Leffavuosi 2018: 1+3+5

Aika jees leffavuodelle 2018!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin totutusti taas vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. Siksi Nitraatti listaakin joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2018

And the winner is...

2018 huonoin: Operation Finale

Draamatrilleri natsirikollinen Adolf Eichmannin kiinniotosta ja tuomiolle Israeliin toimittamisesta ei hyvästä castista (Oscar Isaac, Ben Kingsley, Mélanie Laurent) huolimatta saa oikein missään välissä tuulta purjeisiinsa. Flegmaattinen kuin kaulakiikkuun päässyt Eichmann. 4/10.

2018 #3: Juice

Leskisen elämäkertaraina oli vuoden positiivisimpia yllätyksiä. B-puoli vähän sakkaa, mutta silti. Näyttelijät ja teksti, lavastus ja puvustus A-luokkaa. Kelpasi. 8/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #2: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald / Ihmeotukset: Grindelwaldin Rikokset

Eddie Redmaynen tähdittämä uusi viiden Potterversen leffasarja heitti ihan yhtä hyvää kakkosessaan kuin ekassakin, joten paikka vuoden top kolmessa selviö. Ykkösen listasijoitus tosin oli vuonna 2016 aavistuksen parempi. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2018 #1: First Man / Ensimmäisenä Kuussa

Ihmisen eka steppaus maata kiertävällä juustolla ja Yhdysvaltojen avaruusohjelma nivoutuvat yhteen Neil Armstrongin perheen tarinan kanssa. Nitraatille kombo toimi erinomaisesti, eikä taiten toteutettu First Man voi vuoden leffan titteliltä tässä vaiheessa oikein mitenkään välttyä. 9/10. Lue koko arvostelu tästä.

2008

Pakko painia pitkää päivää.

2008 #5: The Wrestler

Voi kyllä sanoa, että Nitraatti ei millään muotoa ole amerikkalaisen showpainin - tuon näyttelemisen ja urheilun välimaastossa huohottavan oudokkeen - fani. Siitä saadaan kuitenkin ohjaaja Darren Aronofskyn käsissä aikaiseksi varsin väkevää draamaa, jossa erinomainen Marisa Tomei ja hyvä Evan Rachel Wood komppaavat, kun itsekin kyseisen lajin veroinen oudoke Mickey Rourke tekee vanhana ja kuluneena painijana elämänsä roolityön. 8/10

IMDB
Traileri

Mein Führer... I can read!

2008 #4: The Reader / Lukija

1950-luvun lopun Saksassa nuori miehenalku rakastuu vanhempaan naiseen, jota myöhemmin aletaan syyttää sotarikoksista. Heidän tarinaansa tulevaisuudesta käsin kertoo tuon nuoren miehen henkisesti kovin lommoinen aikuisversio. Bernhard Schlinkin kirja, johon elokuva perustuu, aiheutti pienen myrskyn julkaisuaikanaan 1995 kotimaassaan saksassa. Elokuvana erinomaista draamaa ja todella uskollinen alkuperäisteokselleen. Näyttelytyö kautta linjan hyvää, mutta Winslet nappasi oikeutetusti Oscarin uransa parhaalla roolityöllä. 8/10.

IMDB
Traileri

Perheyksikkö toimii kuin rasvattu. Eikun...

2008 #3: Katastrofin Aineksia / Recipes for Disaster

Armoitetun suomalais-englantilaisen dokumenttiohjaaja John Websterin vaimolla on maailman pisin pinna. Tämä tulee todistettua riemukkassa dokumentissa, jossa Webster päättää, että perhe rupeaa vuodeksi öljydieetille. Ilmastonmuutosta oivaltavasti käsittelevä dokkari on miehen parhaita. 10/10.

IMDB
Traileri

Saksa näkee punaista.

2008 #2: Der Baader Meinhof Komplex 

Saksalaisen tuottajamoguli Bernd Eichingerin (1949-2011) (Perikato, Ruusun Nimi) toinen leffalahja saksalaisille oman lähihistoriansa käsittelyä varten on Uli Edelin ohjaama 1960-1970 -lukujen kotimaista terrorismia käsittelevä eepos, joka toimii myös erinomaisena trillerinä ja rikosdraamana. Parasta A-laatua. 10/10.

IMDB
Traileri

Nordic rouge.

2008 #1: Låt den Rätte Komma In / Ystävät Hämärän Jälkeen

1980-luvun ruotsalaislähiössä yksinäinen poika saa ystävän, jollaista ei ole kellään muulla. Tomas Alfredsonin häkellyttävän hyvä kauhuelokuva ei ole pelkästään yksi alkuperäisteokselle uskollisimpia kirjakäännöksiä elokuvamuotoon ikinä (John Ajvide Lindqvist on Ruotsin Stephen King, suosittelen), vaan se on myös kauhuleffojen valioita ja yksi kaikkien aikojen parhaita vampyyrileffoja. 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2019!

Juice (Suomi 2018, Teppo Airaksinen)

Rakkauden puoliammattilainen.

Juice Leskinen oli laulaja, lauluntekijä, runoilija, sanoittaja, kansantaiteilija – suomenkielisen rock-lyriikan isähahmo. Juicen elämää leimasi kuitenkin hänen rakkauselämänsä. Kaikki muu; viina, sanoitukset ja maine tulivat sen sivutuotteena. (Leffatykki.com)

Aika monen taiteilijakuvauksen nähneenä veteraanina Nitraatti (ja epäilemättä suurin osa lukijoistakin) tietää kaavan: taiteilijan kompasteleva alku, nousu ja kiito. Ja sitten se päräyttävä pakkolasku, jossa kone tulee nippa nappa yhdellä moottorilla ja puhjenneilla renkailla ilman kapteenia onnistuneesti alas, tai grandempana finalena hajoaa pillunpäreiksi kiitoradan täyttävänä tulipallona.

Jyrääkö siis tälläkin kertaa Heinolassa, ja soiko Pieksämäen asemalla blues? Kyllä. Nitraatin tietotoimisto ilmoittaa että tutuilla vesillä ollaan. Taas kerran. On kuitenkin yllätys, miten katsottava elokuva Juice on - ihan kaikkien merkkien mukaan tämän ei pitänyt olla odotettavissa.

Paperitähdet J ❤ M. (Iida-Maria Heinonen, Riku Nieminen)

Tällä kertaa näyttelytyö saa parhaat pisteet. Aloitetaan huipulta: Riku Niemisellä ei olisi uskonut olevan heittää peliin mitään näin hyvää. Kiva olla väärässä. Juice ei ehkä ole ihan näköinen ja kuuloinen, mutta tärkein eli tuntu on vahvana läsnä. Häpeän puna kasvoillaan (jotenkin erityisen miellyttävänä mieleen jäänyt yksityiskohta, muuten) soperteleva epävarma artisti, vittumaisuuksia sutkautteleva laskuhumalainen ja itseensä käpertynyt juoppo onnistuvat kaikki ihan yhtä hyvin. Kajaani fuckin' represent!

Toinen iso rooli on Nitraatille uudella tuttavuudella Iida-Maria Heinosella Juicen tyttöystävänä ja vaimona Marjana, joka on komposiitti useista Juicen elämän naisista. Raikas ja varman oloinen työ. Tästä naisesta kuullaan varmasti vielä lisää.

Sivuosien kunkkuna häärii aina luotettava ja karismaattinen Pekka Strang, joka vetää tietysti tälläkin kertaa homman pieteetillä himaan. Hänen semimulkero Harri Rinteensä asettelee kapulaa Juicen elämän rattaisiin, minkä muilta tekemisiltään ehtii. Antti Heikkinen Mikko Alatalona vetää varsin luontevan tuntuisesti, mutta kuva-ajan jäädessä vaatimattomaksi enempää hänestä on vaikea sanoa. Pidetään tulevaisuudessa Heikkistäkin silmällä.

Keskeytyneen yhdynnän pimpparauta. (v-o: Pekka Strang / Harri Rinne, Antti Heikkinen / Mikko Alatalo, Riku Nieminen / Juice Leskinen)

Elokuvan toinen onnistunut piirre on dialogi: jokainen näyttelijöistä pääsee heittämään herkullista matskua. Tekstin takana onkin Nitraatin kovasti lovettaman Korsoteoria-lyhärin ja Päin Seinää -pitkän  kirjoittanut ja ohjannut Antti Heikki Pesonen, joka kirjoittaa Antti Heikkisen Juice-elämäkertaan Risainen Elämä perustuen. Ja tuo Antti Heikkinen ei ole sama kuin elokuvan Mikko Alatalon näyttelijä Antti Heikkinen. Kaikki yhtä aikaa Yoda-äänellä: most confusing this is!

Ohjaaja Teppo Airaksinen aloittaa stoorin hyvin: Juicen nousu on kerrottu räväkän energisesti ja makealla huumorilla, kun eka keikka ja levytys, pikkupaikkakunnat, Suosikki-lehti ja vaikkapa monen tutun Juice-biisin taustatarinat (vessassa syntyvä Marilyn kohokohtana) heitellään kankaalle.

Myös elokuvassa näytettävät live-vedot on valittu hyvin ja ohjattu mainiolla meiningillä. Juicen ajankuva on kerrassaan uskottava läpi leffan: niin väripaletti, lavastus kuin vaatetuskin tavoittavat aikojensa henkeä enemmän kuin tarpeeksi elokuvan vaatimuksia varten.

Epäilemättä uskottavuuden tuntuun oman osansa on tuonut myös filmille kuvaaminen, joka on nykyaikana melkein yhtä sukupuuttoon kuollutta kuin neandertaaliit. Oiva ratkaisu. Puolivälissä elokuvaa Nitraatti miettikin, että on ihme jos Juice ei Queen-leffan vanavedessä tule raksuttelemaan tiuhaan tahtiin tämän maan lippuluukkuja.

Anna Miehen Murjottaa.

Vaan sitten. Elokuvan toinen puolikas tuntuu pelkälle mollille, dokaamiselle ja pikkuvittuilulle. Laskuhumalaisen oloinen kakkososio junnaa paikallaan samaa kelanauhaa ympäri ja ympäri. Kun Juicen petetyt lupaukset läheisilleen ja viinan veto toistuvat jo ties kuinka monetta kertaa, alkoi Nitraatin mielenkiinto kyllä hiipua. Maaliin vähemmällä Les Miserablesilla olisi tehnyt leffalle hyvää. Ainakin kolmasosa elokuvan B-puolesta olisi saanut jäädä leikkaamon lattialle, asia kun olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Mainitaan nyt kuitenkin senkin sisältävän onnistuneita hetkiä, muuten leffan arvosana ei oikein selittyisi. Kohtaus vanhempien tappelusta pienen skidin näkövinkkelistä oli Nitraatin mielestä toteutettu mainiosti: kirkkaassa huoneessa omiaan piirtelevä piltti samaan aikaan kun oven takaa vyöryy vaimennettua huutokiroilua toimi oikein hyvin. Myöskin kohtaus, jossa Juice tapailee Rakkauden Haudalla eka kertaa livenä ei kyllä oikeassa seurassa nähtynä voi jättää kylmäksi.

Juice Leskinen on jäänyt Nitraatille vähän etäiseksi. Miehen nokkeluudelle ja (pikku)tuhmuuksille tuli naureskeltua samoihin teiniaikoihin kun Spede Showlle, mutta kummankaan pariin ei ole tehnyt myöhemmin mieli palata. Elokuvan ansioksi Nitraatti laskeekin myös sen, että kiinnostus sahata miehen ura läpi Spotifyn avulla saatiin tänään sytytettyä.

Spede Show saa tosin odottaa vuoroaan.

Arvosana: 8/10

Elonet
IMDB
Traileri

Vuoden paras tähän mennessä: First Man (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: Operation Finale (4/10)

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Kuutamosonaatti (Suomi 1988, Olli Soinio)

Valoa ikkunassa.

Liiasta julkisuudesta ja muotibisneksen pyörteistä ahdistunut huippumalli Anni Stark (Tiina Björkman) päättää matkustaa Lapin syrjäiselle hiihtomajalle etsimään mielenrauhaa. Annin kaipaama hermoloma jää vain haaveeksi, kun lähistöllä asusteleva omalaatuinen Kyyrölän perhe alkaa määrätietoisesti ahdistella häntä. (Wikipedia)

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on jo tullut nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu tulee tässä. Näin itsenäisyyspäivänämme Nitraatti päättää aloittaa uuden perinteen ja kirjoittelee tulevaisuudessakin muutaman rivin yhdestä suomileffasta aina 6.12. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Nitraatti ajatteli ensin aloittaa Nousukaudella, mutta Kuutamosonaatin ohjaajan Olli Soinion surullinen poismeno muutti suunnitelmia. Kevyet mullat, herra Soinio.

"Tänä iltana Jeesus itkee puolestasi!" (Tiina Björkman, Soli Labbart)

Vaan itse asiaan. Kuutamosonaatti (1988) on genrensä puolesta todella harvinainen suomiteos. Se on kauhuelokuva, siis leffalajia joka suomalaisessa elokuvassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta seilaa täysin marginaalissa. Tämän lisäksi Kuutamosonaatti on myös todella onnistunut ja erittäin hyvätasoinen.

Syitä on helppo listata: Kuutamosonaatti on äärimmäisen perinnetietoinen tuotos, jossa Teksasin Moottorisahamurhaaja ja Night of the Living Dead lyövät kättä pullon, pillun ja jos nyt ei sen juhannusyön, niin samantyylisen joulukalenterimeiningin kanssa. Sopivaa vuoden kuluvaan ajankohtaankin nähden. Kyseessä on myös kauhareiden alagenren vakiokamaa, eli kaupunki vs. maaseutu -kamppailua, jossa syrjäkylän hirvittävät ihmisenmuotoiset ilomielellä rääkkäävät herkkää, sivistynyttä ja sileäkätistä city-inehmoa.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän. (Kim Gunell, Tiina Björkman)

Kuutamosonaatin tuotannolliset arvot ovat hyvät. Soinio on oivaltava ohjaaja joka teoksen myös käsikirjoittaneena osaa antaa katsojalle hyviä hengähdyshetkiä sivelemällä horror-tapahtumia ilkikurisella huumorilla ja muistettavalla dialogilla. Paul Jyrälän tarkka ja oivaltava äänityö on myös tärkeässä osassa tunnelman luojana. Kuvaaja Kari Sohlberg vangitsee uhkaavaa ja pimeää talvista maaseutua komeasti, eikä Antti Hytin musiikkikaan tee tapahtumille hallaa.

Näyttelijäpuolella wanha kaarti (mm. Ville-Veikko Salminen mallimanagerina, Mustan Pörssin Topi Toivo Tuomainen perkeleellisenä puodinpitäjänä ja Soli Labbart kajahtaneena matriarkkana) paaluttaa tapahtumien raja-aitoja, samalla kun Lapinlahden Lintu Mikko Kivinen haahuilee oman kylänsä Calibanina.

Tiina Björkmanin suoritus pääroolissa ei vaadi juuri muuta kuin kauneutta ja inhonsekaista kauhua maaseutua kohtaan. Tästä hän suoriutuu elokuvan vaatimuksiin vastaten. Veljen roolissa nähtävä Kim Gunell selviää samoista vaatimuksista samoin avuin. Kummankaan näyttelijäura ei 1980-luvun jälkeen jatkunut.

"Kaikki on tiijossa." (Kari Sorvali)

Leffan hihan näyttelijä-ässä on kuitenkin Kari Sorvalin luoma, mallin suurena ja väkivaltaisena fanina haahuileva peräkammarin poika Arvo Kyyrölä. Arvo on yksi suomileffan unohtumattomia mörköjä, jonka suusta singahtelevat kuolemattomat lauseet jaksavat hymyilyttää jokaisella katselukerralla.

Muutamaa vuotta myöhemmin tehty jatko-osa Kadunlakaisijat ei - muutamasta hyvästä ideastaan huolimatta (mm. wanhan punakaartin ukkelit vihdotaan saunassa pystyyn zombie-armeijaksi!) - päässyt sen enempää taiteellisesti kuin suosionsakaan osalta Kuutamosonaatin tasolle.

Vaan itse alkuperäinen, suomileffan hyisiin vesiin pulahtava Kuutamosonaatti kestää aikaa ja katselua vaivattomasti. Onnistuneet suomikauharit mahtuvat hyttysen selkäreppuun. Siellä kevyessä on Kuutamosonaatinkin paikka. Silvuu plee.

Arvosana: 9/10

Elonet
IMDB
Mitäpä rakas?! (ei löydy traileria netistä, mutta tässäpä kohtaus, josta olennainen välittyy!)

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald / Ihmeotukset: Grindelwaldin Rikokset (UK / USA 2018, David Yates)

Vanha jengi, uudet mausteet. Let's do the Potterverse!

The second installment of the "Fantastic Beasts" series set in J.K. Rowling's Wizarding World featuring the adventures of magizoologist Newt Scamander. (IMDB)

Potterversen - tai virallisemmin Velhomaailman eli Wizarding Worldin - kymmenes teos jatkaa kahden vuoden takaisesta Ihmeotuksista. Kyseessä on tyyliltään Imperiumin Vastaisukua vastaava entry, jossa heitetään ensimmäistä leffaa huimaavan paljon enemmän palloja ilmaan ja liikutellaan maailman palasia nille kuuluville paikoilleen.

Herra Grindelwald, otaksun? (Johnny Depp)

Tällä kertaa (alun huiman hienossa ja vaikuttavassa kohtauksessa) pakenemaan päässyt ja ihmisten - siis sen pienen osan, jota ei aio tapattaa heti kun nousee valtaan - orjuuttamisesta velhojen palvelukseen haaveileva Grindelwald (Johnny Depp) kohortteineen perustaa tukikohdan 1920-luvun lopun Pariisiin, jonne elokuvan pääjoukkokin hakeutuu, ja tapahtumat keskittyvät.

Pikanttina yksityiskohtana loppuratkaisut käydään kuululla Père-Lachaisen hautausmaalla ja sen alla. Itse elokuva tosin on toteutettu lähes kokonaan Warner Brothersin Lontoon läheisillä studioilla, jotka ovat olleet Potterversen elokuvamaailman koti jo kohta parikymmentä vuotta.

J.K. Rowling, Potterversen ylipappi.

Nitraattihan on siis kova Potterverse-fani, ja sanookin höpsis joissain arvosteluissa elokuvan tarinan koon painolastiksi kokeneille. Grindelwald kestää noin kaksi tuntia viisitoista minsaa, ja siihen olisi Nitraatin puolesta voitu hyvin lisätä vielä vaikka tunti. Sillä niin mukavasti aika kuluu, kun potteroimaan pääsee nykyään aina vain vähäksi aikaa kerrallaan, ja aina parin vuoden viiveellä. Lisäksi tulee muistaa miten valtavan maailman J.K. Rowling on jo ehtinyt luomaan. Kun sitä aletaan prequelmaisesti täydentämään, se ei voi tapahtua hetkessä eikä yksinkertaisesti.

Hogwartsssqueeeeaaalll!!

Satunnaiskatselijalle (onko heitä edes?) elokuva ei välttämättä ihan yhtä paljon tarjoa, mutta Potterversen ystäville luvassa on kaksi tuntia ja risat makeaa. Tuttuja taikoja, nimiä ja esineitä riittää, kun oudot otukset, porttiavaimet, acciot, suojataiat, tappoloitsut ja vaikkapa viisasten kiven isä pyörähtelevät tatamilla - iki-ihanaa Hogwartsia, Iseeviot-peiliä tai Minerva McGarmiwaa unohtamatta.

Kameran takana ollaan tutussa ja turvallisessa seurassa. Kuten edellisenkin (ja usean Potterin), myös tämän on ohjannut potterveteraani David Yates. Käsikirjoitus on nyt kuten edellisessäkin puhtaaksi tislattua sataprosenttista Rowlingia, kun tekstin takana on Lady Rowling itse. Paletin täydentävät ja paluun tekevät myös legendaarisen Colleen Atwoodin komea puvustus ja James Newton Howardin iso ja uhkaava sävellystyö.

Ihmeotusten mainio hahmokavalkadi (v-o): Albus Dumbledore (Jude Law), Valio Barebone (Ezra Miller), Nagini (Claudia Kim), Leta Lestrange (Zoë Kravitz), Theseus Scamander (Callum Turner), Tina Goldstein (Katherine Waterston), Lisko Scamander (Eddie Redmayne), Jacob Kowalski (Dan Fogler), Queenie Goldstein (Alison Sudol), Gellert Grindelwald (Johnny Depp)

Näyttelijäpuolella vanha jengi on pitkälti koossa taas - tai jos ei ihan koossa, niin ainakin paikalla. Kaikki vetävät ihan yhtä hyvin kuin ennenkin, bonuksena nyt jo niin heille kuin meillekin tuttuja hahmoja. Uusina lisinä mukaan saadaan mm. Claudia Kim kirosanos-olio Naginina(!), ja edellisen lopussa ensiesiintymisensä tehnyt Johnny Depp tuhmana alistajavelho Grindelwaldina.

Depphän on Nitraatin suosikki nykyajan (mies)näyttelijöistä ja pääseekin isona pahana G:nä kyllä julmailemaan sydämensä kyllyydestä. Mies näyttää nauttivan roolistaan, ja mikäpä sen mukavampaa katsojillekin, varsinkin kun Deppillä on ikäväksi vastapainoksi yksityiselämän puolella viime aikoina huolia riittänyt.

Herra Dumbledore, otaksun? (Jude Law)

Isoin kiitos Nitraatin täytyy tällä kertaa kuitenkin ehdottomasti varata Jude Law'lle. Hänen ilkikurinen mutta oikeamielinen Dumbledorensa on aivan mahdottoman hyvä ja Law sujahtaa rooliin kuin se olisi mittatilaustyönä hänelle tehty. Ajatus kenestä muusta tahansa (nuorempana) isona D:nä on tämän jälkeen mahdoton, eikä Nitraatti kyllä osaa näyttelijöille suurempaa kunnianosoitusta antaa.
 
Jos Nitraatti etsimällä jotain napistavaa Ihmeotus kakkosesta etsii - Nitraatin mielestä vähän liian lyhyen keston lisäksi - niin Law'n Dumbledorea olisi kernaasti nähnyt vielä vähän enemmänkin - mutta tulevissa elokuvissa tämäkin korjaantunee, kun Dumbledoren ja Grindelwaldin polut alkanevat taas lähentyä.

Illan suurin omgwtf-hetki: Kirosanos-olio nimeltä Nagini. Kyllä, *se* Nagini! (Claudia Kim)

Toinen mietityttänyt asia on Avada Kedavran aika suruton viljely: jos Pottereita muistellaan, niin ensimmäinen varsinainen ruumis tehtailtiin taikoen vasta neljännen (ja parhaan) elokuvan lopulla, ja se olikin varsin pysäyttävä ja shokeeraava hetki. Nyt ruumista tulee välillä sellaiseen tahtiin ja vähän fillerinä, että hirvittää - eikä välttämättä pelkästään tarkoitetuista syistä. Ja sama saattaa myös aiheuttaa ikävää tulevissa elokuvissa: sillä kun tapat yhden, niin eihän sen jälkeen tunnu miltään ellei seuraavaksi tapa vähintään kahta, jne. Rambot erikseen ja Potterverse erikseen, toivoo Nitraatti.

Illan parhaat uudet ihmeotukset, jos Naginia ei lasketa: kirjaston hyytävät matagot-vahdit.

Pikkuvikoja kuitenkin. Fantastic Beasts -sarja pitää kutinsa ja tasonsa hirmu hyvänä. Itse asiassa Nitraatin mielestä kakkonen on jopa ykköstä parempi. Kuten edellinenkin Ihmeotus, tullee tämäkin aika varmuudella olemaan Nitraatin valinta vuoden elokuvaksi, elleivät tulevat 1.5 kuukautta tuo jotain aivan ihmeitä mukanaan. Tosin First Man pistää Nitraatin mielessä vähän jo heti nyt tuossa asiassa kampoihin - saas nährä...

Satunnaiskatsojalle Nitraatti sanoo Ihmeotukset kakkosesta, että caveat emptor ja suosittelee aloittamaan Rowlingin Potter-kirjasarjan ja / tai elokuvien alusta, ja siirtymään Ihmeotuksiin sen jälkeen jos kiinnostusta on ruokittu. Muille Accio! ja teatterin elokuvalippu käteen kuin olisitte jo. Se porttiavain kannattaa nimittäin käyttää.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Vuoden paras tähän mennessä: First Man (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: Operation Finale (4/10)

Kymmenen kirjaa / Ten movies

Muistatteko: kirja vai VHS? Ah niin tyylitöntä kasaria! / Do you remember: is it a book or is it VHS? The uncool 80s!

(FI) Nitraatti sai somepuolella pari haastetta: nimeä kymmenen itsellesi merkityksellistä kirjaa ja nimeä kymmenen elokuvaa jotka ovat sinuun vaikuttaneet. Tarkoitus oli listata yksi per päivä somepuolella ilman selityksiä, mutta koska Nitraatti on aina ollut vähän huono värittämään rajojen sisällä ja koska Nitraatti spämmää somea joskus vähän liiankin kanssa ja koska Nitraatti haistoi blogientryn paikan, niin haasteet käydään läpi näin. Kirjahaaste tuli suomeksi ja elokuvahaaste englanniksi, joten noilla kielillä myös aiheet mennään. Järjestys on suunnilleen se, missä Nitraatti on näihin elämänsä aikana törmännyt, viimeisenä uusin tuttavuus.

(EN) Nitrate got a couple of challenges on the social media side of things: name ten books that are meaningful to you and name ten films that have influenced you. The original idea was to list one of each every day without explanations. Since Nitrate is not very good at coloring inside the lines and because Nitrate sometimes has a bad habit of spamming without stuff like this to add to it and because Nitrate sensed an opportunity for a blog entry, he chose this way to handle the challenges. The book challenge was received in finnish and the movie one in english, so those will be the languages used for each as well. The order is roughly the one in which Nitrate ran into these during his life, with the latest one mentioned last.

KYMMENEN MERKITYKSELLISTÄ KIRJAA

 1. Aino Wuolle: Suomi-Englanti-Suomi taskusanakirja (1980)

Tämä kirja Nitraatilta löytyy vieläkin. Joskus kasarin alussa hankittu pieni tietopaketti, joka oli aktiivikäytössä hyvinkin sen pari vuosikymmentä. Nitraatin lempparikieli.

2. Gary Gygax, Dave Arneson, Frank Mentzer: Dungeons & Dragons Starter Set (1983 revision)

Nitraatin elinikäisen ropeharrastuksen lähtölaukaus. Larry Elmoren kansitaide on mieleen syöpynyt -osastoa.

3. Peter von Bagh: Elämää Suuremmat Elokuvat (1989)

Suomalaisen elokuvakritiikin yksi suuria nimiä oli herra PvB (1943-2014). Ennen nettiaikaa näillä raukoilla rajoilla piti tyytyä lukemaan monista klassikoista, joiden näkemisestä saattoi vain haaveilla. Petteri pisti kuitenkin tekstillään (ja radio-ohjelmallaan) (mieli)kuvat liikkumaan.

4. Alan Moore, Dave Gibbons: Watchmen (1987)

Nitraatti on aina ollut myös sarjakuvien ystävä. Parasta kautta aikain lienee tarjonnut kasarin lopulla eteen sattunut graafinen novelli Watchmen. DC on muutenkin ollut aina Nitraatille Marvelia mieluisempi (RIP Stan Lee, muuten).

5. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (1979)

Adamsin scifihupailuun ei ole päässyt ikinä väsymään. Myös tarinan britti- ja suomikuunnelmaversiot ovat ihan yhtä tasokkaita.

6. J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta (1954-1955)

Nitraatti tavasi Sormuksen eka kertaa vasta täysi-ikäisenä ysärin alkupuolella. Sittemmin useamman kerran läpi plarattu kaiken itseään seuranneen länsimaisen fantasiakaman jonkin asteinen isä on maineensa arvoinen. Kersti Juvan ja Eila Pennasen käännös (1973-1975) on suomennosten eliittiä.

7. Bret Easton Ellis: American Psycho (1991)

Suunnilleen samoihin aikoihin Nitraatin silmämunien läpi eka kertaa kulkenut kasarin juppikauden kipein krapulatilitys. Tätä teosta ei voitane koskaan toteuttaa leffaksi ihan yksi yhteen, sillä niin vatsaa vääntävän roisisti Ellis merkkiteoksessaan veivaa. Jotenkin kuvaavaa, että julkisissa tätä lukiessa teki mieli peittää kannet kuin Jallu-lehdestä ikään. Mary Harronin leffa (2000) on silti ihan ok yritys tavoittaa teoksen raivoisa, kliininen henki.

8. Stephen King: Salem's Lot (1975)

King on Nitraatin lempikirjailija ja Salem's Lot (suom. Painajainen) on Nitraatin lemppari-King. Vai olisiko sittenkin Kolkuttajat? Tai Uinu, Uinu Lemmikkini? Tai Tukikohta? Tai...Tai... Salem's Lot on vampyyritarina jossa tutun kingmäisesti alun idyllinen pikkukaupunki on lopussa elävä helvetti. Nitraatin eka lukukerta tälle mainiolle kauharille viivähti 2000-luvun puolelle, ja oli yksi viimeisiä tuolloin vielä tavaamattomia Kingejä. Sokeri pohjalla, todellakin.

9. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Tässä toinen merkkiteos joka tuli luettua epätavallisen myöhään. Tämän vuosikymmenen eka vuosi oli Nitraatilla aika vaikea äidin äkillisen poismenon johdosta. Sinuhe sattui jostain syystä samaan aikaan hyppysiin paikallisessa kirjakaupassa. Juovuttavan väkevä teksti meinasi viedä siinä paikassa jalat alta ja Nitraatin pitikin jatkaa kauppatutustumista kirjaan kyykyssä. Kotiluennassa sai sitten onneksi maata vaikka sikiöasennossa. Epäilemättä Waltarin kertoma Sinuhen ikävä tarina auttoi jollain tavalla Nitraattiakin surutyössä, siitä kirjailijalle ikuinen kiitos. Sinuhe ei ollut eikä ole 'kärpäsen surinaa korvissani'.

10. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (2005)

Vuosituhannen uudemmasta päästä päräyttävin lukukokemus on ehdottomasti ollut tämä Ishiguron dystopia, josta mielensä pahoittaa pitkäksi aikaa. Nuorten paremmasta tietämätön ja kohtaloihinsa alistuva asenne jättää jäljen, ja Ishiguro jättää raivostumisen lukijan vastuulle.

11. Nikki Sixx, Mick Mars, Neil Strauss, Tommy Lee, Vince Neil: Mötley Crüe: The Dirt - Törkytehdas (2001)

Pikku bonuksena poiminta Nitraatin lukulistalta, joka on aina pitkä kuin mikä. Nitraatilla ei uni tule, ellei saa lukea kirjaa. Tällä hetkellä luvun alla on Truman Capoten 'Kylmäverisesti' (mainio), mutta tämä pitäisi kyllä viimeinkin hommata ja lukea!


TEN FILMS THAT INFLUENCED ME

1. Pekka ja Pätkä Sammakkomiehinä (FIN 1957)

Nitrates mom wrote that this was the first film Nitrate ever saw in a movie house (a revival - Nitrate is not *that* old). Fair enough. Must have left an impression, since films are Nitrates favorite form of art and favorite thing in general!

2. Invaders from Mars (USA 1953)

First memories of watching films that Nitrate has are from early childhood summers. Back then we had two tv-channels in this country. One of them played old scifi, horror and fantasy films during the summer. Invaders was one of them. In hindsight it is easy to see what young Nitrate was most terrified here: the parents being taken over by the Martians must have felt as horrifying to young Nitrate as it did to the films young lead David (Jimmy Hunt). Even today this is a very fine early 50s red scare scifi-entry, and one of the building blocks of Nitrates tastes for sure.

3. The Exorcist (USA 1973)

Some films you simply should not see too early. The Exorcist is surely one of those. Even though young elementary school Nitrate did not see it all the way through, what he did see was enough to scar him for years. Seen as an adult this is superior horror, but definitely not for kids even now. Or ever.

4. Raiders of the Lost Ark (USA 1981)

Most of the entries on this list are from Nitrates 1980s VHS-era. No exception here. Raiders was seen a lot. A lot a lot. My cousins played a trick on me the first time I saw it: when Marion seems to get blown up in the middle of the film, they made sure I believed she was dead. To this day I get an extra kick out of it when Indy later in the film finds her in the tent, alive and as sassy as ever!

5. Sister Emanuelle (Italy 1977)

We kids watched everything, no matter if it was meant for us or not. I believe this one was found hidden in some parents bookshelf. A cheap soft-core knock-off of something that itself was cheap soft-core. The early 80s VHS scene was surely the height of wondrous - and definitely not so wondrous - trash. Bonus educational value: we saw how babies get made!

6. The Terminator (UK / USA, 1984)

For Nitrate, James Cameron ruled the 80s VHS roost. Terminator was seen so many many times. Films Nitrate saw were mostly rentals and this was one of the first (and one of the very very few) films Nitrate owned back then. N first viddied The Terminator from a film collection of one friends big brother who had lots: The Shining, Being There, Take the Money and Run, One Flew Over the Cuckoo's Nest etc etc. We saw those as well. Anyways; The Terminator is of course still one kick ass film - even though the VHS is now a blu-ray.

7. Edge of Darkness (UK, 1985)

Bit of a cheat since this is actually a mini-series, not a film, but Nitrate felt it has to be included. English series were and are something Finns like and they got and get a lot of air time here. YLE was pretty much based on BBC, after all. Anyways, Edge is on the list because Nitrate first saw it as a young teen and it is something of a watershed in Nitrates tastes turning towards more adult stuff as well. Edge is still a terrific and sad politics / eco / crime -thingie. Bob Peck is wonderful as the lead. Eric Clapton does the music.

8. Aliens (USA 1986)

Did Nitrate mention Jimmy Cameron? Why yes he did. N saw this one a zillion million times as well. N knows the dialogue of this film by heart. Still superb stuff and one of the best sequels of all time.

9. Gone With the Wind (USA 1939)

Nitrates desire for old Hollywood stuff was surely roused by seeing this gorgeous thing in the mid 80s. Still tending to that craving.

10. Blade Runner (USA/HK, 1982)

There used to be a joke among our circle of friends in the mid / late 80s, that if you couldn't fall asleep, you should put this on and you'd be counting sheep in no time. Must have been 1986 or so when Nitrate finally managed to stay awake all through it. Good thing too. One of those pure classics of the sci-fi genre (unlike the silly sequel). Nitrate got a big kick out of the (allegedely) accidentally found 1992 director's cut as well, and again from the Final Cut. Ever since N first properly saw and liked Blade Runner, his film tastes have only gotten tiny adjustments - at least compared to the impact Blade Runner made.

The 13th Warrior / 13. Soturi (USA 1999, John McTiernan & Michael Crichton)

Hyvä Paha Silmä.

A man, having fallen in love with the wrong woman, is sent by the sultan himself on a diplomatic mission to a distant land as an ambassador. Stopping at a Viking village port to restock on supplies, he finds himself unwittingly embroiled in a quest to banish a mysterious threat in a distant Viking land. (IMDB)

Nitraatin aikoinaan näkemät, mutta sittemmin muuten kuin aivan pääpiirteiltään unohtamat elokuvat voi uudelleentarkastuksen jälkeen useimmiten lajitella kahteen läjään: joko siihen paljon isompaan, johon joutuvat täysin aiheesta unohtuneet tylsät kököt, tai sitten siihen paljon pienempään, jonka leffoille Nitraatin maun muutokset ja / tai aika ovat tehneet tehtävänsä, paljastaen paljon muistikuvia paremman teoksen olemassaolon. 13. Soturi lukeutuu ilman muuta jälkimmäisten tapausten joukkoon.

Kirjailija, ohjaaja, antropologi ja lääketieteen tohtori Michael Crichton (1942-2008) tunnettiin hyvin taustotetuista teoksistaan. Oli kyseessä sitten aikamatkailu keskiajalle, Yhdysvaltojen ja Japanin kauppasuhteet, lentoturmat, ilmastonmuutos, nanoteknologia tai vaikkapa kloonaus, oli taustatyö aina huolellista. Hänestä muuten Nitraatin pitää kyllä jossain välissä väkertää ihan oma blogientrynsä.

Eniveis; Crichton kirjoitti 1970-luvun puolivälissä kirjan nimeltä Eater of the Dead, historiallisen faktaa, fiktioita ja kuulua epiikkaa sekoittaneen seikkailutarinan 900-luvulla eläneestä muslimiseikkailija/runoilija Ahmed Ibn Fahdlanista, joka kohtaa viikinkivalkonaamapakana Buliwyfin ja tämän seurueen. Ennustuksen ajamana tämä tusina viikinkejä plus Ahmed lähtevät auttamaan syrjäistä hallitsijaa, jonka valtakuntaa vainoaa jokin karmea ihmisiä syövä hirviö. Jos kuulostaa tutulle, niin se on toki tarkoituskin: Beowulfilla on iso osa elokuvan tarinan polttoaineessa.

Terästä infideleille. (Antonio Banderas)

Michael Crichton oli 1990-luvulla Hollywoodin kuuma nimi, kun hänen Jurassic Park -romaanistaan tuli Steven Spielbergin elokuvan muodossa(kin) aivan jättimäinen hitti. Isoon osaan hänen kirjallisesta tuotannostaan ostettiin tuon jälkeen leffaoptioita eri studioiden toimesta. En tiedä oliko Disney jotenkin jonon hännillä 'take my money please!' -moodissa, vai eikö ostosta vaivauduttu tutkimaan kirjailijan nimeä kummemmin, sillä niin erikoinen koti kauhuleffamaisia kannibaaleja ja veristä toimintaa sisältävälle tarinalle kyseinen studio on.

Jo alunperin 1990-luvun lopun megabudjettiluokkaan noin 90 miljoonan dollarin budjetillaan kuulunut Warrior sai ohjaajakseen aikansa parasta A-luokkaa toimintaelokuvien saralla edustaneen John McTiernanin (mm. Predator, Die Hard, Punaisen Lokakuun Metsästys). Kun mies sai elokuvan valmiiksi 1997, alkoivat ongelmat. Disney älähti ja vaati leffaan isoja muutoksia. Mitä ne tarkalleen ottaen ovat olleet on hankala sanoa, mutta koska McTiernan ei useista yrityksistään huolimatta saanut tekelettä Disneyn mieleiseksi, ja päälle alkoivat jo puskea miehen seuraavan elokuvan kuvaukset, Warrioria jatkotyöstämään saapui itse Michael Crichton.

Beow... Buliwyf ja jengi. (Vladimir Kulich)

Tämä ei tietenkään tapahtunut ilmaiseksi. Jatkokuvausten, julkaisun siirtymisen ja elokuvan mainostuskulujen jälkeen Warriorin loppulasku vuonna 1999 olikin jo hurjat 160(+) miljoonaa dollaria, jonka takaisin saaminen teattereissa olisi vaatinut ihmeitä. Jälkiviisas Nitraatti sanoo, että ainakin kirjan nimi Eater of the Dead olisi ollut leffallekin osuvampi ja jämptimpi titteli kuin vähän geneerinen 13th Warrior.

Lippukassoilla elokuvalle kävikin sitten varsin köpelösti. Niin rotupuhdas alansa edustaja kuin Warrior onkin, vuonna 1999 oltiin vielä suht kaukana maailmaa nyt hallitsevasta tummasävyisestä, keskiaikaisesta 2010-luvun Game of Thrones -actionhuumasta. Surulliset 30 miljoonaa dollaria kotimaassaan ja toisen mokoman ulkomailla tuonut Warrior oli yksi leffahistorian rajuimpeja floppeja, eivätkä arvostelutkaan kovin hyvällä hivelleet.

Taistelupari Ahmed & Buliwyf.

Warriorin cast on tietysti lähes täysin äijä-osastoa. Mukavan globaalista seikkailijakatraasta pistävät selvimmin esiin normaalistaan poiketen miellyttävän pienellä liekillä operoiva espanjalainen Antonio Banderas Ahmed Ibn Fahdlanina ja Nitraatin Beowulfin kangasinkarnaatioiden kärkeen kiirivä tšekoslovakki Vladimir Kulich viikinkijohtaja Buliwyfinä, mutta koko muukin seikkailijakatras vetää hyvin. Omar Sharif käy pyörähtämässä elokuvan alkupuolella Ahmedin mentorina Melchisidekinä ja Maria Bonnevie tuo tapahtumiin hiukan kauneutta Olgallaan, joka onkin elokuvan ainoa oleellisemman kokoinen naissuoritus.

Se, että elokuvan sankari - ei siis konna - on harras muslimi ja että elokuva on kuitenkin hintava Hollywood-tuotos tuntuu tänä päivänä vieläkin harvinaisemmalta ja kiehtovammalta herkulta kuin leffan julkaisuvuonna 1999. Varsinkin pari vuotta myöhemmin New Yorkissa tapahtunut terrori-isku teki kyseisenlaisen sankarin ihan näihin päiviin asti suht mahdottomaksi ideaksi toteuttaa tämän kokoluokan amerikkalaiselokuvissa. Ehkä kohta aika on taas kypsä.

Murderous human eating gorilla-likes in the mist.

Tekniseltä puolelta mainitaan ilmeinen, eli McTiernan ohjaa toiminnan ammattimaisin ottein, ja sitä sitten riittää. Kirjan tapahtumia taustoittavampi sävy - jossa muun muassa inhat pääpahikset selitetään kiehtovasti neandertaalien jälkeläisiksi - on elokuvassa selvästi jätetty paitsioon, mutta jotain mukavaa on sentään jäänyt, kuten esimerkiksi se miten Ahmed oppii Buliwyfin ja tämän seuralaisten kielen.

Leffan yllättävän lyhkäiseen (epäilemättä sen ongelmallisesta tuotantovaiheesta johtuvaan) 105 minuutin kestoon mahtuu ilahduttava määrä R-rated hurmetta lentävien päiden ja katkaistujen jäsenien muodossa. Warrior on kuvattu Kanadan antoisissa erämaamaisemissa eikä komeissa lavasteissa (linnoitukset, vallitukset, luolastot) ole pihistelty.

Valoa pimeyteen: "My name is Ahmed Ibn Fahdlan Ibn Al Abbas Ibn Rashid Ibn Hamad."

Nitraatti veikkaakin että jos Warrior näkisi päivänvalon nyt, olisi sen vastaanotto huomattavasti parinkymmenen vuoden takaista parempi. Oman arvionne voitte asiasta antaa tarkastamalla tämän aika mainion ja roisin fiktiivishistoriallisen seikkailupätkän. Ainakin Nitraatille 13th Warriorin mielenkiintoinen outolintumeno maistui nyt selvästi paremmin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri (so 90s... köh!)