maanantai 4. maaliskuuta 2019

The Favourite (IRL / UK / USA 2018, Yorgos Lanthimos)

Pimpparauta. (Emma Stone, Olivia Colman, Rachel Weisz)

In early 18th century England, a frail Queen Anne occupies the throne and her close friend, Lady Sarah, governs the country in her stead. When a new servant, Abigail, arrives, her charm endears her to Sarah. (IMDB)

1700-luvun alun Englannin kuningatar Annella (parhaan naisnäyttelijän Oscarin 2019 tästä työstä napannut Olivia Colman) ei oikein kulje. Lady Sarah (Rachel Weisz) ohjailee heikkoluontoista ja kihdin vaivaamaa yksinäistä kuningatarta valtakunnan asioiden osalta mielensä mukaan. Lisäkapula rattaisiin heitetään Lady Sarahin sukulaistyttö Abigailin (Emma Stone) muodossa. Tämä rahaton muttei aivoton nainen päättää päästä Sarahiksi Sarahin paikalle. Ja jos sen takia pitää vähän mutustella mattoakin, niin olkoon sitten niin!

Lady Sarah ja kuningatar Anne. Kuuleeko Nitraatti ilmassa Love Storyn tunnarin? Ei. (Rachel Weisz, Olivia Colman)

Ohjaaja Yorgos Lanthimoksen edellinen, The Killing of a Sacred Deer (2017) jätti Nitraatin varsin kylmäksi, ja johtikin aikoinaan poistamaan Lanthimoksen muut teokset Nitraatin katselulistalta. Deer oli kuin Kaurismäkeä ilman huumoria. Kun Colin Farrell haahuili pipo silmillä haulikon kanssa perheensä edessä, Nitraatilla oli elokuvan tarkoitusperistä huolimatta pelkästään naurussa pitelemistä. Nyt ainakin vuoden 2015 häröfantasia The Lobster tullee katselulistalle palauttaa, lähinnä The Favouriten ansiosta.

Abigail the horse's ass. (Emma Stone)

Tällä kertaa Lanthimos nimittäin tarjoilee - ja nyt ihan tarkoituksella - hyvin rohkeaa ja sysimustaa huumoria, kun hovin valtapelissä ei nähdä ainoatakaan viatonta pulmusta, vaan pelkästään riemastuttava konnakatras puukottelemassa toisiaan selkiin. Varsinaisia puukkoja ei toki nähdä viuhumassa, vaan riemukas kässäri (Deborah Davis & Tony McNamara) on enemmän words for swords -osastoa. Jos katsojalle tulee The Favouritesta mieleen klassikko All About Eve / Kaikki Eevasta (1950), niin se ei ole sattumaa.

Lanthimos on suosiolla siis jättänyt kynän tällä kertaa muille ja se oli ainakin tällä kertaa elokuvalle selvä bonus. Lanthimoksen keskittyessä ohjaamiseen, tarjolla on varsin nautittavaa kuvaa & henkilöohjausta. Robbie Ryanin suurimmaksi osaksi luonnollisiin valonlähteisiin perustuva komea kameratyö luo hyvin tunnelmaa.

Kannattaako alkaa leideille, joilla on kättä pidempää? Kuvaaja Ryanin näppärää kalansilmälinssi-osastoa.

Sandy Powellin tarkoituksella osin anakronistinen ja leikkisä puvustus miellyttää myös silmää. Musiikki on lähinnä klassista klasariosastoa ja ...err... Elton Johnia! Ohjaaja on muuten maininnut inspiraation lähteikseen The Favouritelle muun muassa Milos Formanin (rip) Amadeuksen ja Peter Greenawayn The Draughtsman's Contractin / Piirtäjän Sopimuksen.

Yllämainitut huokuvatkin hyvällä tavalla selvästi leffan paletista. Lisäksi luonnonvalon käyttö, synkkä huumori ja klassisen musiikin vyörytys toivat Nitraatille mieleen myös Stanley Kubrickin iki-ihanan Barry Lyndonin (1975), mitä ei voi pitää ollenkaan pahana asiana.

Nitraatin muistikuvien mukaan jokainen pääosien näyttelijä tekee parhaan roolinsa tähän mennessä. Emma Stonen pirullinen Abigail, Rachel Weiszin psykoottisen omistavainen ja megalomaani Lady Sarah, ja Olivia Colmanin tuuliviiri kuningatar Anne ovat kiehtovan seurattava triumviraatti. Kolmikosta ei tee mieli nostaa ketään yli muiden; niin hyvin nämä leidit pelaavat yhteen. Tai siis eivät pelaa, jos ymmärrätte mitä Nitraatti tarkoittaa. 

"Witness this peruukki!" tuumii jaarli Harley. (Nicholas Hoult)

Retkujen rooleja ei ole myöskään tarjolla pelkästään naisille: Alan miehille ainakin superhienosta Mad Max: Fury Roadista (2015) todistusta kaipaavana nahkakuulana tuttu Nicholas Hoult vittumaisena poliittikkojaarli Harleyna livahtaa samaan mustaan lampeen muijien kanssa kuin hehkeästi mätänevä särki!

Lyhyehköstä virsi kaunis: The Favourite tarjoilee sitä harvinaisen herkun lajia elokuvamuodossa, jossa ei tarvitse tuntea sympatiaa ainoatakaan hahmoa kohtaan (nooh, ehkä Mark Gatissin vetämää herttua Marlborough'ta ja kuningattaren kanien raison d'êtreä lukuunottamatta), vaan saa taputtaa iloisena räpylöitään toinen toistaan poskettomimmille konnille. Ja Muijat säätävät *ihanasti*.

The Favourite on elokuvateatterien alkuvuoden karvas ilopilleri, jota ei voi kuin suositella.

9/10

IMDB
Traileri

PS: Nitraatti lopettaa tällä kertaa Nitraattia huvittaneella IMDB-trivialla: The only time male characters have a conversation without women present not about women is when Harley and Godolphin talk about the duck (Horace), thus barely passing the reverse Bechdel test.

perjantai 22. helmikuuta 2019

The King of Kings / Kuningasten Kuningas (USA 1927, Cecil B. DeMille)

"Noni! Onko nyt hyvä mieli?!" tiedustelee Magdalenan Maria Juudakselta.

Jesus Christ faces religious and political oppression during his ministry and in the days before his death and resurrection. (IMDB)

We didn't need dialogue. We had faces! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)

Mykkäelokuvien aika oli verrattain lyhyt. Jos sitä ajatellaan juonellisten mykkäelokuvien yleistymisestä siihen pisteeseen kun äänielokuva otti vallan, puhutaan alle kahdesta vuosikymmenestä: siis suunnilleen samanpituisesta ajanjaksosta kuin The Matrixista (1999) Guardians of the Galaxy kakkoseen (2017).

Mykkäelokuvan aika on myös varsin tuskallinen leffafaneille ja -historioitsijoille. Koska tuolloin ei vielä ajateltu että kukaan haluaisi nähdä elokuvia uudestaan, tuhottiin elokuvien filmikeloja surutta arvokkaiden materiaalien kierrätystä varten ja suurin osa tuon ajan elokuvista onkin hävinnyt pysyvästi. Tulenarkojen nitraatilla kyllästettyjen filmikelojen huoleton säilytys myöhempinä aikoina ja tämän välillisesti aiheuttamat tulipalot kavensivat historian marssissa säilyneiden mykkäleffojen määrää entisestään. 

Rezziä puskee.
I *am* big. It's the *pictures* that got small. (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Kovin usein mykkäelokuvia muistellaan romanttisesti elokuvataiteen kultaisen aikakautena, jolloin puhe ja ääni eivät olleet kuvien tiellä. Tällöin myös diplomaattisesti tahallaan unohdetaan se tosiasia, että käytännössä kaikki mykkäelokuvat kuljettavat juonta ja dialogia kuvan välissä nähtävillä tekstikorteilla. Samalla tavalla nekin hortoilevat kuvan tiellä - tai kuten Nitraatti mieluummin ajattelee - tukevat tarinaa.

Nitraatin lempilapsia elokuvien saralla ovat genreleffat, eli scifi- kauhu- ja fantasielokuvat. Ne ovat myös elokuvan lajeja joista mieluiten katsoo huonommankin tekeleen kuin muista. Sama toistuu mykkäelokuvissakin, tosin sillä erotuksella että Nitraatin suosikit noista genreistä ja niiden arvostetut edustajat mykkäajasta eivät yleensä korreloi.

Jessenkään mielestä naisten kivitys ei siis tosiaankaan ole cool!
There once was a time in this business when I had the eyes of the whole world! But that wasn't good enough for them, oh no! They had to have the ears of the whole world too. So they opened their big mouths and out came talk. Talk! TALK! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Tohtori Caligarin Kabinetti (1920) käy tyhjää vähän väliä, vaikka sen lavasteet ovatkin ikonisia. Murnaun Nosferatu (1922) on yksinkertaisesti puuduttavan tylsä, eikä kaiken tapahtuminen kirkkaassa päivänvalossa ja kirjasta muutetuilla nimillä ollenkaan auta asiaa, vaikka pari hetkeä + Max Schreckin ikimuistettava päähenkilö ovatkin ajan hammasta kestäviä.

Jos jätetään mainitsematta kaikki genren tuon ajan keskinkertaisuudet ja keskitytään terävimpään kärkeen, niin se on nopeasti lueteltu: Fritz Langin scifi-eepos Metropolis (1927), jollei naurettavaa loppua lasketa. Paul Lenin ohjaama, proto-Jokerin kehiin Conradt Veidtin hienosti tulkkaamana heittävä The Man Who Laughs (1928) ja Bunuelin lyhäri Andalusialainen Koira (1929). Tuon genrejoukon huipulle Nitraatti nostaa nyt tämän De Millen Kuninkaan.

Pilatuksen palatsi.
You are, are you? writing words, words, more words! Well, you'll make a rope of words and strangle this business! With a microphone there to catch the last gurgles, and Technicolor to photograph the red, swollen tongues! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Kuningasten Kuningas on sitä harvinaisinta mykkäleffaherkkua, eli elokuva joka toimii parhaiten mykkäelokuvana. Mykkäelokuva on ihan yhtä täynnä toinen toistaan tylsempiä ja pitkästyttävämpiä teoksia kuin muidenkin aikojen elokuvat. Harold Lloydin, Chaplinin ja Keatonin elokuvien tavoin Kuningasten Kuninkaasta huokuu vahva tunne, että ääni ei toisi mitään lisää, päinvastoin vähentäisi kokemuksen arvoa.

Jeesuksen tarina sopii erinomaisesti mykkäelokuvaan. Intertitleinä / väliteksteinä eli plansseina elokuvassa usein käytetyt Raamatun säkeet toimivatkin ehkä parhaiten juuri näin; puhuttuna niihin hiipii lähes väistämättä pölyä ja tunkkaisuutta. Itse Jessen tarinahan on meille sos. dem. , ev. lut. , suht. koht. -suomalaisille (kuten Neil Hardwick niin oivaltavasti aikoinaan Sisko ja Sen Veli -sarjassa tiivisti) varsin tuttu. Kuningasten Kuningas on kaikkien aikojen parasta jeesusviihdettä.

Pietari (Ernest Torrence) on kiitollinen, ettei tuolloin ollut nettisomea.

Ohjaaja DeMille pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Vaikka Kuningas kestääkin ruhtinaalliset kaksi ja puoli tuntia, pysyy mielenkiinto yllä. Jessen aikuisikään keskittyvästä elokuvasta löytyy koko perussetti: Lasaruksen henkiinherätys, ensimmäisen kiven heitto, Maria Magdalenan käännytys, rahanvaihtajien potkiminen vittuun temppelistä, Juudas ja 30 hopearahaa, viimeinen ehtoollinen, Getsemanen puutarha, Pietarin jeesuksenkieltämiset, Pontius Pilatus & Barabbas...

Ja sitten tietysti kidutus, ristisaattue, naulat, ryövärit, se on täytetty, kaaos ja ylösnousemus. Kohtauksissa on mukana paljon kivoja tatseja, joista kivittäjien sisimpään näkevä Jeesus jäi yhtenä kohokohdista Nitraatin mieleen.

Kuningasten ohjaaja Cecil B. DeMille oli parhaimmillaan mykkäelokuvissa. Dialogi tuli sittemmin miehen tarinankerronnan tielle ja Hollywoodin 1930-luvun puolissa välissä luoma itsesensuuri veti DeMillen suosiman tavaramerkin eli paljaan pinnan vilauttelun mahdollisuudetkin ohjaajan (ja katsojien) suunnattomaksi harmiksi minimiin.

Paikallinen aktiivimalli.
They took the idols and smashed them, the Fairbankses, the Gilberts, the Valentinos! And who've we got now? Some nobodies! (Norma Desmond, Sunset Boulevard)
Nitraatin mielestä monesti DeMillellä historiallisten tapahtumien kuvaaminen on vain tekosyy sille, että mies saa näyttää mahdollisimman paljon tits & ass - kamaa. Sama pätee osin Kuninkaaseenkin: alun palatsi-tisuttelu ei jätä enää hirveästi mielikuvituksen varaan. Eläköön pre-code aika!

Kuningasten Kuningas on komeaa katsottavaa. Korskea lavastus, upea puvustus ja näpsäkät tehosteet kertovat että budjetissa ei juuri pihtailtu. Kautta linjan tarjolla on hintavan näköistä ja huoliteltua jälkeä. Ajankohtaan nähden varsin harvinaisesti Kuningas vilauttelee ihon lisäksi myös hiukan värejä. Alun Magdalenan Marian palatsin räähistelyjen hekumallinen meininki ja lopun Jessen ylösnousemus (omg spoilers!) ovat two strip technicoloria.

Pääosan kerrankin aiheesta jeesustelevana päähahmona hyvin jessemäisesti rekisteröityy H.B. Warner. Petollisena (no daa!) Juudaksena ilkeilee Joseph Schildkraut. Iljettävänä Kaifaksena konnailee Juudas-Jospehin isä, Rudolph Schildkraut. Ernest Torrence heittää kehiin symppiksen, vuorenkokoisen nallekarhu-Pietarin. Lihallisen Maria Magdalenan meille vilauttaa Jacqueline Logan. Mainitaan vielä Victor Varconin yrmeä Pontius Pilatus, niin keskushahmot alkavat olla käsitelty.

Kuninkaiden Kuningasta katsoo kuin naulittuna. (H.B. Warner)

Jeesuksista vähän tangentissa: elokuvien paras leffajeesus on Nitraatista muuten 1950-luvun Ben Hur-filmatisoinnissa. Siinä amatööri Claude Heaterin Jeesuksen kasvoja ei koskaan nähdä, ja Charlton Hestonin ja muiden näyttelijöiden tehtävä on olla hänen kuvastimiaan. Toimii erinomaisesti. Willem Dafoen veto Krissenä Scorsesen saman aiheen tiimoilta työstämässä vuoden 1988 leffassa kiilaa Kuninkaan taakse kakkoseksi aihetta käsitelleiden leffojen joukossa. Sama homma Dafoen roolityönkin kanssa.

Hetkeksi takaisin aiheeseen: Kuningasten Kuningas ei ole pelkästään parhaita mykkäajan scifi-, fantsu- tai kauhugenren edustajia, vaan myös parhaita mykkäelokuvia, ihan rotuun katsomatta. Ironiaa Kuninkaalle tuo se, että samana vuonna 1927 ensi-iltansa sai myös ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer. Sen valtava menestys heitti mykkäelokuvan kahden vuoden sisään historiankirjoihin.

 Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Nightmare Alley / Painajaiskuja (USA 1947, Edmund Goulding)

Nimeni on Noir. Film Noir.

The rise and fall of Stanton Carlisle, a mentalist whose lies and deceit prove to be his downfall. (IMDB)

Stanton Carlisle on huomattavasti keskimääräistä komeampi ja jonkin verran keskimääräistä älykkäämpi kiertävän sirkuksen hanslankari, joka ei kaihda ikäviäkään tempauksia. Saatuaan vihiä erään sirkusparin mentalistitempuista hän hankkiutuu näiden suosioon varastaakseen tempun salaisuuden.

Saalis plus yksi ruumis jäljessään ja nuori lapsivaimo peesissään Stanton pakenee sirkuksesta suureen maailmaan. Siellä vielä kovempi, koulutetumpi ja ennen kaikkea menneisyyden taakoista vapaa silmänkääntäjä Lilith Ritter (Helen Walker) odottelee häntä huuliaan lipoen. Mutta kai mikä vain luvassa oleva tulevaisuus päihittää sirkuksen eläviä kanoja syövän alkkisfriikin elämän?

Painajaiskuja on film noiria komeimmillaan ja koruttomimmillaan. Vaikka vastoin tuon rikosleffojen alagenren perinteitä elokuvassa ei (kankaan ulkopuolella friikin hengiltä repimien kanojen lisäksi) murhia nähdäkään, kaikki muu löytyy: varsin moraalittomien hahmojen kavalkadi, joista Tyrone Powerin pääosan lurjus Stanton Carlisle ei ole edes pahin. Petollisia naisia. Jyrkkä mustavalkoinen kuvaus (Lee Garmes) ja pahaenteinen musiikki (Cyril J. Mockridge), sekä lohduton maailmankuva (Jules Furthmanin käsikirjoitus William Greshamin kirjasta), jossa yrittänyttä totisesti laitetaan.

Highway to hell. Tuherostaan ei niin turhan tarkka silmänkääntäjä Zeena (Joan Blondell) ja saman alan nuori pyrkyri Stanton (Tyrone Power).

Tyrone Power on Nitraatille vähän vähemmän tutuksi jäänyt Hollywood-tähti. Nitraatti on silti aika varma, että Painajaiskuja on ennen aikojaan kesken Salomo ja Saban kuningatar -leffan kuvauksia vuonna 1958 kuolleen Powerin paras hetki kameroiden edessä. Vastenmielisen Stantonin roolia Power jahtasi oikein tosissaan ja on helppo nähdä miksi. Rooli sopii hänelle kuin valettu. Jos Nitraatin pitäisi miettiä että kuka tämän olisi voinut tehdä nykyaikana, niin George Clooney tulee nopeasti mieleen.

Elokuva herätti Nitraatissa myös varsin miellyttäviä yhtymäkohtia kun se rinnasti sirkuksen kylmiltään lukemis -huijaukset, väärin käytetyn psykologian sekä uskonnot yhdeksi suureksi ihmisten nenästäveto-aparaatiksi. Viimeisintä se tietysti vesittää parilla tekstinpätkällä - tekoajankohdan huomioiden varsin ymmärrettävää. Vesitys ei silti onnistunut hämärtämään tekijöiden inehmojen osalta huomioimaa kovin oivaltavaa ja kyynistä otetta.

Sirkuksen haulikkohäihin mieltynyt voimamies Bruno (Mike Mazurki) ja salamatyttö Molly (Coleen Gray).

Painajaiskujalla on elokuvahistoriassa jännä nousujen ja laskujen historia. Leffan tuottaneen 20th Century Foxin studion johtaja Darryl F. Zanuck piti elokuvaa sen valmistuttua yksiselitteisesti luotaantyöntävänä. Kun elokuva ei lisäksi menestynyt - film noirille poikkeuksellisen kovasta budjetista ja tuotanto-arvoista huolimatta - kovin kaksisesti leffateattereissa, antoi hän vetää elokuvan aika nopeaan pois kierrosta. 

Kymmenisen vuotta myöhemmin leffa julkaistiin uudelleen, ja möikin ihan mukavasti lippuja. Samoihin aikoihin seurannut Powerin poismeno teki elokuvasta aikansa vankan tv-suosikin. Sen jälkeen elokuva suoritti melkoisen, lähes 50-vuotisen katoamistempun julkisuudesta, kunnes 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin DVD-julkaisu palautti elokuvan ainakin film noir-fanien tietoisuuteen. Sittemmin (joulukuussa 2017) Benicio del Toro on ilmaissut harkitsevansa elokuvan / elokuvan lähteenä olleen kirjan uudelleenfilmatisointia.

Lyhyestä virsi kaunis: Nightmare Alley on oiva, synkkä ja kyyninen, lähes tyylipuhdas film noir, jota ei kohdalle sattuessa kannata ohittaa. Kot kot!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

tiistai 5. helmikuuta 2019

Juoppohullun Päiväkirja (Suomi 2012, Lauri Maijala)

Juha Berg testaa, voiko Irwinin ämpäriin hukkua. (Joonas Saartamo)

Juha Berg on rapajuoppo. Viinanhuuruinen hauskuus saa kuitenkin kovan kilpailijan, kun Juha rakastuu. Kaikki rajat rikkova komedia perustuu Juha Vuorisen romaaniin. (YLE)

Helsingin Kalliossa majailevalla Juha Bergilla ei ole alkoholiongelmaa niin kauan kun tasaisesti vedetty jumalattoman iso viinamäärä ei lopu kesken. Parhaan kaverin Kristianin (Santtu Karvonen) kanssa dokaaminen on machon Bergin elämän primus motor.

Heikkona hetkenään Berg tekee sopimuksen vain eläinpornosta laukeavan Komisario Freemanin (Jari Pehkonen) kanssa, ja hoipertelee paikalliseen AA-kerhoon, jossa kovaluonteinen mutta sisimmältään herkkä ryhmän vetäjä Tiina (Krista Kosonen) aikoo viedä Juhalta viinan lisäksi sydämen!

Kesäinen Kallio ja Vaasankatu tarttuvat kankaalle komeasti. (Joonas Saartamo, Jari Pehkonen)

Lauri Maijalan esikoisohjaus on hurjaa ja varsin originaalia paahtoa, josta ei ilahduttavan usein tiedä mihin se on seuraavaksi menossa. Juoppohullu on mainion maagisen realismin läpitunkema elokuva, jossa toden ja harhan välillä liu'utaan vaivattomasti, kun maailmaa tarkkaillaan lähinnä Juhan juoppohulluuden prisman läpi.

Tyyli on suht harvinaista herkkua eritoten suomalaisessa näytelmäelokuvassa ja toikin Nitraatin mieleen toisen, Nitraatin vielä Juoppohullua enemmänkin kehuman pätkän Likainen Pommi. Molempia pitää rahvaiden suomileffojen homogeenisen kentän munille potkimisesta kehua ja elokuvina suositella.

Elää ja kuolla Kalliossa. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Juoppohullussa Helsingin Kallio ei myöskään juuri päivänvalossa kylve - eihän Juha Bergikään sitä silloin näe. Elokuvassa on melkein aina tulossa yö tai aamu, ellei olla taivaltamassa kesäisen yön vaatimattomassa pimeydessä. Juoppohullun itse tarinahan on tietysti maailman kuluneimpia - poika tapaa tytön etc. - jolla ei pitkälle potkittaisi ilman elokuvan originaalia lähestymistapaa.

Juoppohullulla on myös mahdottoman hyvin mietitty visuaalinen ilme (Rike Jokelan kuvaus, Harri Ylösen leikkaus, Markku Pätilän lavastus) ja hyvä teksti, joka perustuu Juha Vuorisen kulttiromaaniin. Juoppohullun ohjaaja-käsikirjoittaja Lauri Maijala oli sen ennen elokuvasovitusta jo puristanut yhden muotin läpi ohjatessaan Juoppohullun näytelmäksi vuonna 2010 Turun Linnateatterin kesään.

Kylpykaverit. (Johannes Holopainen, Joonas Saartamo, Santtu Karvonen)

Elokuvana Juoppohullu on varsin varman oloinen teos, ja pienenä yllätyksenä Nitraatti sai lukea että se oli Maijalan ensimmäinen elokuvatyö. Entistä hatunnoston arvoisemmaksi asian tekee se, että Maijalalla ei ole elokuvakoulutusta. Vaakakuppia tosin tasoittanee hyvin, että Lauri Maijala oli jo kokenut teatteriohjaaja. Mainitaan elokuvasta myös Kerkko Koskisen levoton score, joka sopii Juoppohulluun hyvin.

Näyttelypuolella Joonas Saartamo raivokkaana Juha Berginä löytää ja kanavoi oman sisäisen Turkkansa oivallisesti varsin energisessä pääosavedossa. Monipuolinen Saartamo on Nitraatin mieleisintä A-ryhmää Suomen näyttelijäkartalla. Hän jäikin Nitraatin mieleen jo aikoinaan 2000-luvun alun Menolippu Mombasaan -tekeleen parhaana asiana. Eija Ahvon poika, muuten.

Punaisen alennustarran Romeo & Julia. (Krista Kosonen, Joonas Saartamo)

Naispääosassa nähtävä Krista Kosonen ei ole suoraan sanottuna koskaan ollut Nitraatin lemppareita, mutta niinpä vain on hänellekin tässä löytynyt ihan nappirooli. Lähes tuntemattomaksi maskeerattu AA-kerhon rautainen vetäjä Tiina on *kepoisesti* Nitraatin suosikki-Kosonen. Tiinan tyhjästä ilmaantuva, räjähtävä raivokohtaus Juha Bergin motivoimiseksi juoksulenkille on Nitraatin pitkiin aikoihin hauskimpia näkemiä asioita!

Juhalla on myös paras kaveri alkohuuruisessa elämässään. Santtu Karvosen hyvin vetämä Kristian, pullean lempeä iso beta-uros alkkis. Kaksikon mukaan liittäytyy itsensä hyljätyksi kokevan Kristianin uusi leikkikaveri, Johannes Holopaisen riemukkaasti tekemä kansallissosialistinen sadomasokistihomo(!) Mikael.

Musta huumori, paras huumori.

Ihan loppuunsa asti Juoppohullu ei friikkilippuaan jaksa aivan alkunsa tasolla heiluttaa, vaan sitä ennen edessä on vääjäämätön laskuhumala. Varsinkin Tiinan poistuminen kuvioista hyvissä (vai pitäisikö sen olla pahoissa?) ajoin ennen lopun Amok-juoksua on elokuvalle menetys. Kyllä. Tässä Nitratti nyt harmittelee, ettei näe enemmän Krista Kososta. Tämmöistä tämä joskus on!

Keskimäärin Juoppohullun Päiväkirja kuitenkin todistaa, että pullosta, pillusta ja juhannusyöstä on originaalilla lähestymistavalla otettavissa irti vielä paljon mielenkiintoista tavaraa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Elonet
Traileri

lauantai 26. tammikuuta 2019

Heaven's Gate / Portti Ikuisuuteen (USA 1980, Michael Cimino)

Enää ei tehdä sellaisia elokuvia kuin ennen. Tässä syy.

A dramatization of the real-life Johnson County War in 1890 Wyoming, in which a Sheriff born into wealth, attempts to protect immigrant farmers from rich cattle interests. (IMDB)

"The theme, the real story of this film was about money being more important than people." - Kris Kirstofferson

Heaven's Gate on myyttinen lännenelokuva, jonka tuotantotarina on itse elokuvaakin myyttisempi. Tämä eeppinen western kertoo Wyomingin osavaltioon 1800-luvun lopulla saapuvista uudisasukkaista, joiden leviämistä karjojensa laidunmaille alueen vakiintuneet karjatilalliset katsovat kaikkea muuta kuin hyvällä - itse asiassa joukkomurha mielessään.

Tuo siis tarinatasolla. Tekotasollaan Heaven's Gate edusti 1970-luvun elokuvantekotapaa, joka Yhdysvalloissa haudattiin tämän elokuvan jälkeen pysyvästi. Gate näytteli myös suurta osaa 60-vuotisen United Artists -elokuvastudion alasajossa.

UA oli studio, jota taiteilijat itse johtivat. Sen perustivat aikoinaan oman aikansa supertähdet (mm. Charles Chaplin, Mary Pickford ja Douglas Fairbanks). Konkurssin partaalle joutunut yhtiö lakkasi olemasta itsenäinen, kun se myytiin MGM-elokuvastudiolle - isoksi osaksi Heaven's Gaten taloudellisen epäonnistumisen vuoksi - UA:n silloisten omistajien luopuessa elokuvaleikistä. 

Cully ottaa osumaa kuten Heaven's Gate arvosteluissa ja lippuluukuilla. (Richard Masur)

Miten tuo tapahtui? Ja miten yksi elokuva pystyi olemaan siitä vastuussa?

1970-luku oli Yhdysvaltalaisessa elokuvassa ohjaajien vuosikymmen. Tuolloin kuuluisuuteen nousivat niin Martin Scorsese, Steven Spielberg kuin vaikkapa Francis Ford Coppolakin. Ohjaajilla oli ennennäkemätön valta elokuviensa budjetteihin ja lopullisiin julkaisumuotoihin (ns. Final Cut).

Tämä paljon taloudellisia onnistumisia elokuvastudioille luonut tyyli tehdä elokuvia alkoi kuitenkin 70-luvun lopulla ottaa osumaa. Spielberg kompasteli 1941 -farssinsa kanssa, Scorsesen New York, New York oli kaupallinen ja kritiikillinen floppi ja Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. on omalla tavallaan legendaarinen varoittava esimerkki ohjaajien budjettihurjastelujen ja tuotantovaikeuksien saralla. Ilmestyskirjasta tuli tosin menestys, ja kaikkine vaikeuksineenkin, tuotannon loppuun asti, Gaten tekijöillä oli toive, että Gate seuraisi Ilmestyskirjan jäljissä.

Pääosien poppoota, v-o: John H. Bridges (Jeff Bridges), Ella Watson (Isabelle Huppert), James Averill (Kris Kristofferson)

Gaten ennusmerkkien piti periaatteessa olla suotuisia. United Artists oli juuri saanut uudet vastuuhenkilöt (Steven Bach ja David Field), jotka tietysti etsivät ensi töikseen elokuvaa, jolla voisivat kirjauttaa itsensä historiankirjoihin. Nuorehko ohjaaja Michael Cimino oli juuri voittanut kasan Oscareita hittileffallaan Kauriinmetsästäjät. Gaten tähtikaarti oli varsin kunnioitettava: Kris Kristofferson, Christopher Walken, John Hurt, Sam Waterston, Brad Dourif, Jeff Bridges ja amerikkalaisyleisölle esiteltävä ranskatar Isabelle Huppert.

Ciminolla oli mielessään hänen itse kirjoittamansa, tositapahtumiin perustuva eeppinen lännenelokuva, joka voitaisiin kuvata aikalaisekseen varsin muhkealla 12 miljoonan dollarin (36 miljoonaa nykyrahassa) budjetilla. Ongelmat alkoivat, kun ohjaaja Cimino sai final cut -oikeuden ja tuottajakseen kokemattoman yes-miehen (itse asiassa naisen, Joann Carelli), josta ei ollut millään tasolla Ciminon talouskukkaron suitsijaksi.

Osa Heaven's Gaten jättimäisiä lavasteita.

Ennenkuin jatketaan, on todettava, että kaikki Heaven's Gateen käytetty raha näkyy kankaalla. Ongelmaksi muodostui se, miten hirvittävän paljon sitä rahaa loppujen lopuksi tarvittiin. Ciminon palkanneilta UA:n johtoportaan henkilöiltä puuttui oleellinen tieto siitä, minkä tason perfektionisti Michael Cimino oli miehiään. Hän kun sai tuossa aspektissaan Stanley Kubrickinkin näyttämään liukuhihnamieheltä.

Gatea varten valmistettiin järkyttäviä määriä lavasteita, joita revittiin ja pystytettiin uudestaan isoin kustannuksin. Aikalaisvaatetus ja rekvisiitta tutkittiin ja luotiin ilman kiirettä. Ruohokenttien alle asennettiin kastelujärjestelmiä, jotta ruoho olisi juuri oikean vihreää, kun kohtausta kuvattiin. Sininen hetki saattoi olla päivän ainoa kuvaushetki. Ottoja otettiin yleensä kymmeniä, jopa 70. Näyttelijöitä ja kuvausryhmää pidettiin passissa viikkokausia.  Elokuvan ensimmäinen versio kesti viisi ja puoli tuntia. Ensi-iltaan mennessä Ciminon Heaven's Gaten kesto oli vieläkin noin kolme ja puoli tuntia.

Elokuvan tittelin Heaven's Gate; kaupunkilaisten irrottelumesta. Kyllä, nuo ovat rullaluistimia.

Jos aika on rahaa, Heaven's Gate oli upporikas. Alkuperäinen, mittava budjetti paisui ennen kuvausten loppua jättimäisesti viisinkertaiseksi. 44 miljoonan dollarin (132 miljoonaa nykyrahassa) budjetti teki Heaven's Gatesta tuolloin yhden kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista. Gate ei olisi siis missään nimessä saanut epäonnistua lippuluukuilla.

"Kind of symbolic of the film that you had to do things over and over again, that were hard to do *once*!" - Kris Kristofferson

Ensi-iltaan mennessä Gate oli kuitenkin jo saanut tuhoon tuomitun elokuvan maineen, kun lukuisat uutislähteet alkoivat raportoida elokuvan koko ajan huimemmiksi nousevista kuluista, tuottajaportaan tuhoontuomituista ja turhista yrityksistä hillitä niitä ja kuvausten hurjasta, pedanttisesta hitaudesta. Heaven's Gate keräsi ensimmäisellä esityskierroksellaan 1.3 miljoonan dollarin lipputulot ja haukuttiin kritiikeissä lyttyyn. Siitä tuli siihen astisen Hollywoodin kaikkien aikojen isoin floppi.

Shoot you down. (Christopher Walken)

Syyt ovat vieläkin nähtävillä. Jos lukijalle ovat tuttuja vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvat, ei kymmenminuuttinen kohtaus tunnu sinällään ihmeelliseltä. Romanttista action-westernia katsomaan luulevansa mennyt amerikkalaisyleisö ei ehkä moisesta juuri perustanut.

Romantiikasta puheen ollen; pääosien Kris Kristoffersonin ja Christopher Walkenin jahtaamaa Isabelle Huppertia ja tämän roolihahmoa piti toinen UA:n päälliköistä (Bach) niin epäromanttisena, että ihmetteli Ciminolle ääneen, eivätkö Walken ja Kristofferson kyseisen naisen kilpakosinnan sijaan mieluummin naisi toisiaan?

Kun elokuvalla ei lisäksi ole varsinaisesti mitään tiukkaa juonta, sen ääniraita on välillä niin suttuinen ettei ihmisten puheesta meinaa saada selvää, ja se kestää lähes neljä tuntia, ei ole ehkä ihme, että yleisö pysyi elokuvasta kaukana.

Soooo purdy. (Isabelle Huppert, Kris Kristofferson)

Toki jo tuossakin olisi tarpeeksi mielenkiintoista saamaan Nitraatin tarttumaan kynään, mutta kolikon toinen puoli on tämä: Heaven's Gaten jättibudjetti ja Ciminon lähes sairaalloinen omistautuminen taiteelleen näkyvät kankaalla, totaalisesti.

Gate on yksi upeimman näköisiä ja huolitelluimpia amerikkalaisia elokuvia kautta aikojen. Sen lavastus (Tambi Larsen, Spencer Deverell, Maurice Fowler, James L. Berkey & Josie MacAvin) on uskomattoman yksityiskohtaista ja hulppeaa. Sen satojen - ei, tuhansien - asujen puvustus (J. Allen Highfill) on erittäin uskottavaa ja tämän kaiken kuvaus (Vilmos Zsigmond) kerrassaan kaunista.

Montanan kauneutta, Zigmondin linssin läpi. Jos hurjia kauniita vuoria ei nähtäisi taustalla, voitaisiin olla vaikka Kainuussa!

Elokuvan näkemisen kaikessa loistossaan on tehnyt mahdolliseksi eritoten ohjaaja Michael Ciminon yhtenä viimeisistä elinvuosistaan 2012 Criterion-yhtiölle elokuvasta työstämä definitiivinen final cut -versio. Aikoinaan kaiken muun ohella kritisoitu seepia ja värien vähentäminen on siinä poistettu, ja Wyomingin (ts. kuvauspaikka Montanan) luonto, lavastajien ja puvustajien työ, sekä Zsigmondin kuvaus pääsevät täysiin oikeuksiinsa, kun loistavat ja kirkkaat värit saavat nyt täyttää kankaan. 

Näinä aikoina, joina ihmiset istuvat iloisesti ahmimassa kymmentuntisia sarjakausia yhdeltä istumalta, ei Heaven's Gaten kolme- ja puolituntinen kesto ja sen kiehtova ja hypnoottinen tahti olle enää yhtä iso este katselulle kuin vuonna 1980. Lisäksi se pakolaiskuvauksena ja karjatilallisten heitä kohtaan suuntaamine demonisointiyrityksineen on maailmanpoliittisesta näkövinkkelistä jälleen varsin kuranttia kamaa.

Kun tällaista kuvataan viikkokaupalla, ovat ihmiset vaarassa. Hepoista puhumattakaan.

Toki Gatella on omat heikkoutensakin. Amerikkalaisia elokuvia ei enää tehdä ilman eläinsuojeluvalvontaa - yksi iso syy on Gaten. Neljä hevosta kuoli sen ikävien stunttien seurauksena, ja elokuvassa on mukana myös kukkotappelua.

Jotkut sen kohtauksista olisivat ehkä hyötyneet pienestä ajallisesta trimmauksesta. Isabelle Huppert ei millään mene amerikkalaisesta. Elokuvan lopputaistelun piirityslaitteet ovat särön oloisia muuten täysin uskottavassa ajankuvassa, eikä Christopher Walkenin ja Kris Kristoffersonin hahmojen ystävyyttä pohjusteta oikein mitenkään.

Michael Cimino kantoi Heaven's Gaten totaalista taloudellista epäonnistumista riippakivenään elämänsä loppuun asti. Taiteellisena epäonnistumisenakin elokuvaa pidettiin lähes kaksikymmentä vuotta, ennenkuin se on tällä vuosituhannella alkanut löytää myös puolustajia.

Yksi Heaven's Gaten monista majesteettisista otoksista.

Viimeistään nyt on korkea aika todeta, että vaikka Heaven's Gaten talouspuolta ei mikään ikinä muuksi muuta, on kyseessä taiteellisella tasollaan suuri amerikkalainen länneneepos ja ohjaajansa paras elokuva - hänen haavoittunut mestariteoksensa.

Heaven's Gate oli yhden ajan kuolema ja toisen alku. Se löi ikuiset naulat ohjaajien kymmenvuotisen täydellisen taiteellisen vapauden arkkuun, mutta ainakin se arkku on nyt nähtynä amerikkalaisen elokuvan taiteellisesti korkeatasoisimpia vuosikymmeniä. Siipirikon taideteoksen nimeltä Heaven's Gate murheellisin anti amerikkalaiselle elokuvalle onkin rahamiesten voitto taiteesta.

"Both Michael and his movie deserved better. it deserved being treated like a work of art and not as some failed economic venture." - Kris Kristofferson

Michael Cimino 1939-2016

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

King Rat / Kuningasrotta (USA 1965, Bryan Forbes)

"Mustan Pörssin Rotta tässä, terve!"

A fast-taking wheeler-dealer Corporal in a Malaysian P.O.W. camp during World War II uses bribery and larceny to take de facto control of the camp from his senior officers. (IMDB)

Nitraatti tutustui tänään harvinaisen hyvään sotavankileirikuvaukseen. Toisen maailmansodan loppupuolelle sijoittuvassa Kuningasrotassa seurataan japanilaisten Malesiassa pitämällä vankileirillä majailevien liittoutuneiden edesottamuksia. Muun muassa ympäröivän maaston vuoksi jo ajat sitten paon mahdollisuuden mielestään heittäneet leiritettävät pärjäilevät itse luomiensa raadollisten markkinavoimien armoilla, kuka mitenkin.

Ylhäissyntyinen brittiluutnantti Grey (Tom Courtenay) on leirin moraalinen kompanssi, jonka don quijotemainen tuulimyllytaistelu ihmisten raadollisuutta vastaan näiden parempiin puoliin vetoamalla peilautuu amerikkalaisen korpraali Kingin (George Segal) edesottamuksiin. Tämä selviytymisen, päällystölle salaa syötettävän rotta-gourmet'n, ystäville tarjottavan eläinpadan ja mustan pörssin ykköskiho on leirin todellinen valtias - sen Kuningasrotta. Näiden kahden välissä kipuileva alhaisista oloista itsensä parempiin asemiin vääntänyt brittisotilas Marlowe (James Fox) on samalla myös elokuvan samaistuttavin hahmo.

It's a man eat dog eat dog -kind of world. Olet mitä syöt. (John Ronane, Michael Stroka, Tom Courtenay)

Kuningasrotta-kirjan kirjoittanut James Clavell (1921-1994) on luultavasti nimi joka soittaa kelloja historiallisten romaanien ystävien keskuudessa. Mm. Shōgunin ja Tai-Panin isä Clavell oli itse japanilaisten vankina toisessa maailmansodassa: kokemus, joka selvästi vaikutti miehen kiinnostukseen Aasiaa kohtaan tulevalla kirjailijan urallaan. Kuningasrotta onkin epäilemättä omaelämänkerrallisia ulottuvuuksia omaava teos. Kuningasrotta myös keskittyy lähes täysin leirin vankeihin, japanilaisten / malesialaisten vanginvartijoiden ollessa elokuvassa lähinnä statisteja. Kuningasrotassa ei olla kiinnostuneita vankien ja vartijoiden suhteesta, vaan vankien suhteesta toisiinsa.

Kuningasrotta on merkillisesti ajalle kuin ajalle ilahduttavan epäsentimentaalinen. Englantilasohjaajan, romaanin englantilaisen kirjoittajan ja ison brittiroolituksen ansiot kartuttanevat samaa kekoa, vaikka elokuva onkin made in Hollywood. Elokuva näyttää meille leirin elämänmenon, mutta jättää näkemästään moraalisten johtopäätösten vetämisen katsojien vastuulle.

Öljy, tapaa vesi. (George Segal, Tom Courtenay)

Sananen näyttelijöistä. James Fox puun ja kuoren välissä pyörivänä Marlowena on hyvä ja Tom Courtenay jäyhänä luutnatti Greyna erittäin hyvä. Suurin yllätys Nitraatille oli kuitenkin George Segal. Nitraatille yksi suuria elokuvamysteerejä on aina ollut George Segalin 1960- ja -70 -lukujen tähteys. Sen kummemmin Segalin nollakarismana Nitraatille normaalisti näyttäytyvää työskentelyä referoimatta todettakoon vain, että Segal ei ole millään mittarilla Nitraatin suosikkinäyttelijöitä.

Vaan taaspa kerran tulee todistettua, että jokaiselle työkalulle löytyy ennen pitkää sopiva tehtävä. Segalin Korpraali King on kovin ymmärrettävä 'paha' ja Segal annostelee työssään Kingille älyä, charmia ja piittamattomuutta sen verran sopivissa mittasuhteissa että ei voi kuin hattua nostaa. Trioa komppaa joukko luottonaamoja, mm. Patrick O'Neal Greyn hännystelijänä ja Denholm Elliott tohelona upseerina.

Faust ja...? (James Fox, Patrick O'Neal, George Segal)

Tänä päivänä Kuningasrotta on lähes täysin unohdettu elokuva. Epäilemättä yksi syy tähän on sen lohduttomuus. Tekoajankohtanaan(kin) harvinainen raadollisuus sotakuvauksissa nostaa Rotan arvoa Nitraatin silmissä.

Rotta tuokin hiukan mieleen samoin unohdetun, Marlon Brandon tähdittämän, hassuna yhteensattumana samaiselta vuodelta tervehtivän Moriturin, jossa rohkeat miehemme merillä paljastuvat pelkäksi kurjaksi raiskuriporukaksi, tai vaikkapa paljon tätä kaksikkoa uudemman Furyn, joka parhaalla hetkellään näyttää miten sodassakin voi suorittaa murhan. Tosin mitä vähemmän puhumme Furyn harvinaisen ääliömäisestä lopusta, sen parempi.

Decisions, decisions. (James Fox)

Synkemmillä hetkillään Nitraatti saattaa hyvinkin ajatella, että maailma on yhtä Kuningasrotan vankileiriä, jossa heikommiltaan leivän suusta varastavia ei saa kukaan kiinni. Ennemminkin tempusta seuraa joko villasella painamista tai selkään taputtelua joukolta avustamiseen valmiita hännystelijöitä, eivätkä tekemisistään oikeutetusti pää edellä kaivoihin hukutettaviksi päädy kuin alemman tason tyhmyrit.

Vähän liian ilmiselvään symboliikkaan lopun kuoliokäsien osalta sukeltava Kuningasrotta on kuitenkin kokonaisuutena vahva ja selväpäinen sotaleffa, jollaisia katsoo aina mielellään. Siloittelevat ja patrioottiset sotaähellykset ovat tämän maailman Kuningasrottiin verrattuna yhtä vastenmielistä kamaa kuin lapsiporno.

Peter Marlowe: [speaking about King] It wouldn't have occurred to you would it, Grey, that you're only alive because of what he gave you?
Lt. Robin Grey: What are you talking about? I never took anything from him. He never gave me anything.

Peter Marlowe: Only hate, Grey. Only hate.

Arvosana: 9/10

IMDB
(traileria ei saatavilla, mutta tässä pätkä kohtauksesta, jossa Grey lukee Kingille lakia)

maanantai 14. tammikuuta 2019

The Gauntlet / Luotikuja (USA 1977, Clint Eastwood)

Leffajulisteen level: coolass. Sopivuus: 100%. Ehtaa Frank Frazettaa, muuten!

A hard but mediocre cop is assigned to escort a prostitute into custody from Las Vegas to Phoenix, so that she can testify in a mob trial. But a lot of people are literally betting that they won't make it into town alive. (IMDB)

Clint Eastwood esittää Luotikujassa nuhjuista, viinaanmenevää ja vähän hoopoa phoenixläistä etsivä Ben Shockleyta. Ruttuisuudestaan huolimatta Shockleylla on kuitenkin maine, että hommat tulevat aina hoidettua. Yllätyksekseen hän saa tehtävän noutaa todistajan - huoran nimeltä Augustina ('Gus') Malley - Las Vegasista oikeudenkäyntiä varten takaisin Phoenixiin.

Vegasissa pienen säädön seurauksena sekä rosvot että pollarit päätyvät jahtaamaan Beniä ja Gusia. Kun kuljetusautot alkavat räjähdellä ilmaan, talot sortua luotisateissa ja vedonlyöntitoimistot tarjota kertoimia molempien kuolemalle, ei susiparilla ole helppoa matkaa edessään. Pakoa metsästäjiltä tehdäänkin kaikilla mahdollisilla avuilla, harrikoista panssaroituihin busseihin! Jos Nitraatti vielä kertoo, että vastahakoinen pariskunta ei aluksi pidä toisistaan, niin ainakin sen osalta varmaan arvaattekin loput.

Mad Ben. (Clint Eastwood, Sondra Locke)

Eastwoodin vuoden 1977 ohjaus Luotikuja on toimintaelokuvan, jahtielokuvan ja tie-elokuvan yhdistelmä, jossa matkataan Nevadan ja Arizonan autiomaiden, parkkipaikkojen ja takapajuloiden kautta Phoenixin autioon mutta todella ruudinsavuisaan keskustaan. Ruudista puheen ollen; sitä palaa Luotikujassa niin tajuttomasti, että Commando tai Rambokin saa alemmuuskompleksin.

Selvästi kieli poskessa työstetty Luotikuja on Clint sarjakuvamaisimpana superihmisenään ikinä. Luotikujan liioitellut, paikoin täysin absurdit toimintakohtaukset alleviivaavat hupaisasti Clintin siihen astisten roolihahmojen ilmeistä kuolemattomuutta. Luotikuja tuokin hiukan mieleen kymmenen vuotta myöhemmin alkaneen Lethal Weapon -elokuvasarjan, eli poliisileffan jossa on hyvä meininki, mutta jota ei kyllä ota hetkeäkään tosissaan.

Ei, ei *se* Gauntlet!

Erinomaisella pulp-tyylisellä alkuperäisellä - ja ihan yhtä hienolla suomenkielisellä - nimellä paiskattu Luotikuja on Eastwoodin puhtainta pure fun -osastoa. Ronskia ja rivoa r-rated huumoria hersyvä kässäri (Michael Butler, Dennis Shryack) on hyvä tausta Clintin osaaville toimintaohjaajan käsille. Tuloksena on aika tyylipuhdasta miesten "zap! pow! tissit!" -kioskikirjallisuutta elokuvamuodossa - toki Clintin sensibiliteettien läpi suodatettuna.

Hiljattain edesmennyt Sondra Locke (1944-2018) on valloittavimmillaan nokkelana ja sisukkaana Gusina. Luotikuja on Locken paras leffa Clintin kanssa, ja hänen parhaita roolitöitään. Locke oli oikeassa elämässäkin tuolloin Clintin morsmaikku, joten parin kemian tunnelmat välittyvät kankaalta ihan aitoina. Luotikuja oli Clintin ja Sondran kuudesta yhteisestä elokuvasta toinen.

...ja me tehtiin elokuvaa. Sondra & Clint kohtausta miettimässä.

Nitraatin suosikkikriitikko Roger Ebert muuten huomioi oivaltavasti jo Luotikujan ensi-illan aikaan, että Clintin itse ohjaamissa elokuvissa naiset eivät ole pelkkää tahdotonta silmänruokaa, vaan ihan omatoimisia ja -ajatuksisia ihmisiä. Tuo trendihän Clintillä on jatkunut näihin päiviin asti. Eastwoodin oman hyvän itsetunnon merkki, arvelee Nitraatti. Tämän tyylisissä elokuvissahan kun on tosi yleistä, että naisille on tarjolla pelkästään se kiitoksesta huokailevan, pelastettavan koristeen rooli.

Clint vetää Luotikujassa (niin mukava aina kirjoittaa tuo leffan nimi!) clintin, eli sen oman yleisen ikiluotettavan tyylinsä mukaisesti. Clinthän on kuin Fazerin sininen, Fiskarsin sakset tai (lisää tähän lempijuomasi nimi) - tuttua, turvallista, luotettavaa ja hyvää. On siis varmaan kaikille selvää, millainen projektio Itäpuulta on tällä(kin) kertaa pääroolissa luvassa, joten ei siitä sen enempää.

There will be guns n' roses. Ja luoteja. Niin. Paljon. Luoteja.

Eastwoodin roolihahmo Luotikujassa on myös Likaisen Harryn vastakohta. Suurin osa väkivallasta kohdistuu nyt Clintin hahmoon, ei toisinpäin. Lähes kaiken muun kärsiessä hirmuisesta lyijymyrkytyksestä, ei Ben Shockley itse esimerkiksi koko elokuvan aikana tapa ketään(!), ja ampuukin vain kaksi laukausta - nekin elottomiin objekteihin.

Jos katsoja kaipaa iltansa ratoksi syvällistä ja monimerkityksellistä elokuvakokemusta, kannattaa valita katsottavakseen jotain aivan muuta kuin Luotikuja. Luotikujan ainoa agenda on helvetin hauska rymistely, ja oikeassa mielentilassa nautittuna sillä pärjää ihan yhtä pitkälle kuin panssaroidulla joukkoliikennevälineellä Phoenixin kaduilla.

Pienet hykertelyt Nitraatti sai myös elokuvan lopputekstien vastuuvapautuslausekkeesta: "Lainkäyttötoimenpiteet joita tässä elokuvassa esitellään, eivät välttämättä vastaa nimettyjen lainvalvontaviranomaisten käytäntöjä".

No todellakin toivottavaa!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri