lauantai 22. helmikuuta 2020

Ida (POL / DEN / FRA / UK 2013, Pawel Pawlikowski)

Mercy street. (Agata Trzebuchowska)

A novice nun about to take her vows uncovers a family secret dating back to the German occupation. (IMDB)

Puola on kiila jota hakattiin edestä ja takaa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Natsi-Saksan hyökkäys ja miehitys, Neuvostoliiton hyökkäys ja miehitys, Katyn, keskitysleirit, ja sodanjälkeinen uusi Neuvostoliiton miehitys. Harvalla maalla on ollut yhtä kylmää kyytiä 1900-luvun historiamoulinexissa.

Jumalten varikkopysähdys. (Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza)

Ida on pienimuotoinen ja vahva road-draamaelokuva, joka purkaa Puolan lähimenneisyyttä. Se kertoo siivun nuoren katolisen nunnakokelas Annan elämästä 1960-luvun alussa. Ennen nunnaksi konfirmointia tämä määrätään tapaamaan lähin elävä sukulaisensa, varsin ikävänä oikeustuomarina tunnettu Wanda-tätinsä.

Kun täti kertoo Annan olevan oikeasti juutalainen ja tämän vanhempien tulleen murhatuiksi toisen maailmansodan aikaan, lähtevät nämä yhdessä etsimään Annan vanhempien hautapaikkaa. Helpommin sanottu kuin tehty asiasta mieluiten vaikenevassa Neuvostomiehitetyssä rautaesiriipun takaisessa Puolassa, jossa toivo on kortilla ja länsimaisen musiikin varassa.

Jazz macht frei. (Dawid Ogrodnik, Agata Trzebuchowska)

Ida on omalla tavallaan tyrmäävän kaunis elokuva. Sen mustavalkoinen entropia- / rappioestetiikka ja 1:33 academy ratiossa (ajattele "vanhan ajan telkkarin" mittasuhteita) suoritettu kuvaus ovat upeita. Hakemattakin nämä aspektit tuovat mieleen Peilin (1975) ja Nostalgian (1983) Tarkovskit.

Kuvat on myös rajattu mielenkiintoisesti. Ihmiset ovat paljon aivan kuvan reunoilla, kuin käyden taistelua sen puolesta että pääsisivät esille. Tämä sopii sinänsä hyvin elokuvan löytämisen teemaan. Kun Anna alkaa ihmisenä vahvistua ja nähdä selvemmin, myös käytetty rajaus muuttuu, tuoden hänet keskiöön.

Digging in the dirt.

Alkuperäisen kuvaajan saatua projektin alussa fudua hengettömyytensä takia, ylennettiin kameramies Lukasz Zal elokuvan kuvaajaksi. Hän tekee kerrassaan hienoa työtä. Lódzin kaupungissa ja muualla Puolassa kuvattu Ida hyödyntää paljon myös Wolfgang Amadeus Mozartin Jupiter-Sinfoniaa. Mozartin viimeinen ja monimutkainen sinfonia soveltuu sekin yhteisten teemojensa vuoksi oivallisesti myös Idan musiikiksi.

Pääroolit on tehty hienosti. Agata Trzebuchowskan nuori nunnakokelas Anna ja Agata Kulesza tämän elämänkokemustensa parkitsemana tätinä Wandana ovat priimaa. Varsinkin nuoren Annan simppeliä ja selvää elämänkuvaa horjuttava, itseään turraksi viinalla, tupakalla ja irtosuhteilla ajava kovapintainen Wanda on mehevä rooli.

The carpet crawlers. (Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza)

Nitraatin täytyy myös mainita elokuvan mielettömän napakka ja ekonominen ajankäyttö. Ida kertoo kahden naisen ja heidän lähisukulaistensa tarinan täysin riittävästi *80* minuutissa. Tämän tyylinen tarinahan vie usein sen kaksi-kolme tuntia. Nitraatti toivoo hartaasti, että tätä elokuvaa opetetaan käsikirjoittajille ja ohjaajille esimerkkinä siitä, miten liikkuvan kuvan teoksesta poistetaan turha läski. Ohjaaja Pawlikowski luotsaa taitavasti tätä askeettisuuden riemuvoiton kokonaisuutta.

Idalle tuli ansaittua glooriaa myös maan rajojen ulkopuolelta. Elokuva voitti vuoden 2015 parhaan ulkomaisen elokuvan (Best Foreign Film) Oscarin. Tämän vuoden alustahan palkinnon nimi muutettiin selvästi neutraalimmaksi, ja tunnetaan nyt parhaana kansainvälisenä elokuvana (Best International Film). Hyvä niin. Huomoidaan myös, että Nitraatin kronologis-holistinen elokuvaodysseiakin huitelee jo näin lähellä nykyaikaa. Mielenkiintoista.

Family snapshot. (Agata Trzebuchowska)

Ainoan miinuksen Idalle Nitraatti antaa siitä, että se sulkee tunnetasolla katsojan tapahtumien ulkopuolelle. Yleisö kyllä ymmärtää, mutta ei itse osallistu. Toisaalta taas elokuva täten välttää tehokkaasti mahdollisuuden haksahtaa halpamaiseen sympatialypsyyn.

Ida on kuin kaunis pieni musta helmi, johon tutustumalla voi mainiosti vaikkapa puhdistaa elimistönsä Kiinan diktatuuria mielistelevistä ja maan markkinoille hamuavista satojen miljoonien dollarien hajuttomista ja mauttomista amerikkalaista tehostepläjäyksistä.

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Englanninkieliset kuvatekstit ovat Peter Gabrielin säveltämien kappaleiden nimiä.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Nixon (USA 1995, Oliver Stone)

"Can you imagine what this man would be like had anyone ever loved him?"

A biographical story of former U.S. President Richard Nixon, from his days as a young boy, to his eventual Presidency, which ended in shame. (IMDB)

Jos Yhdysvaltain presidentin meriitilistalla lukee, että hän lopetti Vietnamin sodan ja kotimaassa riehuneen lähes sisällissodan, ymmärsi että USA oli jättämässä taakseen vaurauden ajat ja osin siksi alkoi lopetella kallista kylmää sotaa lähentämällä maansa suhteita Neuvostoliittoon ja matkasi kuulusti Kiinaan, niin kuinka on silti mahdollista, että tästä miehestä tuli yksi maansa historian vihatuimpia presidenttejä?

Nixon kertoo perinpohjin, miksi. Ainaisesta alemmuuskompleksista kärsinyt köyhän kveekari- ja farmariperheen poika Richard Milhous Nixon (1913-1994) ei päässyt ikinä eroon herkkähipiäisyydestään. Vaikka hän olikin ylpeä ponnistuksestaan vaatimattomista oloista maailman vahvimman miehen paikalle, hän tunsi myös suurta vihaa parempiin oloihin syntyneitä ihmisiä kohtaan - varsinkin jos nämä olivat hänen kanssaan asioista eri mieltä. 

"Sooner or later, sooner, I think, you're gonna learn a lesson that's been learned by everyone who's ever gotten close to Richard Nixon. That he's the darkness reaching out for the darkness. And eventually, it's either you or him." (Anthony Hopkins)

Tähän liittyvä epävarmuus häntä ympäröivien ihmisten motiiveista ja kova halu saada ne tietoonsa petasivat yhden Yhdysvaltain poliittisen historian rajuimpia tapahtumia, kun istuva presidentti joutui salakuunteluskandaalin johdosta eroamaan virastaan kesken kauden.

Nitraattihan on viime aikoina keskittynyt runttaamaan verkkokalvojensa läpi kaikki loput katselulistallaan (näkemättömät ja uusintakatselut) olevat elokuvat aikajärjestyksessä. Nixonia katsellessa Nitraatin mieleen hiipi tämän suht vasta näkemä, pari vuotta ennen Nixonia tehty Gettysburg (1993). 

"- What if I stay? - You have the army. - The army? - Lincoln used it. - That was civil war. - How do you see this?"

Vaikkei G:stä ihan blogia irronnutkaan, niin se kuin Nixonkin viehättävät anteeksipyytelemättömällä fokuksellaan miellyttää lähinnä vain alan miehiä (ja naisia). Jos 1900-luvun jälkipuoliskon yhdysvaltalainen sisä- ja ulkopolitiikka eivät ole katsojan juttu, ei Nitraatti ainakaan varauksetta voi myöskään suositella Nixonia. Nimiä ja tapahtumia kun elokuvassa tiputellaan sellaiseen tahtiin, että katsojalla on syytä olla hallussaan ainakin perustiedot tapahtumien kulusta ennen leffan katselun aloittamista.

Oliver Stonen, Stephen J. Rivelen ja Christopher Wilkinsonin käsikirjoitus ja Stonen ohjaus keskittyvät saattamaan katsojalle paljon informaatiota nopeaan tahtiin. Kerronnassa hypitään surutta edestakaisin aikajanalla, joka ulottuu alle kymmenvuotiaan Nixonin lapsuusmuisteluista aina tämän kuolemaan saakka. Pidemmät ajat vietetään Nixonin kipuilussa Kennedyjen kanssa ja tietysti siinä, mitä kaikki elokuvaa katsomaan saapuneet odottavat, eli Watergate-skandaalin pienten purojen muodostumisessa hukuttavaksi tulvaksi.

"Detente with communists? Detente! Sounds like a couple of fags dancing." (Larry Hagman)

Arvatenkin J.F.K:n (1991) saamasta kritiikistä sen faktojen (ts. faktattomuuden) osalta hiukan nokkiinsa ottaneena, Stone aloittaa Nixonin plakaatilla, jossa periaattessa kerrotaan, että osat elokuvan tapahtumista ovat pelkkää sepekulaatiota. Nitraatti uskoo että tällä tarkoitetaan esim. niitä esitettyjä keskusteluja, joista ei ole säilynyt tallenteita. 

Elokuvan suoltaman tiedon omaksumisessa auttaa erinomainen näyttelijäkaarti. Anthony Hopkinsin Richard Nixon ei tietystikään ole - maskeerauksen jäljiltäkään - ihan esikuvansa näköinen tai kuuloinen, mutta Nixonin luonteenpiirteet hahmotetaan Hopkinsin ansiosta terävästi. Muun muassa Warren Beatty ja Jack Nicholson muuten kieltäytyivät elokuvan pääroolista. Mielenkiintoisia ajatusleikkejä, molemmat.

"You want them to love you... But they never will, Dick. No matter how many elections you win, they never will." (Anthony Hopkins, Joan Allen)

Vähänkään isompien roolien kohdalla täysin miehisessä näyttelijäkaartissa aiheellisen poikkeuksen tekee Joan Allen mainiolla Pat Nixonillaan. Miehensä kanssa hyvässä ja pahassa rämpivä, henkisesti väkivahva Pat saa Allenilta ja käsikirjoituksesta sellaista lihaa luidensa ympärille, jota ulkopuoliset eivät tosielämässä ikinä päässeet näkemään.

Niin, se miehinen näyttelijäkaarti. Kaikki presidentin miehet (get it?! get it?!) ovat erinomaisia. James Woods H.R. Haldemanina ja ikuisesti aliarvostettu J.T. Walsh John Ehrlichmanina ovat pressan kovaluinen pakkipari. Paul Sorvino tekee imelän ja vallan humalluttaman Henry Kissingerin, David Hyde Pierce on herkkähipiäinen John Dean.

Ed Harris syöttää vaarallisen E. Howard Huntin, Bob Hoskins ahdistelee J. Edgar Hooverina, Larry Hagman vakuuttaa ehdottomana teksasilaisena presidentintekijänä, Sam Waterston on kummitusmainen CIA:n pomo Richard Helms ja mainitaan vielä vaikkapa Powers Boothen kerrassaan vahva veto presidentin viimein eroamaan ohjaavana rautakanki Alexander Haigina. Joka ikinen nautittavaa työtä.

"Eight words back in '72. 'I covered up. I was wrong. I'm sorry'. The American public would have forgiven him. But we never opened our mouths, John. We failed him." (James Woods, J.T. Walsh)

J.F.K:n kaltaista arvostelu- ja yleisömenestystä Nixonista ei tullut, lähimainkaan. Vaikka elokuva olikin ansaitusti ehdolla kourallisesta Oscareita (Hopkins, Allen, kässäri, John Williamsin musiikki), olivat kritiikit selvästi varautuneempia kuin J.F.K:n kohdalla. Lippuluukuillakin pyyhkivät varsin kylmät tuulet; 44 miljoonan dollarin aikaansa nähden sinänsä varsin kunnioitettavaa budjettia vastaan pilettejä ei mennyt kaupaksi kuin 13 millillä.

Elokuvan julkaisua seurannut neljännesvuosisata ei ole ollut sen armollisempi. Nixon on aika vähän tunnettu teos Oliver Stonen tuotannosta, eikä sen aihepiiri ole ilmeisesti ollut tarpeeksi raflaava, jotta elokuvaa pidettäisiin klassikkona. Nitraatti kutsuu kuitenkin aiheesta kiinnostuneita elokuvan ääreen; taiten tehdylle poliittiselle draamaelokuvalle on aina aikaa.

"When they look at you, they see what they want to be. When they look at me, they see what they are."

Jotain pientä kitinää toki löytyy Nitraatiltakin: Robert Richardsonin tyylittelevä ja monilla eri filmilaaduilla herkutteleva kuvaus (joka oli yksi J.F.K:n mausteita) tuntui Nixonissa jo nähdylle ja ajoittain suorastaan häiritsi itse asiaan keskittymistä. Sama kitinä toistuu Nixonin raflaavan leikkauksen osalta. Pienehköjä ongelmia kuitenkin, kun tarjolla on muuten täyttä asiaa.

Nixon oli elokuva jonka Nitraatti katsasti viimeksi julkaisuaikoinaan. Nyt tarjolla oli ohjaajan versio, joka pisti leffaan parikymmentä minuuttia lisää pituutta. Kolme ja puolituntisenakaan Nixon ei Nitraatista tuntunut turhan pitkältä.

Nixon ei kaatunut siksi, että hänet olisi ymmärretty väärin. Hän kaatui siksi, että hänet ymmärrettiin täysin oikein. Elokuvaa katsoessa miestä kohtaan voi toki tuntea jonkinlaista empatiaa, mikä on saavutus sinänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstien lainaukset elokuvan käsikirjoituksesta.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Walker (USA / MEX 1987, Alex Cox)

'Unless a man believes that there is something great for him to do... he can do nothing great.'

An unconventional retelling of the life of William Walker, a 19th century American mercenary leader who became the president of Nicaragua. (IMDB)

William Walker on heppu joka kokee kutsumuskohtalokseen Etelä-Amerikan alistamisen maa kerrallaan Yhdysvaltojen vasalliksi. Nicaragua näyttää 1800-luvun puolivälissä otolliselle kohteelle.

Walker on varsin hämmentävää kamaa. Vaikka elokuva on nimellisesti historiallinen sotadraama, se etenee vähät välittämättä autenttisuudesta ja hekumoi anakronismeillaan. 1800-luvun hahmot lueskelevat Timea ja Newsweekiä, eikä helikopterikaan ole täysin tavaton näky tämän elokuvan Nicaraguan taivailla. Kaikella tällä ohjaaja Cox ja käsikirjoittaja Rudy Wurlizer varmaankin halusivat tehdä erikoisen selväksi sen, että historia pyrki 1980-luvulla toistamaan itseään.

Koho ja hortit. (Sy Richardson, Ed Harris, Rene Auberjonois)

Ed Harris on pääosassaan varsin muistettava. Tämän esittämä William Walker on hullu käärme, joka julistaa vakavalla naamalla ja vakaalla äänellään manifest destinyaan samalla, kun pettää jokaisen periaatteensa.

Muissa osissa juuri Oscarin Sanattomasta Rakkaudesta voittanut Marlee Matlin käy lähinnä pyörähtämässä Walkerin morsmaikkuna Ellen Martinina, Peter Boyle ärisee teollisuusmagnaatti Vanderbiltina ja mm. Rene Auberjonois (rip Star Trek: Deep Space Ninen Odo!), Sy Richardson, Richard Masur, Keith Szarabajka, Xander Berkeley, Gerritt Graham ja William O'Leary esiintyvät Walkerin sotilaina ja muina läheisinä. Koko kööri on virittäytynyt hyvin elokuvan vaatimalle oudolle aaltopituudelle.

'I have a weakness for small men. Small puritans obsessed by power.'

Clash-mies Joe Strummerin musiikki sekä Coxin ja kuvaaja David Bridgesin tavan takaa hidastuksilla tyylittelevät jaksot tekevät Walkerista varsin hypnoottista kamaa. Hervoton puolikomediallinen teksti ja näyttelijöiden tietynlainen hysteerisyys taas vetelevät pätkää aivan vastakkaiseen suuntaan.

Yhteissummaltaan lopputulos on kuitenkin aika vastustamaton ja taatusti historiallisten leffojen omaperäisimpiä. Leffa kuvattiin Nicaraguassa paikallisen hallituksen avustuksella Contra-terrorin aikaan, joten tuon tiedon jälkeen elokuvan sympatioiden suuntaa ei olle vaikea hahmottaa.

Onward christian soldiers.

Walker ei ole jokamiehen kamaa. Elokuva haukuttiin kritiikeissä ilmestyessään lyttyyn, sen levittäjä Universal luuli saavansa uuden Blazing Saddlesin, mutta saikin viimeisen päälle art-house pläjäyksen, eikä oikein tiennyt mitä tehdä elokuvan kanssa.

Katsojat jakoivat epätietoisuuden ja Walker hävisikin maailman elokuvakartalta ilman sen suurempaa ääntä pian julkaisunsa jälkeen. Nitraatti ehti onneksi saamaan elokuvalta ensipureman kasarin VHS-aikoina, koska kestikin parikymmentä vuotta ennen kuin DVD edes näki päivänvalon.

'One must act with severity, or perish.'

Sittemmin Walkerin arvostus on pienissä piireissä pikkuhiljaa noussut ja onpa se päässyt arvostettuun Criterion-julkaisujenkin talliin. Walker on myös kovaonnisen jääräpääohjaajansa Alex Coxin (mm. Repo Man, Sid & Nancy) lemppari kaikista omista leffoistaan ja Nitraatti on samaa mieltä.

Walkerin erikoinen tyyli ja eteneminen ruokkinevat vähän tavallisuudesta poikkeavaa haluavien elokuvanälkää oikein mainiosti. Nitraatille tämä outolintu kulttikummajainen on kelvannut ilmestymisestään asti, eikä tämä pitkästä aikaa suoritettu uusintakatsastus muuttanut mielipidettä, ennemminkin vain sitä vahvisti.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Joe Strummer: Brooding Six (soundtrack, Spotify)

perjantai 10. tammikuuta 2020

Armomurhaaja (Suomi 2017, Teemu Nikki)

Sua lemmin kuin järjetön mä oisin.

A man who euthanizes animals as a side job runs afoul of a white supremacist. (IMDB)

"Mä oletan, että sä asut kerrostalossa. Yksin kissan kanssa. Se helpottaa sun biologisia hoivaviettejä, auttaa yksinäisyydessä, pitää sulle seuraa. Sun asuntosi on muutaman kymmenen neliömetrin kokoinen vankila. Kissan normaali reviirialue on yli neliökilometrin kokoinen. Sitä ei korvaa mikään iltarapsutus -tai designraapimapuu. Kaiken lisäksi Nekku on vanha ja sairas. Hänellä on anemia. Ravinto ei ole imeytynyt enää pitkään aikaan. Eikä sairaudet anemiaan jää. Mutta sä et ole halunnut nähdä niitä. Ja sä kysyt, että kärsiikö Nekku." (Veijo Haukka)

Veijo Haukka pyörittää korjaamoa ja lopettaa sivu- tai ehkäpä päätyönään paikkakuntalaisten lemmikkeläimiä Olavi Virran tahtiin, halvemmalla kuin kunnan eläinlääkäri. Veijo on myös kova eläinten oikeuksien puolestapuhuja, eikä lemmikkinsä tuleva entinen omistaja-asiakas yleensä välty pieneltä esitelmältä.

"Uskotko sä karman lakiin?" (Matti Onnismaa)

Veijon vihaama isä on sairaalahoidossa ja vetelee viimeisiään. Veijo kohtaa sairaalakäynneillään sairaanhoitaja Lotan, jonka kanssa hän ryhtyy viettämään aikaa sairaalan ulkopuolellakin. Eräänä päivänä Veijon asiakkaaksi ilmaantuu uusnatsi Petri Kettu koirineen, kaikkien asianomaisten epäonneksi.

Teemu Nikin Armomurhaaja on Nitraatin tähän asti näkemistä edellisen vuosikymmenen toisen puoliskon paras kotimainen ja heiluu kiitettävän korkealla sen maailmanlistaakin. Isoin kiitos Armomurhaajalle lankeaa ilman muuta ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikin niin eutanasian kuin Olavi Virrankin yhdistelevästä herkullisesta kässäristä. Armomurhaajan Veijo Haukka on täysin originelli ja raikas luomus, jonka tarina on mustan huumorin ja humanismin maistuvaa keitosta.

"-Soldiers..." "-Soldiers of Finland?" " -Ei. Se on liian lähellä Tom of Finlandia." "-Totta." (Jari Virman)

Toinen iso kiitos lankeaa pääosan Matti Onnismaalle. Onnismaa on varmaan jokaiselle katsojalle tuttu naama, vaikkei miehen nimi välttämättä olekaan. Sivuosia määrältään huimaan 55(!) elokuvaan Armomurhaajaan mennessä tehnyt rautainen ammattilainen pääsee tässä vetämään ensimmäisen pääroolinsa, ja tekee erinomaista työtä. Veijo Haukka on kiehtova sekoitus Gandhia ja Pentti Linkolaa ja Onnismaa sopii päärooliin kuin valettu, eikä ihme: rooli kun kirjoitettiinkin suoraan häntä ajatellen.

Myös sivuosissa on tarjolla mainiota kamaa. Jari Virmanin piirtämä epäonnen soturi, eli uusnatsi Petri on erittäin hyvin tehty. Todettakoon Virmanin työstä ja elokuvan tekstistä myös se, että katsoja ei voi olla tuntematta pieniä empatian värähdyksiä Petriä kohtaan, tämän oman elämänsä hopeamitalistin sinänsä tuomittavista törttöilyistä huolimatta.

"-Miks tää biisi?" "-Minkä biisin tahtiin sä haluisit kuolla?" (Hannamaija Nikander, Matti Onnismaa)

Muissakin rooleissa nähdään hyvää. Hannamaija Nikander goottihoitsu Lottana, Pihla Penttinen (Pertti Sveholmin tytär, muuten) kunnan kylmänä eläinlääkäri Ojalana ja Jouko Puolanto paikallisena seksihirmulegenda Vatasena kelpaavat myös mainiosti.

Elokuva on pienen ja heikon puolella myös tuotantotavoiltaan. Hyvin vaatimattomalla 300 000 euron pikkubudjetilla on suoritettu loistojälkeä. Elokuvaa tehtiinkin sen verran napeilla, että Armomurhaaja pystyttiin itse asiassa kuvaamaan jo ennen rahoituksen järjestymistä.

Jussi-patsaita leffalle tuli pari kappaletta - ansaitusti varsinkin käsiksesta, toinen Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikista - ja kritiikki oli varsin myönteistä. Olipa Armomurhaaja jopa suomen Oscar-ehdokkaanakin. Lipputulot leffalla tosin jäivät varsin vaatimattomiksi, toisaalta elokuva ei kovin monessa teatterissa pyörinytkään.

"- Teet sä tätä joka ilta? "- En sentään. Sunnuntaisin mä katon telkkaria."


Pientä natinaa Nitraatin suunnalta kuuluu elokuvan lopun tapahtumista, jotka menivät Nitraatista aiempiin tarinan tapahtumiin verrattuna vähän liian karun kautta. Toisaalta taas aivan viimeinen kohtaus palauttaa elokuvan oikealle radalleen. Pikkuvikoja kuitenkin. Armomurhaajan Veijo on niitä aivan parhaan oloisia leffatuttavuuksia, jonka tapaamisen jälkeen Nitraatti tunsi nähneensä jotain oikeasti uutta ja palkitsevaa.

Kalastaja: "- Kato, mä näytän sulle. Mulla on viime reissusta kuvia. Tässä. Kato. Tää oli ärhäkkä kaveri."
Veijo: "- On siinä ollu syömistä."
Kalastaja: "- En mä näitä syö. Päästän heti vapaaks. Catch and release."
Veijo:"- Sä olet kiduttanut huvikseen kaloja. Kiskonut vastavirtaan koukku leuassa minuuttitolkulla. Mitä luulet kalan ajatelleen? "Kiva päästä kaverikuvaan"?"

Arvosana: 9/10

IMDB
Elonet
Yle (artikkeli)
Traileri

tiistai 31. joulukuuta 2019

Leffavuosi 2019: 1+3+5

Vielä lähes korkkaamattomalle leffavuodelle 2019!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin taas totutusti vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. Tänä vuonna tuo pitää erityisen masentavan hyvin paikkansa, sillä niin vähän Nitraatti on vasta päässyt nauttimaan tämän vuoden satoa, monta kymmentä elokuvaa käsittävästä 2019-katselulistastaan huolimatta. Olkoon Nitraatin uudenvuoden lupaus se, että ensi vuonna Nitraatti katsoo vuoden 2020 elokuvia selvästi enemmän.

Mutta, perinteisellä kuitenkin mennään. Nitraatti listaa joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä jo aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2019

And the winner is...

2019 huonoin: Marian Paratiisi

Kiehtovasta historiallisesta hahmosta Maria Åkerblomista ja tämän kultin pauloihin 1900-luvun alkupuolella joutuvasta nuoresta naisesta kertova leffa oli kiistaton pettymys. Niin vähän elokuvassa keskityttiin itse nimihenkilöön ja tämän vaiheisiin ja niin paljon epäkiinnostaviin sivuhahmoihin. Kun jokainen näyttelijä vielä kaupan päälle replikoi kuin olisi vetäisty elokuvaan nyky-Helsingin kaduilta, oli suuret odotukset lopullisesti puhkaistu. Ei tämäkään varsinaisesti aivan huono-huono ollut, mutta tässä vaiheessa näkemisiä tällä mennään. 6/10.

2019 #3: Once Upon a Time... in Hollywood

Tarantinon uusin pläjäys ei ole miehen parhaimpia, mutta hyvät näyttelijät pelastavat paljon. Ja kyllä, keskinkertaisellakin pääsi ehdokkaiden vähyyden vuoksi tänä vuonna kärkikolmikkoon. Tilanne muuttunee nopsaan ajan kanssa. 7/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

2019 #2: Seinäjoen Arabikevät

Matti Reinikan dokumentti turvapaikanhakijoiden, näiden keskuksen, paikallisten ja paikallisten asiaa vastustaneiden tuntemuksista ja yhteentörmäyksistä on hyvä. Vielä parempaa ja kiehtovampaa oli dokkarin ympärillä käyty pöhinä paljon ennen sen esittämistä ja valmistumista. Dokumentin tilaajan YLE:n venkoilu ja hätä alkoi puskea huvittavalla tavalla pintaan, kun Reinikka ei toimittanutkaan ihan sellaista hymistelyä mitä oli odotettu... 8/10.

2019 #1: Koirat Eivät Käytä Housuja

Valkeapään uusimmassa nahkaruoska soi ja iso mies nauttii vaikka tekee kipeää. Niin nautti Nitraattikin. 8/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

2009

Depp ja Deppin taikakaulin.

2009 #5: Public Enemies

Michael Mannin 1930-luvun gangsterisotien kuvaus jätti suuren yleisön aikoinaan vähän kylmäksi. No, ei tämä mikään mestariteos ole, mutta aivan riittävän hyvä ja hyvin tehty - joitakin oudon kökköjä käsivaradigiotoksia ja välillä anakronistisen kuuloista musaansa lukuun ottamatta. Nitraatin ykkössyy tämän diggailuun on se, että Nitraatin näyttelijäsuosikki Johnny Depp tekee yhden parhaista rooleistaan, ehkäpä sen aivan parhaan. Hänen pankkiryöstäjä Dillingerin karismansa on lähes käsinkosketeltavaa. 8/10

IMDB
Traileri

Nupit kaakkoon. Ja nuppi.

2009 #4: The Agony and the Ecstasy of Phil Spector

Phil Spector on oppikirjaesimerkki hullusta nerosta. Tämä miehen elämän ja musiikin luotaava BBC-dokumentti on erinomainen. 9/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

IMDB
Traileri

Oma kori koko vuoden ajan.

2009 #3: Täynnä Tarmoa

Suomalaisen koripallojoukkueen kaudesta piti tulla menestys, jota kuvaamaan palkattiin dokumentaristi Oskari Pastila. Ei tullut menestystä, tuli melkoinen katastrofi. Myötähäpeän kyllästämä urheiludokumentti vuodesta, jona kaikki mikä seurassa voi mennä pieleen menee, on lajinsa valioita. 9/10.

IMDB
Elonet
Traileri

Voissa paistettu.

2009 #2: Kuulustelu

Yksi Nitraatin lemppareita eli Jörn Donner säästi yhden uransa parhaita varsin myöhäiseen. Mahtavan näyttelijäköörin tulkitsema, tositapahtumiin perustuva tarina vakooja Kerttu Nuortevan pidätyksestä jatkosodan aikaan ja sitä seuranneista tapahtumista on vain muutamissa lavasteissa ja teksti edellä menevänä hyvin teatterinmakuinen, mutta se on tässä tarkoitettu pelkästään kehuksi. Ja Kuulustelun jo muutenkin herkullisen dialogin hienoa uskottavuutta ja uskollisuutta kuvaamalleen ajalle voi kernaasti verrata kymmenen vuotta myöhemmän Marian Paratiisin täydelliseen epäonnistumiseen tuolla saralla. 9/10.

IMDB
Elonet
Traileri

MINÄ OLEN VOIMAKAS!!!

2009 #1: Watchmen

Supersankarielokuvien alfa ja omega vastasi niin lukukokemuksena kuin pari vuosikymmentä myöhemmässä elokuvamuodossaan siihen Nitraatin jo pienenä pohtimaan kysymykseen, että miksi valtavat voimat omaavat hahmot tyytyvät mäiskimään toisiaan jonkun triviaalin asian päältä, sen sijaan että muuttaisivat - tai pistettäisiin muuttamaan - voimillaan maailmanhistorian kulkua. Watchmenin tavisten maailmassa tähän riittää yksi super-olio. Alan Mooren klassikkosarjiksen elokuvasovitus on varsinkin Ultimate Cut -muodossaan orjallisen uskollinen alkuperäisteokselle ja Nitraatin leffasta suosittelema versio. 10/10. Tämän ja muut supersankarisuosikkinsa Nitraatti käsitteli aikoinaan täällä.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2020!

Eastern Promises (UK / CAN / USA 2007, David Cronenberg)

Idän ihmeitä ja joulukapaloja.

A Russian teenager living in London who dies during childbirth leaves clues to a midwife in her journal that could tie her child to a rape involving a violent Russian mob family. (IMDB)

Lontoolaisen venäläissukuisen Anna-kätilön toimintakenttään saapuu jouluna hämmästyttävän nuori, pahassa fyysisessä ja henkisessä jamassa oleva tuleva venäläinen äiti, joka menehtyy synnytyksessä. Tämä jättää jälkeensä venäjänkielisen päiväkirjan, jonka avulla Anna alkaa etsiä vastasyntyneen perhettä.

Annan kääntelemien kivien alta alkaa löytyä varsin pahoja skorpioneja, kun tämä ei - toisin kuin katsoja - heti tajua, millaisten voimien kanssa on ryhtymässä tukkanuottasille. Kuolleen nuoren naisen jäljet kun johtavat Venäjän mafiaan ja sen vory v zakoneen (l. 'laillisiin varkaisiin').

Muste kertoo tarinaa. (Viggo Mortensen)

Nitraatin pääprojekti on jo jonkin aikaa ollut katsella kaikki kiinnostavat näkemättömät ja muutama jo unohtamansa leffa, vanhemmista kohti uudempia. Tällä hetkellä ollaan vuodessa 1985, eli loppusuora jo etäisesti häämöttää. Nitraatin toinen projekti on kätevästi tästä vastavirtaan, kun yhdessä paremman puoliskonsa kanssa Nitraatti puolestaan on uusintakatsellut(*) elokuvia uudemmista kohti vanhempia

Varsin hyödyllistä toimintaa sekin, kun joidenkin tarkastettujen osalta aika on kullannut muistoja vähän liikaa - tai toisinpäin. Eastern Promises on tämän projektin osastoa, ja maistui Nitraatista näin viime tarkastuksesta kuluneen vuosikymmenen pituisen tauon jälkeen vieläkin varsin makealle - jopa makeammalle.

Terveisiä punamaailmasta. (Naomi Watts, Armin Mueller-Stahl)

Elokuvan käsikirjoittaja Steven Knight on erikoinen tapaus. Hänen erikoisalaansa ovat sosiaalisesti tiedostavilla mausteilla tehdyt laadukkaat rikosjännärit kuten tämä ja vaikkapa ihan yhtä mainio Dirty Pretty Things (2002), mutta miehen meriittilistalta löytyy myös jotain niin arvaamatonta kuin Haluatko Miljonääriksi? -tv-visailun(!) luominen. Ohimennen voi vielä mainita, että syntyvä lapsi, vesitiet ja joulunaika pistävät Eastern Promisesin tapahtumiin Nitraatin mielestä myös pientä uus- ja vanhatestamentillista ekumeenista hehkua, vaikka näitä ei katsojan naamaan hierotakaan.

Yksi Cronenbergin myöhempien aikojen luottokuvaajista Peter Suschitzky vangitsee tavallisen kylmän Lontoon ja sen petollisen kauniin syvänpunaisen rikosmaailman hyvin. Syvänpunainen ei värinä ole elokuvalle muutenkaan kovin vieras: leffan ohjaaja David Cronenberghan on tullut tunnetuksi mainioista body horror -klassikoistaan kuten Scanners, Videodrome ja The Fly. 2000-luvun wanhoilla päivillään hän alkoi siirtyä enemmän kohti valtavirtaelokuvaa ja näistä myöhäisemmistä teoksista Eastern Promises on Nitraatin mielestä selvästi paras.

Salaisuuksia, montaa sorttia. (Viggo Mortensen, Naomi Watts)

Vanha Cronenberg vilahtaa silti myös Eastern Promisesissa, kun kamera katselee elokuvan lukuisia sinänsä realistisia veritöitä rauhassa ja silmää räpäyttämättä. Yllättäen Cronenenberg virittelee elokuvaan myös yhden tämän vuosituhannen muistettavimmista toimintakohtauksista, kun Nikolai taistelee elämästään veren liukastamilla kylpylän laatoilla.

Roolituksen monimaalaisuus, joka korostaa mukavasti elokuvan emigranttiteemaa, haukkaa pienen palansa myös Cronenbergista. Lontoossa kuvattu Eastern Promises oli ohjaajan ensimmäinen kokonaan Kanadan ulkopuolella tekemä elokuva.

Kovat pojat. (Vincent Cassell, Viggo Mortensen, Armin Mueller-Stahl)

Niin, Promisesin siis varsin kansainvälinen roolijako toimii. Tanskalais-amerikkalainen Viggo Mortensen Annan (joka ei ikinä saa tietää suojelunsa määrää) suojelusenkeliksi päätyvänä, raskaasti tatuoituna pantterimaisena mafian juoksupojan ja täysjäsenyyden roolien välissä operoivana Nikolaina, on uskottavan tyly. Miehen todellisesta olemuksesta saadaan myös koko ajan pieniä vihjeitä, kuten - varsinkin näin jälkikäteen nähtynä - erittäin koskettava kirjaimellinen pyhimyskortin esiinveto.

Hauskana triviana Mortensen kertoo käyttäneensä roolinsa työstön materiaalina muun muassa Vladimir Putinia. Esikuvat Nikolain tämän ympärillä vellovista tapahtumista riippumattomalle järkähtämättömälle habitukselle ja pikkulinnun saalistaneen kissan ilmeelle ovatkin elokuvassa varsin selvästi nähtävissä.

Emo ja babby. (Naomi Watts)

Naisille harvinaisemmin vasta keski-ikään päästyään hetkeksi isompaan tähteyteen tällä vuosituhannella pompannut britti Naomi Watts suorittaa elokuvan naispääroolia, menneisyytensä kirpomaa ja periksiantamatonta kätilö-Annaa miellyttävän herkästi ja uskottavasti.

Muut isommat roolit kuuluvat aina hyvälle ranskalaiselle Vincent Cassellille kaappihomouttaan ultra-machoilulla peittelevänä, mutta pohjimmiltaan heikkona Kirill-poikana, ja aina ammattitaitoa puhkuva veteraanipreussi Armin Mueller-Stahl nähdään tämän järkähtämättömän laskelmoivana isäpappa Semyonena. Myös pienemmät osat on kautta linjan täytetty mainiosti.

Mooseksen vedenjäljillä. (Vincent Cassell)

Eastern Promisesiin oltiin aikoinaan suunnittelemassa jatkoa, ja Nitraattikin muistelee eka kerran leffan muinoin nähtyään kaivanneensa samaa. Tänään nähtynä on selvää, ettei jatkoa tarvittu. Elokuvan lopussa vahvalla miehellä on nyt heikko pomo ja elokuva on jo varsin hyvin pohjustanut sen, mihin kaikki tulee johtamaan.

Eastern Promises on tiukka, pienimuotoinen, väkivaltainen ja jopa hiukan romanttinenkin elokuva, joka olisi toiminut ihan yhtä hyvin kymmeniä vuosia tekovuottaan aiemmin ja joka toimii ihan yhtä hyvin vielä kymmeniä vuosia sen jälkeenkin. Siis selvä rikosleffojen uusklassikko.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Puolisolle suurin osa katsastetuista on kuitenkin uusia tuttavuuksia.

perjantai 20. joulukuuta 2019

Vuosikymmenen top 10 elokuvat: 2010-2019

Ei paskempi vuosikymmen!

Kymmenluvun hiipiessä vääjäämättömästi kohti loppuaan on tullut Nitraatin aika listata ne vuosikymmenen ihan parhaista parhaimmat. Vaikeana ihmisenä Nitraatin top 10 menee ainakin näin ensi kerrallaan Spinal Tap -tyyliin yhteentoista, kun loppukarsinnassakaan ei enää raskinut tämän enempää raakata. Pedantti jättäisi sitten tietysti alkupään viimeisen pois, mutta pois se Nitraatista.

Selvää tietysti on, että Nitraatti ei ole vielä nähnyt kaikkia potentiaalisia ehdokkaita, ja useilta vuosilta on näkemättä vielä täysien pisteiden elokuvakin - tosin ei niitä ole aina kaikille loppuunkalutuille vuosillekaan riittänyt, joten saas nährä.

Eniveis; elokuvat ovat nousevassa paremmuusjärjestyksessä, ja jokaisen arvosana on - tietysti - 10/10.


#11: Midnight in Paris (SPA / USA / FRA 2011, Woody Allen)

New Yorkin miehen paras leffa sitten vuoden 1995 Mighty Aphroditen on nokkela ja kepeä aikamatkailuromanssi(!), jolla on paljon sanottavaa nostalgian voimasta. Owen Wilson Allenin alter egona toimii kaikista Allenin sitä pakottamaan yrittäneistä parhaiten. Erikoismaininta Corey Stollin hienolle vedolle Ernest Hemingwayna!

IMDB
Traileri


#10 Zero Dark Thirty (USA / UAE 2012, Kathryn Bigelow)

Bigelowin älykäs tiedustelu- ja sotaleffan teknotrilleriristeymä on alallaan kepoisesti vuosikymmenen tyydyttävin. Osama Bin Ladenin jahdista kerrotaan huolella ja yksityiskohtaisesti, kaiken huipentuessa erinomaiseen puolituntiseen varsinaisesta tappo-operaatiosta. Erikoismaininta Alexander Desplatin maailmanlopun musiikeille. Kathryn Bigelow tekee parempaa ja tiukempaa äijäleffaa kuin useimmat miehet. M.o.t., jälleen kerran.

IMDB
Traileri


 #9 Melancholia (DEN / SWE / FRA / GER 2011, Lars von Trier)

Tanskan kauhukakaran ehjin leffa viimeisen viidentoista vuoden ajalta - ja samalla hänen varmasti helpoiten lähestyttävä teoksensa kautta ohjaushistorian - yhdistelee mielisairauden ja maailmanlopun tarinan kauniiksi ja painostavaksi paketiksi, jossa Kirsten Dunst tekee elämänsä roolityön.

IMDB
Traileri


 #8 Mad Max: Fury Road (AUS / USA / SAF 2015, George Miller)

Paperilla tämän ei olisi pitänyt toimia: ohjaaja Miller palaa lämmittelemään omaa klassikkoleffasarjaansa, jonka viimeinen vuodelta 1985 oli jo aika ylikäynyttä tavaraa. You can never go home again on leffataiteessa melkein aina totta, mutta tämä bensan- ja ruudinkatkuinen nitroscifitoiminta väittää muuta. Vuosikymmenen toimintaleffa ja käytännössä ihan yhtä hyvä kuin sarjan paras, eli se Asfalttisoturi.

IMDB
Traileri


#7 Päin seinää (Suomi 2014, Antti Heikki Pesonen)

Pesonen on ehdottomasti Nitraatin suosikki tällä vuosikymmenellä nousseiden uusien suomalaisten leffataiteilijoiden joukosta. jo Korsoteoria-lyhäri todisteli sen, että Pesoselta onnistuu sekä ohjaaminen että nasevan dialogin kirjoitus. Päin Seinää paransi entisestään, vaikka hyppy pitkän elokuvan muotoon ei kaikilta onnistu. YH-äidin tragikoominen kamppailu lapsensa kanssa on kepoisesti vuosikymmenen suomalainen leffaelämys.

IMDB
Traileri


#6 Dark Shadows (USA / AUS / UK 2012, Tim Burton)

Uudelleenkatselua erinomaisesti kestävä kauhukomedia on tutun parivaljakon eli goottimies Tim Burtonin ja Johnny Deppin aika mones - ja toistaiseksi viimeinen - yhteinen viritys. 1700-luvulla vangittu vampyyri palailee 1970-luvulla pistämään salaisuuksia pursuvan perheensä röksähtänyttä olemista uuteen uskoon tässä muikean nautittavassa tekeleessä.

IMDB
Traileri


 #5 True Grit / Kova Kuin Kivi (USA 2010, Joel Coen & Ethan Coen)

Vuosikymmenen alussa Nitraatti pääsi ihmettelemään samaa kuin ysärin alkupuolellakin aikoinaan. Silloinhan päivänvalon näki Clint Eastwoodin Armoton, ja oli myönnettävä että western oli saanut joukkoonsa vielä vuosikymmeniä valta-aikojensa jälkeenkin täysverisen klassikon. True Grit on Nitraatille samaa sarjaa.

Coenien hieno seikkailuwestern isänsä murhaa sekalaisen seurakunnan kanssa kostamaan lähtevästä nuoresta natiaisesta on lähdekirjansa kevyesti paras elokuvatutkinta. Tämä riemukas ja lyyrinen western, jossa dialogikin on kuin hunajaa, on Nitraatin lempparilänkkäreitä kautta aikojen. Koko cast vetää hienosti, mutta erikoismaininta on tietysti annettava nuorelle Hailee Steinfeldille, jonka tekemä itsepäinen pieni koston enkeli Mattie Ross on vuosikymmenen riemastuttavimpia elokuvahahmoja.

IMDB
Traileri


#4 Gravity (UK / USA 2013, Alfonso Cuarón)

Kuin kaikki kakka viskautuu yhtä aikaa tuulettimeen, jää yksinäinen astronautti nalkkiin maata kiertävälle radalle ja - ellei ihmeitä tapahdu - varmaan kuolemaan. Nykyisen leffateknologian korkeimpiin veisuihin kuuluvassa Gravityssa koneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan palvelemassa hienoa ja pientä reaaliajassa kerrottua b-elokuvien eloonjäämistarinaa - joka tosin kerrotaan niin isosti, kuin mihin ykköset ja nollat vain nykyään pystyvät.

Vaikka Sandra Bullock ei ole koskaan kuulunutkaan Nitraatin suosikkeihin, on hänen Ryan Stonensa niin vahva ja elintärkeä elokuvan toimimiselle tunnetasollakin, ettei tähän osaa ketään muuta edes kuvitella vetämään. Cuaronin ja Guillermo del Toron johdattama meksikolaisten leffantekijöiden esiinmarssi on muuten ollut Nitraatille tämän vuosituhannen mieluisimpia genrejutskia. Ai niin, Gravityssa on muuten myös ihan törkeän hieno loppukuva.

IMDB
Traileri


#3 Gone Girl (USA 2014, David Fincher)

Kipuilevan avioliiton viimeisenä näytöksenä Nick Dunnen vaimo Amy Dunne katoaa, ja kohta puoleen kaikki alkaa viitata murhatyöhön. Sekalaisen seurakunnan pistäessä lusikkojaan rikossoppaan, jää katsojan tehtäväksi tuumailla, että ostaisiko itse Ben Affleckin esittämältä aviomeheltä sen kuuluisan käytetyn auton.

Fincherin erinomaisen nautittava ja käytössä kulumaton murhamysteeri ei turhaan kiirehdi, kuten sen kahden ja puolen tunnin kestokin osoittaa. Siitä viis, turhaa ei ole mukana ja tapahtumia naamoittaa yksi vuosikymmenen parhaita ensemblejä.

Tuo, teksti ja Fincherin taidokas ohjaus takaavat myös sen, että leffaan ei väsy, vaikka ensi kerran jälkeen ei tietysti juonen tasolla yllätyksiä enää koekaan. Tekstistä vielä sen verran, että kuten Kubrick teki Hohdon kanssa, ohjaa Fincherkin tässä kirjaa parempaa. Järkyttävän pedantilla Fincherillä on elävistä ja aktiiveista ohjaajista muutenkin eniten taiteellista pääomaa Kubrickin manttelinperijäksi

IMDB
Traileri 


#2 Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (UK / USA 2017, Martin McDonagh)

Taitonsa jo viime vuosikymmenen Kukkoilijoilla todistanut kirjoittaja-ohjaaja McDonagh räjäytti pankin tällä tämän vuosikymmenen loppupuolen teoksellaan. Tyttärensä murhan selviämisen hitauteen kyllästyneen äidin vastaiskusta kertova, vuosikymmenen parhaiten kirjoitettu elokuva  yllättää jokaisella ihmisluonteen käänteellään ja kaiken läpi tunkevalla mustan huumorin kyllästämällä humaanisuudellaan.

Koko näyttelijäkatras on uskomaton, mutta Nitraatti mainitsee erikseen Sam Rockwellin uran parhaan roolityön junttipollari Dixonina, joka on myös Nitraatin lempparimiesveto tämän vuosikymmenen leffoissa. Vuosikymmenen vavahduttavin pätkä.

(Tästä elokuvasta Nitraatti on ehtinyt tarinoida jo pidempäänkin)

IMDB
Traileri


#1 Interstellar (USA / UK / CAN, 2014 Christopher Nolan)

Mikä sitten voi viedä ykköspallin juuri äsken noin pystyyn kehutulta? Kieltämättä 3BB olisi näyttänyt perinteisessä mielessä paremmalta tällä sijalla, mutta se olisi osoittanut Nitraatilta melkoista älyllistä epärehellisyyttä. Kyllä vuosikymmenen ykkönen tulee Nitraatin mielestä olla myös se Nitraatin eniten katsoma, eikä muilla elokuvilla ole asiaa lähellekään samoja lukuja kuin Interstellarilla.

Lähitulevaisuuden Maapallon kohtalonhetkistä, madonrei'istä ja tutkimusmatkailusta aina taitava Christopher Nolan kehitti Nitraatille nähtävästi loputtomasti maistuvan scifi-kattauksen, jonka maailmanluontia jaksaa seurata kerrasta toiseen tyytyväisenä hyristen. Okei okei; vaikka se ensimmäinen farmipuolituntinen tulikin aikoinaan aina silloin tällöin hypittyä yli! Ja ah, miten symppis se Bill Irwinin TARS-robotti onkaan. Anne Hathawayn Tri Brandista nyt puhumattakaan, hrr!

(Tästä elokuvasta Nitraatti on ehtinyt tarinoida jo pidempäänkin)

IMDB
Traileri

Lopuksi vielä kertaus:

#11: Midnight in Paris (2011, Woody Allen)
#10 Zero Dark Thirty (2012, Kathryn Bigelow)
#9 Melancholia 2011, Lars von Trier)
#8 Mad Max: Fury Road (2015, George Miller)
#7 Päin seinää (2014, Antti Heikki Pesonen)
#6 Dark Shadows (2012, Tim Burton)
#5 True Grit / Kova Kuin Kivi (2010, Joel Coen & Ethan Coen)
#4 Gravity (2013, Alfonso Cuarón)
#3 Gone Girl (2014, David Fincher)
#2 Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017, Martin McDonagh)
#1 Interstellar (2014, Christopher Nolan)

Nitraatti kiittää tähänastisesta. Seuraavaa vuosikymmentä odotellessa!