perjantai 12. heinäkuuta 2019

Reversal of Fortune / Onnen Kulissit (USA / JPN / UK 1990, Barbet Schroeder)

Vuosi nolla.

Wealthy Sunny von Bülow lies brain-dead, husband Claus guilty of attempted murder; but he says he's innocent and hires Alan Dershowitz for his appeal. (IMDB)

I never woke from this coma, and I never will. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Upporikas ja pillerirakas perijätär Sunny von Bülow vaipuu koomaan epäselvissä olosuhteissa. Syyttävä sormi osoittaa nopeasti hänen aviomiehensä Clausin suuntaan. Kun mies todetaan oikeudessa syylliseksi vaimonsa murhayritykseen, palkkaa Claus valituksensa käsittelyä varten asianajaja Alan Dershowitzin, jolla tuntuu olevan mahdoton tehtävä vakuuttaa ketään kylmäksi onnenonkijaksi mielletyn ja vahvoilta vaikuttavilla todisteilla tuomitun Clausin syyttömyydestä.

Onnen Kulissit on tositapahtumiin perustuva elokuva, joka on Nitraatin mielestä parantunut tasaisesti jokaisella katselukerralla julkaisunsa jälkeen, eikä uusin kosketus tähän hienoon pätkään tuottanut poikkeusta. Syitä elokuvan tasokkuuteen löytyy niin perinteisistä epäillyistä, kuin vähän harvinaisemmistakin.

Elokuvan narratiivi on rakennettu erinomaisesti. Mainion kylmäävänä efektinä elokuvan kertojaääni on koomassa makaavan Sunnyn. Elokuvissa näkee myös harvoin yhtä hyvin toteutettuja takaumia kuin Kulisseissa. Ne nivoutuvat saumattomasti elokuvan kuvaamaan nykyhetkeen ja tuntuvat kertovan meille Bülowien yhteisestä historiasta niin paljon kuin mahdollista, ilman tapahtumiin saatavaa jumalperspektiiviä.

Happy days. (Glenn Close, Jeremy Irons)

Kulisseissa nähdään toki myös perinteinen lakidraaman alku- ja keskiosa: rikos tapahtuu, todisteet kasataan ja puolustus / syyttäjä seulovat ne oikeudenkäyntiä varten. Erikoisempana vetona Kulissit tiputtaa sen perinteisen grande finalen, eli itse oikeudenkäynnin kuvauksen lähes kokonaan pois.

Elokuva ei kärsi siitä pätkääkään, päinvastoin: kaikki oleellinen tästä keissistä kun on jo sinne asti päästäessä kerrottu. Osa-ansio tästä kuuluu Nitraatin mielestä iranilais-sveitsiläiselle pitkän linjan ohjaaja Barbet Schroederille, joka ei-amerikkalaisena oli ehkä vähemmän kiinnostunut tuosta perinteisestä amerikkalaisesta oikeusleffojen finaalista?

Näyttelijäkaarti on erinomainen. Jeremy Ironsin Claus von Bülow on tekniikan taidonnäyte. Irons piirtää jäykän ja mustaan huumoriin turvautuvan Clausin, josta katsoja aistii kuitenkin kuin häivähdyksenä, että tämän stiff upper lip kätkee taakseen miehen, joka pelkää kuollakseen mahdollisuutta, että hän tulee viettämään loppuelämänsä vankilassa, vaimonsa murhan yrityksestä. Pitkän linjan tasaisen tasokas Irons on ollut muuten hyvin ekonominen Oscarien osalta. Hän voitti parhaan miespääosan palkinnon tästä roolistaan, eikä häntä ole nimetty Oscar-ehdokkaaksi ennen tätä tai tämän jälkeen.

Glenn Close tekee Sunnyn juuri oikein, jotta katsojalle jää se pysyvä epäilys tapahtumien kulusta. Myös hänen viileä, erinomainen kertojaminänsä tukee samaa tarkoitusta. Itse asiassa Kulississa on yksi tuon elokuvien tehokeinon parhaita ja esimerkillisimpiä käyttöjä.

Piikikästä puolustuslinjaa. (v-o: Felicity Huffman, Annabella Sciorra, Ron Silver, JD Cullum)

Ron Silverin (1946 - 2009) esittämä nerokas ja takakireä asianajaja Alan Dershowitz on miehen uran paras roolisuoritus. Dershowitzin johtama ja kokoama puolustustiimi heiluu Silverin tahtipuikossa innostavasti ja katsojan mielenkiinnon ylläpitäen.

Mainitaan myös Annabella Sciorra Dershowitzin lakitiimin förstinä, jonka muusta hyvin roolitetusta jäsenistöstä voi bongata vaikkapa nuorehkon Felicity Huffmanin. Fisher Stevensiäkin oli mukava taas jossain nähdä ja sama koskee myös toista kärppänaamaa, eli Christine Baranskia. 

Nicholas Kazanin purevan älykäs käsikirjoitus perustuu asianajaja Alan Dershowitzin kirjaan. Mainitaan tekstin tehoista erikseen vaikkapa Ron Silverin upeasti himaan tuoma alkupuolen kohtaus, jossa hänen Dershowitzinsa - vaikka mahdollisesti uskookin Clausin syyllisyyteen - perustelee vedenpitävästi, miksi hänen on asetuttava miestä puolustamaan: Sunnyn lapset kun ovat palkanneet heti tapahtuneen jälkeen yksitysetsivän, joka on kaivanut juttuun todistusaineistoa ja näin ohittanut poliisin roolia rikostutkimuksessa.

Unhappy days.

Dershowitz toteaa että rikkaat eivät voi palkata omia poliisejaan ja valita, mitä todistusaineistoja heitä vastaan tai heidän puolestaan käytetään, ja mitä mahdollista todistusaineistoa samalla hävitetään. Se ei ole reilua ja seuraava syytetty voisikin olla joku paljon huonommassa asemassa oleva, sekä itseään heikommin puolustamaan kykenevä henkilö kuin Claus von Bülow.

Loppupelissä Dershowitzin ei tietysti tarvitsekaan yrittää osoittaa, että Claus on syytön vaimonsa murhayritykseen. Riittää että hänen tiiminsä yrittää näyttää toteen, että edellisen oikeudenkäynnin todistusaineisto ei ole luotettavaa. Jos esimerkiksi insuliini ei kuulosta kovin jännitystä herättävälle aineelle ennen Kulisseja, saattaa mieli katsellessa muuttua.

Yksi syy Nitraatin uusimpaan Kulisseille antamaan arvonnousuun on epäilemättä myös se, että Nitraattia kovasti miellyttävä (ja paljon veivaama) tämän vuosikymmenen pätkä Gone Girl (2014) liikkuu pitkälti samoilla vesillä Onnen Kulissien kanssa. Kumpikaan näistä rikoksen ympäröimistä ja läpäisemistä teoksista ei ole dokudraama tai luento tapahtumien kulusta, vaan ennen kaikkea älykäs elokuva mielenkiintoisista persoonallisuuksista.

Maailmanloppua odotellessa.

Mitä Bülowien kartanossa sitten oikeasti tapahtui joulukuussa 1980? Onnen Kulissit esittää meille kaksi spekulaatiota, mutta myös raamittaa ne meille selvästi sellaisina. Sunny von Bülow (1932 - 2008) eli aivokuolleena vielä kolme vuosikymmentä koomaan vaipumisensa jälkeen (ja kaksi vuosikymmentä elokuvan valmistumisen jälkeen), eikä enää ikinä herännyt. 

Claus von Bülow (1926-2019) kuoli pari kuukautta sitten, ja vakuutti suoraa syyttömyyttään Sunnyn koomaan johtaneisiin tapahtumiin omaan loppuunsa asti. Itse asiassa Claus von Bülowin kuolinuutinen olikin Nitraatille sytyke Onnen Kulissien uudelleentarkastukseen - aivan kuin Sunnyn kuolema kymmenisen vuotta sitten oli sitä edelliseen.

Olisi sula valhe väittää, etteikö tämän kerrassaan tasokkaan elokuvan suola olisi se, että kukaan ei luultavasti saa koskaan tietää totuutta tapahtuneesta. Vaikka koirarakkaan Sunny von Bülowin hautakiveen onkin kaiverrettu nukkuva koira, let sleeping dogs lie tuskin tulee ikinä Bülowien osalta aivan täysin toteutumaan.

This is all you can know, all you can be told. When you get where I am, you will know the rest. (Sunny von Bülow, Reversal of Fortune)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Jääkuvia (Kansallisteatteri 2018 / Sissilinna 2019, Kristian Smeds)

Kuuleeko kukaan?

Viha, rakkaus, uskonto ja kuolema, siinä asiat joista Jääkuvia kertoo. Se on näytelmä perheestä ja suvusta, joka näiden asioiden keskellä ja vaikutuksessa arkipäiväänsä elää. Oulujoki virtaa, musiikki soi, mutta ihmiset eivät muutu mihinkään. (YLE)

Keskikesä tarkoittaa Nitraatin hoodeilla aina myös Runoviikkoa, joka toi tänä vuonna tutkailtavaksi kaupunginteatterin entisen johtajamme ja nykyisen legendan eli Kristian Smedsin läpimurtonäytelmän Jääkuvia.

Tämä ensi-iltansa vuonna 1996 saanut teos koostuu viidestä lähinnä monologiksi luokiteltavasta itsenäisestä tarinasta, joissa avataan Pohjois-Suomalaisen suvun koottuja traumoja.

Pään ääniä.

Ensimmäisessä (ja toisessa?) tarinassa Taisto Reimaluoto luo ensin lapsen ja vanhuksen yllättävän, ennenaikaisen lamakohtaamisen ja sitten nuoren ja masentuneen oululaisen tyttönaisen, joka pakenee ahdistustaan Helsinkiin, mutta ahdistuskin ostaa lipun.

Sitä vähemmän saavan mitä vähemmän pyytävän naisen pahoinpitelyjen sävyttämä avioliitto päättyy äidin ja lapsen pakenemiseen takaisin kotikonnuille, ilkkuvan mutta ikikiitollisen vanhemman syliin. Rea Mauranen näyttelee sekä tyttönaisen äidin että tämän aviomiehen, joissa moni asia tarkoituksella tuplautuu.

Toisessa (vai väliosassa?) Esa-Matti Longin lipevä, rauhallinen ja hiljaisella äänellään kiusaava saarnaaja maalittaa seurakunnan sielujen sijasta teatteriyleisön. "Tulitteko katsomaan vähän kivaa?" Juu-u. Vai tuota... ei?

Mutsi. (Pirjo Luoma-Aho)

Kolmannessa elämän katkeraksi hioma yh-äiti vaihtaa vapaalle. Pirjo Luoma-Ahon tarkasti piirtämä ja helvetin vapauttava oman elämänsä hopeamitalisti on Nitraatista ehdottomasti tämän viisikon suosikki.

Neljännessä kolmevuotias poika tarkkailee perheensä hajoamista kotijokensa pohjasta, oman hukkumansa jälkeen ja johdosta. Rea Mauranen tulkkaa herkästi.

Viidennessä ja viimeisessä Petri Mannisen kemiläinen taiteenrakastaja ja kaappihomo ei uskalla tulla ulos kuorestaan, ja ottaa kontaktia toiseen ihmiseen vain ahdistuneessa mielikuvituksessaan. Miehen euforinen itsepetos julistaa yksin olemisen sietämättömän keveyden ilosanomaa.

Nautiskelija. (Petri Manninen, Esa-Matti Long)

Jos Keuhkoja ei lasketa, on Jääkuvien lavastus erikoisinta mitä Nitraatti on päässyt livenä kokemaan. Sissilinna (ts. teatterilava) on käännetty 'sivuttain' ja katsojat istuvat paikoillaan niin, että itse lava on hyvin lähellä ja kapea, mutta näyttelijät ravaavat katsojien näkokentän läpi ja ympäri, paukuttaen monologejaan välillä liikkeessä, välillä lavasteiden takaa. Näytelmän intensiivisyys saa tietysti tästä ratkaisusta oivaa lisäpotkua.

Estradimainen näyttämö koostuu riveistä kymmeniä isoja hekulamppuja, jotka nousevat seinäpalkkeja pitkin ja jatkavat kulkuaan 'katossa'. Lavastus on Teemu Nurmelinin ja Kristian Smedsin käsialaa, Nurmelinin vastatessa yksin onnistuneesta (ja kuumasta!) valosuunnittelusta. Mainita tulee myös Sanna Salmenkallion erinomainen äänisuunnittelu, jonka kuoleviin kaikuihin kirskahtelevat hittikimarat ja jäiden hidas liike tulevat iholle.

Kertsi ajatuksistasi. (Pirjo Luoma-Aho, Taisto Reimaluoto, Rea Mauranen)

Nitraatti ei juurikaan ollut nähnyt monologinäytelmiä, joten mikä sen parempi ja syvempi kosketus aiheeseen kuin viime vuonna Ylen Areenasta Nitraatin kuuleman kuunnelmaversion (1998) kokopitkä ja päivitetty näyttämöversio.

Toteutustapa tuntui juuri oikealle. Näiden ihmisten potentiaalinen yleisö on jo kauan sitten kutistunut nollaan, joten ilman meitä heidän sanansa ja ajatuksensa valuisivat mielten mustien kuilujen reunoja pitkin ikuiseen kadotukseen.

Jääkuvia on myös ajankuvia, ainakin tunnelmassaan. 1990-luvun lama puristaa reunoista, vaikka tarinat sinänsä eivät muuta aikaa katsokaan kuin viimeiset kymmenet vuodet suuntiinsa. Tänäänkin kaikki tämä vanha on suurimmalta osin edelleen läsnä.

Taisto Reimaluodon taiteellisena johtajana korvannut Kati Outinen ja Runoviikko valkkasivat taas kerran kaupunkiin asiallista katsottavaa: jo loppukeväästä loppuunmyydyt Jääkuva-esitykset (2 kpl) puhuvat myös tuon puolesta. Jatkukoon tämä hyvä putki myös ensi vuonna.

Arvosana: 8/10

maanantai 1. heinäkuuta 2019

United 93 (USA / UK / FRA 2006, Paul Greengrass)

Loppu on historiaa. (*)

A real-time account of the events on United Flight 93, one of the planes hijacked on September 11th, 2001 that crashed near Shanksville, Pennsylvania when passengers foiled the terrorist plot. (IMDB)

Eräänä syyskuun aamuna vuonna 2001 terroristit kaappasivat neljä matkustajalentokonetta Yhdysvaltojen itärannikkolla. Kaksi niistä tuhosi New Yorkin World Trade Centerin, yksi vahingoitti Pentagonia ja yksi syöksyi Pennsylvanialaisille pelloille saavuttamatta ikinä kohdettaan, jonka epäiltiin olleen Washingtonin Capitol-rakennus. United 93 oli viimeiseksi mainitun lennon tunnus ja tämä samanniminen elokuva kertoo sen viimeisestä lennosta.

"Aivan saatanan liian aikaisin" puuskahti Nitraatti vuosimallia 2006 kuultuaan elokuvasta, eikä tuolloin ollut ajatuksensa kanssa yksin. Tuntui jotenkin irstaalta, että joku tekee kaupallisen viihde-elokuvan niin läheisestä, kansakunnan suht vasta traumatisoineesta tapahtumasta. Irvokkaalle kirsikalle tässä kakussa tuntui tietysti se, että United oli isotissinen hitti. Vaatimattomalla 15 miljoonan dollarin budjetilla saavutettiin 75 miljoonan dollarin lipputulot.

(Peter Hermann, Masato Kamo)

Kun lisäksi elokuvan aivan liian raflaava trailerikin lupasi perinteisen oloista teosta, niin Nitraatti mentaalisijoitti Unitedin julkaisuaikoinaan "katsotaan ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tuskinpa katsotaan" -kasan alimmaisten joukkoon.

Nyt - lähes 20 vuotta tosielämän tapahtumista ja lähes puolitoista vuosikymmentä elokuvan valmistumisesta - tuntui olevan oikea aika tutustua tähän aikoinaan yhdelle 25 kiistanalaisimman elokuvan listallekin päätyneeseen teokseen, osana loppuaan lähestyvää Nitraatin vielä näkemättömien leffojen listaa.

Sen häntäpäässä karvaisia käsiään on nostellut usea muukin syystä tai toisesta aiemmin Nitraatin ohittama ja panttaama teos (Der ewige Jude, Cannibal Holocaust, Men Behind the Sun - ja vaikkapa Titanic tai Love Story!). Perspektiiviä ja etäisyyttä elokuvan kuvaamiin tapahtumiinkin on jo kertynyt riittävästi. Tästä syystähän rikoksen ja oikeudenkäynnin välissäkin on aikaa: tunteet ehtivät tasaantua ja itse asian kimppuun päästään selväpäisinä (tai ainakin selväpäisempinä).

(Christian Clemenson, Peter Hermann, Cheyenne Jackson)

Vaikka voisi toisin luulla, United 93 -elokuvaa ei voi syyttää eksploitatiiviseksi. Se ei juurikaan manipuloi katsojia, vaan esittää tuon syyskuun aamun tapahtumat reaaliajassa, melkeinpä dokumentaarisesti.

Realismia on haettu tosissaan: näyttelijät ovat nimettömiä, yleensä sivurooleja vääntäviä ei-tähtiä, tai oikeita tosielämässä tapahtumat kokeneita amatöörejä: sotilashenkilökuntaa ja lennonjohtoa, mukaan lukien keskeinen Ben Slineyn osa, jota hän itse esittää. Jopa lentoemäntien näyttelijöissä on oikeasti lentoemäntinä toimineita, ja molemmat pilotit ovat oikeita liikennelentokonepilotteja - kapteenin näyttelijä on itse asiassa Unitedin pilotteja. Täten mitkään tomcruiseilut eivät taatusti tule tarinan kertomisen tielle. 

Ohjaaja Paul Greengrassin myös kirjoittama kässäri sisältää paljon uhrien omaisilta kyseltyjä taustatietoja lennon matkustajista: lempimusiikki, lukemiset, mitä heillä on ollut päällään jne, jotta matkustajien esittäminen olisi mahdollisimman todenmukaista. Myös matkustajien soittamat lukuisat puhelut kaappauksen aikana ovat olleet osa leffan taustamateriaalia.

Nämä kaikki ovat hyvin toimivia ratkaisuja, joista useita olisi ollut sitä vaikeampi - tai jopa mahdoton - toteuttaa, mitä kauemmin leffan teon aloituksen kanssa olisi viivytelty.

Ohjaaja Paul Greengrass, kohtalaisen rohkea mies.

Elokuva välttää elintärkeästi kaiken tulevan kuvaamisen ja elokuvan tapahtumien niihin kontekstoimisen, sekä unohtaa turhan herooisen paatoksen tai terojen demonisoinnin. Kaikki syyskuun 11. aamun tapahtumat vain vyöryvät, eikä yhdelläkään elokuvan hahmolla tunnu olevan tietoa, miten ne päättyvät. Ahdistuksen ja lohduttomuuden tapahtumien seuraamiseen luo ennen kaikkea katsoja itse, joka jumalaisen jälkiviisauden omaavana tietää, miten tarina päättyy... ja jatkuu.

John Powellin painostava synkkä musiikki tulee mainita erikseen. Se kuitenkin sulautuu leffan tekstuuriin niin hyvin, että sitä ei katsoessa pane erikseen merkille kuin hetkittäin, mutta se omalta osaltaan maalaa tärkeästi toivottoman rankkaa tilannetta.

Miinuksia Unitedille Nitraatti antaa levottomasta visuaalisesta toteutustavasta: heilukamera ja konekiväärileikkaus raksitaan isoissa ruuduissa. Toisaalta ne ovat ohjaaja Greengrassin tavaramerkkejä (ja ikävästi lukuisten muiden tämän vuosituhannen ohjaajien apinoimia), eivätkä sinänsä tule tälläkään kertaa yllätyksinä. Kovin kuluneita ne realismin tavoittelussa kuitenkin jo ovat.  

World Trade Center (1973-2001)

United 93 raapii myös todella raa'asti toden ja fiktion välistä rajapintaa. Mikään ei yleensä aja Nitraattia dokumentin ääreltä pois nopeammin kuin se, jos siinä on uudelleennäyteltyjä, fiktiivisiä kohtauksia dokumentin kuvaamista, tapahtuneista asioista. Tässä saman tapahtuminen käänteisenä ei kuitenkaan aiheuttanut Nitraatissa inhoreaktiota, niin paneutunutta ja taitavaa Unitedin kerronta on.

Ehkäpä Unitedin painostavan katselurupeaman jälkeisen paras anti Nitraatille tuli pohtiessa sitä, että mistä, miten ja milloin on soveliasta tehdä elokuvia - ja sitä kautta kai siis taidetta yleisemminkin? Vastaus kahvia siemailleelle ja ikkunasta ulos tuijotelleelle Nitraatille tuli lopulta kovin vaivattomasti.

Elokuvia saa tehdä ihan mistä tahansa, ihan miten tahansa ja ihan milloin tahansa. Mitään kun ei ole kenenkään pakko katsoa ennen kuin siltä tuntuu, eikä must seetä ole ikinä ollut olemassakaan. Ja jos joku muuta väittää, niin puhuu kyllä paskaa.

Are you ready? Okay. Let's roll. (Todd Beamer, 1968-2001)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Esimerkillisen onnistunut leffajulkka, muuten!

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Free Solo (USA 2018, Jimmy Chin & Elizabeth Chai Vasarhelyi)

Yli harmaan kiven.

Alex Honnold attempts to become the first person to ever free solo climb El Capitan. (IMDB)

Alex Honnoldin harrastus ja elämäntapa on ylivoimaisen suurelle osalle ihmiskuntaa käsitystä pakenevan vieras: hän kun kiipeilee satojen metrien korkuisia kallioseinämiä yksikseen ja ilman köyttä.

Tietyn korkeuden jälkeen epäonnistuminen ymmärrettävästi tarkoittaa, ettei uutta yritystä enää ikinä tule. Vuorikiipeilykin on tasaisesti ihmishenkiä vaativa urheilumuoto, joten voitte kuvitella miten paljon vaarallisempaa samantyylinen touhu on ilman köysiä.

Target locked.

Free Solo on dokumentti Honnoldin huimapäisestä yrityksestä tehdä ensimmäisenä ihmisenä maailmassa vapaa soolokiipeäminen Kalifornian Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan El Capitanin kivimuodostelman Freerider -reittiä pitkin.

Tämä tarkoittaa tuntikausia kestävää, yli kilometrin pituista matkaa lähes kilometrin korkeudelle. Yksikin lipsahdus voi tarkoittaa kuolemaa - monissa kohdissa aivan varmaa kuolemaa.

Kiipeilijä- ja elokuvantekijäpariskunta Chin / Vasarhelyi on tehnyt aiheesta mainion dokumentin. He ovat erikoistuneet kiipeilydokumenttien tekemiseen, joten luvassa on teknisesti ja visuaalisesti upeaa sekä ainutlaatuista kiipeilykuvastoa.

Tämä voi olla elämäsi viimeinen hiustenleikkuu. (Alex Honnold, Sanni McCandless)

Dokumentti seuraa noin vuoden ajan Alexin valmistautumista, hänen seurusteluaan epäinhimillisen ymmärtäväisen Sanni McCandlessin kanssa sekä Alexin kiipeilijäystäviä ja elokuvan filmiryhmää. Alexin aivokuviakin tutkaillaan. Lääkäri arvelee, että Alex tarvitsee normaalia raisumpia kokemuksia, jotta ne tuntuisivat jossain. No daa!, huudahtaa katsoja.

Tunteitaan varsin visusti varjelevan Honnoldin lähes epätodellisen välinpitämättömän tuntuinen suhtautuminen kiipeilyn riskien mahdolliseen lopputulemaan ja taas toisaalta yhtä epätodellisen tuntuinen paneutuminen pienimpiinkin kiipeilyn yksityiskohtiin (esim. kiipeilypäiväkirja, johon kilometrin nousun jalkojen ja käsien asentoja kivi kiveltä merkitään pikkutarkasti ylös) tekevät Honnoldista mielenkiintoisen ja ristiriitaisen - joskaan ei välttämättä täysin ymmärrettävän - seurattavan.

Action! (Elizabeth Chai Vasarhelyi, Jimmy Chin)

Kirsikkana kakussa on tietysti dokkarin lopun kiipeämisyritys. Nitraatti oli toki katsonut kevättalven Oscarit (FS nappasi parhaan dokumentin Oscarin) ja lisäsikin klipeistä silloin vakuuttuneena Free Solon katselulistaansa. Korkean paikan kammoa poteva Nitraatti huomasi kuitenkin tehokkaasti unohtaneensa dokkarin katselun alkaessa, että miten tuo yritys oli päättynyt.

Siitä(kin) johtuen viimeiset parikymmentä minuuttia dokumenttia olivat Nitraatille lähes kestämätöntä katsottavaa. Nitraatti suosittelee samaa tietämättömyyden tilaa jokaiselle, jolle se on ennen play-napin painamista suinkin mahdollinen. Korkean paikan kammoa puolestaan ei suositella: elokuvateatterissa nähtynä teatterin ulko-oven kohdalla olisi voinut kiipeily-yrityksen alkaessa silloin olla Nitraatin muotoinen reikä.

Taistelua riittää ruudun tälläkin puolella, kun mieli yrittää näkemästään nyrjähtää.

Pientä napinaa Nitraatti antaa dokumentille ainoastaan siitä, että itse nousua olisi mieluusti seurannut paljon isommankin siivun dokkarin kestosta. Toisaalta kiipeämisen kuvauksessa ilmenneet pakotetut tekniset muutokset (jotka nähdään) ovat ehkä omalta osaltaan olleet vääntämässä ohjaajien kättä kiipeämiseen dokkarissa käytettävän ajan suhteen. 

New York Timesin kriitikko Jeanette Catsoulis muuten lohkaisi aika mainion: Free Solo on varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua, jos lasta ei pienenä halata. Silti, samalla Free Solo on yksi ihmistahdon ja -kyvyn hienoja ylistyslauluja. Vuosikymmenen dokkareita.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Sicario: Day of the Soldado (USA / MEX 2018, Stefano Sollima)

Nitraatti valkkaa ohjaajan kotimaan kielisen leffajulkan kasan komeimmaksi.

The drug war on the U.S.-Mexico border has escalated as the cartels have begun trafficking terrorists across the US border. To fight the war, federal agent Matt Graver re-teams with the mercurial Alejandro. (IMDB)

Kun Yhdysvaltain turvallisuusviranomaiset alkavat vahvasti epäillä, että supermarketteja ja muita ihmisten kivoja, pehmeiden kohteiden kokoontumispaikkoja huuliaan lipoen tarkkailevia halibabalee-miehiä pommivöissä tihkuu omenapiirakan maahan seulana vuotavan Meksikon rajan yli, on ekasta elokuvasta tutun hämärän CIA-mies Matt Graverin (Josh Brolin), yhdessä apuriensa ja eritoten vielä hämärämmässä viihtyvän tuttavansa Alejandron (Benicio Del Toro) aika vetää käsiinsä likaisimmat työrukkasensa.  

Matt Graver was marked safe in Mexico. Vastapuolesta ei voi sanoa samaa.

Tällä kertaa war on terror -nimikkeen alle hilatut meksikon huumekartellit - jotka myös kontrolloivat rajabisnestä - aiotaan pistää sotimaan toisiaan vastaan hullun idean turvin. Kaappaamalla yhden pääpomon lapsen ja indikoimalla että syypää oli joku toinen kartelli, aiotaan nämä ajaa keskinäiseen sotaan, jota Setä Samuli katselisi tyytyväisenä sivusta. Kunhan vain jotain ei menisi pieleen ja nykyisen POTUS:in pissi rutiininomaisesti sukkaan.

Hyvän leffan saisi aikaiseksi varmaan tuon suunnitelman onnistumisestakin. Taylor Sheridanin kynästä sen sijaan saadaan nähtäväksi varsin tyydyttävä versio, jossa hommat menevät selvästi enemmän päin prinkkalaa.

Soldado on suht itsenäinen jatko-osa vauhdilla Nitraatin yhdeksi vuosikymmenen suosikkeja nousseelle tiukalle rikosleffa Sicariolle (2015). Soldado ei vaadi Sicarion näkemistä, mutta Nitraatti ei kyllä keksi ainoatakaan syytä, miksi myös tuota ensimmäistä näistä kahdesta elokuvasta ei kannattaisi katsoa.

Jep. Niitä pätkiä, joissa katsellaan paljon ruutuja. Teknotrillerien ystävien ilon ja onnen päivä!

Soldadossa paluun tekevät näyttelijöiden miespuolinen ydinryhmä ja tärkein kaikista, eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan. Miehellä on jo niin paljon hyvää rikos- / neowestern -kamaa vyönsä alla (myös ohjaajana: Nitraatin jo kehuma Wind River (2017)), että kun Nitraatti kuuli Soldadosta, jäi se alunperin leffoissa väliin vain siksi, ettei Nitraatti tajunnut Sheridanin olevan mukana tässäkin, vaan luuli tätä joksikin halvaksi rahastukseksi alkuperäisen siivellä.

Tällä kertaa Sheridanin kynästä on virrannut ehkä suurimuotoisin hänen tähänastisista tarinoistaan. Ekan elokuvan nimi Sicario (palkkamurhaaja) on nyt vaihtunut Soldadoksi (sotilas). Kovin sopivaa, koska high techin ja sotilasraudan vuoraama Soldado onkin hetkittäin lähempänä sotaelokuvaa kuin Sheridanin normaalisti (verrattain) paljon intiimimpejä moderneja länkkäreitä.

Meksikon Day of the Dead-maasta tervehtivä, pimeän asunnon puolivalossa yhden silmän kylmällä galaktisella liekillä palava Alejandro on Nitraatin mielestä edelleen aika hyvä Kuoleman hahmon ruumiillistuma. (Benicio Del Toro)

Kameran takana vaihtuvuus on ollut Soldadossa suurinta. Ensimmäisen ansiokas ohjaus (Dennis Villeneuve), upea kuvaus (Roger Deakins) ja muikean painava elektroninen musa (Jóhann Jóhannsson, rip) on vaihtunut läpsystä täysin kunnialliseen kakkosketjuun. Ohjaaja Stefano Sollima, kuvaaja Dariusz Wolski ja säveltäjä Hildur Guðnadóttir jäljittelevät teknisellä puolella kiitettävästi ykkösen tunnelmia.

Paras A-ryhmä on kuitenkin edelleen paikalla kellokorttejaan leimaamassa. Josh Brolinin ja Benicio Del Toron keskinäinen kemia toimii edelleen, eivätkä heidän maailman ikävän menon hyväksyvät hahmonsa käytössä kulu, koska kolmas tärkeä linkki eli käsikirjoittaja Taylor Sheridan ei selvästikään kaksikkoon ole vielä väsynyt. 

Isabelan munien ehjyydestä ei anneta taetta kartellimunakasta tehtäessä. (Isabela Moner)

Nitraattia eniten puhtaalla pärstäkerroin-tasolla harmittavasti ykkösen FBI-agentti Kate Macerille (Emily Blunt) ei kakkosesta enää palaa lohjennut, tosin ei tarinassa oikein olisi Macerille enää rakoa ollutkaan. Soldadon naispääosan tekee nuori, pieni ja pippurinen Isabela Moner kartellipomon pelinappulatyttärenä Isabel Reyesinä.

Soldado on hyvä, mutta ei pärjää Sicariolle. Muutama juonenkäänne vaatii vähän normaalia hanakampaa epäuskon parkkeerausta, eikä alun tylyä nihilismikorttikättä uskalleta katsoa loppuun. Tuota jälkimmäistä aspektia Nitraatti ei tosin sinänsä ihmettele: yksi Nitraattia miellyttävä piirre Taylor Sheridanissa kun on hänen vakaa tahtonsa jättää aina vähän toivollekin sijaa. Tällä kertaa tuo eetos on vain loppua kohti esillä ehkä liiankin paljaana rankana.

Let's play cops & soldiers. (Josh Brolin)

Vaan, kun tähän hyväänkin tarvitaan niin paljon onnistumista että se jää murskaavalla enemmistöllä elokuvista ikuisesti tekemättä, on tällainen ammattimaisesti toteutettu ja ajan hermolla hyvin sykkivä pitkästymisen tappaja aina tervetullut lisä leffakatraaseen. Luvassa on muuten Nitraatin kuuleman mukaan ennen pitkää trilogian päättävä kolmas elokuva. Tere tulemast!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

tiistai 4. kesäkuuta 2019

A Kiss Before Dying / Suudelma Ennen Kuolemaa (USA 1956, Gerd Oswald)

Sulle salaisuutta kertoa en voisi.

A ruthless college student resorts to murder in a futile attempt to marry an heiress. (IMDB)

Bud Corliss on nuori pyrkyri joka on päättänyt vakaasti naida itsensä rahakkaisiin piireihin. Suurin ongelma älykkään ja komean Budin kannalta - tai vielä tarkemmin hänen mielitiettyjensä kannalta - on se, että Bud on täysin tunteeton sosiopaatti joka ei kaihda murhaa tai murhia tiellään vaurauteen.

Tässä hiukan unohtunut film noir -tyyppinen rikoselokuva. Räikyvissä deluxecolor-väreissä ja laajassa cinemascope-kuvaformaatissa kuvattu Suudelma on kuin kiehtovasti väärälle vuosikymmennelle eksynyt aikamatkaaja, joka hortoilee kertomaan tylyä tarinaansa keskelle 1950-luvun eisenhowerilaista ihannekarkkimaailmaa.

Better living through chemistry. (Robert Wagner)

Gerd Oswald tekee ohjauksen kanssa napakkaa työtä, eikä sorru missään vaiheessa liioiteltuun melodraamaan tai ylettömään kikkailuun, vaan työstää tylyä tarinaansa asiallisesti. Elokuva perustuu Ira Levinin (kirjoittanut myös mm. Rosemaryn Painajaisen) esikoiskirjaan vuodelta 1953, ja jos pääosan Bud Corliss tuntuu vähän oudon tutulle oliolle, niin et ole yksin.

Ainakin Nitraatin mieleen tuli hakematta Patricia Highsmithin luoma ja paljon kuuluisampi antisankari Tom Ripley. Highsmith käynnisti oman kirjasarjansa vuonna 1955, ja niihin pohjautuvia elokuvia on vuosien aikana tehty useita.

Kirjoita ja kuole. (Robert Wagner, Robert Quarry)

Nitraatin suosikki niistä on vuoden 1960 ranskalainen Plein Soleil / Purple Noon / Kuuma Aurinko, jossa niin ikään tajuttoman komean näköinen Alain Delon murhailee tietään läpi Italian bättrefolkin. Myös Kiss on filmatisoitu uudestaan useamman kerran, ehkä tunnetuimmin vuonna 1991, mutta se ei pärjää tälle vuoden 1956 versiolle kyllä millään tasolla.

Pääosan tunnottomana ja komeana pyrkyrinä Robert Wagner löysi elämänsä roolin. Miehen tulkkaama pirullinen Bud Corliss on yksi amerikkalaisen elokuvan inhottavimpia antisankareita - mies jonka jonkun todella toivoo pysäyttävän, mutta kovin vaikeaa se näyttää olevan, niin ovelasti Bud korttejaan pelaa. Myöhemmin Wagner oli / on lähinnä tv:stä tuttu, ja surullisenkuuluisa traagisesti päättyneestä avioliitostaan Natalie Woodin kanssa.

Arizona by day. (Joanne Woodward, Robert Wagner)

Muut roolitukset ovat asiansa ajavia: Joanne (Paul Newmanin vaimo) Woodward (Dorothy) ja Virginia Leith (Ellen) ovat Budin vokottelemat upporikkaat kovan onnen Kingshipin sisarukset. Jeffrey Hunter peesaa yliopiston opettajana ja osa-aikapollari Gordon Grantina. Hunter on Nitraatille tuttu lähinnä Star Trekin orggispilotista, jonka ottaessa tulta alleen meillä ei olisi ikinä ollut James T. Kirkiä. 1930-40 -lukujen tähti Mary Astor yrittää kestää Bud-poikaansa mami Corlissina ja ja George Macready puolestaan kärsii Kingshipin perheen päänä.

Suudelman kuvauspaikka on mukavasti harvemmin kankaalla nähty 1950-luvun Arizona, tarkemmin sanoen Tucsonin kaupunki. Sen moderni muovinen 1950-luvun arkkitehtuuri historiallisine meksikoripauksineen antaa silmille mielenkiintoista vaelleltavaa. Muutenkin ohjaaja on osannut poimia otollisia paikkoja tarinan biittien korostuksiin: lopun valtavat, tyhjyyttään hohkaavat sorakuopat kaupungin etelälaidan kaivoksilla, edestakaisin huristelevine mekaanisine petoineen, ovat kuin Bud Corlissin sielunmaisema.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

torstai 16. toukokuuta 2019

The Long Good Friday / Pitkä Pitkäperjantai (UK 1980, John Mackenzie)

I have a dream...

An up-and-coming gangster is tested by the insurgence of an unknown, very powerful threat. (IMDB)

"What I'm looking for is someone who can contribute to what England has given to the world: culture, sophistication, genius. A little bit more than an 'ot dog, know what I mean?" (Harold Shand)

Harold Shand on lontoolainen gangsteri, huonokäytöksinen ja suorapuheinen toisen luokan kummisetä, jonka taskusta löytyy varsinaisten hämärämiesten lisäksi niin kaupungin korkeita virkamiehiä kuin poliisejakin. Harold on pitänyt kaupungissaan kovaa rauhaa jo vuosikymmenen ajan.

Nyt Harold haluaa kuitenkin kunniallistua, ja hänen oivaltavasti ideoimansa bisnes Lontoon ränsistyneiden satama-alueiden valjastamiseksi asuin- ja liikekäyttöön on ratkaisu sen varmistamiseksi. Yhdysvaltalaisten mafiamiesten houkuttelu rahoittajiksi omaa kuitenkin pienen mutkan matkassa: joku aloittaa Haroldia, tämän omaisuutta ja miehiä vastaan väkivaltaisen ajojahdin.

Haroldin ja Victorian röökibreikki. (Bob Hoskins, Helen Mirren)

The Long Good Friday on brittiläisen rikosjännärin gangsterifilmi-alalajia, ja yksi sen suurimpia saavutuksia. Elokuvan ei tarvitse hävetä yhtään esimerkiksi alan klassikon Get Carterin (1971) seurassa, vaikka Fridayn kuuluisuus ja tunnettavuus eivät ihan samaa luokkaa olekaan.

Shandin roolin vetää - Pennejä Taivaasta (1978) tv-sarjan suosion siivittämänä - ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan erinomainen Bob Hoskins (1942-2014, rip). Hänen luomansa luksusjahdillaan asusteleva Harold on aika vastenmielinen alamaailman tyyppi, mutta samalla Haroldin suoraviivainen ja ratkaisukeskeinen toiminta häntä ja hänen bisneksiään kohtaan kohdistuvan uhan torjumiseksi on tietysti elokuvan selkäranka - ja viihdyttävää seurattavaa.

Naispäärooli tulee ihan yhtä kovalta ja korkealta tasolta. Haroldin naisystävänä Victoriana kun nähdään Dame Helen Mirren, joka ei noin yleensä ottaen tiedä, mitä huono roolisuoritus tarkoittaa. Ukkoaan paljon terävämpi ja etiketit omaava Victoria onkin pariskunnan diplomaattiset kasvot. Victoria yrittää pitää mafiasijoittajat rauhallisina sillä aikaa kun Harold takes care of business. Mirren itse asiassa vaati, että Victorian roolia laajennettiin pelkästä perinteisestä gangsterin heilasta mehevämmäksi, ja hyvä niin.

Sivistyneitä bisnesneuvotteluja sataman viehättävässä miljöössä. (P.H. Moriarty, Helen Mirren, Bob Hoskins, Brian Hall)

Sivuroolit on täytetty osaavilla luonnenäyttelijöillä / pärstäkertoimien perusteella. Koko lössi hoitaa tonttinsa erinomaisen uskottavasti. Pienenä triviana mainittakoon, että nähdäänpä tuleva Bond, James Bond eli Pierce Brosnankin pienessä mutta tärkeässä roolissa.

Käsikirjoitus on yhteen tapahtumarikkaaseen noin 24-tuntiseen ajanjaksoon keskittyvään elokuvaan sopivasti napakka. Vaikka alussa katsoja onkin vähän ulalla, kaikki selviää loppua kohti. Elokuvalla on myös mielenkiintoista tuotantohistoriaa, nimenomaan Haroldia kohtaavan uhkan suunnan takia. Nitraatti ei uhkaa paljasta, vaikka nokkelimmat osannevatkin jo arvata, mikä 1970-luvun lopun Englannissa olisi ollut se kolmikirjaiminen taikasana rahoittajien karkoittamiseen.

Kun elokuvan alkuperäinen rahoitus siis otti vuoteensa ja kävi, astui kehiin George Harrisonin (kyllä, se ex-Beatle) luotsaama tuotantoyhtiö Handmade Films, joka osti alunperin mahdollisesti tv-elokuvaksi tarkoitetun pätkän oikeudet ja rahoitti sen elokuvateatterilevityksen. Harrison tosin totesi jälkeenpäin, että jos hän olisi tiennyt miten väkivaltainen Good Friday on, hänen firmansa ei olisi elokuvaan koskenut pitkällä kepilläkään.

Hyvin riippunutta gangsteria.

Niin, väkivaltaa elokuvassa todellakin riittää täyttämään elokuvan tittelin innoituksenkin tarpeet: naulaa käsien läpi, rikkinäistä pulloa kurkkuun, veitsellä viiltelyä, haulikolla mahaan ruputtelua ja näin pois päin. The Long Good Friday ennustaa myös rikollisuuden siirtymistä entistä vahvemmin bisneksen puolelle ja yleisiä Lontoon kehityssuuntia, niin omana Thatcherin aikanaan kuin tulevaisuudessakin: Harold Shandin unelmahan on nykyinen Canary Wharf ja vastaavat.

Mainitaan myös ensi alkuun vähän oudolle kalskahtava, Francis Monkmanin elektronisuuttakaan tarpeen vaatiessa kaihtamaton score. Kun se tärähtää käyntiin elokuvan koruttomien alkuhetkien aikana  - yksinkertainen alkutekstifontti ja taustalla vähän rakeisessa paussikuvassa maalaistalo jossain - tulee katsojalle hiukan olo, että mitäs nyt? Pian Monkmanin musa kuitenkin asettautuu niin hyväksi osatekijäksi elokuvan ajankuvan rakentumista yhdessä muun muassa nyt edesmenneiden, runneltujen Lontoon satama-alueiden kanssa, että oksat pois.

Erikoismaininnan ansaitsee myös elokuvan loppukuva, joka on yksinkertaisuudessaankin yksi leffahistorian hienoimpia. Niin katsoja kuin kohdekin saavat pohtia yrittämisen hintaa, Monkmanin karun ja tarttuvan teeman lyödessä taustalla meditaatiohetken tahtia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri (US, 1980-luku, Nitraatin suosikki näistä kolmesta)
Traileri (UK, 1980-luku)
Traileri (UK, 2015 uudelleenjulkaisu)
Elokuvan soundtrack (Spotify). Sisältää myös Haroldin parhaita urahduksia!