 |
| Totaaliteatteria (Ria Kataja, Mikko Nousiainen). |
Onko oikein hankkia lapsi tällaiseen maailmaan?
Näytelmä on pieni, mutta sen kysymykset isoja. (synopsis: Kansallisteatteri)
Olen joskus leikitellyt ajatuksella että mitä jos sähkö häviäisi maailmasta? Ei enää elokuvia, mutta teatteri jäisi. No mutta nykyäänhän on tietysti paljon sähköisiä elementtejä teatterissakin: ääni- ja valosuunnittelu, taustaprojisiot jne. Niin, olen siis miettinyt että mille teatteri näyttäisi ilman tätä sektiota. Ja tänään sain siihen vastauksen.
Duncan MacMillanin kirjoittama 'Keuhkot' on hyvin riisuttu ja asettaa ankaria sääntöjä ohjaajille / näyttelijöille - tosin voin kuvitella varsinkin näyttelijöiden pitävän tästä kuin hullu puurosta - 1) näytelmä tulee esittää tyhjällä näyttämöllä 2) ei lavastusta, huonekaluja, tarpeistoa tai mimiikkaa. 3) Ei pukuvaihtoja. 4) Valoa ja ääntä ei käytetä kuvaamaan ajan tai paikan muutosta. Vähän samaa ehdottomuutta kuin Trierin & co aikoinaan leffpuolella lanseeramassa Dogma-liikkeessä, siis.
Tarina itsessään on varsin nopeasti kuvailtu: pariskunta miettii tehdäkö lasta vai ei. Se jutun pihvi on heidän monisanainen ja -vaiheinen eipäs/juupas -tanssinsa asian ympärillä.
Eli siis: lavalla on vain kaksi ihmistä (nimettömiä), mies ja nainen. Heidän lisäkseen mukana on tietysti se teksti ja ohjaajan jo aikaisemmin suorittama henkilöohjaus. Ja siellä oli kyllä kokonainen maailma. Kataja veti draamakomediaosuutensa niin saatanan tappiin että en jäänyt kaipaamaan mitään. Nousiaisen vaikea 'straight face' -rooli naisystävänsä virittämiin ansalankoihin jatkuvasti kompastelevana miehenä oli omalla tavallaan aivan yhtä herkullinen, eikä tällainen tarina voi toimia jos molemmat näyttelijät eivät ole samalla aaltopituudella toistensa ja tekstin ytimen kanssa - pelkoa tästä ei tarvinnut potea silmänräpäystäkään.
Keuhkojen teksti on myös aivan hirvittävän hyvä. Älykästä ja nokkelaa, silmäkulmaa vähän kostuttavaa ja hörönauruja tarjoilevaa (mustan) komedian maailmanlopun meininkiä. Heittämällä parasta dialogia mitä olen kuullut tänä vuonna. Ohjaaja Jokela on myös tehnyt teoksen herkullisen suomennoksen, josta iso sulka hattuun.
Meitä Kajaanilaisia on tänä syksynä hellitty aivan mielettömän hyvillä vierailulla: ensin Fragile ja sitten Keuhkot. Numerot tässä vain loppuvat kesken. Tämän esityksen jälkeen jää leijumaan. Tiivistettyä Teatteria, isolla T:llä.
Arvosana: 10/10
PS: Huomenna lauantaina viimeinen mahdollisuus nähdä tämä Kajaanissa. Tehkää itsellenne vuoden hyvä teko / antakaa itsellenne unohtumaton joululahja ja menkää - jos lippuja on vielä jäljellä.
Kansallisteatterin pressitiedote
Traileri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti