Once Upon a Time in... Hollywood (USA / UK / CHI 2019, Quentin Tarantino)

Kysyjä: "- Ketä tähtiä haluat elokuvaasi, Quentin?" Quentin Tarantino: "- Kyllä."

A faded television actor and his stunt double strive to achieve fame and success in the film industry during the final years of Hollywood's Golden Age in 1969 Los Angeles. (IMDB)

Los Angeles, vuosi 1969. Näyttelijä Rick Daltonilla (Leonardo DiCaprio) ei pyyhi oikein hyvin. Kusi kihahti kyllä hattuun kun hänen tv-sarjansa sai vähän suosiota, mutta yritykset elokuvauran luomiseksi sen jälkeen ovat tyssähtäneet pahisrooleihin sekalaisten tv:n tusinasarjojen vierailijana.

Alkoholillakin on osuutta asiaan, ja ajokorttinsa menettänyttä ex-staraa kuskailee tämän luottopakki ja paras kaveri, Daltonin stunt-mies Cliff Booth (Brad Pitt). Booth yrittää tsempata kaveriaan vielä kerran barrikadeille, kun Daltonille olisi tarjolla sitä vähän pienempää tähteyttä tämän inhoamissa italowesterneissä. Samaan aikaan kaksikon kanssa Hollywoodin katuja liukuu elämänsä viimeistä vuotta viettävä Sharon Tate ja Mansonin murhanhimoinen hippikultti, jonka mielessä ei siinnä rauha sen enempää kuin rakkauskaan.

Parhaat asiat elämäss ovat ilm... eikun tosi kalliita, jos haluaa ne molemmat samaan filmiin. (Leonardo DiCaprio, Brad Pitt)

HYVÄT

Jutun suurin juju etukäteen oli tietysti se, että oman sukupolvensa isoimpiin näyttelijänimiin lukeutuvat Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt nähdään ensi kerran yhdessä. Tältä osin odotukset täyttyivät totaalisesti. Kaksikolla on mainio kemia, ja tekemisen ilo välittyy erinomaisesti katsojalle asti. Daltonin toilailut tuovat etäisesti mieleen Clint Eastwoodin urakehityksen ja Brad Pitt Boothina on paras kaveri jota tällä peilimaailman Clintillä ei ikinä ollut.

Parivaljakko onkin kertonut etsivänsä lisää yhteisiä projekteja. Nitraatti toivottaa tulevat mahdolliset kollaboraatiot lämpimästi tervetulleiksi: kyllä tässä ollaan niin lähellä Robert Redford & Paul Newman -viritystä, kuin nykyään on ylipäätään mahdollista. Elokuvan perustunnelma on muutenkin kuin Dalton ja Booth -parivaljakon toilailut: hyvillä fiiliksillään eteenpäin soljuva.

"- Just wait 15 years and you'll know how I feel." - Rick Dalton (Julia Butters)

Tarantino vetää myös aika mainion ajankohtaisen, kun #metoo ja uuden sukupolven uudet kujeet saavat hellää kettuilua. Vieraillessaan taas kerran eräässä western-sarjassa viikon pahiksena, Rick Dalton saa yllätyksekseen hyvää rooliapua ja tapakasvatusta 8-vuotiaalta vastanäyttelijältään Trudilta (mainio nuori Julia Butters). Muista näyttelijöistä puheen ollen, jäljen jätti myös Margaret Qualleyn hippiteini Pussycat, joka oli tekoiloisen ja synkänhullun Mansonin perheen oivan osuva mainoskasvo.

Myös elokuvan soundtrack on Tarantino-tyyliin loistava. QT:lla on valtavan hyvä kyky löytää vähemmän kuultuja biisejä ja käyttää niitä tehokkaasti. Se ei ole enää yksi tai kaksi biisiä, joista on tullut tunnettuja klassikoita vasta kun Tarantino on ne suurelle yleisölle esitellyt, ja Quentinin hippiaatteen hautajaisaikojen musahaavi kasvattaa tuota kasaa taas muutamalla tsipaleella.

RUMAT

Cameoita puskee ovista ja ikkunoista. Nitraatin aina diggaama Dakota Fanning käy tekemässä hermostuneen Squeaky Frommen, Bruce Dern mölisee sängynpohjalta Mansonien omiman ranchin pomona ja etelä-korealaisia juuria omaava Mike Moh tekee pyhäinhäväistyksen / ratkiriemukkaan satiirisen Bruce Leen (Nitraatti kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan). Myös Damian Lewis vetää varsinkin laajassa kokokuvassa nähtynä hyvin uskottavan näköisen Steve McQueenin, ja konkkaapa Luke Perrykin (rip 90210:n Dylan) kankaan läpi viimeisessä roolissaan.

Hyvä poika. (Sayuri, Brad Pitt)

Once Uponin loppupuolella tarjoama herkullinen ja raivoisa katharsis oli ainakin leffa-, rikos- ja historiafriikki Nitraatille yhtä kissanminttua. Herkemmille tosin varoituksen sananen: aika harvoin R-ikärajan alla tarjoillaan yhtä rajua ja hurmeista tavaraa - Suomessa käsittämättömän alhaisesta K-16 -lätkästä puhumattakaan. Mutta kuten tavallista, isommille pojille moni muilta kielletty on silloin tällöin joskus tarvittaessa sallittua.

Paljasta pintaa(*). (Margaret Qualley, Brad Pitt)

Ja niitä Tarantinon fetisoimia lempijuttuja, eli jalkoja ja jalkapohjia on taas runsaasti tarjolla: Margot Robbiestakin taidetaan nähdä enemmän lähikuvia hänen jalkapohjistaan kuin kasvoista! Jos jalat on sunkin juttu, ei kun heti lipunostoon.

PAHAT

Once Upon a Time valitettavasti kuitenkin toistaa jo Tarantinon edellisessä Hateful Eightissä elokuvan pahimmaksi vikatikiksi osoittautunutta asiaa, eli raivoisaa ylipituutta. Oncen tarinan olisi kertonut alle kahdessa tunnissa. Nyt lähes kolmeen tuntiin venyvänä se on paikoitellen aivan liian veltto: Daltonin alamäki ja tapahtumien yleinen lopputulema olisi selvinnyt paljon vähemmälläkin vatvomisella ja harhapoluilla.

Tarantino on viime aikoina puhunut mahdollisesta tauosta leffojen tekemisen suhteen ja perheen perustamisesta. Voisi olla miehelle hyvä peliliike tähän väliin. Ja kun Tarantino palaa leffojen pariin, Nitraatti suosittelee lämpimästi kokeilemaan seuraavana projektina enintään 90-minuuttisen elokuvan tekemistä. Jospa siinä taas olennainen tiivistyisi nykyistä tuhlailevaa ja löysää linjaa paremmin.

Kurjat hipit, nuo Salamapartio Z:nkin pahimmat viholliset.

Sopii myös kysyä, että olisiko Sharon Taten rooli(kin) kannattanut jättää cameon tasolle? Ja toisin päin: Al Pacinon tuottajahahmo ja Damon Herrimanin heittämä Charles Manson jäävät täysin paitsioon. Kummallekin olisi suonut lisää kuva-aikaa.

Niin, Margot Robbien Sharon Tate jää höyhenenkevyeksi vedoksi, kohtalaisesta kangasajastaan huolimatta. Toki Robbie vangitsee Taten elämäniloisuuden ja -nälän, mutta siihen se sitten jääkin. Iso syy voi toki olla se epämiellyttävä fakta, että Tate ei ollut kovin kaksinen näyttelijä, eikä ehkä kovin syvällinen tai yleisemmin kiinnostava ihminenkään, joten siinä mielessä työstettävää materiaaliakin on rajatusti.

Robbien vahvat näyttelijämuskelit menevät joka tapauksessa Taten roolissa pitkälti hukkaan - tosin Robbien sataprosenttinen ja laimentamaton kauneus Taten hahmon enkelimäisyyteen yhdistettynä tietysti toimii ihan sinänsä.

Telkusta puheen ollen; tämä kaksikon tv-hetki oli yksi Nitraatin lempparikohtauksia leffassa. (Brad Pitt, Leonardo DiCaprio)

Myös elokuvan kuvaama ajankohta on yksi Hollywoodin surkeimpia. Taistelu tv:lle oli hävitty ja yleisöä kalasteltiin leffapuolella pömpööseillä spektaakkeleilla ja tautologisella eksploitaatioroskalla. Toki jos katsoja vetelee yhtäläisyysmerkkejä nykypäivän meininkiin, hän ei välttämättä ole ihan väärässä. Ainakin leffahistoriaa diggaileva Nitraatti joutui Once Uponia katsellessaan jatkuvasti nikottelemaan tuon ruttuisen tauhka-ajan nostalgisointiyrityksiä vastaan, Robert Richardsonin kauniisti maalailevasta kameratyöstä huolimatta.

Myös Mansonin seuraajien mukasyvällinen "tapamme koska tv kasvatti meidät väkivaltaan" -höpötys olisi joutanut jättää pois. Vaikka lainaus onkin historiallista faktaa, tuntuu se Nitraatista liioittelevan väkivaltaviihteen varaan uraansa luoneen Tarantinon elokuvassa lähinnä vaivaannuttavalta ja tyhjältä eleeltä.

Sharon Tate (s. 24.1.1943). (Margot Robbie)

Summa summarum: ei mahda mitään, Time oli Nitraatille hienoinen pettymys. Hyvät trailerit ja cast nostivat odotukset niihin hiukan epärealistisiin korkeuksiin, joihin leffat tietysti oikeasti pääsevät niin harvoin, että Time tulisi ennemminkin nähdä sääntönä kuin poikkeuksena. Ehkä aika muuttaa tämän pätkän osalta Nitraatin mieltä. Juuri nyt tuo tosin kuulostaa yhtä realistiselta kuin Once:n loppu.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (teaser)
Traileri (official)

(*) Paljaasta pinnasta puheen ollen: Brad Pitt on -siinä- paidattomassa kattokohtauksessaan 55. Aika masentava näky meille Nitraatin kaltaisille tavallisille kuolevaisille. PS: Oncen Redford-look pulisonkeineen ja pitkine hiuksineen sopii Pittille muutenkin varsin mainiosti!

M/S Romantic (Suomi 2019, Jani Volanen)

Love, exciting and new. Come aboard, were expecting you.

Tarinoita onnesta ja onnettomuudesta Ruotsin risteilyllä. (YLE)

Pienen kesätauon ja kortteerinmuutoksen jälkeen Nitraatti palailee katselun ääreen. Ensimmäisenä tekstin arvoisena Nitraatin sarveiskalvoilla vilisti YLE:n kevään yleisö- ja arvostelumenestys, ruotsinristeilylle sijoittuva M/S Romantic - jonka pariin alati ajan hermolla operoiva Nitraatti ehtii tietysti vasta nyt, kun muu Suomi ihastui sarjaan jo puoli vuotta sitten. Mutta miten on Nitraatin laita?

Nitraattiahan ei tietysti ruotsinlaivalle saisi kilon palasinakaan. Kelluva kihisevä feikkikylä, jossa sosiaalisen kanssakäymisen kaikki kurjimmat ilmentymät löytyvät saman katon alta, mukaan lukien muoviset ostoskeskushelvetit, diskot ja uimalat, kopion kapiset kopiot irkkubaareista ja lattapäisin (lava)ohjelma mitä maa (tai meri) päällään kantaa. Eikä sieltä pääse kesken pois.

M/S Romanticissa tämä ympäristö kuitenkin toimii otollisena vuoden kotimaisen tv-tapauksen näyttämönä, kun kopin aiheesta ottivat ohjaaja Jani Volanen ja Tommi Korpela, jonka kanssa Volanen Romanticin kässäröi. Molemmat ovat tietty tuttuja Julmahuvi-veteraaneja, Volanen kameran takaa ja Korpela edestä. Vetääpä Korpela M/S Romanticissa myös nolon ex-tähden Gusun.

Love, lifes sweetest reward. Let it flow, it floats back to you. (Anna Paavilainen, Hannu-Pekka Björkman)

Laivaristeilyllä tapaamme sekalaista seurakuntaa: risteilyisäntänä toimiva Joakim "Jocke" Stenroos (Hannu-Pekka Björkman) on paatin tekijämies, Pitkän Jussin sukulaisia joka rakastaa työtään aivan liian paljon, eikä tilannetajussakaan aina ole kehumista.

Tämän vastapelurina / vastaanpanijana häärää Anna Paavilaisen vetämä risteilyemäntä Jenna, jonka nuoruus, käytännöllisyys ja realismi pieksevät Jockea vähän väliä tämän yliherkille henkisille kasvoille. Eikä se Jocken radiossa huhuilema Börjekään (Pekka Strang) tunnu olevan ikinä paikalla kun tarvittaisiin. Tai, yleensäkään ikinä.

Love Boat, soon will be making another run. The Love Boat promises something for everyone. (Antti Tuomas Heikkinen, Antti Luusuaniemi)

Myötähäpeän syvintä pohjaa kyntää puolestaan itseään kovaksi pelimieheksi luuleva Kaide (Antti Luusuaniemi), jonka peesissä kärsivänä padawanina kulkee Kaiden paras kaveri Emppu (Antti Tuomas Heikkinen). Luusuaniemi vie pisteet kotiin: Kaiden ääliömäisen rasismiprovoteorian käytäntöönpano on kyllä nolouden huipentuman oppikirjaesimerkki!

Set a course for adventure, your mind on a new romance. (Tommi Korpela)

Seuraamme myös koomisia suomalaisia o.g. white trash -häitä, jotka puolestaan kaivavat omaa syvää nolouden hautaansa kisailemalla ihan itsekseen paljon fiinimmän ruotsalaisen hääseurueen kanssa. Eikä unohdeta surullista cockerspanielmiestä (Markku Maalismaa), tai suosionsa alamäkeä matkaavaa laivaillan ex-tähteä Gusua (Tommi Korpela), joka on enää stara vain niille väärille ihmisille.

Love won't hurt anymore. It's an open smile on a friendly shore. (Iivo Tuuri, Santeri Kinnunen)

Karmivimmasta ja ehkä sarjan uskottavimmasta roolityöstä vastaa puolestaan Santeri Kinnunen, jonka tekemä Veli-eno vie hellyttävän pienen siskonpoikansa Samun (Iivo Tuuri) mukamas elämysreissulle laivalle, mutta Veli keskittyykin pelkästään dokaamiseen ja ventovieraiden kanssa triviaalin hevonpaskan jauhamiseen, jättäen Samun oman onnensa nojaan. Kinnunen on erinomainen ja Nitraatin lemppariroolisuoritus Romanticissa, vaikkeivät Luusuaniemi, Björkman tai Pennilä Kinnuselle juuri jälkeen jääkään.

Yes love... (Vilma Sippola, Amos Brotherus)

Mainitaan vielä tyhjäpää teinixin (Vilma Sippola) ja tämän talutushihnassa kulkevan poikatutun (Amos Brotherus) triviaalit toilailut, ja silmiemme editse silloin tällöin matkaava hupaisan oloinen juoppo Matias (Petteri Pennilä), jonka tarina paljastuu tietysti teoksen koskettavimmaksi. Tämä surullisen hahmon yksityisyrittäjäritari on ottanut risteilysymposiuminsa "unelmat on toteutettava nyt!" - sloganin aivan liian kirjaimellisesti. Elena Leeve ja Pirjo Lonka ilkeilevät avustavasti.

It's love... (Petteri Pennilä, Elena Leeve, Pirjo Lonka)

M/S on ohjattu ja käsikirjoitettu hienosti, huokuen harvinaista ja onnistunutta kerronnallista kunnianhimoa. Neljän osan minisarja muodostaa episodimaisuudestaan huolimatta täysin yhtenäisen kokonaisuuden, jonka tarinat uivat miellyttävästi toistensa lomassa. Nitraatti suositteleekin ehdottomasti tämän noin nelituntisen teoksen nauttimista kerralla, jos mahdollista.

M/S Romantic myös karttaa tunkemistaan mihinkään yksittäiseen genrelaatikkoon: mukana kun on komediaa, draamaa, mysteeriä ja jopa kourallinen kauhua.  Kuvauspaikat ovat tietysti sitä itseään: M/S on taltioitu usealla (ruotsin)risteilyllä.

Nitraatin on vaikea kuvitella, että tv enää tänä vuonna pistää tätä paremmaksi. Tältä risteilyltä ei kannata jäädä pois.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Sarja (YLE Areena)

Kuvien lainaukset: Love Boat / Lemmenlaiva teema, es: Jack Jones)

Reversal of Fortune / Onnen Kulissit (USA / JPN / UK 1990, Barbet Schroeder)

Vuosi nolla.

Wealthy Sunny von Bülow lies brain-dead, husband Claus guilty of attempted murder; but he says he's innocent and hires Alan Dershowitz for his appeal. (IMDB)

I never woke from this coma, and I never will. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Upporikas ja pillerirakas perijätär Sunny von Bülow vaipuu koomaan epäselvissä olosuhteissa. Syyttävä sormi osoittaa nopeasti hänen aviomiehensä Clausin suuntaan. Kun mies todetaan oikeudessa syylliseksi vaimonsa murhayritykseen, palkkaa Claus valituksensa käsittelyä varten asianajaja Alan Dershowitzin, jolla tuntuu olevan mahdoton tehtävä vakuuttaa ketään kylmäksi onnenonkijaksi mielletyn ja vahvoilta vaikuttavilla todisteilla tuomitun Clausin syyttömyydestä.

Onnen Kulissit on tositapahtumiin perustuva elokuva, joka on Nitraatin mielestä parantunut tasaisesti jokaisella katselukerralla julkaisunsa jälkeen, eikä uusin kosketus tähän hienoon pätkään tuottanut poikkeusta. Syitä elokuvan tasokkuuteen löytyy niin perinteisistä epäillyistä, kuin vähän harvinaisemmistakin.

Elokuvan narratiivi on rakennettu erinomaisesti. Mainion kylmäävänä efektinä elokuvan kertojaääni on koomassa makaavan Sunnyn. Elokuvissa näkee myös harvoin yhtä hyvin toteutettuja takaumia kuin Kulisseissa. Ne nivoutuvat saumattomasti elokuvan kuvaamaan nykyhetkeen ja tuntuvat kertovan meille Bülowien yhteisestä historiasta niin paljon kuin mahdollista, ilman tapahtumiin saatavaa jumalperspektiiviä.

Happy days. (Glenn Close, Jeremy Irons)

Kulisseissa nähdään toki myös perinteinen lakidraaman alku- ja keskiosa: rikos tapahtuu, todisteet kasataan ja puolustus / syyttäjä seulovat ne oikeudenkäyntiä varten. Erikoisempana vetona Kulissit tiputtaa sen perinteisen grande finalen, eli itse oikeudenkäynnin kuvauksen lähes kokonaan pois.

Elokuva ei kärsi siitä pätkääkään, päinvastoin: kaikki oleellinen tästä keissistä kun on jo sinne asti päästäessä kerrottu. Osa-ansio tästä kuuluu Nitraatin mielestä iranilais-sveitsiläiselle pitkän linjan ohjaaja Barbet Schroederille, joka ei-amerikkalaisena oli ehkä vähemmän kiinnostunut tuosta perinteisestä amerikkalaisesta oikeusleffojen finaalista?

Näyttelijäkaarti on erinomainen. Jeremy Ironsin Claus von Bülow on tekniikan taidonnäyte. Irons piirtää jäykän ja mustaan huumoriin turvautuvan Clausin, josta katsoja aistii kuitenkin kuin häivähdyksenä, että tämän stiff upper lip kätkee taakseen miehen, joka pelkää kuollakseen mahdollisuutta, että hän tulee viettämään loppuelämänsä vankilassa, vaimonsa murhan yrityksestä. Pitkän linjan tasaisen tasokas Irons on ollut muuten hyvin ekonominen Oscarien osalta. Hän voitti parhaan miespääosan palkinnon tästä roolistaan, eikä häntä ole nimetty Oscar-ehdokkaaksi ennen tätä tai tämän jälkeen.

Glenn Close tekee Sunnyn juuri oikein, jotta katsojalle jää se pysyvä epäilys tapahtumien kulusta. Myös hänen viileä, erinomainen kertojaminänsä tukee samaa tarkoitusta. Itse asiassa Kulississa on yksi tuon elokuvien tehokeinon parhaita ja esimerkillisimpiä käyttöjä.

Piikikästä puolustuslinjaa. (v-o: Felicity Huffman, Annabella Sciorra, Ron Silver, JD Cullum)

Ron Silverin (1946 - 2009) esittämä nerokas ja takakireä asianajaja Alan Dershowitz on miehen uran paras roolisuoritus. Dershowitzin johtama ja kokoama puolustustiimi heiluu Silverin tahtipuikossa innostavasti ja katsojan mielenkiinnon ylläpitäen.

Mainitaan myös Annabella Sciorra Dershowitzin lakitiimin förstinä, jonka muusta hyvin roolitetusta jäsenistöstä voi bongata vaikkapa nuorehkon Felicity Huffmanin. Fisher Stevensiäkin oli mukava taas jossain nähdä ja sama koskee myös toista kärppänaamaa, eli Christine Baranskia. 

Nicholas Kazanin purevan älykäs käsikirjoitus perustuu asianajaja Alan Dershowitzin kirjaan. Mainitaan tekstin tehoista erikseen vaikkapa Ron Silverin upeasti himaan tuoma alkupuolen kohtaus, jossa hänen Dershowitzinsa - vaikka mahdollisesti uskookin Clausin syyllisyyteen - perustelee vedenpitävästi, miksi hänen on asetuttava miestä puolustamaan: Sunnyn lapset kun ovat palkanneet heti tapahtuneen jälkeen yksitysetsivän, joka on kaivanut juttuun todistusaineistoa ja näin ohittanut poliisin roolia rikostutkimuksessa.

Unhappy days.

Dershowitz toteaa että rikkaat eivät voi palkata omia poliisejaan ja valita, mitä todistusaineistoja heitä vastaan tai heidän puolestaan käytetään, ja mitä mahdollista todistusaineistoa samalla hävitetään. Se ei ole reilua ja seuraava syytetty voisikin olla joku paljon huonommassa asemassa oleva, sekä itseään heikommin puolustamaan kykenevä henkilö kuin Claus von Bülow.

Loppupelissä Dershowitzin ei tietysti tarvitsekaan yrittää osoittaa, että Claus on syytön vaimonsa murhayritykseen. Riittää että hänen tiiminsä yrittää näyttää toteen, että edellisen oikeudenkäynnin todistusaineisto ei ole luotettavaa. Jos esimerkiksi insuliini ei kuulosta kovin jännitystä herättävälle aineelle ennen Kulisseja, saattaa mieli katsellessa muuttua.

Yksi syy Nitraatin uusimpaan Kulisseille antamaan arvonnousuun on epäilemättä myös se, että Nitraattia kovasti miellyttävä (ja paljon veivaama) tämän vuosikymmenen pätkä Gone Girl (2014) liikkuu pitkälti samoilla vesillä Onnen Kulissien kanssa. Kumpikaan näistä rikoksen ympäröimistä ja läpäisemistä teoksista ei ole dokudraama tai luento tapahtumien kulusta, vaan ennen kaikkea älykäs elokuva mielenkiintoisista persoonallisuuksista.

Maailmanloppua odotellessa.

Mitä Bülowien kartanossa sitten oikeasti tapahtui joulukuussa 1980? Onnen Kulissit esittää meille kaksi spekulaatiota, mutta myös raamittaa ne meille selvästi sellaisina. Sunny von Bülow (1932 - 2008) eli aivokuolleena vielä kolme vuosikymmentä koomaan vaipumisensa jälkeen (ja kaksi vuosikymmentä elokuvan valmistumisen jälkeen), eikä enää ikinä herännyt. 

Claus von Bülow (1926-2019) kuoli pari kuukautta sitten, ja vakuutti suoraa syyttömyyttään Sunnyn koomaan johtaneisiin tapahtumiin omaan loppuunsa asti. Itse asiassa Claus von Bülowin kuolinuutinen olikin Nitraatille sytyke Onnen Kulissien uudelleentarkastukseen - aivan kuin Sunnyn kuolema kymmenisen vuotta sitten oli sitä edelliseen.

Olisi sula valhe väittää, etteikö tämän kerrassaan tasokkaan elokuvan suola olisi se, että kukaan ei luultavasti saa koskaan tietää totuutta tapahtuneesta. Vaikka koirarakkaan Sunny von Bülowin hautakiveen onkin kaiverrettu nukkuva koira, let sleeping dogs lie tuskin tulee ikinä Bülowien osalta aivan täysin toteutumaan.

This is all you can know, all you can be told. When you get where I am, you will know the rest. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Jääkuvia (Kansallisteatteri 2018 / Sissilinna 2019, Kristian Smeds)

Kuuleeko kukaan?

Viha, rakkaus, uskonto ja kuolema, siinä asiat joista Jääkuvia kertoo. Se on näytelmä perheestä ja suvusta, joka näiden asioiden keskellä ja vaikutuksessa arkipäiväänsä elää. Oulujoki virtaa, musiikki soi, mutta ihmiset eivät muutu mihinkään. (YLE)

Keskikesä tarkoittaa Nitraatin hoodeilla aina myös Runoviikkoa, joka toi tänä vuonna tutkailtavaksi kaupunginteatterin entisen johtajamme ja nykyisen legendan eli Kristian Smedsin läpimurtonäytelmän Jääkuvia.

Tämä ensi-iltansa vuonna 1996 saanut teos koostuu viidestä lähinnä monologiksi luokiteltavasta itsenäisestä tarinasta, joissa avataan Pohjois-Suomalaisen suvun koottuja traumoja.

Pään ääniä.

Ensimmäisessä (ja toisessa?) tarinassa Taisto Reimaluoto luo ensin lapsen ja vanhuksen yllättävän, ennenaikaisen lamakohtaamisen ja sitten nuoren ja masentuneen oululaisen tyttönaisen, joka pakenee ahdistustaan Helsinkiin, mutta ahdistuskin ostaa lipun.

Sitä vähemmän saavan mitä vähemmän pyytävän naisen pahoinpitelyjen sävyttämä avioliitto päättyy äidin ja lapsen pakenemiseen takaisin kotikonnuille, ilkkuvan mutta ikikiitollisen vanhemman syliin. Rea Mauranen näyttelee sekä tyttönaisen äidin että tämän aviomiehen, joissa moni asia tarkoituksella tuplautuu.

Toisessa (vai väliosassa?) Esa-Matti Longin lipevä, rauhallinen ja hiljaisella äänellään kiusaava saarnaaja maalittaa seurakunnan sielujen sijasta teatteriyleisön. "Tulitteko katsomaan vähän kivaa?" Juu-u. Vai tuota... ei?

Mutsi. (Pirjo Luoma-Aho)

Kolmannessa elämän katkeraksi hioma yh-äiti vaihtaa vapaalle. Pirjo Luoma-Ahon tarkasti piirtämä ja helvetin vapauttava oman elämänsä hopeamitalisti on Nitraatista ehdottomasti tämän viisikon suosikki.

Neljännessä kolmevuotias poika tarkkailee perheensä hajoamista kotijokensa pohjasta, oman hukkumansa jälkeen ja johdosta. Rea Mauranen tulkkaa herkästi.

Viidennessä ja viimeisessä Petri Mannisen kemiläinen taiteenrakastaja ja kaappihomo ei uskalla tulla ulos kuorestaan, ja ottaa kontaktia toiseen ihmiseen vain ahdistuneessa mielikuvituksessaan. Miehen euforinen itsepetos julistaa yksin olemisen sietämättömän keveyden ilosanomaa.

Nautiskelija. (Petri Manninen, Esa-Matti Long)

Jos Keuhkoja ei lasketa, on Jääkuvien lavastus erikoisinta mitä Nitraatti on päässyt livenä kokemaan. Sissilinna (ts. teatterilava) on käännetty 'sivuttain' ja katsojat istuvat paikoillaan niin, että itse lava on hyvin lähellä ja kapea, mutta näyttelijät ravaavat katsojien näkokentän läpi ja ympäri, paukuttaen monologejaan välillä liikkeessä, välillä lavasteiden takaa. Näytelmän intensiivisyys saa tietysti tästä ratkaisusta oivaa lisäpotkua.

Estradimainen näyttämö koostuu riveistä kymmeniä isoja hekulamppuja, jotka nousevat seinäpalkkeja pitkin ja jatkavat kulkuaan 'katossa'. Lavastus on Teemu Nurmelinin ja Kristian Smedsin käsialaa, Nurmelinin vastatessa yksin onnistuneesta (ja kuumasta!) valosuunnittelusta. Mainita tulee myös Sanna Salmenkallion erinomainen äänisuunnittelu, jonka kuoleviin kaikuihin kirskahtelevat hittikimarat ja jäiden hidas liike tulevat iholle.

Kertsi ajatuksistasi. (Pirjo Luoma-Aho, Taisto Reimaluoto, Rea Mauranen)

Nitraatti ei juurikaan ollut nähnyt monologinäytelmiä, joten mikä sen parempi ja syvempi kosketus aiheeseen kuin viime vuonna Ylen Areenasta Nitraatin kuuleman kuunnelmaversion (1998) kokopitkä ja päivitetty näyttämöversio.

Toteutustapa tuntui juuri oikealle. Näiden ihmisten potentiaalinen yleisö on jo kauan sitten kutistunut nollaan, joten ilman meitä heidän sanansa ja ajatuksensa valuisivat mielten mustien kuilujen reunoja pitkin ikuiseen kadotukseen.

Jääkuvia on myös ajankuvia, ainakin tunnelmassaan. 1990-luvun lama puristaa reunoista, vaikka tarinat sinänsä eivät muuta aikaa katsokaan kuin viimeiset kymmenet vuodet suuntiinsa. Tänäänkin kaikki tämä vanha on suurimmalta osin edelleen läsnä.

Taisto Reimaluodon taiteellisena johtajana korvannut Kati Outinen ja Runoviikko valkkasivat taas kerran kaupunkiin asiallista katsottavaa: jo loppukeväästä loppuunmyydyt Jääkuva-esitykset (2 kpl) puhuvat myös tuon puolesta. Jatkukoon tämä hyvä putki myös ensi vuonna.

Arvosana: 8/10

United 93 (USA / UK / FRA 2006, Paul Greengrass)

Loppu on historiaa. (*)

A real-time account of the events on United Flight 93, one of the planes hijacked on September 11th, 2001 that crashed near Shanksville, Pennsylvania when passengers foiled the terrorist plot. (IMDB)

Eräänä syyskuun aamuna vuonna 2001 terroristit kaappasivat neljä matkustajalentokonetta Yhdysvaltojen itärannikkolla. Kaksi niistä tuhosi New Yorkin World Trade Centerin, yksi vahingoitti Pentagonia ja yksi syöksyi Pennsylvanialaisille pelloille saavuttamatta ikinä kohdettaan, jonka epäiltiin olleen Washingtonin Capitol-rakennus. United 93 oli viimeiseksi mainitun lennon tunnus ja tämä samanniminen elokuva kertoo sen viimeisestä lennosta.

"Aivan saatanan liian aikaisin" puuskahti Nitraatti vuosimallia 2006 kuultuaan elokuvasta, eikä tuolloin ollut ajatuksensa kanssa yksin. Tuntui jotenkin irstaalta, että joku tekee kaupallisen viihde-elokuvan niin läheisestä, kansakunnan suht vasta traumatisoineesta tapahtumasta. Irvokkaalle kirsikalle tässä kakussa tuntui tietysti se, että United oli isotissinen hitti. Vaatimattomalla 15 miljoonan dollarin budjetilla saavutettiin 75 miljoonan dollarin lipputulot.

(Peter Hermann, Masato Kamo)

Kun lisäksi elokuvan aivan liian raflaava trailerikin lupasi perinteisen oloista teosta, niin Nitraatti mentaalisijoitti Unitedin julkaisuaikoinaan "katsotaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tuskinpa katsotaan" -kasan alimmaisten joukkoon.

Nyt - lähes 20 vuotta tosielämän tapahtumista ja lähes puolitoista vuosikymmentä elokuvan valmistumisesta - tuntui olevan oikea aika tutustua tähän aikoinaan yhdelle 25 kiistanalaisimman elokuvan listallekin päätyneeseen teokseen, osana loppuaan lähestyvää Nitraatin vielä näkemättömien leffojen listaa.

Sen häntäpäässä karvaisia käsiään on nostellut usea muukin syystä tai toisesta aiemmin Nitraatin ohittama ja panttaama teos (Der ewige Jude, Cannibal Holocaust, Men Behind the Sun - ja vaikkapa Titanic tai Love Story!). Perspektiiviä ja etäisyyttä elokuvan kuvaamiin tapahtumiinkin on jo kertynyt riittävästi. Tästä syystähän rikoksen ja oikeudenkäynnin välissäkin on aikaa: tunteet ehtivät tasaantua ja itse asian kimppuun päästään selväpäisinä (tai ainakin selväpäisempinä).

(Christian Clemenson, Peter Hermann, Cheyenne Jackson)

Vaikka voisi toisin luulla, United 93 -elokuvaa ei voi syyttää eksploitatiiviseksi. Se ei juurikaan manipuloi katsojia, vaan esittää tuon syyskuun aamun tapahtumat reaaliajassa, melkeinpä dokumentaarisesti.

Realismia on haettu tosissaan: näyttelijät ovat nimettömiä, yleensä sivurooleja vääntäviä ei-tähtiä, tai oikeita tosielämässä tapahtumat kokeneita amatöörejä: sotilashenkilökuntaa ja lennonjohtoa, mukaan lukien keskeinen Ben Slineyn osa, jota hän itse esittää. Jopa lentoemäntien näyttelijöissä on oikeasti lentoemäntinä toimineita, ja molemmat pilotit ovat oikeita liikennelentokonepilotteja - kapteenin näyttelijä on itse asiassa Unitedin pilotteja. Täten mitkään tomcruiseilut eivät taatusti tule tarinan kertomisen tielle. 

Ohjaaja Paul Greengrassin myös kirjoittama kässäri sisältää paljon uhrien omaisilta kyseltyjä taustatietoja lennon matkustajista: lempimusiikki, lukemiset, mitä heillä on ollut päällään jne, jotta matkustajien esittäminen olisi mahdollisimman todenmukaista. Myös matkustajien soittamat lukuisat puhelut kaappauksen aikana ovat olleet osa leffan taustamateriaalia.

Nämä kaikki ovat hyvin toimivia ratkaisuja, joista useita olisi ollut sitä vaikeampi - tai jopa mahdoton - toteuttaa, mitä kauemmin leffan teon aloituksen kanssa olisi viivytelty.

Ohjaaja Paul Greengrass, kohtalaisen rohkea mies.

Elokuva välttää elintärkeästi kaiken tulevan kuvaamisen ja elokuvan tapahtumien niihin kontekstoimisen, sekä unohtaa turhan herooisen paatoksen tai terojen demonisoinnin. Kaikki syyskuun 11. aamun tapahtumat vain vyöryvät, eikä yhdelläkään elokuvan hahmolla tunnu olevan tietoa, miten ne päättyvät. Ahdistuksen ja lohduttomuuden tapahtumien seuraamiseen luo ennen kaikkea katsoja itse, joka jumalaisen jälkiviisauden omaavana tietää, miten tarina päättyy... ja jatkuu.

John Powellin painostava synkkä musiikki tulee mainita erikseen. Se kuitenkin sulautuu leffan tekstuuriin niin hyvin, että sitä ei katsoessa pane erikseen merkille kuin hetkittäin, mutta se omalta osaltaan maalaa tärkeästi toivottoman rankkaa tilannetta.

Miinuksia Unitedille Nitraatti antaa levottomasta visuaalisesta toteutustavasta: heilukamera ja konekiväärileikkaus raksitaan isoissa ruuduissa. Toisaalta ne ovat ohjaaja Greengrassin tavaramerkkejä (ja ikävästi lukuisten muiden tämän vuosituhannen ohjaajien apinoimia), eivätkä sinänsä tule tälläkään kertaa yllätyksinä. Kovin kuluneita ne realismin tavoittelussa kuitenkin jo ovat.  

World Trade Center (1973-2001)

United 93 raapii myös todella raa'asti toden ja fiktion välistä rajapintaa. Mikään ei yleensä aja Nitraattia dokumentin ääreltä pois nopeammin kuin se, jos siinä on uudelleennäyteltyjä, fiktiivisiä kohtauksia dokumentin kuvaamista, tapahtuneista asioista. Tässä saman tapahtuminen käänteisenä ei kuitenkaan aiheuttanut Nitraatissa inhoreaktiota, niin paneutunutta ja taitavaa Unitedin kerronta on.

Ehkäpä Unitedin painostavan katselurupeaman jälkeisen paras anti Nitraatille tuli pohtiessa sitä, että mistä, miten ja milloin on soveliasta tehdä elokuvia - ja sitä kautta kai siis taidetta yleisemminkin? Vastaus kahvia siemailleelle ja ikkunasta ulos tuijotelleelle Nitraatille tuli lopulta kovin vaivattomasti.

Elokuvia saa tehdä ihan mistä tahansa, ihan miten tahansa ja ihan milloin tahansa. Mitään kun ei ole kenenkään pakko katsoa ennen kuin siltä tuntuu, eikä must seetä ole ikinä ollut olemassakaan. Ja jos joku muuta väittää, niin puhuu kyllä paskaa.

Are you ready? Okay. Let's roll. (Todd Beamer, 1968-2001)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Esimerkillisen onnistunut leffajulkka, muuten!

Free Solo (USA 2018, Jimmy Chin & Elizabeth Chai Vasarhelyi)

Yli harmaan kiven.

Alex Honnold attempts to become the first person to ever free solo climb El Capitan. (IMDB)

Alex Honnoldin harrastus ja elämäntapa on ylivoimaisen suurelle osalle ihmiskuntaa käsitystä pakenevan vieras: hän kun kiipeilee satojen metrien korkuisia kallioseinämiä yksikseen ja ilman köyttä.

Tietyn korkeuden jälkeen epäonnistuminen ymmärrettävästi tarkoittaa, ettei uutta yritystä enää ikinä tule. Vuorikiipeilykin on tasaisesti ihmishenkiä vaativa urheilumuoto, joten voitte kuvitella miten paljon vaarallisempaa samantyylinen touhu on ilman köysiä.

Target locked.

Free Solo on dokumentti Honnoldin huimapäisestä yrityksestä tehdä ensimmäisenä ihmisenä maailmassa vapaa soolokiipeäminen Kalifornian Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan El Capitanin kivimuodostelman Freerider -reittiä pitkin.

Tämä tarkoittaa tuntikausia kestävää, yli kilometrin pituista matkaa lähes kilometrin korkeudelle. Yksikin lipsahdus voi tarkoittaa kuolemaa - monissa kohdissa aivan varmaa kuolemaa.

Kiipeilijä- ja elokuvantekijäpariskunta Chin / Vasarhelyi on tehnyt aiheesta mainion dokumentin. He ovat erikoistuneet kiipeilydokumenttien tekemiseen, joten luvassa on teknisesti ja visuaalisesti upeaa sekä ainutlaatuista kiipeilykuvastoa.

Tämä voi olla elämäsi viimeinen hiustenleikkuu. (Alex Honnold, Sanni McCandless)

Dokumentti seuraa noin vuoden ajan Alexin valmistautumista, hänen seurusteluaan epäinhimillisen ymmärtäväisen Sanni McCandlessin kanssa sekä Alexin kiipeilijäystäviä ja elokuvan filmiryhmää. Alexin aivokuviakin tutkaillaan. Lääkäri arvelee, että Alex tarvitsee normaalia raisumpia kokemuksia, jotta ne tuntuisivat jossain. No daa!, huudahtaa katsoja.

Tunteitaan varsin visusti varjelevan Honnoldin lähes epätodellisen välinpitämättömän tuntuinen suhtautuminen kiipeilyn riskien mahdolliseen lopputulemaan ja taas toisaalta yhtä epätodellisen tuntuinen paneutuminen pienimpiinkin kiipeilyn yksityiskohtiin (esim. kiipeilypäiväkirja, johon kilometrin nousun jalkojen ja käsien asentoja kivi kiveltä merkitään pikkutarkasti ylös) tekevät Honnoldista mielenkiintoisen ja ristiriitaisen - joskaan ei välttämättä täysin ymmärrettävän - seurattavan.

Action! (Elizabeth Chai Vasarhelyi, Jimmy Chin)

Kirsikkana kakussa on tietysti dokkarin lopun kiipeämisyritys. Nitraatti oli toki katsonut kevättalven Oscarit (FS nappasi parhaan dokumentin Oscarin) ja lisäsikin klipeistä silloin vakuuttuneena Free Solon katselulistaansa. Korkean paikan kammoa poteva Nitraatti huomasi kuitenkin tehokkaasti unohtaneensa dokkarin katselun alkaessa, että miten tuo yritys oli päättynyt.

Siitä(kin) johtuen viimeiset parikymmentä minuuttia dokumenttia olivat Nitraatille lähes kestämätöntä katsottavaa. Nitraatti suosittelee samaa tietämättömyyden tilaa jokaiselle, jolle se on ennen play-napin painamista suinkin mahdollinen. Korkean paikan kammoa puolestaan ei suositella: elokuvateatterissa nähtynä teatterin ulko-oven kohdalla olisi voinut kiipeily-yrityksen alkaessa silloin olla Nitraatin muotoinen reikä.

Taistelua riittää ruudun tälläkin puolella, kun mieli yrittää näkemästään nyrjähtää.

Pientä napinaa Nitraatti antaa dokumentille ainoastaan siitä, että itse nousua olisi mieluusti seurannut paljon isommankin siivun dokkarin kestosta. Toisaalta kiipeämisen kuvauksessa ilmenneet pakotetut tekniset muutokset (jotka nähdään) ovat ehkä omalta osaltaan olleet vääntämässä ohjaajien kättä kiipeämiseen dokkarissa käytettävän ajan suhteen. 

New York Timesin kriitikko Jeanette Catsoulis muuten lohkaisi aika mainion: Free Solo on varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua, jos lasta ei pienenä halata. Silti, samalla Free Solo on yksi ihmistahdon ja -kyvyn hienoja ylistyslauluja. Vuosikymmenen dokkareita.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Sicario: Day of the Soldado (USA / MEX 2018, Stefano Sollima)

Nitraatti valkkaa ohjaajan kotimaan kielisen leffajulkan kasan komeimmaksi.

The drug war on the U.S.-Mexico border has escalated as the cartels have begun trafficking terrorists across the US border. To fight the war, federal agent Matt Graver re-teams with the mercurial Alejandro. (IMDB)

Kun Yhdysvaltain turvallisuusviranomaiset alkavat vahvasti epäillä, että supermarketteja ja muita ihmisten kivoja, pehmeiden kohteiden kokoontumispaikkoja huuliaan lipoen tarkkailevia halibabalee-miehiä pommivöissä tihkuu omenapiirakan maahan seulana vuotavan Meksikon rajan yli, on ekasta elokuvasta tutun hämärän CIA-mies Matt Graverin (Josh Brolin), yhdessä apuriensa ja eritoten vielä hämärämmässä viihtyvän tuttavansa Alejandron (Benicio Del Toro) aika vetää käsiinsä likaisimmat työrukkasensa.  

Matt Graver was marked safe in Mexico. Vastapuolesta ei voi sanoa samaa.

Tällä kertaa war on terror -nimikkeen alle hilatut meksikon huumekartellit - jotka myös kontrolloivat rajabisnestä - aiotaan pistää sotimaan toisiaan vastaan hullun idean turvin. Kaappaamalla yhden pääpomon lapsen ja indikoimalla että syypää oli joku toinen kartelli, aiotaan nämä ajaa keskinäiseen sotaan, jota Setä Samuli katselisi tyytyväisenä sivusta. Kunhan vain jotain ei menisi pieleen ja nykyisen POTUS:in pissi rutiininomaisesti sukkaan.

Hyvän leffan saisi aikaiseksi varmaan tuon suunnitelman onnistumisestakin. Taylor Sheridanin kynästä sen sijaan saadaan nähtäväksi varsin tyydyttävä versio, jossa hommat menevät selvästi enemmän päin prinkkalaa.

Soldado on suht itsenäinen jatko-osa vauhdilla Nitraatin yhdeksi vuosikymmenen suosikkeja nousseelle tiukalle rikosleffa Sicariolle (2015). Soldado ei vaadi Sicarion näkemistä, mutta Nitraatti ei kyllä keksi ainoatakaan syytä, miksi myös tuota ensimmäistä näistä kahdesta elokuvasta ei kannattaisi katsoa.

Jep. Niitä pätkiä, joissa katsellaan paljon ruutuja. Teknotrillerien ystävien ilon ja onnen päivä!

Soldadossa paluun tekevät näyttelijöiden miespuolinen ydinryhmä ja tärkein kaikista, eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan. Miehellä on jo niin paljon hyvää rikos- / neowestern -kamaa vyönsä alla (myös ohjaajana: Nitraatin jo kehuma Wind River (2017)), että kun Nitraatti kuuli Soldadosta, jäi se alunperin leffoissa väliin vain siksi, ettei Nitraatti tajunnut Sheridanin olevan mukana tässäkin, vaan luuli tätä joksikin halvaksi rahastukseksi alkuperäisen siivellä.

Tällä kertaa Sheridanin kynästä on virrannut ehkä suurimuotoisin hänen tähänastisista tarinoistaan. Ekan elokuvan nimi Sicario (palkkamurhaaja) on nyt vaihtunut Soldadoksi (sotilas). Kovin sopivaa, koska high techin ja sotilasraudan vuoraama Soldado onkin hetkittäin lähempänä sotaelokuvaa kuin Sheridanin normaalisti (verrattain) paljon intiimimpejä moderneja länkkäreitä.

Meksikon Day of the Dead-maasta tervehtivä, pimeän asunnon puolivalossa yhden silmän kylmällä galaktisella liekillä palava Alejandro on Nitraatin mielestä edelleen aika hyvä Kuoleman hahmon ruumiillistuma. (Benicio Del Toro)

Kameran takana vaihtuvuus on ollut Soldadossa suurinta. Ensimmäisen ansiokas ohjaus (Dennis Villeneuve), upea kuvaus (Roger Deakins) ja muikean painava elektroninen musa (Jóhann Jóhannsson, rip) on vaihtunut läpsystä täysin kunnialliseen kakkosketjuun. Ohjaaja Stefano Sollima, kuvaaja Dariusz Wolski ja säveltäjä Hildur Guðnadóttir jäljittelevät teknisellä puolella kiitettävästi ykkösen tunnelmia.

Paras A-ryhmä on kuitenkin edelleen paikalla kellokorttejaan leimaamassa. Josh Brolinin ja Benicio Del Toron keskinäinen kemia toimii edelleen, eivätkä heidän maailman ikävän menon hyväksyvät hahmonsa käytössä kulu, koska kolmas tärkeä linkki eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan ei selvästikään kaksikkoon ole vielä väsynyt. 

Isabelan munien ehjyydestä ei anneta taetta kartellimunakasta tehtäessä. (Isabela Moner)

Nitraattia eniten puhtaalla pärstäkerroin-tasolla harmittavasti ykkösen FBI-agentti Kate Macerille (Emily Blunt) ei kakkosesta enää palaa lohjennut, tosin ei tarinassa oikein olisi Macerille enää rakoa ollutkaan. Soldadon naispääosan tekee nuori, pieni ja pippurinen Isabela Moner kartellipomon pelinappulatyttärenä Isabel Reyesinä.

Soldado on hyvä, mutta ei pärjää Sicariolle. Muutama juonenkäänne vaatii vähän normaalia hanakampaa epäuskon parkkeerausta, eikä alun tylyä nihilismikorttikättä uskalleta katsoa loppuun. Tuota jälkimmäistä aspektia Nitraatti ei tosin sinänsä ihmettele: yksi Nitraattia miellyttävä piirre Taylor Sheridanissa kun on hänen vakaa tahtonsa jättää aina vähän toivollekin sijaa. Tällä kertaa tuo eetos on vain loppua kohti esillä ehkä liiankin paljaana rankana.

Let's play cops & soldiers. (Josh Brolin)

Vaan, kun tähän hyväänkin tarvitaan niin paljon onnistumista että se jää murskaavalla enemmistöllä elokuvista ikuisesti tekemättä, on tällainen ammattimaisesti toteutettu ja ajan hermolla hyvin sykkivä pitkästymisen tappaja aina tervetullut lisä leffakatraaseen. Luvassa on muuten Nitraatin kuuleman mukaan ennen pitkää trilogian päättävä kolmas elokuva. Tere tulemast!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri