaalle, joka osaa työnsä." (Klaus Härö)

Nitraatin kynsiä taitavasti pakoillut Mestari pääsi viimeinkin tarkasteluun, eikä Härö petä tälläkään kertaa. Klaus Härö on tietysti yksi maamme eturivin ohjaajia. Tasaisen hyvää jälkeä takovan Härön omat elokuvasuosikit painottuvat yhdysvaltalaisiin 1970- ja 1980-luvun laatuelokuviin. 

Tämä näkyy myös hänen omissa töissään: kamera ei viipota levottomasti, kohtauksia ei ole pilkottu kaatumatautileikkauksin, eivätkä modernit hitit rämise loputtomasti tapahtumien taustalla. Niiden sijaan teksti, näyttelijät ja - käyttäisikö Nitraatti vaikkapa termiä harras? - harras keskittyminen aiheeseen ovat aina etusijalla.

Tekisipä taide vapaaksi. (Heikki Nousiainen)

Häröhän on erikoistunut historiallisiin aiheisiin (mm. sotalapsia käsitellyt Äideistä Parhain (2005), ruotsin pakkosterilisaatioita käsitellyt Nitraatin Härösuosikki Uusi Ihminen (2007), ja vaikkapa virolaisten elämää neuvostoliiton alla kuvannut Miekkailija (2015). Mestarissa Härö kertoo tarinaa ensimmäistä kertaa (tv-elokuviaan lukuunottamatta) nykyajassa.

Jo elokuvasta kuullessaan Nitraatilla oli mielessä yksi lempparisarjojaan eli Lovejoy, tuo velmusta antiikkikauppiaasta ja tämän lähipiiristä kertonut veijariviihdesarja 1980-luvulta: isona Nitraatti olisi tuohon aikaan halunnut ennen muuta Lovejoyksi! Jotain samaa sarjan kanssa Tuntemattoman Mestarin taidemysteerissä on - tosin noin keskimäärin selvästi seesteisempänä.

Huutokauppaosio on Mestarin minitrilleri. (Heikki Nousiainen)

Mestari miellyttää jo Härömäisen rauhallisen muotonsa takia. Antikvariaatit ja taiteet ovat Nitraatin sydäntä lähellä, joten molempien maailmassa liikkuva Mestari on myös aiheensa puolesta harvinaisen virkistävää herkkua suomalaisessa nykyelokuvassa. Rauhallisuus tosin karisee sykähdyttävässä huutokauppakohtauksessa, jonka jännitteet tuntuvat luissa ja ytimissä.

Tuntemattoman käsikirjoituksesta vastaa Anna Heinämaa. Hän kirjoitti myös Härön edellisen, eli Miekkailijan. Heinämaan teksti tasapainoilee onnistuneesti Olavin taulujahdin ja menneisyyden tilinteon välillä. Tuomo Hutri luo selvää ja hetkittäin kaunistakin kuvaa. Benjamin Mercer leikkaa rauhallisesti ja näyttelijämyötäisesti.

Kollegojen välisestä ystävyydestä. (Heikki Nousiainen, Pertti Sveholm)

Roolituskin miellyttää. Kansallisaarteeksemme pikku hiljaa - eikä vähiten Härön ansiota - hiipinyt Heikki Nousiainen vanhan liiton taidekauppias Olavi Launiona on pääosassa ilmiselvää 'kuka muu muka?' -osastoa. Pirjo Lonka tämän etääntyneenä ja raskaita henkisiä taakkoja kantavana tyttärenä Leana on myös mainio. Amos Brotherus tekee tarvittavan Olavin lapsenlapsena ja Lean poikana Ottona, neuvokkaana kauppiaanalkuna ja juoksupoikana.

Sivuosista mainittakoon aina taitavan Pertti Sveholmin sympaattisesti vetämä ja sympaattinen Olavin kauppiaskollega Patu. On aina huomionarvoista kun ikävämpiin rooleihin erikoistunut Sveholm saa tehdä reilun miehen roolin. Tätä Sveholmia Nitraatti näkisi mielellään enemmänkin.

Löytääkö etsivä? (Amos Brotherus, Heikki Nousiainen)

Äinpäisesti Nitraatin mielikuvissa taas asettuu Jakob Öhrman. Hänen Eccunsa Missä Kuljimme Kerran (2011) -minisarjassa (kova suositus Nitraatilta, muuten!) oli varsin sympaattinen hahmo. Samaa ei voi sanoa Mestarin Dick Sundellista, Dubrowskin huutokauppakamarin pikkumaisesta ja ahneesta taidehuutokauppiaasta, jolla on myös kunnia toimia elokuvan pahiksena. Huutokauppakamarin esikuvana (ja kuvauspaikkana?) toimi muuten Bukowski, mutta nimivaihdoksen leffaa varten ymmärtänee.

Jos jotain kitinää on Mestarista haettava, niin mainitaan vaikkapa joidenkin kohtausten valaistus. Eräässä Olavin ja Oton neuvonpidossa 'valosakramentti' on jo häiritsevän ylimitoitettua. Se, mikä toimi humoristisesti jossain Nousukaudessa (2003) ei vakavammassa oikein ottanut Nitraatilla eteen. Vaikka kai sen Mestarissa voi nähdä sinä kolmantena eli pyhänä henkenä, kun maalauksessa on se kuuluisa poika ja Nousiaisen Olavi Lainio kipuilee isän roolinsa kanssa.

Lea ja menneisyyden taakka. (Pirjo Lonka)

Myös Jacob Södermanin Dick Sundell oli liian karikatyyri. Pieni pehmentäminen ja inhimillistäminen olisi tehnyt hahmolle terää. Sundell erottuu tämän takia Mestarin muuten vivahteikkaista hahmoista ikävästi, tosin Södermania en tästä syytä: hän tekee Sundellin materiaaliaan mainiommin.

Lisäksi Nitraatti pohtii, oliko Amos Brotheruksen Otto tarpeellinen elokuvalle, vai olisiko Lea-tytär voinut täyttää myös Oton tehtävät. Toisaalta, olihan Lovejoyllakin Ericinsä ja mahdollistaahan poika tietysti varsin vaivattomasti isän ja tyttären lähentymisyrityksiä.

Kivistön kauneuttomuutta, ca. 2018. (Amos Brotherus, Pirjo Lonka)

Pienehköjä ulinoita kuitenkin: Tuntematon Mestari on Härön parhaita ja puhtaalla mysteerijuonensa nautiskelutasolla Nitraatista Härön miellyttävin elokuva.

Arvosana: 8/10

IMDB
Elonet
Elokuva YLE Areenassa
Traileri