Itsepäisyyspäivän suomalainen: Jari Halosen elokuvat

Maestro itse. (s. 1962)

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on tullut jo nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu onkin kirjoitella näin itsenäisyyspäivänämme aina muutama rivi yhdestä suomileffasta. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Tähän mennessä on koettu Kuutamosonaatti ja eletty Nousukautta. Tällä kertaa keskitytään yhden elokuvan sijasta yhden ohjaajan omaperäiseen tuotantoon.

Surullisenkuuluisan Jumalan Teatterin ja verevän Turkan koulun oikeus- ja julkisuusliemissä marinoitunut Jari Halonen vetäisi vuosituhannen vaihteen molemmin puolin hihastaan sarjan elokuvia, joiden tarmoa ja intensiivisyyttä ei voi edelleenkään kuin ihailla.

Vaivattomasti genrestä toiseen elokuvissaan liikkuneen Halosen leffojen päärolissa nähdään usein tämän ystävä ja kollega Jorma Tommilla, jonka presenssi puskee elokuvissa läpi ihan yhtä selvästi kuin Halosen ohjauskin. Elokuvat käsitellään kronologisessa järjestyksessä.

Kenen joukoissa imet?

1. Back to the USSR - Takaisin Ryssiin (1992)

Suomen kovin korpikommunisti Reima Elo (Jorma Tommila) saa hoteilleen venäjältä maahamme harhailleen Lenin-vampyyrin (Taisto Reimaluoto). Neuvostoliiton romahdusta leikin ja vakavan välimaastossa - asiaankuuluvalla taistolaisella soundtrackilla - käsittelevä Halosen superenerginen ja intensiivinen esikoispitkä komediakauhari sai kriitikoilta vastaanottoa ihan laidasta laitaan.

Yksi suurimpia puolestapuhujia oli Hesarin Helena Ylönen, joka julisti epäilemättä, että nyt kankailla nähdään jotain ihan uutta. Ylöseen oli Nitraatin jo tuolloinkin helppo yhtyä. Halosen opettaja Jouko Turkka nähdään sivuosan sadistina.

Arvosana: 8/10
IMDB
(ei traileria)

Kaikki raiteet johtavat Vladivostokiin.

2. Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Bladerunnermaisessa maailmassa etenevä, syvällisiä monologeja vuodattava yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) jäljittää marilynmonroemaista naista (Outi Mäenpää). Tämä Virossa ja Helsingissä kuvattu tarkovskimainen tieteisleffa vakuuttaa ennen kaikkea uskottavalla miljööllään.

Liptonin lavastus, rekvisiitta, puvustus, pienoismallityö ja vaikkapa musiikki (Tuomas Kantelinen) ovat sitä vaikuttavampia kun tietää, että koko elokuva tehtiin äärimmäisen vaatimattomalla kolmen miljoonan markan (n. 500 000€) budjetilla. Harrison Ford tosin onnistui pitämään takaluukustaan parempaa huolta kuin teoissaan varomaton Lipton!

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Kyllä rakenteet saunaveden imee!

 3. Joulubileet (1996)

Rikollisköörin jäsen Mike (Antti Reini) on pääsemässä vankilasta vapauteen. Hänen veljensä Bona (Jorma Tommila) päättää järkätä Mikelle joulubileet, 'kun niin monta on siellä kiven sisällä jäänyt väliin'. Sillä, että joulun ajankohta on nyt keskikesä ei ole Bonalle mitään väliä.

Aikoinaan hersyvän hauskalle tuntunut elokuva ei tämän kerran uusintakatselussa tuntunutkaan Nitraatista ihan yhtä mainiolle. Ehkä Halosen kaoottisuus karkasi tässä liikaa käsistä, eikä ollut niinkään elokuvan polttoaine, ennemminkin palo-onnettomuuden syy.

Paljon mielenkiintoista Joulubileisiinkin kuitenkin mahtuu: vaatehuoneeseen tehty unohtumaton pikasauna, Oiva Lohtanderin sivuosa, joka nosti miestä taas enemmän kartalle ja Nitraatista elokuvan ilahduttavin roolisuoritus / juonirihma: Jari Halosen esittämä kerrostalokyylääjien kruunaamaton kuningas naapuri Dahlgren, joka kohtaa vessasaarnaajan(?!).

Arvosana: 6/10
IMDB
(ei traileria)

Stranger in a homeland.

 
4. Aleksis Kiven Elämä (2001)

Aikoinaan 'ihan jees' -ajattelua Nitraatissa aiheuttanut AKE on nyt, säällisen ajan jälkeen uudelleen tarkastettuna, hienoimpia suomalaisia historiallisia epookkeja. Suomen kirjallisuuden isän Aleksis Kiven ruttuista elämää intensiivisesti seuraavan elokuvan teko oli Haloselle intohimoprojekti, jossa tekijä ja materiaali ovat kohdanneet täydellisesti. Käsikirjoitusparina hääri muuten itse Kauko Röyhkä!

Marko Tiusanen on hyvä Kivi, Jari Salmi ilahduttaa tämän uskollisena seuralaisena Emil Nervanderina ja ohjaaja itse tekee perkeleellisen August Ahlqvistin. Tuomas Kantelisen iso ja romanttinen sävellystyö tuntuu elokuvaan ensin oudolta valinnalta. Pian selviää, että sekin sopii elokuvaan erinomaisesti. Musiikki auttaa luomaan vastapainoa Kiven karulle todellisuudelle, olemalla hänen pakahduttavan ajattelunsa ilmentymä. 

Ehkä elokuvan suurin saavutus on sen kuvaus ihmisestä vieraana omana maassaan: Halonen raamittaa eläväisesti ja erehtymättömästi ajan suomessa, jolloin älymystölle ei kelvannut kuin ruotsinkieli, eikä suomea sopinut paremmissa piireissä haastaa. Jopa komediallisia elementtejä rohkeasti käyttävä kohtaus, jossa Finlandiaa tapaillaan ensimmäisiä kertoja, muodostuu Halosen käsissä myös liikuttavaksi.

Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri

Kun äly(puhelin) ei riitä.

 
5. Kalevala - Uusi aika (2013)

Pitkän tauon jälkeen ohjaajan pallille palanneen Halosen toistaiseksi viimeisin teos oli Nitraatille pettymys. Kalevalaa ja it-alaa yhteen älypuhelinten kautta kieputtava fantasialeffa jätti Nitraatin kylmäksi ja raaputtelemaan päätään. Uudelleenkatseluun ei ole tosin vielä löytynyt innostusta. Ehkä teoksesta avautuisi nyt jotain oleellista - vaikkapa tuona YLE:n tv-versiona - näin puolen vuosikymmenen tauon jälkeen? Ehkäpä ei.

Arvosana: 4/10
IMDB
Traileri

Loppusanat: Nitraatti toteaa, että Jari Halosen tuotanto on kaikkineen omaperäisimpiä kotimaamme elokuvahistoriassa. Jälkeen tulleilta nuoremmilta sukupolvilta kaipaisi myös enemmän samaa ehdottomuutta ja massasta erottumista sen sijaan, että teosten sisällön määrittelee hellyyskonsensuksen suomat tukieurot tai säälittävä trendikäs jenkkiapinointi.

Toki joitain poikkeuksiakin ilmaantuu aina välillä ilahduttamaan, esimerkiksi Nitraatinkin käsittelemät Samurai Rauni (2016), Likainen Pommi (2011), Juoppohullun Päiväkirja (2012), J-P Valkeapään ohjaukset kuten Koirat Eivät Käytä Housuja (2019) tai vaikkapa Teemu Nikin Armomurhaaja (2017). Mutta kyllä tuo pieni joukko aina uutta verta kaipaa.