perjantai 15. maaliskuuta 2024

Northern Exposure / Villi Pohjola (USA 1990-1995, Joshua Brand & John Falsey)

Hei sun heiluvilles!

A city doctor is forced to work in the remote Alaskan town of Cicely, where he encounters peculiar locals, including a former astronaut, as he adjusts to small-town life. (IMDB)

Pesunkestävä hermostunut kaupunkilainen, new yorkilainen nuori juutalaislääkäri Joel Fleischman (mainiosti vetävä Rob Morrow) saa kovan nakkiviuhutuksen valtiolta, joka on maksanut hänen opintonsa: nuori citymies passitetaan Alaskaan, omaperäiseen Cicelyn pussinperän pikkukaupunkiin suorittamaan velkaansa(*).

Siellä tämä kala kuivalla maalla (ajattele nuorta versiota Woody Allenin perusroolista) tutustuu vastentahtoisestikin Cicelyn värikkäisiin asukkaisiin ja ottaa osaa kaupungin ja kaupunkilaisten välillä absurdeihinkin tempauksiin ja hellyttäviin kahnauksiin.

Joel ja Maggie, taisteluparien taistelupari.
Cicelyn vakkariasujaimisto on värikästä. Fleischmanin kovin vääntökumppani on reipas ja omapäinen lentokonemekaanikko ja pilotti, kultalusikan suustaan viskannut Maggie (Margaret) O'Connell, jonka Janine Turner - tuo Nitraatin suuri ysäri-ihastus - tekee mainiosti.

Maurice Minnifield on Cicelyn yhden miehen matkailunedistämiskeskus, piinkova bisnesmies, kulttuuriharrastaja ja entinen Korean sodan hävittäjäpilotti sekä astronautti, joka johtaa myös kaupungin radioasemaa. Sarjan ammattimaisin näyttelijä Barry Corbin tekee Minnifieldin pitkän, edelleen jatkuvan uransa parhaana ja muistettavimpana suorituksena ja hän olikin tällä katselukerralla Nitraatin ja paremman puoliskon hahmo- sekä näyttelijäsuosikki.

Isäntä ja Ääni. Maurice ja Chris.

Radioasemasta puheen ollen: sen hontelo, asuntovaunussa majaileva hottisnörtti-dj ja ex-pikkurikollinen Chris Stevens (John Corbett) pitää kaupunkilaiset pre-internet tiedon äärellä ja hellii heidän korviaan sekä eklektisellä musakattauksellaan että loputtomalla filosofoinnillaan.

Paikallista The Brick-raflabaaria pyörittävät ikinuori kanukkitervaskanto Holling Vincoeur (John Cullum) ja tämän missilapsivaimon habituksen omaava, mutta maalaisjärjellä siunattu avovaimo Shelly (Cynthia Geary), jolla ei taida olla kahdessa osassa samat korvikset. Sarjaa katsoessa on syytä olla aina hiukan naposteltavaa, sen verran herkullisilta baarin tekemät pöperöt näyttävät ja kuulostavat.

Cicelyn vakkarit. V-O, Ylärivi: John Corbett, Barry Corbin. Keskirivi: Darren Burrows, John Cullum, Cynthia Geary. Alarivi: Peg Phillips, Janine Turner, Rob Morrow, Elaine Miles

Alkuperäiskansaakin Cicelystä löytyy. Puoliksi valkkari ja puoliksi inkkari Ed Chigliak (Darren E. Burrrows - Lahjomattomien (1987) inhan Billy Dragon näyttelemän pahiksen poika, muuten!) on nuori jokapaikanhöylä, hiukan hidas elokuvafriikki ja tuleva shamaanioppilas.

Marilyn Whirlwind (Elaine Miles), Fleischmanin lääkärivastaanoton järkkymätön sihteeri on tyyneyden ja vähäsanaisuuden perikuva ja Joelin täydellinen vastakohta. Yksi sarjan hauskoista anneista onkin näiden kahden sanailu - vai pitäisikö ennemminkin sanoa että toisen papupatailu ja toisen tuppisuu.

Mainitaan vielä kaupungin sekatavarakaupan pitäjä, aktiivinen eläkeläinen Ruth Anne Miller (Peg Phillips) ja Brickissä hyviä one-linereita viljelemään pääsevä inkkarikokki Dave (William J. White, joka joutui jättämään sarjan harmillisesti sen loppupuolella kesken selkäkipujensa takia), niin sarjan perushahmot alkavat olla käsitelty.

Cicelyn tuttu pääkatu.
Hienoisena erikoisuutena kukaan sarjan vakkarinäyttelijöistä ei - Barry Corbinia lukuunottamatta  - ole tehnyt kummoista uraa tämän sarjan ulkopuolella. Se on toisaalta katsojalle mukavaa - nämä naamat eivät ole käytössä kuluneet ja kuuluvatkin aina ja vain Cicelyyn.

Sarjaan ilmestyy sen kuluessa myös useampiakin toistuvasti vierailevia ja muistettavia hahmoja: Chrisin musta velipuoli, verolakimies Bernard (Richard Cummings Jr.), Hyperallerginen jankkaava kuplamies Mike (Anthony Edwards, joka karkasi tästä Teho-Osastoon) ja pelkällä olemuksellaan huvittava, turkispyydystäjäksi heittäytynyt entinen Wall Street -mies Walt (Moultrie Patten). 

Mainita tulee myös ihastuttavan järkähtämätön poliisi Barbara Semanski (Diane Delano), jolla on järjestyksen pidon lisäksi on/off suhde Maurice Minnifieldin kanssa. Myös hahmoina tuolloin varsin edistykselliset majatalonpitäjät, gay-pari Ron ja Erick (Doug Ballard, Ron McManus) kuuluvat kaupungin kirjoon.

Nahistelijoina Adam ja Eve eivät häviä Maggielle ja Joelille piirun vertaa.

Näistä kaikista toistuvasti vierailevista parhautta on kuitenkin helvetin lieskoissa taottu aisapari Adam ja Eve, suomalaisittain Aatami ja Eeva. Töykeä, sarjavalehteleva, paljasjalkainen ja rantojen mieheltä näyttävä mestarikokki Adam on totisesti vakkaan kantensa valinnut (vai liekkö toisinpäin), kun hänen morsmaikkunaan on kimeä-ääninen, supervahvaluontoinen ja superluulotautinen perijätär Eve. Adam Arkinin ja Valerie Mahaffeyn loistava kemia kruunaa parivaljakon toilailuista nauttimisen.

Nitraatin olikin jo korkea aika katsastaa uudestaan tämä yksi 1990-luvun alun tv-valopilkuista. Ennen kaikkea Villi Pohjola on hyvänmielen sarja, jossa käsitellään pilke silmäkulmassa ja älykkäästi ihmistenkokoisia ongelmia. Se on ihana vastalääke nykyajan loputtomille ja lohduttomille, puhkikulunutta noir-ajattelua viljeleville ahdistussarjoille. Aikoinaan MTV3-kanava näytti sarjan Suomessa.

Kyltti jota Mauricen yhden miehen MEK ei hyväksy: Cicely ja laskeva asukasluku.

Yhdessä paremman puoliskon kanssa nautittuna sen kuusi kautta maistuivat edelleen mainiolle. Sarjan luojien edellinen menestys oli ollut lääkärisarja St. Elsewhere, josta mm. muuan Denzel Washington ponnahti pinnalle. Uutta lääkärisarjaa kaksikon ei tehnyt mieli väkertää, mutta Universal-tuotantoyhtiö heitti ilmaan mielenkiintoista kierrettä ja koukkua kertomalla kaksikolle sarjan alkuaseteleman. Loppu olikin hyvää (ja pahaa) historiaa.

Alaskassa kuvaaminen (joitain ulkokuvia lukuunottamatta) ei olisi ollut pidemmän päälle mahdollista, joten Cicelyä sarjassa tuuraa Washingtonin osavaltion Roslynin kaupunki, jonka läheisyydessä sijaitsivat myös sarjan sisätilojen studiot.

Ympärivuotinen luonto on iso osa Villin Pohjolan viehätystä, ja onkin mahdottoman mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja ihmisten luonnekin menee hieman niiden mukaan. Vain kesää sarjassa ei oikeastaan nähdä. Syykin on tietysti hyvin käytännönläheinen: sarjaa ei kuvattu kesäisin, vaan kaikki olivat lomilla.

Karavaani kulkee. Cicelyn ihastuttavat irtokoirat.
Sarja oli ensimmäiset pari kauttaan muiden, pidempien sarjojen täytesarjana, ja kaudet olivat varsin lyhyitä. Kolmannesta sarjan viimeiseen eli kuudenteen tehtiin täysiä 20-30:n osan mittaisia kausia. Neljännen kauden kieppeillä sarjan ylle kuitenkin jämähti muutama pahanlaatuinen myrskypilvi. 

Ensinnäkin paljastui, että Universal oli ottanut sarjan idean käyttöönsä luvatta, ja joutui maksamaan alkuperäiselle ideoijalle merkittävät korvaukset oikeusteitse. Aika- ja syyjana on tässä hiukan hämärä, mutta Nitraatti päättelee, että sarjan luojat Brand ja Falsey nostivat kytkintä neloskauden jälkeen ja lähtivät - juurikin tuosta jupakasta, johon toki olivat syyttömiä - johtuen.

Erakko ja alamäki.

Myös sarjan päätähti Rob Morrow alkoi heittämään tuohon aikaan kapuloita rattaisiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että wanha you don't know what you've got 'til it's gone pätee tähänkin. Hän nimittäin alkoi vaatia lisää palkkaa. Sitä ei herunut, mutta hänen tarvitsi tehdä tulevina kausina entistä vähemmän osia. Sarjan päätähden vähenevä osallistuminen ei voinut osaltaan olla nakertamatta sarjan ydintä ja suosiota.

Loppuajaksi sarjan puikkoihin astui myöhemmin The Sopranos (josta Nitraatti aikoinaan kirjoitteli) -sarjallaan oikeutetusti mainetta niittänyt David Chase, joka ei Villistä Pohjolasta juuri pitänyt ja tekikin hommaa pelkän rahan vuoksi. Melkoinen vikatikki. Tästä alkoi sarjan hienoinen ja lopuksi jyrkentyvä alamäki.

Uni-, vaihtoehtomaailma- ja fantasiaosat, sarjan suola. Joskus vähän liiankin kanssa.

Vitoskaudella se ei vielä juuri tasossa näy, mutta kutoskausi ja varsinkin sen loppupuoli on selvä tasonpudotus, kun Rob Morrow'n sarjasta poistumista paikkamaan tuodaan yksi tv-sarjojen karismattomimmista ja mitättömimmistä päätähtikaksikoista. Uusi Los Angelesilainen lääkäri Phillip Capra (Paul Provenza) ja tämän vaimo Michelle Schodowski-Capra (Teri Polo) ovat sanalla sanoen surkea lisä, naulat sarjan arkkuun ja heidän hahmonsa heittelevät käsikirjoitustasollakin aivan sietämättömän holtittomasti. 

Kirjoittipa sarjan tähtinäyttelijä Barry Corbin julkisen kirjeenkin kriitikoille, jossa harmitteli sarjan tekstien tason laskua ja sen siirtoa huonompaan lähetysaikaan viikolla, mutta turhaan. Kutoskauden jälkeen sarja lopetettiin. Silloin tällöin on väläytelty sarjan paluuta, mutta toisen luojan John Falseyn menehtyminen lienee ollut viimeinen naula paluusuunnitelmien arkkuun ja varmaan hyvä niin. Sarja on omaa aikaansa ja ajaton, eikä tarvetta paluulle ole.

Lopun alamäessä palattiin vielä hetkeksi täydellisyyteen. The Quest on sarjan moraalinen päätösosa (kts. Post Scriptum alla)

Yksi suuri syy sille, että sarja on vaipunut vähän unholaan on myös yksi sen kivijalkoja. Koska sarjassa kuultiin todella paljon musiikkia, olivat sen lisensointikustannuksetkin sen mukaisia. Ensimmäistä kautta lukuunottamatta sen DVD-julkaisuissa korvattiin sarjan musiikit hissimusiikilla. Varsin kavala ja halpamainen tempaus, varsinkin kun musat olivat aika mietityt. Samasta kalleussyystä sarjaa ei ole näkynyt suoratoistoissakaan.

Nyttemmin asia on onneksi saatu paremmalle tolalle. Uudemmissa englantilaisissa Blu-Ray julkaisuissa sarja säilyttää alkuperäiset musiikkinsa ja ainakin Amazon Prime on lisännyt sarjan vasta valikoimiinsa, melkein kaikella alkuperäisellä musiikilla varustettuna.

Kokonaisuutena sarja on säilyttänyt viehätyksensä ja on nykyisten ahdistussarjojen aikaan jopa vielä paremman tuntuinen ja originaalimman oloinen kuin ysärillä. Nitraatti suosittelee heittäytymään Villin Pohjolan lumoon. Lempeä arktinen naurutunnehysteria eläköön!

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Sarjan ihqu intro/tunnari
Fanisivusto

PS: Katso koko sarja.

POST SCRIPTUM: MIELUISIA OSIA

Lopuksi Nitraatti valkkaa vielä lempiosiaan. Ne eivät ole paremmuus- vaan tekojärjestyksessä. Draamakomedia oli sarjan valkattu tyyli, jossa vaihtoehtomaailma ja -uniosia piisasi, joskus kyllästymisen rajoillekin asti. Lisäksi Nitraatti haluaa painottaa, että koko sarja kannattaa katsoa: täysin surkeita osia sarjan 110 osan joukossa on noin yhden käden sormien verran. Listassa S = kausi ja E = osan järjestysnumero kaudellaan.

1. Pilot (S01E01)
Fleischmanille viuhuu nakki henkilökohtaiseen helvettiin katsojien iloksi, sarjan paaluttavassa mainiossa ensimmäisessä osassa.

2: A Kodiak Moment (S01E07)
Kuultuaan veljensä kuolleen, lapseton Maurice haluaa adoptoida Chrisin. Mutta voiko kasvatusta ja geeniperimää vastustaa?

3. Aurora Borealis (S01E08)
Adam tekee ensiesiintymisensä ja Chrisin taideprojekti liikahtaa, kun ennestään tuntematon kaveri liihottaa hänen elämäänsä.

Voiko suru naurattaa? Sehän se vasta voikin! (The Bumpy Road to Love)
4. The Big Kiss (S02E02)
Chris menettää äänensä ja sen palauttaminen vaatisi makaamista kaupungin kauneimman naisen kanssa - Maggien. Ed lähtee henkivaellukselle löytääkseen vanhempansa. 

5. Spring Break (S02E05)
Keväthulluus valtaa kaupunkilaiset: Holling haastaa riitaa kaiken liikkuvan kanssa, Ed jäljittää sarjavarasta ja Maurice rakastuu poliisiin.

6. Slow Dance (S02E07)
Maggien sulho Rick kohtaa hänen sulhojensa tavanomaisen kohtalon. Kaupunkiin saapuu yrittäjäpariskunta, joka ei jostain syystä Minnifieldille vetele.

Hau sun heiluvilles! (Animals R Us)

7. The Bumpy Road to Love (S03E01)
Maggien morsmaikun patsaan paljastustilaisuus johtaa joron jäljille. Adam palaa ja pakottaa Joelin katsastamaan vaimoaan.

8. Animals R Us (S03E04)
Maggie vakuuttuu että Rick on palannut koiran hahmossa. Maurice yrittää tehdä Marilynin strutsifarmilla bisnestä. 

9. Seoul Mates (S03E10)
Maurice saa kuulla uskomattoman perheyllätyksen: hänellä on korealainen poika.

Eläinrakkauttakin sarjassa riittää.
10. Burning Down the House (S03E14)
Maggien äiti palaa: samoin tekee Maggien talo. Chrisin unohtumaton taideprojekti saa lentävän lopun. Yksi sarjan unohtumattomimmista osan lopetuksista: lentävä soitin tiivistää jotain oleellista sarjan viehätyksestä.

11. Lost and Found (S03E17)
Joel tuntee hengenheimolaisuutta hänen mökissään itsarin aikoinaan tehneen erakon kanssa. Maurice saa vieraita ja joutuu ikävään kunniavelkavälikäteen.

12. Wake Up call (S03E19)
Maggie tapaa satumaisen ja karismaattisen karhun ja Joel ja shamaani ottavat yhteen.

13. It Happened in Juneau (S03E21)
Joel unelmoi vapauttavasta seminaariviikonlopusta maalikylillä, mutta päätyykin jakamaan hotellihuoneen Maggien kanssa. Bernard palaa kun velipuoli Chrisillä tahii.

Maggien kuolleiden poikaystävien kerho. (Northwest Passages)

14. Our Wedding (S03E22)
Adamin ja Even häitä ainakin yritetään viettää. Joel ja Maggie tekevät tiliä Juneau-viikonlopustaan.

15. Cicely (S03E23)
108-vuotias löydökki kertoo Joelille Cicelyn historiasta. Sarjan vakkarit nähdäänkin kaupungin historiallisina hahmoina.

16. Northwest Passages (S04E01)
Maggie juhlistaa 30-vuotissynttäreitään yksinäisellä eräretkellä, jolla sairastuu ja näkee näkyjä. Uniosien parhaimmistoa.

17. Nothing's Perfect (S04E03)
Chris tuntee vetoa päälleajamansa koiran omistajaan ja Maurice saa saksalaisen punkkarikellosepän vieraakseen virittelemään antiikkiostostaan. Mark Pellegrinon tekemä kelloseppä Rolf Hauser on yksi sarjan parhaita kertavierailijoita.

Maurice ja maanmainio punkkelloseppä(!) (Nothing's Perfect)
18. Revelations (S04E12)
Ruth-Anne ja Maurice siirtyvät tukkanuottamoodiin, kun Ruth-Anne maksaa Mauricen ulos puodistaan. Joel turhautuu potilaattomassa putkessa. Chris tuntee vetoa munkkiveljeen luostariretriitissään.

19. Ill Wind (S04E16)
Cicelyä piinaavat tuulet saavat kaikki sekaisin ja Maggien Joelin alle. Chris pelastaa Mauricen hengen ja kunniavelka on jälkimmäiselle sietämätön.

20. The Big Feast (S04E21)
Joelia ihmetyttää kutsun puute Mauricen mahtaviin pitoihin. Shelly rikkoo tuhansien dollarien arvoisen viinipullon.

Herraryhmä oleellisen äärellä. (The Big Feast)

21. First Snow (S05E10)
Cicely vetäytyy talveen ja Joelin potilas väittää noin vain kuolevansa.

22. Mite Makes Right (S05E13)
Maurice ostaa kalliin antiikkiviulun ja palkkaa oikein väärän ihmisen sitä arvioimaan. Maggie saa pakkomielteen pölypunkeista ja alkaa seurustella Joelin kanssa.

23. Una Volta in L'Inverno (S05E17)
Ruth Anne opettelee italiaa mutta Shellyltä se tuntuu sujuvan vaivattomasti. Walt heittäytyy valonistiksi. Joel ja Maggie viettävät yötä hökkelissä kun matkanteko tyssää, ja karibut valtaavat Cicelyn.

Lumen ja jään peitosta voi löytää vaikka mitä. (Lovers and Madmen)

24. I Feel the Earth Move (S05E21)
Ron ja Eric suunnittelevat häitään joita Holling aikoo hoitaa pitopalveluna penniä venyttäen. Maggie kokee maanjäristyksiä ja Joel kyylää Marilynin päiväkirjaa.

25. Lovers and Madmen (S05E24)
Maurice riiaa Barbaraa mielisairaalasta lainaamallaan viulistilla ja Joel löytää mammutin.

26. Up River (S6E08)
Ed jäljittää erämaahan kadonnutta Fleischmania ja saa kuulla asioiden laidasta takaumana. Lopun alku ja melkoinen suunnanmuutos sarjalle.

27. The Quest (S6E15)
Erakoitunut Fleischman kutsuu Maggien mukaansa erämaahan selvittämään aarrekartan arvoitusta. Sarjan moraalinen loppuosa, jossa aidosti liikuttava lopetus. Kutoskauden alamäessa tässä palattiin vielä hetkeksi napakymppien ja sarjan perimmäisen viehätyksen äärelle.

(*) ratkaisuja kotimaiseen soteenkin, sano!

lauantai 20. tammikuuta 2024

Judas and the Black Messiah (USA 2021, Shaka King)

Sudet susien vaatteissa.
Offered a plea deal by the FBI, William O'Neal infiltrates the Illinois chapter of the Black Panther Party to gather intelligence on Chairman Fred Hampton. (IMDB)

Vasikka on rikosyhteydessä ikävä sana, mutta juuri sellainen nuoresta pikkurikollisesta ja autovarkaasta William O'Neilistä tulee, kun FBI tarvitsee tietolähteen vallankumouksellisten Mustien Panttereiden sisäpiiriin, lähelle sen Chicagon alueen johtajaa Fred Hamptonia 1960-luvun kihisevän käymistilaisessa Yhdysvalloissa.

Loneliness of the long distance runner. (Lakeith Stanfield)

Tositapahtumiin perustuva rikosdraama on kerrassaan napakkaa tavaraa ja vähemmän kuluneesta näkokulmasta tarjoiltuna. Tietysti pääosat on miehitetty jo aiheestakin johtuen mustalla, mutta kameran takanakin tarjoillaan paljon samaa. Messiah on myös jälleen todiste siitä, että historiallisista tapahtumista voi kertoa missä leffagenressä tahansa, eikä paranoiatrilleri ole poikkeus.

Pääosat tulee kehua heti alkuun pystyyn: roolista sivuosa-Oscarin napannut brittinäyttelijä Daniel Kaluuya palavasieluisena ja valmissanaisena Fred Hamptonina on mainio. Yhtään hänestä jälkeen ei jää Lakeith Stanfieldin serpicomaisena tekemisestään vakuuttuvana, mutta omantunnontuskaisena kujanjuoksijana heittämä William O'Neil, joka on myös elokuvan varsinainen näkökulmahahmo.

Tietäjät käännyttää. (Lakeith Stanfield, Jesse Plemons)
Sivuosatkin ovat lähes kautta linjan priimaa: Mefistomaisen FBI-agentin ja O'Neilin kontaktihenkilö Roy Mitchellin - jonka omat motiivitkin liikkuvat miellyttävän pitkään häilyvinä - tekee Jesse Plemons. Näyttelijänä mies paikallaan ja vakuuttaa nykyään tekemisellään tasaisesti: yksi parhaita asioita esmes Scorsesen muuten ei niin vakuuttaneessa uutukaisessa. Dominique Thronen kovapintainen Pantteri Judy Harmon - jossa ei ole paljon harmoniaa - on naispuolisista rainan paras.

Pienet napinat tosin isoimman naisosan Dominique Fishbackistä Hamptonin mielitiettynä Deborah Johnsonina: hänen hahmonsa on aivan liian pliisu tähän kokonaisuuteen, eikä roolisuoritus oikein muutenkaan vakuuta. Ukkopuolella tekemistä haittaa Martin Sheenin sivuosan J. Edgar Hoover, joka on kuin jonkun sarjakuvaelokuvan konna, ja tärvelee omalta osaltaan hiukan elokuvan fiilistä.

Täällä vartioin minä. (Dominique Throne)
Ohjaaja Shaka King tekee dynaamista työtä. Elokuva liikkuu hyvin, ei kärsi tällaisiin leffoihin joskus hiipivästä ylipituudesta ja toimintakohtauksissa on voimaa. Will Personin, Shaka Kingin ja Kenneth Lucasin kässäri naittaa informatiivisuuden ja departedmaisen ilmiantajateemansa hyvin.

Sitten muu napinaosasto: Nitraatti jäi vähän kaipaamaan kuviin itse tapahtumapaikkaa eli Chicagoa yhtenä elementtinä: elokuva kun kuvattiin Ohion Clevelandissa. Ajankuva on tästä huolimatta miellyttävän vahva. Huomautettavaa löytyy myös elokuvan hetkittäisistä luennointitunnelmista ja alan leffoihin - eli historiallisiin dramatisointeihin - lähes järjestään kuuluvasta pienestä kaunistelusta ja faktoista lipsumisista.

Fred Hampton: mies jolle ei sanota ei. (Daniel Kaluuya)

Mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pikkuvikoja: tässä on nyt tarjolla amerikkalaisen 1970-luvun paranoialeffan fiilistä 2020-luvun kuosissa. Kerrassaan tervetullut tapaus, vahva suositus ja hyvä pari Nitran aikaisemmin kehuman The Trial of Chicago 7 (2020) -leffan kaveriksi pieneen amerikkalaisen lähihistorian teemaleffailtaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

lauantai 30. joulukuuta 2023

Nitraatin Leffavuosi 2023

Leffavuodelle 2024!

Vuoden tokavikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas sekä uutta että tuttua. Hyväksi havaittuun parin edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimpien leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2022 että vuoden 2023 elokuvat.

Syy muutokseen oli ja on, että kuluvan vuoden mielenkiintoisimmat ehtivät harvemmin raukoille rajoillemme kautta Nitraatin silmämuniin ennen vuoden loppua. Toki tämä voi aheuttaa vähän toistoa, mutta on välttämätöntä, jotta nämä varsin tuoreet listoille kuuluvat saadaan mukaan ennen kymmenen vuoden viivettäkin.

Viiveestä puheen ollen, näin vuoden vikana päivänä Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta. Ne tosin ovat aina vain kyseiseltä yhdeltä vuodelta: tässä ajassa Nitra on ehtinyt jo nähdä tarpeeksi kiinnostaneita listaehdokkaita.

Sitten perinteiseen: Alla viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta. Tällä kertaa sekä uusia että kymmenen vuoden takaista vuotta yhdisti Nitraatista muuten keskimäärin sama, eli tasainen laadukkuus. Tosin uudet vuodet ovat vielä toistaiseksi ilman ihan huippuleffoja. 

2022-2023

And the winner is...

Huonoin: Babylon 5: The Road Home (2023) / Metsurin Tarina (2022)

Nitraatille se rakkain, eli Babylon 5 sai kuluneena vuonna lisiä halpisanimaation muodossa. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta tämä pötkäle alitti ne. Nostalgiaan erheellisesti luottavaa, sekavaa ja pitkästyttävää fanservice-tason roskaa, vaikka sarjan alkuperäinen luoja olikin tekstin takana. Pistä pensselit Babylonin osalta santaan, J.M. Straczynski. Suomalainen 'komedia' Metsurin Tarina taas oli sitä itseään: tekotaiteellista paskaa. Valtava pettymys ennakko-odotuksiin nähden. 3/10 ekalle, 2/10 tokalle.


#3: Tár (2022)

Cate Blanchett suorittavana, terävänä ja tylyttävänä berliiniläistyneenä amerikkalaiskapellimestarina ei näe metsää puilta taklatessaan omaa elämäänsä sivuraiteille. Todd Fieldin mainio paluu elävän kuvan piiriin kymmenen vuoden tauon jälkeen on kauttaaltaan onnistunut, ja Blanchett elämänsä vedossa suorituksessa, josta olisi pitänyt palkita sillä kultaisella pystillä. 8/10.
IMDB
Traileri

#2: Les trois mousquetaires: D'Artagnan / Kolme Muskettisoturia: D'Artagnan (2023)

D'Artagnan niminen nuorukainen taiteilee kuninkaallisten vakoilujudanssien ja muskettisoturi-urahaaveidensa kanssa 1600-luvun Pariisissa, kohdaten hupaisan ja värikkään kaartin tulevia ystävia - ja vihollisia.

Rapsakalla budjetilla ja hyvällä näyttelijäkaartilla (ps: ja on se kotimaistaan välillä taas puhumaan pääsevä Eva Green vaan niin turkasen nätti!) väkerretty versio Dumasin seikkailuromaanista valloitti Nitraatin. Lisää namia on luvassa sarjan kakkosleffassa kohtapuoliin. Kolme Muskettisoturia henkii mainiota oldskool-seikkailutuntua. Ihanaa ranskikset, ihanaa! 8/10.
IMDB
Traileri


#1: Prey (2022)

Pienenä yllätyksenä Nitraatille tuli, että ylittämättömän Arska-ajan jälkeen nähtiin kaikkien tässä välissä seuranneiden ja yrittäneiden heikompien tekeleiden joukon kirkkaasti paras Predator-leffa vuonna 2022. Amber Midthunder neuvokkaana inkkarityttönä vastassaan perkeleellinen avaruuden salametsästäjä on rautaa, puuta, savua ja kettinkiä. Nitraatti ehti tästä mainiosta jo tarinoimaankin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013


2013 #5: Kekkonen Tulee!

Kun 1970-luvulla pieneen lappilaiseen kylään leviää tieto, että presidentti piipahtaa matkallaan Allin baarissa, koko kylä sekoaa. Marja Pyykkö ohjaa, Nitraatin suuresti arvostama mustan huumorin mestari Elias Koskimies kynäilee ja nuori Wilma Ronsenqvist pääosassa valloittaa, tosin näyttelijät ovat ihan linjan nappia. Mielenkiintoinen yhtymäkohta: jotain tällaista vuoden 2022 suuriin pettymyksiin lukeutunut Metsurin Tarina ehkä yritti, mutta epäonnistui. Surkeasti. Tästä elokuvasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri


2013 #4: Ida

Ida on pienimuotoinen ja vahva road-draamaelokuva, joka purkaa Puolan lähimenneisyyttä. Se kertoo siivun nuoren katolisen nunnakokelas Annan elämästä 1960-luvun alussa. Pawlikowski ohjaa pienellä liekillä paljon suuremmaksi katsojan mielessä muuttuvaa, Lukasz Zalin upea mustavalkokuvaus apunaan. Tästäkin leffasta Nitraatti kertoili jo aiemmin. 8/10.
IMDB
Traileri

2013 #3: Rewind This

Tämä huumoripitoinen dokumentti videoaikakaudesta mm. keräilijöiden, tekijöiden ja kauppiaiden näkökulmista on valloittava nostalgiatrippi kaikille VHS- eli videonauhuriaikakauden eläneille leffaharrastajille - kuten Nitraatille. 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #2: The Wolf of Wall Street

Tositapahtumiin perustuva riiviötarina nuoresta huijarista joka pisti rahoiksi rikollisilla osakevirityksillään, ehtymättömänä käyttövoimanaan ihmisten sinisilmäisyys. Sopranos-sarjassa marinoidun käsikirjoittaja Terence Winterin työstämä kyyninen kässäri kohtaa Scorsesen vielä viimeisellä iskevällä luomisvoimahuipullaan. Näyttelijät yleisesti ja Di Caprio erikseen palvovat finanssipirua mukaansavetävän vauhdikkaasti. Mustan huumorin mestariteos ja edelleen parasta Scorsesea sitten Mafiaveljien (1990), ja Di Capriota (ikinä). 9/10.
IMDB
Traileri

2013 #1: Gravity

Kuin kaikki kakka viskautuu yhtä aikaa tuulettimeen, jää yksinäinen astronautti nalkkiin maata kiertävälle radalle ja - ellei ihmeitä tapahdu - varmaan kuolemaan. Nykyisen leffateknologian korkeimpiin veisuihin kuuluvassa Gravityssa koneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan palvelemassa hienoa ja pientä reaaliajassa kerrottua b-elokuvien eloonjäämistarinaa - joka tosin kerrotaan niin isosti, kuin mihin ykköset ja nollat vain nykyään pystyvät.

Vaikka Sandra Bullock ei ole koskaan kuulunutkaan Nitraatin suosikkeihin, on hänen Ryan Stonensa niin vahva ja elintärkeä elokuvan toimimiselle tunnetasollakin, ettei tähän osaa ketään muuta edes kuvitella vetämään. Ai niin, Gravityssa on muuten myös ihan törkeän hieno loppukuva. Leffa on vuosikymmenensä parhaimmistoa, sanoi Nitraatti jo aikoinaan. 10/10.
IMDB
Traileri (on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimmista!)

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2024!

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Komisario Palmu -elokuvat (Suomi 1960-1969, Matti Kassila)

Syytettyjen rivi.
Kuten viime vuonna tuli luvattua, tänä itsenäisyyspäivänä Nitraatti käsittelee Palmu-elokuvat. Komisario Palmut ovat suomen vastine Agatha Christielle. Mika Waltarin kynästä 1930 ja 1940-lukujen vaihteessa syntyneet rikosromaanit saivat elokuvamuotonsa suomalaisen leffateollisuuden aallonpohjassa 1960-luvun alussa, kun ohjaaja Matti Kassila ryhtyi toimeen.

Palmuissa viehättävät ennen kaikkea niiden mainiot hahmot jotka on roolitettu nappiin. Joel Rinne komisario Palmuna on erinomainen karhumaisena ja joviaalina pomona, jonka apuna häärivä virkaintoinen ja idealisti poliisimies Toivo Virta löysi hyvin muotonsa Matti Raninin käsissä.

Kolmikon täydentää vähän hönön oloinen, mutta tarvittaessa terävästi leikkaava etsivä Väinö Kokki, jonka Leo Jokela heittää suvereenilla tyylillään. Palmu-elokuvissa myös huumorin ja rikoksen yhdistely toimii mainiosti.

Armoitettu trio. (Joel Rinne, Leo Jokela, Matti Ranin)

1. Komisario Palmun Erehdys (1960)

Leffasarjan aloitti Waltarin toiseen Palmu-kirjaan perustuva elokuva, joka rullaa hyvin agathachristiemäisenä salonkidekkarina. Seurapiirikeikari Bruno Rygseck (Jussi Jurkan herkullinen veto) löydetään kuolleena uima-altaasta ja etsiville tarjoutuu töitä kaupunkikartanossa. Erehdys on kamarimysteeri ja leffasarjan tasaisin, ihan sujuva katsottava. Elina Salo ja Pentti Siimes komppaavat nuorisona kivasti. 7/10

IMDB
Traileri

2. Kaasua, Komisario Palmu (1961)

Leffoista toinen perustui Waltarin ekaan Palmuun eli Kuka murhasi rouva Skrofiin?, joka sai vähän elokuvamaisemman nimen. Rouva Skrof (Henny Valjus) menehtyy epäilyttävissä olosuhteissa ja perintöä odottelevien epäiltyjen joukko käydään kolmikon tiheällä kammalla läpi.

Tämä toinen on maineensa veroinen, sarjan kirkkaasti onnistunein ja elokuvallisin. Joskus parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksikin tituleerattu Kaasu näytti, miten suomessakin osattiin tämä genre ottaa haltuun varsin tyydyttävästi. Elina Salo ja Pentti Siimes heittävät taas mukavat nuorisoroolit. 8/10.

IMDB
Traileri

Kolmannessa alkaa mennä jo hevostelun puolelle.

3. Tähdet Kertovat, Komisario Palmu (1962)

Kolmannessa Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy murhatun miehen ruumis. Nyt jo tuomariksi edennyt Matti Raninin Virta kokoaa vanhan jengin tutkimaan tapausta. Pentti Siimes ei leffasarjasta lähde kulumallakaan, nyt vuorossa on ärsyttävä toimittajahahmo. Harmiksi katsojille Elina Salo oli jo ymmärtänyt jättää uppoavan laivan...

Niin: kun Waltarin alkuperäiset kirjat oli filmattu, leffasarjan alamäki alkoi. Waltari teki elokuvaan kässärin yhdessä Matti Kassilan kanssa ja julkaisi sen myös romaanimuodossa. Kolmas elokuva on kahta aikaisempaa selvästi heikompi ja ikävän itsetyytyväinen.

Komisario Palmu on sivuhahmo omassa elokuvassaan ja Helge Heralan ylilyövää roolisuoritusta Kotkanpesässään majailevana, hitlermäisenä Carl Gustaf Vadenblickinä olisi pitänyt suitsia rajuin ottein. Lisäksi Tähtitorninmäen tirkistelyhetki naisten suihkutiloihin herättää lähinnä häpeää tekijöitä kohtaan. Kolmannen leffan alkuperäisen käsikirjoituksen nimi oli Lepäisit Jo Rauhassa, Komisario Palmu. Jospa vain olisikin käynyt niin... 6/10.

IMDB
Traileri

Punaisia ajatuksia.

4. Vodkaa, Komisario Palmu (1968)

Matti Kassilan ja Georg Korkmanin kässäröimässä nelosessa vasemmistolainen tv-toimittaja murhataan hänen paljastettuaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset salaiset sopimusneuvottelut. Eläkkeeltä raahattu Palmu ja muut tutut ryhtyvät tutkimaan. 

Viimeisessä Palmussa tekijöiden päät tuntuvat sijaitsevan syvällä kommunistien perslävessä. Kieroutuneesta ajankuvasta kertoo, että suomalainen sotaveteraani on Hitleriä ja Mannerheimia palvova hermorauniomurhaaja ja suomalainen yrityspomo läpimätä; KGB:n naisagentti ja radikalisoitunut vasemmisto-YLE ovat puolestaan sankareita.

Elokuvan lopussa lauletaan, miten viisas pysähtyy aina kunnioittamaan punaista nähdessään, samalla kun isoveli (ts. isosisko, KGB:n agenttitar) valvoo laulua yläpöydästä. Kylmäävää kautta hirtehishuumorimielessä ratkiriemukasta ajankuvaa!

Matti Kassila (1924-2018), keskimäärin ammattimies ja yksi suuria suomalaisia ohjaajia.

Plussina kuitenkin 60-luvun lopun silmähyvä (tarpeisto, Marimekko, Helsinki) ja yllättävän moderni sidekick, Anna-Leena Mäki Penttilä vähän Goldie Hawnin mieleen tuovana YLE:n Riitta-skriptana. Pilaantuneena kirsikkana kakussa taas itse Viktor Klimenko käy elokuvassa nolaamassa itsensä.

Voihan elokuvaa tietty katsoa nyt jo jonkinlaisena satiirina: ehkä yritys oli vain kömpelösti jo alun perinkin sellainen. Matti Kassila myönsi elokuvan tekemisen myöhemmin virheeksi, joten siitä hänelle pisteet. Ainakin se vauhdikkuudessaan voittaa sukupolven koululaisia traumatisoineen Edvin Laineen Luottamus-pökäleen  5/10.

IMDB
Ei traileria, mutta tässäpä elokuvan puistattava loppubiisi!

Renny Harlinhan on muuten tarttunut / tarttumassa Palmuun ja ehkäpä jo ensi vuonna on lupa odotella tulosta valkokankaille. Jäämme joltisella mielenkiinnolla kautta pahaenteisyydellä odottamaan.

Nitraatti ei myös enää suoralta kädeltä lupaa, että tulevina vuosina Halloween- ja Itsepäisyyspäiväspessut tulevat jatkumaan. Blogitekstejä syntyy suuren katselulistan katselu-urakan päätyttyä nyt vähän harvemmin muutenkin. Mutta vuoden loppukatsaus tulee säilymään.

sunnuntai 19. marraskuuta 2023

The Playlist (Ruotsi 2022, Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen & Sofie Forsman)

Me tehtiin historiaa.

How Swedish tech entrepreneur Daniel Ek and business partner Martin Lorentzon revolutionized the music industry through free and legal music streaming when they launched Spotify. (IMDB)

Spotifyn olemassaololta on tuskin monikaan lukijoista välttynyt. Maailmanlaajuisesti musiikinkuuntelu on siirtynyt vahvasti suoratoistopalveluihin, joista suurin on tämä ruotsalaisten luoma viritys. Nitraattikin on Spotifyfrikki.

Se on mahdollistanut Nitraatillekin aivan ennenkokemattoman mahdollisuuden kuunnella artistien tuotantoja kannesta kanteen - sama mykistävä ihmetyksen tunne saadaan sarjassakin tuotua hyvin esiin. Spotifyn syntyhistoriasta on nyt väännetty kerrassaan mainio sarja, palvelun kotimaan voimin.

Voi näyttää vähän siltä, että Nitraatista on tullut lähinnä mainioista ruotsalaisista minisarjoista kirjoittaja suomalaisten sijaan, mutta minkäs teet: ne vaan osaa niin jävla bra! Toki meiltäkin irtoaa, esmes Transport ja Hormonit ovat olleet näppäriä viimeaikaisia, vaikka kirjoitussormia ei tarpeeksi syyhyttänytkään ja pari muuta mielenkiintoista on vielä näkemättäkin (esmes Munkkivuori).

Lisätyn todellisuuden lumo. (Joel Lützow)

Nitraatti väittää että ruotsalaiset huolehtivat keskimäärin enemmän kahdesta ratkaisevasta asiasta: rytmitys on kohdillaan ja teksti vetää, sen sijaan että näyttelijät istuvat pitkiä aikoja möllöttämässä toisiaan tai ikkunasta ulos, nuo suomalaisen tekemisen maanvaivat.

Joka tapauksessa, taas kerraan on länsinaapurissa onnistuttu. Vahvasti Sven Carlssonin ja Jonas Leijonhufvudin kirjaan Spotify Untold nojaavan kuusosaisen sarjan teksti (Christian Spurrier, Per-Olav Sørensen ja Sofie Forsman) on napakkaa asiaa. Jokainen osista keskittyy hyvin toimivana ideana Spotifyn tarinaan yhden hahmon näkovinkkelistä.

Tapahtumat etenevät ellipsimäisesti, rashomonmaisilla näkökulman vaihdoksilla. Jokainen osa käsittelee lähinnä 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä ja Spotifyn syntyä, mutta viimeisessä käväistään jo lähitulevaisuudessakin.

Lennä Lorentzonin Martin! (Christian Hillborg)

Ensimmäinen keskittyy Spotifyn idean isään, tietsikkanero Anders Ek:iin. Toisessa keskitytään musiikkialan mullistuksiin levyteollisuuden näkökulmasta, kolmannessa näiden välillä operoivaan juristiin, neljännessä koodariin, viidennessä toimitusjohtajaan ja kuudennessa artistiin.

Näyttelytyö on tasaisen hyvää, josta Christian Hillborgin tulkkaama ADHD-toimari Martin Lorentzon oli Nitraatin suosikki. Elinvoimainen ja energinen Hillborg on muutenkin Nitraatin nykysuosikkeja: ei niitä nykyajan mumisevia ja möllöttäviä kenkiensätuijottelijoita (sukupuoleen katsomatta) ja tässä hänet on roolitettu kerrassaan nappiin. Nostetaan vielä esiin vaikkapa Ulf Stenbergin tulkkaama Ruotsin Sonypomo Per Sundin - kallionvarmaa työtä - mutta jokaisen näyttelijän panos kantaa.

Hallgrim Haugin ja Per-Olav Sørensenin ohjausjälki on hyvää. Erityisesti mieleen jäivät kolmannen eli lakiosan mainiosti käytetty metafyysinen yhdyskäytävä juristi Petra Hanssonin (Gizem Erdogan) henkisenä tilana. Joku Duncan MacMillan tuli vähän mieleen, joten ei hassumpaa.

Järki vs. unelmat. (Gizem Erdogan)

Myös nelososan näppärät lisätyn todellisuuden efektit ja avaavat lääketiedevertaukset joiden avulla p2p- vs. serverijudanssit selitetään auttavasti ummikoillekin jäivät mieleen. Ensimmäinen aspekti tosin ehkä enemmän tekstin vuoksi.

Sarja Spotifysta ei tietysti toimisi ilman että siihen on saatu lisensoitua riittävän hyvä soundtrack. Taylor Swift, Depeche Mode, klasari, Avicii (naturligtvis!) ja muu toimivat ja kommentoivat tapahtumia omalta osaltaan. Ajankuvakin toimii winamppeineen, pienine näyttöineen ja Pirate Bay -oikeudenkäynteineen.

Sarjan tärkein osa on muuten sen parjattu kuudes, jossa kurkistetaan tulevaisuuteen. Artistit ovat olleet Spotifyn suurin häviäjä ja kuutonen pursuu asiaa jota ei it-hehkutuksissa tule unohtaa sen enempää kuin Woltin suorittavien työntekijöiden vähemmän kivaa olemista.

Pappilan musta sika. (Edvin Endre)

Sarjan kuutosen päähahmo Bobbi T (Janice Kavander) on hahmona mielikuvituksen tuotetta ja toimittaa samaa päähahmon tukahdutetun omantunnon roolia kuin niin ikään fiktiivinen Rooney Maran esittämä Facebookin luojan David Zuckerbergin ex-tyttöystävä Erica Albright David Fincherin mainiossa The Social Networkissa (2010).

Nitraatti pohtiikin, että onko tämä suorittavan portaan silmään pissiminen vääjäämätön seuraus it-kumouksista, vai ehkä kaiken takana loppujen lopuksi onkin vain uusi, ykkösten ja nollien muodostama versio kapitalismin karvaisesta kädestä? Kuudennen nuiva vastaanotto kielii Nitraatista ennen kaikkea sarjan katsojien ja Spottanin käyttäjien huonosta omastatunnosta. Tosin tässäkin järki käteen: kymmenellä biisistriimauksella kuukaudessa ei voine elää tulevaisuudessakaan.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

tiistai 31. lokakuuta 2023

Nitraatin Halloween: Teräsmies-trilogia 2013-2021 (Zack Snyder & Joss Whedon)

Jeesus tulee Kryptonista.

Nitraatti pistää jo perinteisessä Halloween-spesiaalissaan tällä kertaa kauhunaamarin naulaan ja vetää tämänvuotiseen naamiaisjuhlaan supersankariasua päälle.

Tuottaja-ohjaaja Zack Snyderille lankesi varsin monumentaalinen pesti: Christopher Nolanin pystyynkehuttujen ja menestyneiden Batmanien (2005-2012) ja Bryan Singerin vähemmän kehutun ja flopanneen Teräsmiehen (2006) jälkeen olisi pantava DC-yhtiölle pystyyn Marvelin rahantekokoneelle pärjäävä osasto.

Snyder oli jo ohjannut DC:lle Nitraatista parhaan supersankarileffan, eli Watchmenin (2009). Se ei ollut kuitenkaan kovin tuottoisa (rehellisesti sanottuna floppi) ja ikärajakin jo kertoi, että murjotusaste hahmoilla - tietysti lähdemateriaalistakin johtuen - oli korkealla. Marvelin menestyskone taas pohjautui selvästi valoisammalle, toiminta- ja huumoripitoisemmalle materiaalille.

Kun kaikki oli vielä mahdollista: Henry Cavill ja ohjaaja Zack Snyder tutkimassa otosta ekan leffan kuvauksissa.

Snyder ja DC sitoivat kymmenluvun leffojaan yhteen Marvel-tyylisesti, uittamalla hahmokavalkadiaan läpi useiden elokuvien, vaihtelevalla ruutuajalla. Kun Marvel päätti yhden aikakautensa supermenestyneisiin, lähes kaikkia hahmojaan hyödyntäneisiin Avengers-elokuviin, kokeili DC tehdä saman perässä, mutta oudolla peppu edellä puuhun-taktiikalla: useita hahmoja hyödyntänyt elokuvapläjäys tehtiin ennen kuin suurimmalla osalla hahmoista oli vielä edes ollut omia elokuviaan!

Asiaa ei ollenkaan auttanut, että nekin hahmot, joilla elokuvat jo alla olivat eli Teris ja (puoliksi) Leppis olivat menestyneet keskinkertaisesti, eikä yleisö varsinaisesti lämminnyt niiden 'pidetään ikävää' -tunnelmiin: Patty Jenkinsin vähän ennen trilogian päätöstä ohjaama kevyempiotteinen Wonder Woman tosin pärjäsi paremmin. Lisäksi tämä kohtaamiselokuva kärsi hirvittävistä tuotanto-ongelmista. Miten DC päätyi tuollaisen katastrofin ääreen? Katsotaanpa, sanoi Nitraatti.

Hitaasti ylivalon nopeudella.
I. Man of Steel (USA / UK 2013, Zack Snyder, teatteriversio: 7/10)

Trilogian aloitti itseoikeutetusti Teräsmiehen ihan ikioma leffa. Sankarin syntytarina käytiin suht mukiinmenevästi läpi messiaanisesti, isobudjettisesti ja upeannäköisesti kahdessa ja puolessa tunnissa. Pahiksina heiluvat kasarin alun terisleffastakin tutut intergalaktiset tuhmurit, jotka pyyhkivät - Teriksen avustuksella - suurimman osan kaupunkikeskustasta matalaksi rymistellessään.

Henry Cavill on oiva Teris ja parasta osastollaan sitten legendaarisen Christopher Reeven. Roolituskin toimii, suurimmaksi osaksi: Teriksen alkuplaneettaisukkina Russell Crowe, maaisukkina Kevin Costner ja äitylinä Diane Lane, Michael Shannon pahistelee.

Amy Adams Teriksen morsmaikkuna Lois Lanena on vähän heikompi lenkki. Adams ei kuulu Nitraatin suosikkeihin ja on näyttelijä jonka hymy ei ikinä nouse silmiin asti: sinänsä sopivaa Snyderin elokuviin. Jos ne jostain tunnistaa, niin siitä että ilo on kielletty. MoS on myös trilogian ainokainen josta tuli kerralla valmista, eikä ohjaajan versiota ole tarvittu. Elokuva oli ihan jees aloitus, mutta lippuluukut olisivat voineet laulaa isomminkin.

IMDB
Traileri

Jos ne tappelis, niin kumpi voittais?

II. Batman v. Superman: Dawn of Justice (USA 2016, Zack Snyder, ohjaajan versio: 7/10)

DC:n perusvaluutat eli Teris ja Lepakkomies usutettiin samaan elokuvaan ja toistensa kimppuun trilogian keskimmäisessä. Sinänsä hyvin ensimmäisen elokuvan loppua hyödyntävä perusasetelma toimii: Lepakkomies on pirun kimpaantunut Teriksen ja intergalaktisten rosvojen tuottamasta tuhoaallosta, ja kun pirullinen nörtti haadeksesta eli Jesse Eisenbergin kerrassaan mainiosti (Nitraatti on tässä mielipidepaitsiossa, tiedetään) vetelemä pahis Lex Luthorkin hämmentää soppaa Teristä vastaan omilla aseillaan, on kahden sankarin kohtaaminen väistämätöntä.

Myös varsin Yön Ritarin Paluumainen tunnelmointi ja hyytävät visiot tulevaisuudesta miellyttävät. Ben Affleck vetää lepakkonaamarin päähänsä ihan mukiinmenevästi ja Jeremy Irons hovimestari-Alfredeilee murahdellen tyydyttävästi. Holly Hunter on omapäinen senaattori, Gal Gadot ensiesiintyy Ihmenaisena ja Justice Leaguetakin (kts. alla) pohjustetaan. Teriksen messiastrippikin saa entistä enemmän potenssia.

Game on!

Ohjaajan versio on tässä keskimmäisessä se parempi valinta. Jos jo elokuvaversiossa tuskastui siihen, että Teris ja Leppis eivät ala piestä toisiaan kuin vasta ihan leffan loppupuolella, tässä se ongelma vain pahenee, mutta Nitraatti piti siitä että mm. Luthorin virityksiäkin saatiin seurata enemmän.

Joka tapauksessa, lippuluukulla toivottiin isompaakin. Nyt maksuportaassa alkoi jo pieni panikointi: jos DC:n perinteiset lypsylehmät eli Teräsmies ja Lepakkomieskään eivät vedä todella jättimäisesti katsojia, mitä toivoa on muilla selvästi tuntemattomammilla hahmoilla? Juuri ennen Snyderin puikkoihin siirtymistä edeltänyt ja rapsakasti flopannut DC-elokuva Green Lantern (2011) oli heistä osviitta: ei mitään toivoa.

IMDB
Traileri (erittäin onnistunut, muuten)

Likainen puolitusina.
III. Justice League (USA / CAN / UK, Joss Whedon 2017, Zack Snyder 2021, teatteriversio: 7/10, ohjaajan versio 5/10)

Niin, Teriksen ja Batmanin leffat olivat takoneet taaloja alle odotusten, eikä muilla Leaguen hahmoilla paitsi Teriksellä ja Ihmenaisella ollut vielä edes omia elokuviaan. Siitä huolimatta DC:ssä jostain syystä itsepetoksessa piehtaroiden kuviteltiin, että tästä saataisiin Avengersien tyylinen lippuluukkumenestys. No... ei.

Maata uhkaa intergalaktinen tapetaan kaikki - tason pahisporukka, eikä Lepakkomiehen auta muu kuin koota porukka Mission Impossible ja Charlien Enkelit -tyyliin noita rosvoja vastaan taistelemaan. Lepakkomies, Ihmenainen, Aquaman, Flash ja Cyborg ottavat mukaansa myös lapion ja lähtevät etsimään Teräsmiestä kuusikon täydentäjäksi.

Hyvin kalliin leffan kuvausten jo alettua alkoi myös johtoportaan paniikkinapin painelu. Jostan syystä siellä odotettiin kevyempää ja toimintapainotteisempaa elokuvaa, jota Snyder oli kai vähän lupaillutkin, mutta kuvatun materiaalin tarkastelu kertoi aivan muuta: luvassa oli vieläkin pidempi ja vieläkin harmaampi ja ikävämpi elokuva kuin pari edellistä - nimenomaan niitä asioita, joita edellisten leffojen keskinkertaisen menekin syyksi arveltiin.

Rähinäremmi.

Tämä ei enää vedellyt. Aikajana on hieman epäselvä tässä, mutta suunnilleen näihin aikoihin kun ohjaaja ja suunnannäyttäjä Zack Snyderilla ja maksajilla alkoivat olla napit vastakkain, Snyderin tytär menehtyi oman kätensä kautta ja Snyder ymmärrettävästi pisti leffahommat tauolle.

Tilalle palkattiin pari ekaa Avangersia Marvelille väkertänyt sateentekijä ja Buffy Vampyyrintappajankin luonut Joss Whedon. Whedon kirjoitti ja kuvasi melkein kaiken siihenastisen materiaalin uusiksi, sekä kevensi ja vauhditti onnistuneesti elokuvan tunnelmaa raapaisten sen puolet lyhyemmäksi. Turhauttavat uusintakuvaukset ajoivat Affleckin mukaan hänet myös takaisin pulloon.

Affleckin uusiutunut alkoholismi kuoppasi myös Batmanin oman elokuvan tekemisen. Se tehtiin nyt aika vasta (The Batman, 2022), Robert Pattinsonin tarttuessa lepakon viestikapulaan. Tulos ei ollut kovin kaksinen. Myöskään Cyborgin esittäjä ei arvostanut ison roolinsa tipahtamista lähes cameo-tasolle, ja ottipa Whedon rivakasti yhteen myös Ihmenaisen esittäjän Gal Gadotin kanssa. Kaiken kaikkiaan voitaneen sanoa, että elokuvan uusintakuvaukset olivat näyttelijöille kaukana kivasta.

Kenelle muka "syö niin paljon kuin jaksat" ei kuulosta uhkaukselle?

Periaatteessa kahden erillisen elokuvan kuvaaminen yhden kuoseissa tuli tietysti hirvittävän kalliiksi, eikä lippuluukku laulanut ollenkaan toivotusti: Justice League oli menestykseltään trilogian heikoin. Ironian ironiaa oli sekin, että Leagueta vähän edeltänyt DC-elokuva eli Gal Gadotin tähdittämä Ihmenainen (Patty Jenkins, 2017) ja sitä seurannut Jason Momoan tähdittämä Aquaman (James Wan, 2018) olivat jo selvästi voitollisia - ja luultavasti energisempiä elokuvia. 

Molemmat tosin jäivät Nitraatilta kesken, amatsonit olivat aivan liian absurdeja ja Vesimies oli epätoivoisen katu-uskottava. Uudempi Flash (2023) toki floppasi kuin pieni eläin, mutta osan siitä voinee pistää pääosanesittäjän mystisen perseilynkin piikkiin. Cyborg tuskin näkee ikinä omaa elokuvaansa ja hyvä niin.

Lopputulemana Snyder siirrettiin sivuun DC:n elokuvien suunnannäyttäjän roolistaan, ei sinänsä enää mikään ihme. Jonkinlaisena kultaisena kädenpuristuksena hänen annettiin julkaista Justice Leaguesta oma versionsa vuonna 2021. Joss Whedonillakin on sittemmin ollut se korkeimmalle jalustalle nostetun nörttijumalan kohtalo: sieltä voi tippua vain rotkoon.

Justice League on siitä harvinaista herkkua, että se on elokuva josta on kahden eri tekijän samanaikaiset versiot. Nitraatti on tässäkin asiassa paitsiossa, koska pitää selvästi enemmän Whedonin vauhdikkaasta, huumoripitoisesta ja värikkäästä parituntisesta teatteriversiosta. Snyderin täysin vapaalla kädellä tekemä versio on masentavaa katsottavaa.

DC:n tulevaisuus on huumoripitoisempi ja vauhdikkaampi, jos vuoden 2021 The Suicide Squadiin ja DC:n nykyiseen suunnannäyttäjäohjaaja James Gunnin (neljäs oikealta) edellisiin tekemisiin on uskomista.

Se kestää neljä tuntia, on karmivan hitaan oloinen, huumorivapaa ja toimintakohtauksissaan se ui kuin tervassa. Lisäksi esim. pitkästyttävä Cyborg-hahmo saa pajon enemmän ruutuaikaa, mikä on jälleen yksi miinus. Kaiken päälle tämä versio on 4:3 kuvasuhteessa (ajattele 'vanha telkkari'), mikä on nykyaikaiselle jättibudjetin toimintapläjäykselle vähintäänkin outo ja hyvin epäsopiva olomuoto.

Tämän nähtyään Nitraatti ymmärtää entistä paremmin DC:n tuotantoportaan huolet. Nitraatista onkin aika käsittämätöntä, että tätä versiota on muualla hehkutettu kuin Jeesuksen toista tulemista. Olisiko faneilla jotain syyllisyydentunnetta Snyderin haukkumisesta aikoinaan ja tämän tyttären menetyksestä, vaikka noilla kahdella ei olekaan mitään oikeaa yhteyttä?

IMDB
Traileri (leffateatteriversio)
Traileri (Snyder cut)

Tulevaisuus voi olla DC:n osalta hiukan ruusuisempi. Guardians of the Galaxy -jättimenestykset Marvelille tehnyt omintakeinen huumorimies James Gunn on nyt vastuussa tulevien DC-elokuvien suunnasta. Hänen eka yrityksensä, humoristinen ja R-rated veriroiskeinen The Suicide Squad tosin floppasi, mutta covid-ajalla oli tietysti suuri vaikutus kaikkien lipputuloihin.

DC-elokuvien universumi on nykyisellään varsin sekalainen seurakunta, ilman selvää johtotarinaa. Marvel on tosin kontannut myös jäätävästi, eikä sen uusin multiversepääjuoniräpellys - mikä vain on mahdollista, vaikka libanonilainen trans-Hämähäkkinainen - ole tehnyt lippuluukuilla kummoista tulosta, joten nyt olisi DC:llä iskun paikka. Nitraatti jää joltisellakin mielenkiinnolla odottamaan.