Nitraatin YouTube-Leffafestivaali #2

Klassikko. Jotkut joutunevat googlaamaan.

Syystä tai toisesta digiajan jalkoihin on jäänyt paljon mielenkiintoista kamaa. Onneksi on YouTube, johon porukka uploadaa VHS-ajan semiunohdettuja teoksia ja myöhempien aikojen DVD-abandonwarejutskia yms, joita ei ole taltioina muualta nähtävissä. Kuten ekoillakin festareilla, taas poimitaan mukaan muutama huomion ansaitseva tekele!

Mitään ultra4khd-kuvanlaatua on tietysti turha odottaa, mutta kyllä olennainen välittyy. Jotkut näistä voivat ennemmin tai myöhemmin olla saatavilla digiajan tallenteinakin, joten tarkkaile Amazoniasi.

Joissain teoksista on luvassa myös VHS-ajan elämystä kyseisen ajan missanneille tai fiilistelyfriikeille. Muutamissa kandidaateista kun on kaikkea mukavan nostalgista artifaktia katselufiilistä nostattamassa; kuvan poikki kulkevaa sähinää kohdalta jossa nauha on vioittunut, yläreunan vääristymiä tai vaikkapa sitä ihmeellistä mustavalkoista raitaa yläkulmassa. Tekeleiden järjestys on kronologinen.

Peter Pan (USA 1924, Herbert Brenon)

Peter Panin eka leffaversio *ja* O.G. lesboleffa. Ilmassa on suht eroottista värinää, kun Wendy riiaa naispuolista Peter Pania (huikean hyvä Betty Bronson). Peterin reiden venyttely samalla, kun Wendy ompelee tämän varjoa takaisin paikalleen, on x-rated -kamaa! Friikinnäköiset eläinpuvuissa konttaavat näyttelijät koristavat fantasiakakun. Tosin Peter Panin ja muiden muuttaminen amerikkalaisiksi ja näiden näkeminen vetämässä amerikanlippua salkoon on melko paksua. Enkkuversiossa se kuulema on tosin enkkulippu. Silti.

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri

Let Me Hear You Whisper (USA 1969, Glenn Jordan)

Scifitarina, jossa korkean teknologian labran siivooja rakastuu älykkääseen, rajalliseen kommunikointiin pystyvään eläimenkaltaiseen vankiin ja päättää yrittää tämän vapauttamista. Oscar-voittaja Shape of Water (2017)? Ei, vaan New Yorkin public televisionin teatterituotanto 50 vuoden takaa. Shapen tekijöiden olisi jo korkea aika myöntää elokuvansa ilmiselvä esikuva!

Arvosana: 8/10
IMDB

The Lathe of Heaven (CAN 1980, Fred Barzyk & David R. Loxton)

Tulevaisuuden yhteiskunnassa elävä kaveri huomaa pystyvänsä muuttamaan maailmaa pelkällä ajatuksen voimallaan. Ursula K. Le Guinin (rip) kirjaan perustuva, PBS:n viiden pennin tuotanto, joka on malliesimerkki siitä, miten iso ja hyvä idea on lähes aina isoa budjettia tärkeämpi.

Arvosana: 8/10
IMDB

The Day After Trinity (USA 1981, Jon Else)

Dokkari ydinpommin isästä Robert J. Oppenheimerista ja Manhattan-projektista. Dokumentin toteutus on aika peruskamaa, mutta puhuvien päiden joukossa on kuitenkin mukana iso kasa ihmisiä, jotka työskentelivät projektin parissa. Heidän kuvauksensa tapahtumien kulusta ja eritoten siitä ensimmäisestä testistä tekevät dokkarista ehdottomasti näkemisen arvoisen.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Quella villa accanto al cimitero / House by the Cemetary (ITA 1981, Lucio Fulci)

Fulcin Helvetinportti-trilogian viimeinen leffa on taattua tekijänsä näköistä italohorroria parhaimmillaan. Kuten hänen maanmiehensä Dario Argenton kauhareissakin, juoni tässä on vähän mitä on, mutta tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Ai niin, trilogia on vain temaattinen, joten mitään spoilerihaittaa miehen töihin tutustumisen aloittamisella tästä teoksesta ei ole.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Ticket to Heaven (CAN 1981, Ralph L. Thomas)

Ticket to Heaven näyttää ja tuntuu kasarin alun halpis tv-elokuvalta, mutta sen tarina kulttiin värvättävästä nuorukaisesta ja tämän pelastamisyrityksestä on onnistunut ja varsin uskottava. Nick Mancuso kultin uhrina Davidina on hyvä ja R.H. Thomson tämän pelastajana Lincinä erinomainen. Tarjoutuupa katsojalle myös mahdollisuus nähdä nuori ja uhkea Kim Cattrall fanaattisena killisilmäisenä kulttilaisena! Kun elokuvista tehdään niin paljon uusversioita, niin Nitraatti toivoisi että niitä tehtäisiin joskus vaihteeksi ei vain niistä kuuluisista, hyvistä ja menestyneistä vaan vaikka tällaisista, oikeasti sitä kaipaavista.

Arvosana: 6/10
IMDB

Bad Channels (USA 1992, Ted Nicolaou)

Radiokanavan jäbä-DJ ja itsepintainen friidureportteri joutuvat keskelle tuhman alienin ja tämän apurobotin maailmanvalloitusyritystä tässä käänteisen Maailmojen Sota -radiokuunnelmajupakan mieleen tuovassa scifipätkässä. Isä ja poika Bandin Full Moon kasari/ysäri suoraan videoille -halpistuotantojen valioesimerkki. Musiikin leffaan väkersi Blue Öyster Cult!

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri

The Falklands Play (UK 2002, Michael Samuels)

Ian Curteisin kirjoittama mainio tv-näytelmä piti alunperin toteuttaa jo 1980-luvun puolivälissä, mutta näytelmän vahva ja sympaattinen(!) Margaret Thatcher oli tuon ajan BBC:lle ylittämätön rasti. Kyseessä siis Falklandin sodan kuvaus kamarinäytelmämuodossa, poliitikkojen näkökulmasta. Patricia Hodge on kerrassaan erinomainen pääosan Rautarouvana, eikä muukaan cast aiheuta muuta kuin hyväksyvää nyökyttelyä.

Arvosana: 8/10
IMDB

Big John (FRA 2006, Julien Dunand)

Tyhjentävämpää tekelettä odotellessa, tässä on ranskalainen tv-dokkari Nitraatin suosikkiohjaajasta, John Carpenterista. Välillä jotkut ranskalaiset nevöhööd-tyypit tulevat selittämään jotain ranskaksi (ei tekstitetty), mutta ei sen väliä: John Carpenteria ja hänen kanssaan töitä tehneitä tässä ollaan kuuntelemaan tultukin.

Arvosana: 8/10
IMDB

Se tokasta festarista. Lisää luvassa kun aika on.

Huojuva Torni, kasariedition.

All the Money in the World (USA / ITA / UK 2017, Ridley Scott)

Vain 17 miljoonan dollarin tähden. (Michelle Williams, Mark Wahlberg)

The story of the kidnapping of 16-year-old John Paul Getty III and the desperate attempt by his devoted mother to convince his billionaire grandfather Jean Paul Getty to pay the ransom. (IMDB)

- Mr. Getty, what steps will you be taking to secure your grandson's safety?
- None.
- I'm afraid we didn't get that, sir.
- I have 14 grandchildren. If I start paying ransoms, I'll have 14 kidnapped grandchildren. (reporter & J. Paul Getty, All the Money in the World) 

Kesällä 1973 Roomassa, Italiassa kidnapattiin nuori mies, John Paul Getty III. Hänestä vaadittiin 17 miljoonan dollarin lunnaita. Hänen äitinsä oli kohtalaisen varaton yksinhuoltaja ja 17 miljoonaa on nykyaikanakin iso summa rahaa, 1970-luvusta nyt puhumattakaan. Miksi siis vaatia hurjia summia varattomilta?

Siksi, että John Paulin isoisä J. Paul Getty oli maailman rikkain mies. Kidnappaajien viesti olikin siis periaatteessa, että "Hae summaa pojan ukilta". Ongelman ydin oli se, että ukki oli hyvin, hyvin tarkka rahoistaan - ja vanhoista kaunoistaan.

Nitraatti tervehtii ilolla Ridley Scottin paluuta kultakantaan. Kun häneltä on tällä kertaa otettu sapluunastaan pois avaruushirviöt, sädepyssyt, Moosekset ja muut scififantsujut, eikä hänen anneta yrittää ratsastaa surkeilla ja puolivillaisilla versioilla vanhoista klassikoistaan, tuloksena on miehen paras elokuva sitten vuoden 2005 Kingdom of Heavenin (tarkastakaa muuten kyseinen historiallinen eepos ehdottomasti sen pidempänä ohjaajan versiona).

Maailman valtias / Lennätinnauhojen lordi. (Christopher Plummer)

Scott on tietty rautainen ammattilainen, ja pitää kaappaustarinan hyvin liikkeessä. All the Money sijoittuu pääasiassa 1970-luvulle ja tavoittaa erinomaisesti myös tuon ajan paranoia- / rikoselokuvien lohdutonta ilmapiiriä, jossa asiat menevät koko ajan enemmän vituralleen, päinvastaisen yrittämisestä huolimatta.

Nitraatille elokuvan kuvaama, tositapahtumiin perustuva kidnappausepisodi ei ollut oikeastaan ennestään tuttu, joten tapahtumien seuraaminen aidossa yllätyksen tilassa oli mukava bonus. David Scarpan ja John Pearsonin käsikirjoitus - jälkimmäisen Gettyjen elämäkertaan perustuen - on tyydyttävä ja tarpeellisen syvä, sisältäen muikean ekonomisesti hahmotetun upporikkaan Gettyn historiikin, hyvää dialogia ja rahtusen asiallista monologia.

All the Money sisältää myös kohtauksen joka on oikeasti järkyttävä, ehkäpä järkyttävin mitä Scott on silmiemme eteen ikinä tuonut. Verrokkina mainittakoon, että tämä on siis se sama mies, joka purskautti alienin Kanen rinnasta vuonna 1979 ja pisti Roy Battyn puristamaan silmät luojansa päästä vuonna 1982. Kohtaus ei ole missään nimessä halpahintainen ja on täysin ansaittu hetki, jota ilman elokuva olisi vähäisempi ja päästäisi katsojansa liian helpolla. Hatunnoston paikka!

Jees- / Tekijämies. (Mark Wahlberg)

Leffan jälkeen Nitraatin tapahtumiin suorittaman pienen tutkauksen perusteella se on myös olennaisilta kohdiltaan hyvin uskollinen tapahtumien todelliselle kululle. Mainitaan myös Daniel Pembertonin musiikki, joka iskevänä kommentoi kuvien tapahtumia hyvin. 

Näyttelijät osallistuvat asiallisen elokuvan tekemisen talkoisiin kautta linjan, tuoden pöytään parastaan. Ex-miehensä Heath Ledgerin kuoleman jälkeen Nitraatin suht harvoin näkemä Michelle Williams kaapatun pojan äitinä Gail Harrisina on uskottavan sopiva seos heikkoa ja leijonaemoa. Mark Wahlberg yllättää positiivisesti J. Paul Gettyn 'dollarihenkivartijana' ja Gailia avustavana Fletcher Chacena. Tämä rahaan ja neuvotteluihin kättä pidemmän sijaan turvautuva pragmaattinen ex-CIA mies on parasta Wahlbergia sitten vuoden 2007 We Own the Nightin.

Elokuvan pääpiruna J. Paul Gettynä nähtävä 88-vuotias Christopher Plummer on hienossa vedossa. Plummer rakentaa Faustmaisen kolkon ja pitkävihaisen Roope Ankkansa - yllättävän ymmärrettävine motiiveineen kaikkineen - pitkän uransa suomalla ihailtavalla varmuudella. Erikoispiirtenä hänen suorituksestaan mainittakoon, että Kevin Spacey oli jo tehnyt kuvaukset ja leffa oli purkissa, kun hänen ahdisteluskandaalinsa levisi yleiseen tietoisuuteen. Scott ja tuotantoyhtiö palkkasivat suuremmitta fanfaareitta Plummerin uusintakuvauksia varten ja poistivat Spaceyn elokuvasta.

Leijonamami / Tuhannen dollarin nainen. (Michelle Williams)

Tästä sikisikin sitten toinen skandaali, kun paljastui että Wahlberg sai uusintakuvauksista 1.5 miljoonaa - ja Williams tuhat(!) dollaria. Tässä oli hiukan väärinkäsitystäkin mukana (Williams ei halunnut uusintakuvauksista sen syyn takia palkkiota), ja villaista painettiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Wahlberg luovutti koko summan naisten lakiasioita ajavaan rahastoon. Mutta ihan ongelmatonta All The Moneyn tekeminen ei siis näyttelytyön osalta missään nimessä ollut.

Mainitaan näyttelemisen osalta vielä Romain Duris Cinquantana, terävimmin piirrettynä kidnappaajana, että Charlie Plummer (ei sukua Christopherille) nuorena kidnapattuna ei suinkaan ärsytä, hykerrellään hetki Giuseppe Bonifatin pienelle mutta herkulliselle roolille Gailin asianajajana ja sanotaan, että oli mukava nähdä Timothy Huttoniakin pitkästä aikaa.

Summa summarum: Nitraatti tervehtii ilolla Ridley Scottin paluuta priiman pariin. Money on aikuisten elokuva aikuisille. Nitraatti mainitsee lopuksi vielä senkin, että pieni surun hetki seurasi elokuvan kuvaamien tapahtumien taustojen tsekkauksestakin: onni kun ei välttämättä seuraa onnea. Tullette samaan johtopäätökseen Nitraatin kanssa, jos joskus teette samoin...

- I wanted to give him everything, everything I've learned, all of... My knowledge, all that I've built. And he just wanted to... Pick my pocket like his father, like all the parasites that have swarmed around me all my life.

- That's why I like things. You see? Things, objects, artifacts, paintings, and... They are exactly what they appear to be. They never change. They never disappoint. There's a purity to beautiful things that I've never been able to find in another human being. (J. Paul Getty, All the Money in the World)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Elvis Presley: The Searcher (USA 2018, Thom Zimny)

The Once And Future...

Elvis Presley's evolution as a musician and a man. (IMDB)

Kun tämä uudehko kaksiosainen, kolmen ja puolen tunnin pituisena tyydyttävän seikkaperäinen dokumentti Elvis Presleyn elämästä oli päättynyt, ensimmäinen ajatus Nitraatilla oli, että miten tämän tasoista ja syvyistä dokumenttia Kuninkaasta ei ole tehty aikaisemmin? Kyseessä on kuitenkin populaarimusiikin suurimpia - ehkä suurin - hahmoja, joka olisi ansainnut jotain The Searcherin kaltaista jo paljon ennen tätä.

No parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ohjaaja Zimny suorittaa tehtävää erittäin ammattitaitoisesti. Puhuvia päitähän ei enää juuri suosita - varsinkaan jos dokumentin aihe ei ole enää itse puhuvana päänä keskusteluun osallistumassa. Sen sijaan mainiosti ajankuvaa tekevien klippien taustalla kuulemme nykydokkarien suosimia leijuvia ääniä.

The Beginning (1956)

Näiden joukossa ovat muun muuassa Elviksen vaimo Priscilla Presley, Tom Petty (rip), Bruce Springsteen ja useat Presleyn bändikaverit. Samaan tyyliin mukaan The Searcheriin on leikattu haastattelupätkiä edesmenneiltä henkilöiltä: dokumentin enemmän tai vähemmän pääpahikseksi maalatulta manageri Colonel Parkerilta, Elviksen uraa ensin levyttäneeltä tuottaja Sam Phillipsiltä - ja tietysti Kuninkaalta itseltään.

Dokkari käy läpi Elvis Aaron Presleyn (1935-1977) koko elämän, syntymästä Tupelon köyhälistöön kaksosten eloon jäävänä puoliskona aina siihen ennenaikaiseen, muttei yllättävään kuolemaan kesken konserttikiertueen lyhyen tauon kotonaan Gracelandissa. Viimeinen noin 1700:sta keikasta ja lähemmäs 800:sta levytetystä laulusta oli silloin takana.

The Middle (1968)

Tuohon voi tietysti lisätä yli 30 elokuvaesiintymistä. Elviksen elokuvista ja niiden yleisestä heikosta tasosta puhuttaessa päästäänkin sopivasti käsittelemään sitä, onko dokumentti enemmän kallellaan henkilöpalvontaan, vai mennäänkö kyynisemmällä otteella? Valtaosa elokuvista, Elviksen 60-luvusta ja parista loppuvuodesta tietysti tarjoaisivat runsaasti ilmaisia ammuksia jälkimmäiselle lähestymistavalle.

Vastavuoroisesti tarina köyhästä ja - let's face it - upeannäköisestä kaverista, joka rakasti musiikkia ja oli yksi ensimmäisen rock-musiikin aallon arkkitehtejä ja joka jätti jälkeensä ison kasan kuolemattomia levytyksiä, voisi helposti johtaa dokumenttina pelkkään pitkästyttävään hagiograafiseen harjoitukseen.

The End (1977)

Ilahduttavasti The Searcher onnistuu välttämään molemmat yllämainitut polut. Kyllä, jotkin Elviksen elämän ikävämmät aspektit jäävät käsittelemättä, mutta dokumentti ei myöskään syyllisty helppoon jälkiviisaaseen besserwisseröintiin tai Elviksen myöhäisvuosille naureskeluun, vaan löytää niistäkin ajoista mielenkiintoista kerrottavaa.

Itsekin maineen kupista välillä ylitsevuotavastikin nauttineiden Tom Pettyn ja Bruce Springsteenin pohdiskelut Elviksestä ovat hyviä ja valaisevia. Myös Priscilla Presleyn mukanaolo on elintärkeää: tuskin kukaan muu elossa olija tuntee Elvistä yhtä hyvin kuin hän. Dokumentti saa nimensäkin yhdestä Priscillan Elviksestä tekemästä huomiosta.

...King. (1935-1977)

Elvis - jonka karismascorea ei voida numeroiksi pukea - oli myös ensimmäinen maineen ja kunnian taistelukentille hiukan iäkkäämpänä ja kauempana parhaista hetkistään kaatunut rock-tähti. Niinkuin monelle muullekaan asialle hänen elämässään, tällekään ei ollut ennakkotapausta. Ymmärrettäväksi ja koskettavaksi tämänkin Elviksen elämänvaiheen tekevä, onnistunut Elvis Presley: The Searcher kannattaa ilman muuta tarkastaa.

Tämän ohjannut Thom Zimny muuten suunnittelee seuraavaksi teoksekseen dokumenttia Johnny Cashista. Nitraatti jää sitä The Searcherin perusteella enemmän kuin innolla odottamaan; neljäkymmentä vuotta ja risat kuolemansa jälkeen kun Elviskin on viimeinkin saanut arvoisensa dokumentin.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

The Favourite (IRL / UK / USA 2018, Yorgos Lanthimos)

Pimpparauta. (Emma Stone, Olivia Colman, Rachel Weisz)

In early 18th century England, a frail Queen Anne occupies the throne and her close friend, Lady Sarah, governs the country in her stead. When a new servant, Abigail, arrives, her charm endears her to Sarah. (IMDB)

1700-luvun alun Englannin kuningatar Annella (parhaan naisnäyttelijän Oscarin 2019 tästä työstä napannut Olivia Colman) ei oikein kulje. Lady Sarah (Rachel Weisz) ohjailee heikkoluontoista ja kihdin vaivaamaa yksinäistä kuningatarta valtakunnan asioiden osalta mielensä mukaan. Lisäkapula rattaisiin heitetään Lady Sarahin sukulaistyttö Abigailin (Emma Stone) muodossa. Tämä rahaton muttei aivoton nainen päättää päästä Sarahiksi Sarahin paikalle. Ja jos sen takia pitää vähän mutustella mattoakin, niin olkoon sitten niin!

Lady Sarah ja kuningatar Anne. Kuuleeko Nitraatti ilmassa Love Storyn tunnarin? Ei. (Rachel Weisz, Olivia Colman)

Ohjaaja Yorgos Lanthimoksen edellinen, The Killing of a Sacred Deer (2017) jätti Nitraatin varsin kylmäksi, ja johtikin aikoinaan poistamaan Lanthimoksen muut teokset Nitraatin katselulistalta. Deer oli kuin Kaurismäkeä ilman huumoria. Kun Colin Farrell haahuili pipo silmillä haulikon kanssa perheensä edessä, Nitraatilla oli elokuvan tarkoitusperistä huolimatta pelkästään naurussa pitelemistä. Nyt ainakin vuoden 2015 häröfantasia The Lobster tullee katselulistalle palauttaa, lähinnä The Favouriten ansiosta.

Abigail the horse's ass. (Emma Stone)

Tällä kertaa Lanthimos nimittäin tarjoilee - ja nyt ihan tarkoituksella - hyvin rohkeaa ja sysimustaa huumoria, kun hovin valtapelissä ei nähdä ainoatakaan viatonta pulmusta, vaan pelkästään riemastuttava konnakatras puukottelemassa toisiaan selkiin. Varsinaisia puukkoja ei toki nähdä viuhumassa, vaan riemukas kässäri (Deborah Davis & Tony McNamara) on enemmän words for swords -osastoa. Jos katsojalle tulee The Favouritesta mieleen klassikko All About Eve / Kaikki Eevasta (1950), niin se ei ole sattumaa.

Lanthimos on suosiolla siis jättänyt kynän tällä kertaa muille ja se oli ainakin tällä kertaa elokuvalle selvä bonus. Lanthimoksen keskittyessä ohjaamiseen, tarjolla on varsin nautittavaa kuvaa & henkilöohjausta. Robbie Ryanin suurimmaksi osaksi luonnollisiin valonlähteisiin perustuva komea kameratyö luo hyvin tunnelmaa.

Kannattaako alkaa leideille, joilla on kättä pidempää? Kuvaaja Ryanin näppärää kalansilmälinssi-osastoa.

Sandy Powellin tarkoituksella osin anakronistinen ja leikkisä puvustus miellyttää myös silmää. Musiikki on lähinnä klassista klasariosastoa ja ...err... Elton Johnia! Ohjaaja on muuten maininnut inspiraation lähteikseen The Favouritelle muun muassa Milos Formanin (rip) Amadeuksen ja Peter Greenawayn The Draughtsman's Contractin / Piirtäjän Sopimuksen.

Yllämainitut huokuvatkin hyvällä tavalla selvästi leffan paletista. Lisäksi luonnonvalon käyttö, synkkä huumori ja klassisen musiikin vyörytys toivat Nitraatille mieleen myös Stanley Kubrickin iki-ihanan Barry Lyndonin (1975), mitä ei voi pitää ollenkaan pahana asiana.

Nitraatin muistikuvien mukaan jokainen pääosien näyttelijä tekee parhaan roolinsa tähän mennessä. Emma Stonen pirullinen Abigail, Rachel Weiszin psykoottisen omistavainen ja megalomaani Lady Sarah, ja Olivia Colmanin tuuliviiri kuningatar Anne ovat kiehtovan seurattava triumviraatti. Kolmikosta ei tee mieli nostaa ketään yli muiden; niin hyvin nämä leidit pelaavat yhteen. Tai siis eivät pelaa, jos ymmärrätte mitä Nitraatti tarkoittaa. 

"Witness this peruukki!" tuumii jaarli Harley. (Nicholas Hoult)

Retkujen rooleja ei ole myöskään tarjolla pelkästään naisille: Alan miehille ainakin superhienosta Mad Max: Fury Roadista (2015) todistusta kaipaavana nahkakuulana tuttu Nicholas Hoult vittumaisena poliittikkojaarli Harleyna livahtaa samaan mustaan lampeen muijien kanssa kuin hehkeästi mätänevä särki!

Lyhyehköstä virsi kaunis: The Favourite tarjoilee sitä harvinaisen herkun lajia elokuvamuodossa, jossa ei tarvitse tuntea sympatiaa ainoatakaan hahmoa kohtaan (nooh, ehkä Mark Gatissin vetämää herttua Marlborough'ta ja kuningattaren kanien raison d'êtreä lukuunottamatta), vaan saa taputtaa iloisena räpylöitään toinen toistaan poskettomimmille konnille. Ja Muijat säätävät *ihanasti*.

The Favourite on elokuvateatterien alkuvuoden karvas ilopilleri, jota ei voi kuin suositella.

9/10

IMDB
Traileri

PS: Nitraatti lopettaa tällä kertaa Nitraattia huvittaneella IMDB-trivialla: The only time male characters have a conversation without women present not about women is when Harley and Godolphin talk about the duck (Horace), thus barely passing the reverse Bechdel test.

The King of Kings / Kuningasten Kuningas (USA 1927, Cecil B. DeMille)

"Noni! Onko nyt hyvä mieli?!" tiedustelee Magdalenan Maria Juudakselta.

Jesus Christ faces religious and political oppression during his ministry and in the days before his death and resurrection. (IMDB)

We didn't need dialogue. We had faces! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Mykkäelokuvien aika oli verrattain lyhyt. Jos sitä ajatellaan juonellisten mykkäelokuvien yleistymisestä siihen pisteeseen kun äänielokuva otti vallan, puhutaan alle kahdesta vuosikymmenestä: siis suunnilleen samanpituisesta ajanjaksosta kuin The Matrixista (1999) Guardians of the Galaxy kakkoseen (2017).

Mykkäelokuvan aika on myös varsin tuskallinen leffafaneille ja -historioitsijoille. Koska tuolloin ei vielä ajateltu että kukaan haluaisi nähdä elokuvia uudestaan, tuhottiin elokuvien filmikeloja surutta arvokkaiden materiaalien kierrätystä varten ja suurin osa tuon ajan elokuvista onkin hävinnyt pysyvästi. Tulenarkojen nitraatilla kyllästettyjen filmikelojen huoleton säilytys myöhempinä aikoina ja tämän välillisesti aiheuttamat tulipalot kavensivat historian marssissa säilyneiden mykkäleffojen määrää entisestään. 

Rezziä puskee.

I *am* big. It's the *pictures* that got small. (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Kovin usein mykkäelokuvia muistellaan romanttisesti elokuvataiteen kultaisen aikakautena, jolloin puhe ja ääni eivät olleet kuvien tiellä. Tällöin myös diplomaattisesti tahallaan unohdetaan se tosiasia, että käytännössä kaikki mykkäelokuvat kuljettavat juonta ja dialogia kuvan välissä nähtävillä tekstikorteilla. Samalla tavalla nekin hortoilevat kuvan tiellä - tai kuten Nitraatti mieluummin ajattelee - tukevat tarinaa.

Nitraatin lempilapsia elokuvien saralla ovat genreleffat, eli scifi- kauhu- ja fantasielokuvat. Ne ovat myös elokuvan lajeja joista mieluiten katsoo huonommankin tekeleen kuin muista. Sama toistuu mykkäelokuvissakin, tosin sillä erotuksella että Nitraatin suosikit noista genreistä ja niiden arvostetut edustajat mykkäajasta eivät yleensä korreloi.

Jessenkään mielestä naisten kivitys ei siis tosiaankaan ole cool!

There once was a time in this business when I had the eyes of the whole world! But that wasn't good enough for them, oh no! They had to have the ears of the whole world too. So they opened their big mouths and out came talk. Talk! TALK! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Tohtori Caligarin Kabinetti (1920) käy tyhjää vähän väliä, vaikka sen lavasteet ovatkin ikonisia. Murnaun Nosferatu (1922) on yksinkertaisesti puuduttavan tylsä, eikä kaiken tapahtuminen kirkkaassa päivänvalossa ja kirjasta muutetuilla nimillä ollenkaan auta asiaa, vaikka pari hetkeä + Max Schreckin ikimuistettava päähenkilö ovatkin ajan hammasta kestäviä.

Jos jätetään mainitsematta kaikki genren tuon ajan keskinkertaisuudet ja keskitytään terävimpään kärkeen, niin se on nopeasti lueteltu: Fritz Langin scifi-eepos Metropolis (1927), jollei naurettavaa loppua lasketa. Paul Lenin ohjaama, proto-Jokerin kehiin Conradt Veidtin hienosti tulkkaamana heittävä The Man Who Laughs (1928) ja Bunuelin lyhäri Andalusialainen Koira (1929). Tuon genrejoukon huipulle Nitraatti nostaa nyt tämän De Millen Kuninkaan.

Pilatuksen palatsi.

You are, are you? writing words, words, more words! Well, you'll make a rope of words and strangle this business! With a microphone there to catch the last gurgles, and Technicolor to photograph the red, swollen tongues! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Kuningasten Kuningas on sitä harvinaisinta mykkäleffaherkkua, eli elokuva joka toimii parhaiten mykkäelokuvana. Mykkäelokuva on ihan yhtä täynnä toinen toistaan tylsempiä ja pitkästyttävämpiä teoksia kuin muidenkin aikojen elokuvat. Harold Lloydin, Chaplinin ja Keatonin elokuvien tavoin Kuningasten Kuninkaasta huokuu vahva tunne, että ääni ei toisi mitään lisää, päinvastoin vähentäisi kokemuksen arvoa.

Jeesuksen tarina sopii erinomaisesti mykkäelokuvaan. Intertitleinä / väliteksteinä eli plansseina elokuvassa usein käytetyt Raamatun säkeet toimivatkin ehkä parhaiten juuri näin; puhuttuna niihin hiipii lähes väistämättä pölyä ja tunkkaisuutta. Itse Jessen tarinahan on meille sos. dem. , ev. lut. , suht. koht. -suomalaisille (kuten Neil Hardwick niin oivaltavasti aikoinaan Sisko ja Sen Veli -sarjassa tiivisti) varsin tuttu. Kuningasten Kuningas on kaikkien aikojen parasta jeesusviihdettä.

Pietari (Ernest Torrence) on kiitollinen, ettei tuolloin ollut nettisomea.

Ohjaaja DeMille pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Vaikka Kuningas kestääkin ruhtinaalliset kaksi ja puoli tuntia, pysyy mielenkiinto yllä. Jessen aikuisikään keskittyvästä elokuvasta löytyy koko perussetti: Lasaruksen henkiinherätys, ensimmäisen kiven heitto, Maria Magdalenan käännytys, rahanvaihtajien potkiminen vittuun temppelistä, Juudas ja 30 hopearahaa, viimeinen ehtoollinen, Getsemanen puutarha, Pietarin jeesuksenkieltämiset, Pontius Pilatus & Barabbas...

Ja sitten tietysti kidutus, ristisaattue, naulat, ryövärit, se on täytetty, kaaos ja ylösnousemus. Kohtauksissa on mukana paljon kivoja tatseja, joista kivittäjien sisimpään näkevä Jeesus jäi yhtenä kohokohdista Nitraatin mieleen.

Kuningasten ohjaaja Cecil B. DeMille oli parhaimmillaan mykkäelokuvissa. Dialogi tuli sittemmin miehen tarinankerronnan tielle ja Hollywoodin 1930-luvun puolissa välissä luoma itsesensuuri veti DeMillen suosiman tavaramerkin eli paljaan pinnan vilauttelun mahdollisuudetkin ohjaajan (ja katsojien) suunnattomaksi harmiksi minimiin.

Paikallinen aktiivimalli.

They took the idols and smashed them, the Fairbankses, the Gilberts, the Valentinos! And who've we got now? Some nobodies! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Nitraatin mielestä monesti DeMillellä historiallisten tapahtumien kuvaaminen on vain tekosyy sille, että mies saa näyttää mahdollisimman paljon tits & ass - kamaa. Sama pätee osin Kuninkaaseenkin: alun palatsi-tisuttelu ei jätä enää hirveästi mielikuvituksen varaan. Eläköön pre-code aika!

Kuningasten Kuningas on komeaa katsottavaa. Korskea lavastus, upea puvustus ja näpsäkät tehosteet kertovat että budjetissa ei juuri pihtailtu. Kautta linjan tarjolla on hintavan näköistä ja huoliteltua jälkeä. Ajankohtaan nähden varsin harvinaisesti Kuningas vilauttelee ihon lisäksi myös hiukan värejä. Alun Magdalenan Marian palatsin räähistelyjen hekumallinen meininki ja lopun Jessen ylösnousemus (omg spoilers!) ovat two strip technicoloria.

Pääosan kerrankin aiheesta jeesustelevana päähahmona hyvin jessemäisesti rekisteröityy H.B. Warner. Petollisena (no daa!) Juudaksena ilkeilee Joseph Schildkraut. Iljettävänä Kaifaksena konnailee Juudas-Jospehin isä, Rudolph Schildkraut. Ernest Torrence heittää kehiin symppiksen, vuorenkokoisen nallekarhu-Pietarin. Lihallisen Maria Magdalenan meille vilauttaa Jacqueline Logan. Mainitaan vielä Victor Varconin yrmeä Pontius Pilatus, niin keskushahmot alkavat olla käsitelty.

Kuninkaiden Kuningasta katsoo kuin naulittuna. (H.B. Warner)

Jeesuksista vähän tangentissa: elokuvien paras leffajeesus on Nitraatista muuten 1950-luvun Ben Hur-filmatisoinnissa. Siinä amatööri Claude Heaterin Jeesuksen kasvoja ei koskaan nähdä, ja Charlton Hestonin ja muiden näyttelijöiden tehtävä on olla hänen kuvastimiaan. Toimii erinomaisesti. Willem Dafoen veto Krissenä Scorsesen saman aiheen tiimoilta työstämässä vuoden 1988 leffassa kiilaa Kuninkaan taakse kakkoseksi aihetta käsitelleiden leffojen joukossa. Sama homma Dafoen roolityönkin kanssa.

Hetkeksi takaisin aiheeseen: Kuningasten Kuningas ei ole pelkästään parhaita mykkäajan scifi-, fantsu- tai kauhugenren edustajia, vaan myös parhaita mykkäelokuvia, ihan rotuun katsomatta. Ironiaa Kuninkaalle tuo se, että samana vuonna 1927 ensi-iltansa sai myös ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer. Sen valtava menestys heitti mykkäelokuvan kahden vuoden sisään historiankirjoihin.

 Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Nightmare Alley / Painajaiskuja (USA 1947, Edmund Goulding)

Nimeni on Noir. Film Noir.

The rise and fall of Stanton Carlisle, a mentalist whose lies and deceit prove to be his downfall. (IMDB)

Stanton Carlisle on huomattavasti keskimääräistä komeampi ja jonkin verran keskimääräistä älykkäämpi kiertävän sirkuksen hanslankari, joka ei kaihda ikäviäkään tempauksia. Saatuaan vihiä erään sirkusparin mentalistitempuista hän hankkiutuu näiden suosioon varastaakseen tempun salaisuuden.

Saalis plus yksi ruumis jäljessään ja nuori lapsivaimo peesissään Stanton pakenee sirkuksesta suureen maailmaan. Siellä vielä kovempi, koulutetumpi ja ennen kaikkea menneisyyden taakoista vapaa silmänkääntäjä Lilith Ritter (Helen Walker) odottelee häntä huuliaan lipoen. Mutta kai mikä vain luvassa oleva tulevaisuus päihittää sirkuksen eläviä kanoja syövän alkkisfriikin elämän?

Painajaiskuja on film noiria komeimmillaan ja koruttomimmillaan. Vaikka vastoin tuon rikosleffojen alagenren perinteitä elokuvassa ei (kankaan ulkopuolella friikin hengiltä repimien kanojen lisäksi) murhia nähdäkään, kaikki muu löytyy: varsin moraalittomien hahmojen kavalkadi, joista Tyrone Powerin pääosan lurjus Stanton Carlisle ei ole edes pahin. Petollisia naisia. Jyrkkä mustavalkoinen kuvaus (Lee Garmes) ja pahaenteinen musiikki (Cyril J. Mockridge), sekä lohduton maailmankuva (Jules Furthmanin käsikirjoitus William Greshamin kirjasta), jossa yrittänyttä totisesti laitetaan.

Highway to hell. Tuherostaan ei niin turhan tarkka silmänkääntäjä Zeena (Joan Blondell) ja saman alan nuori pyrkyri Stanton (Tyrone Power).

Tyrone Power on Nitraatille vähän vähemmän tutuksi jäänyt Hollywood-tähti. Nitraatti on silti aika varma, että Painajaiskuja on ennen aikojaan kesken Salomo ja Saban kuningatar -leffan kuvauksia vuonna 1958 kuolleen Powerin paras hetki kameroiden edessä. Vastenmielisen Stantonin roolia Power jahtasi oikein tosissaan ja on helppo nähdä miksi. Rooli sopii hänelle kuin valettu. Jos Nitraatin pitäisi miettiä että kuka tämän olisi voinut tehdä nykyaikana, niin George Clooney tulee nopeasti mieleen.

Elokuva herätti Nitraatissa myös varsin miellyttäviä yhtymäkohtia kun se rinnasti sirkuksen kylmiltään lukemis -huijaukset, väärin käytetyn psykologian sekä uskonnot yhdeksi suureksi ihmisten nenästäveto-aparaatiksi. Viimeisintä se tietysti vesittää parilla tekstinpätkällä - tekoajankohdan huomioiden varsin ymmärrettävää. Vesitys ei silti onnistunut hämärtämään tekijöiden inehmojen osalta huomioimaa kovin oivaltavaa ja kyynistä otetta.

Sirkuksen haulikkohäihin mieltynyt voimamies Bruno (Mike Mazurki) ja salamatyttö Molly (Coleen Gray).

Painajaiskujalla on elokuvahistoriassa jännä nousujen ja laskujen historia. Leffan tuottaneen 20th Century Foxin studion johtaja Darryl F. Zanuck piti elokuvaa sen valmistuttua yksiselitteisesti luotaantyöntävänä. Kun elokuva ei lisäksi menestynyt - film noirille poikkeuksellisen kovasta budjetista ja tuotanto-arvoista huolimatta - kovin kaksisesti leffateattereissa, antoi hän vetää elokuvan aika nopeaan pois kierrosta. 

Kymmenisen vuotta myöhemmin leffa julkaistiin uudelleen, ja möikin ihan mukavasti lippuja. Samoihin aikoihin seurannut Powerin poismeno teki elokuvasta aikansa vankan tv-suosikin. Sen jälkeen elokuva suoritti melkoisen, lähes 50-vuotisen katoamistempun julkisuudesta, kunnes 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin DVD-julkaisu palautti elokuvan ainakin film noir-fanien tietoisuuteen. Sittemmin (joulukuussa 2017) Benicio del Toro on ilmaissut harkitsevansa elokuvan / elokuvan lähteenä olleen kirjan uudelleenfilmatisointia.

Lyhyestä virsi kaunis: Nightmare Alley on oiva, synkkä ja kyyninen, lähes tyylipuhdas film noir, jota ei kohdalle sattuessa kannata ohittaa. Kot kot!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Juoppohullun Päiväkirja (Suomi 2012, Lauri Maijala)

Juha Berg testaa, voiko Irwinin ämpäriin hukkua. (Joonas Saartamo)

Juha Berg on rapajuoppo. Viinanhuuruinen hauskuus saa kuitenkin kovan kilpailijan, kun Juha rakastuu. Kaikki rajat rikkova komedia perustuu Juha Vuorisen romaaniin. (YLE)

Helsingin Kalliossa majailevalla Juha Bergilla ei ole alkoholiongelmaa niin kauan kun tasaisesti vedetty jumalattoman iso viinamäärä ei lopu kesken. Parhaan kaverin Kristianin (Santtu Karvonen) kanssa dokaaminen on machon Bergin elämän primus motor.

Heikkona hetkenään Berg tekee sopimuksen vain eläinpornosta laukeavan Komisario Freemanin (Jari Pehkonen) kanssa, ja hoipertelee paikalliseen AA-kerhoon, jossa kovaluonteinen mutta sisimmältään herkkä ryhmän vetäjä Tiina (Krista Kosonen) aikoo viedä Juhalta viinan lisäksi sydämen!

Kesäinen Kallio ja Vaasankatu tarttuvat kankaalle komeasti. (Joonas Saartamo, Jari Pehkonen)

Lauri Maijalan esikoisohjaus on hurjaa ja varsin originaalia paahtoa, josta ei ilahduttavan usein tiedä mihin se on seuraavaksi menossa. Juoppohullu on mainion maagisen realismin läpitunkema elokuva, jossa toden ja harhan välillä liu'utaan vaivattomasti, kun maailmaa tarkkaillaan lähinnä Juhan juoppohulluuden prisman läpi.

Tyyli on suht harvinaista herkkua eritoten suomalaisessa näytelmäelokuvassa ja toikin Nitraatin mieleen toisen, Nitraatin vielä Juoppohullua enemmänkin kehuman pätkän Likainen Pommi. Molempia pitää rahvaiden suomileffojen homogeenisen kentän munille potkimisesta kehua ja elokuvina suositella.

Elää ja kuolla Kalliossa. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Juoppohullussa Helsingin Kallio ei myöskään juuri päivänvalossa kylve - eihän Juha Bergikään sitä silloin näe. Elokuvassa on melkein aina tulossa yö tai aamu, ellei olla taivaltamassa kesäisen yön vaatimattomassa pimeydessä. Juoppohullun itse tarinahan on tietysti maailman kuluneimpia - poika tapaa tytön etc. - jolla ei pitkälle potkittaisi ilman elokuvan originaalia lähestymistapaa.

Juoppohullulla on myös mahdottoman hyvin mietitty visuaalinen ilme (Rike Jokelan kuvaus, Harri Ylösen leikkaus, Markku Pätilän lavastus) ja hyvä teksti, joka perustuu Juha Vuorisen kulttiromaaniin. Juoppohullun ohjaaja-käsikirjoittaja Lauri Maijala oli sen ennen elokuvasovitusta jo puristanut yhden muotin läpi ohjatessaan Juoppohullun näytelmäksi vuonna 2010 Turun Linnateatterin kesään.

Kylpykaverit. (Johannes Holopainen, Joonas Saartamo, Santtu Karvonen)

Elokuvana Juoppohullu on varsin varman oloinen teos, ja pienenä yllätyksenä Nitraatti sai lukea että se oli Maijalan ensimmäinen elokuvatyö. Entistä hatunnoston arvoisemmaksi asian tekee se, että Maijalalla ei ole elokuvakoulutusta. Vaakakuppia tosin tasoittanee hyvin, että Lauri Maijala oli jo kokenut teatteriohjaaja. Mainitaan elokuvasta myös Kerkko Koskisen levoton score, joka sopii Juoppohulluun hyvin.

Näyttelypuolella Joonas Saartamo raivokkaana Juha Berginä löytää ja kanavoi oman sisäisen Turkkansa oivallisesti varsin energisessä pääosavedossa. Monipuolinen Saartamo on Nitraatin mieleisintä A-ryhmää Suomen näyttelijäkartalla. Hän jäikin Nitraatin mieleen jo aikoinaan 2000-luvun alun Menolippu Mombasaan -tekeleen parhaana asiana. Eija Ahvon poika, muuten.

Punaisen alennustarran Romeo & Julia. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Naispääosassa nähtävä Krista Kosonen ei ole suoraan sanottuna koskaan ollut Nitraatin lemppareita, mutta niinpä vain on hänellekin tässä löytynyt ihan nappirooli. Lähes tuntemattomaksi maskeerattu AA-kerhon rautainen vetäjä Tiina on *kepoisesti* Nitraatin suosikki-Kosonen. Tiinan tyhjästä ilmaantuva, räjähtävä raivokohtaus Juha Bergin motivoimiseksi juoksulenkille on Nitraatin pitkiin aikoihin hauskimpia näkemiä asioita!

Juhalla on myös paras kaveri alkohuuruisessa elämässään. Santtu Karvosen hyvin vetämä Kristian, pullean lempeä iso beta-uros alkkis. Kaksikon mukaan liittäytyy itsensä hyljätyksi kokevan Kristianin uusi leikkikaveri, Johannes Holopaisen riemukkaasti tekemä kansallissosialistinen sadomasokistihomo(!) Mikael.

Musta huumori, paras huumori.

Ihan loppuunsa asti Juoppohullu ei friikkilippuaan jaksa aivan alkunsa tasolla heiluttaa, vaan sitä ennen edessä on vääjäämätön laskuhumala. Varsinkin Tiinan poistuminen kuvioista hyvissä (vai pitäisikö sen olla pahoissa?) ajoin ennen lopun Amok-juoksua on elokuvalle menetys. Kyllä. Tässä Nitratti nyt harmittelee, ettei näe enemmän Krista Kososta. Tämmöistä tämä joskus on!

Keskimäärin Juoppohullun Päiväkirja kuitenkin todistaa, että pullosta, pillusta ja juhannusyöstä on originaalilla lähestymistavalla otettavissa irti vielä paljon mielenkiintoista tavaraa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Elonet
Traileri