 |
| Olennainen välittyy, klasaria puskee. |
An elderly man and his dog struggle to survive on his government pension in Rome. (IMDB)
Umberto Domenico Ferrari on asiallinen ja eläköitynyt valtion virkamies, joka kitkuttaa eteenpäin melkein onnistuneesti pienessä asunnossaan pienen pienellä eläkkeellään, yhdessä elämänkumppaninsa Flike-koiran (Napoleone) kanssa.
Velkojensa maksamiseen kunnia-asiana suhtautuvalta Umbertolta on kuitenkin jäänyt vuokria rästiin. Umberton osamaksu-yrityksille niskojaan nakkeleva ilkeä ja korkeakulttuuria harrastava vuokraemäntä Antonia (Lina Gennari) odottaa vesi kielellä kuun loppua, jolloin hän voi häätää Umberton koirineen ja muuttaa tämän asunnon tuntitaksaiseksi panoluolaksi(!).
 |
| Immeiset. (Maria Pia Casilio, Carlo Battisti, Napoleone) |
Talon hyväsydämisen ja yksinkertaisen palvelijattaren Marian ystävyys lämmittää Umbertoa, mutta sekään ei muutu rästeihin tarvittavaksi valuutaksi, jota Umberto yrittää kerätä ympäri Rooman katuja, uskollinen koiransa mukanaan.
Italialainen neorealismi eli ja kukoisti kymmenisen vuotta, toisen maailmansodan loppupuolelta viisikymmentäluvun alkupuolelle. Tuhoutuneen fasistisen ja valheellisen fantasia-Italian vastapainoksi karheaa elämänmakua, realismia (amatöörinäyttelijöitä, ulkokuvauspaikkoja), elämän varjopuolia ja humanismia viljelleen elokuvatyylisuunnan suurin nimi ainakin Nitraatille ja varmasti monelle muullekin oli ohjaaja Vittorio De Sica.
 |
| Kauhujen äärellä. |
Jos lukija ei ole tutustunut neorealismiin ja tahtoo katsoa vain yhden lajiaan, on valinta Umberto D. Jos aikaa on kahteen, De Sican Polkupyörävaras (1948) tulee heti seuraavaksi.
De Sicalla oli kiehtova elokuvantekoprosessi. Kun teksti (tässä Cesare Zavattinin käsialaa) oli valmis, ei hän aloittanut elokuvan tekoa ennen kuin löysi tekstille juuri oikeat kasvot. Sica kuljeskeli kärsivällisesti Rooman niillä kulmilla, joilla Umberton ikäisiä ihmisiä oli eniten tarkkailtavissa. Roomasta muuten vielä sen verran, että aika moni italialainen elokuva on kuvattu ja / tai tapahtuu Roomassa. Syykin on selvä: Italian Hollywood eli Cinecitta-studiot sijaitsevat siellä.
 |
| Leffajälleennäkemisten kunkkuja! |
Ennen pitkää De Sica bongasi pääosaan amatöörin ja elokuvan ensikertalaisen Carlo Battistin. Myös toinen keskeinen ihmisnäyttelijä, eli sisäkkö Mariaa näytellyt Maria Pia Casilio oli ensikertalainen ja amatööri. Hän jatkoi elokuvien parissa Umberton jälkeenkin. Umberto jäi puolestaan Battistin ainoaksi elokuvatyöksi. Molempien roolityöt ovat Umbertossa kerrassaan sykähdyttäviä - Napoleone-koiraa, joka näytteli Flikeä tietysti unohtamatta.
Italian vallanpitäjien puolelta Umberto D:stä tuli tietysti sanomista, että tällaista eläkeläisen kurmotusta ei saisi näyttää. Saamassaan kritiikissä se ei tietysti paljon eronnut muista neorealismin klassikoista. Olisiko osasyy nuivuuksille ollut se, että vallassa ja virkamiesportaissa (mukaan lukien Cinecitta, kirjaimellisesti 'elokuvakaupunki') oli tuolloin vielä paljon fasismin ajan pumpuliukkeleitakin?
 |
| ;_; |
Umberto D. on anti-Chapliniä ja anti-peruskaura-eläinelokuvaa siinä mielessä, että se ei yritä lypsää tykkäämisiä eikä sitä ole kuorrutettu imelyydellä. Se välttää kaikki ilmeisimmät kyyneleenherutukset: Umberto sairastuu, mutta ei kuolemanvakavasti.
Kukaan ei myöskään huijaa tai varasta Umberton vaivalla keräämiä seteleitä. Fyysinen väkivaltakin loistaa poissaolollaan. Umberton ja hänen Flike-koiransa suhde esitetään toteavasti: pakahduttavat tunteet tähän prosessiin toimittaa katsoja.
 |
| Rooman antamattomat kadut. |
Monta klassikkoa väkertäneen Vittorio De Sican suosikki omista elokuvistaan oli juurikin tämä Umberto D. Nitraatista hieman yllättäen se on myös länsinaapurimme ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin suosikkielokuva. Häntä tuskin kukaan pääsee syyttämään ylitunteellisuudesta.
Elokuva sisältää useita unohtumattomia ja syvältä kouraisevia kohtauksia. Melkein kaikkia niistä yhdistää se, että läsnä ovat sekä Umberto että tämän Flike-koira: Pallo ja viivoitin -leluharhautus kun isäntää viedään sairaalaan. Umberton tekemä järkyttävä, hyytävän kauhuleffamainen matka rankkurin luo kadonnutta kumppaniaan etsimään...
 |
| Kauas menolippu on. |
...Umberton kamppailu omanarvontuntonsa / ylpeytensä kanssa kerjäämistä vastaan ja
elämänkumppanin alistamisyritys siihen, mitä ei itsekään halua tehdä. Viimeinen yhteinen yö käsistä luisuvassa asunnossa...
...Karuun eläinten hoitokotiin ja sen ahneisiin pyörittäjiin tutustuminen, sekä elokuvan murskaavan tehoiset loppukohtaukset puiston, sillan ja rautatien luona - käpysydäntä unohtamatta.
 |
| Elävä voittaa. |
Äkkiseltään Nitraatti ei muista kovin montaa yhtä syvältä kouraisevaa näyteltyä elokuvaa, jonka pääosissa nähdään ihminen ja eläin. Tekojärjestyksessään listalla olisivat Umberton lisäksi aasin kovasta elämästä maaseudulla kertova Bressonin Au hasard Balthazar (1966), Risto Jarvan klassikko mainosmiehen ja jäniksen vaelluksesta läpi Suomen eli Jäniksen Vuosi (1977), sekä Samuel Fullerin raivoisan antirasistinen Valkoinen Koira (1982).
Umberton kesto on alle puolitoista tuntia, eikä siihen tekisi Nitraatin mieli lisätä mitään tai ottaa mitään pois. Pesunkestävä, humaani klassikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti