lauantai 20. lokakuuta 2018

Kid Svensk / Aavan Meren Tällä Puolen (Suomi / Ruotsi 2007, Nanna Huolman)

Mikä maa, mikä valuutta?

The year is 1984. It's summer, and the rebellious 12-year-old girl Kid wants to stay in Gothenburg, but her mother has other plans. (IMDB)

Vuosi on 1984 ja Kirsi 'Kid Svensk' Ruotsalainen on toisen polven ruotsinsuomalainen Göteborgilainen esiteini, joka haluaa vain olla niin kuin muutkin (ruotsalais)nuoret, eli sulautua joukkoon. Hommaa vaikeuttaa kovasti oma tausta ja eritoten Ester-äiti, joka ei ole ikinä kotoutunut uuteen kotimaahansa - eikä mutsilla tietysti ole ruotsinkielikään hallussa.

Kirsi voittaa visan jonka pääpalkintona on kesäduuni paikallisradiossa, mutta äiti heittää kapulat rattaisiin ilmoittamalla että kaksikko lähteekin yhdessä toisen samanlaisen perheenpuolikkaan kanssa kesäksi Suomeen - ja äidillä ei välttämättä siinnä mielessä pelkkä vierailu. Itsepäinen Kirsi varastaa radioasemalta mikrofonin ja nauhurin, ja päättää tehdä suomenmatkastaan oman reportaasinsa. Matkalla Göteborgista ruotsinlaivan kautta Pohjois-Karjalaan koetaan ihottelua, itsariuhkaa, pitsanpaistoa ja ensirakkautta.

Just så. (Mia Saarinen)

Nitraatin kone sai tässä sisäänsä taas jotain aivan mahdottoman mielenkiintoista. Kid Svensk on elokuva jonka olemassaolosta Nitraatilla ei ollut edes tietoa ennen kuin tämän vuoden puolella. Harmi, niin hirvittävän harvinaista kamaa tässä on tarjolla että oksat pois. Mutta parempi myöhään jne.

Ruotsinsuomalaisten kokemukset 1960-80 luvun ruotsissa ovat jotain mikä on aina kovasti kiehtonut Nitraattia. Suomalaiset ovat tehneet aiheesta jonkin verran, mm. Mikko Niskasen Ajolähtö, dokumentti Lauluja Koti-ikävästä, ja mainio dokumenttisarja Kansankodin Kuokkavieraat. Ruotsin puolelta löytyy ainakin Sovinto, jonka paljon suorempi (kirjankin) käännös 'Sikalat' oli ilmeisesti tällä puolella lätäkköä elokuvanlevittäjille liikaa. Monesti aiheen käsittelyä, kuten esim Sikalaa ja Ajolähtöä, yhdistää vahvasti se tuttu viinan ympärillä pyöriminen.

Kid Svensk on paljon originellimpi semi-ulkopuolisten katsaus suomenmaahan. Se ei ole alkonhuuruinen, eli siitäkin jo isot pisteet että on löydetty joku muukin tulokulma. Mielenkiintoisinta elokuvassa on tietty se, että niin ohjaaja (ja elokuvan käsikirjoittaja) Nanna Huolman (s. 1970), kuin pääosien nuoretkin ovat toisen polven ruotsinsuomalaisia. Elokuva perustuu osin Huolmanin omiin lapsuuskokemuksiin Ruotsissa ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä hän Suomesta nostalgisoi.

Det är sant.

Yllättäen listalla on aika paljon samoja asioita kuin suomalaistenkin nostalgisoidessa Suomea: rallikansa, maalaiskesät ja lavatanssit. Puhtaasti tirkistelytasolla on ihan mahtavan kuuloista tarkastaa kun ruotsinsuomalaiset puhuvat puoliksi unohtamaansa Suomea. Leffan jälkeen Nitraatin nauttimasta making of:ista pystyi heti pistämään merkille, että sama puhetyyli koskee myös ohjaaja Huolmania. 
 
Näyttelijäpuolella Huolman on löytänyt pääosaan todella luontevan tytön. Mia Saarinen (siis toisen polven ruotsinsuomalaisia hänkin) vetää hyvin ja uskottavasti yrmyn esiteininsä. Asiaa auttanee, että hän oli leffan teon aikaan myös hyvin todennäköisesti yrmy esiteini (11-12 vuotta). Jim Rautiainen Saarisen kohtalotoverina, mutta vähemmän Suomea inhoavana (siellä kun on hyviä rallikuskeja!) Jamppena on myös mainio.

Kaksikon suomalaisäitien roolit vetävät meidän omat Milka Ahlroth ja Mari Rantasila. Muu(kin) cast molemmin puolin lahtea on virkistävän kulumattomia naamoja. Nitraatin suorittama pieni tutkimustyö muuten paljasti, että Mia Saarinen on ilmeisesti jatkanut silloin tällöin näyttelijäuraansa Ruotsissa; kasa lyhytelokuvia ja ainakin yksi pidempi elokuva (Kidin lisäksi) löytyy plakkarista, vaikkei mitään ihan viime vuosilta. Vähän sama homma ohjaaja Huolmanillakin.

On siinä yhdelle ruotsinsuomalaisnuorelle ristiä kerrakseen.

Vaikka Kid Svenskin draamankaari ei mitään suuria yllätyksiä tarjoakaan, ja vaikka suomalainen aikalaiskritiikki näyttää tarttuneen stereotyyppiseen suomikuvaan - ottamatta ollenkaan huomioon miten mielenkiintoisen prisman läpi sitä tässä suodatetaan - niin kyllä Nitraatista tällainen käänteinen vilkaisu suomalaisuuteen ja suora katsaus ensimmäisen ja toisen polven ruotsinsuomalaisuuteen on kyllä kerrassaan harvinaista ja tervetullutta katseltavaa.

Vähän tangentilla: varsinkin ruotsalaisilta toivoisi tässä aihepiirissä paljon enemmän elokuva ja tv-puolella(kin) aktivoitumista. Ruotsinsuomalaisia kun on se puoli miljoonaa, joten mistään ihan marginaaliryhmästä ei todellakaan ole kyse. Siihen nähden surkean vähän siellä asiasta kulttuuripuolella on tavaraa väännetty. Ja toki nyt Suomeen kotiutuvien ensimmäisen ja toisen polven muualta tulleiden perheiden samantapaisia ongelmia voi katsellessa myös pohdiskella.

Mutta siis jos palaamme vielä hetkeksi takaisin Kid Svenskin pariin, niin Nitraatti suosittelee teoksen lämpimästi tarkastamaan jos kohdalle sattuu. Ja alla olevista trailereistakin vielä sellainen pieni jännä mielenkiintoinen huomio, että suomalaisille ja ruotsalaisille markkinoille tarkoitetut versiot eroavat selvästi toisistaan.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri (suomalaisille)
Traileri (ruotsalaisille)

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

First Man / Ensimmäisenä Kuussa (USA 2018, Damien Chazelle)

Rocket Man. (Ryan Gosling)

 A look at the life of the astronaut, Neil Armstrong, and the legendary space mission that led him to become the first man to walk on the Moon on July 20, 1969. (IMDB)

Kun joku joskus sammuttaa tältä pallolta viimeisetkin valot, Neil Armstrongin nimi tiedetään silloin vieläkin. Käytännöllisempi nimeäisi painokoneen tai vaikkapa Donnie Darkon ansiokkaasti ajaman Listerin antiseptiikan keksimisen ihmiskunnan suurimmaksi hetkeksi. Nitraatti wanhana romantikkona valitsee kuukävelyn. Se, miten vaatimattomalla teknologiatasolla sinne vielä mentiin, on kirsikka kakussa.

Jo kesällä tämän projektin ensimmäisen trailerin tarkastamisen jälkeen First Man meni helposti heittämällä Nitraatin tämän vuoden odotetuimpien katselukokemusten kärkeen. Syksy onkin totuuden hetki: lunastuvatko lupaukset vai tapahtuuko mahalasku?

Kohti tähtiä. 

Nuori ohjaaja Damien Chazelle on siis iskenyt kyntensä Neil Armstrongiin (1930-2012) ja tämän perheseen, Gemini ja Apollo-ohjelmiin, sekä ensimmäiseen kuumatkaan ja tekee vähän alle kaksi- ja puolituntisessa First Manissa hyvää työtä. Tarina on tietysti pääpiirteissään kaikille tuttu ja NASA:n avaruusohjelmista on jo tehty lukuisia, enimmäkseen onnistuneita elokuvia & dokkareita.

Vaikka First Man ei draamansa osalta varsinaisesti rakettimoottoria uudestaan keksikään (esim. Steven Spielberg on toiminut yhtenä elokuvan tuottajista), on sillä kuitenkin aiheeseen oma mielenkiintoinen tulokulmansa.

First Man etenee paikoittain hyvinkin mollivoittoisesti tai tummasävyisenä, omaten jopa trillerimäisiä piirteitä ja on yhtä kiinnostunut Armstrongin perheestä ja siviilielämästä kuin kuuprojektistakin. Alagenrensä elokuvaksi se on myös varsin maltillisen budjetin tekele 'vain' 60 miljoonalla dollarillaan, mutta kankaalla se tuntuu pari kertaa hintaansa isommalle; raha kun on kokonaisuudessaan ja erinomaisen ekonomisesti käytettynä kankaalla.

First Man perustuu James R. Hansenin Armstrong-elämänkertaan jonka Josh Singer on muokannut leffamuotoon. Elokuva käy aiheensa läpi 1960-luvun kattavalla aikakaarella. Pidemmiksi hetkiksi pysähdytään - tietysti historiallisen vuoden 1969 Apollo 11:n kuulennon lisäksi, josta nähdään mm. myös miten hilkulla sen lennon tähtihetken siirtyminen oli - Gemini 8:n kiikkerään telakoitumislentoon vuonna 1966 ja Apollo 1:n katastrofaaliseen ohjaamopaloon vuonna 1967.

Armstrong & personal bubble ^10. (Ryan Gosling)

Näyttelypuolelta todettakoon, että First Man sisältää tähän mennessä Ryan Goslingin parhaan roolisuorituksen. Chazelle nostaa mielenkiintoisesti ja tunnetasolla erittäin hyvin toimivasti Armstrongin perheen tyttölapsen traumatisoivan menetyksen Neil Armstrongin tunnelukoksi ja polttovoimaksi.

Ratkaisukeskeinen ja vähäpuheinen introvertti, tunteitaan tarkasti varjeleva Neil Armstrong saa todella oivan tulkinnan Ryan Goslingissa mieheltä, joka Nitraatin mielestä tekee - yhtään vähättelemättä - muutenkin parasta työtään silloin, kun hänen tarvitsee vähiten puhua. Ehkä juuri siksi ne kuolemattomat sanat kuun pinnalla ovat sitten sitäkin järisyttävämpiä.

Elokuvan järisyttävin hetki se ei kuitenkaan yllättäen ole: Chazelle ja Gosling tiristävät katsojasta ansaitut kyyneleet vieläkin varmemmin hiukan myöhemmin. Chazellen kanssa tässä elokuvassa tehty työ taannee Goslingille vähintään sen kultaisen pystin ehdokkuuden, muu olisikin aika vääryyttä.

Perhekokous. (Ryan Gosling, Connor Blodgett, Claire Foy, Luke Winters)

Häntä komppaa onneksi elokuvan eloisammin sykkivämpänä sydämenä vaimo Janet Armstrongia näyttelevä Claire Foy, joka yrittää pukea miehensäkin ajatuksia sanoiksi. Hirmu tärkeä rooli elokuvan onnistumisen kannalta, ja Foy suoriutuu. Hän on muutenkin kovasti tänä vuonna tapetilla, kun tulossa on useita leffoja joissa Foy on esillä. Nitraatti tullee tutustumaan tuohon tarjontaan mielenkiinnolla - The Crown-sarja josta häntä on kovasti kehuttu kun on jäänyt näkemättä (Nitraatti ei ole kovin perso sarjoille).

Sivuosatyöskentely on kautta linjan erinomaista (mm. Corey Stoll, Patrick Fugit, Jason Clarke ja Kyle Chandler); joukosta on turha nostaa ketään ylitse muiden, vaikka Jason Clarkella Ed Whitena onkin heistä ehkä eniten materiaalia mitä työstää.

Dodging the bullet. (Ryan Gosling)

First Manin tekninen puoli on täysin moitteeton. Lavastus ja cgi ovat ensiluokkaista eivätkä jätä realistisuudessaan tai toimivuudessaan mitään toivomisen varaa. First Man on kuvattu paljolti Nitraatin vähemmän ihannoimana käsivarana (kuvaaja Linus Sandgren), mutta Chazelle saa tekniikaan toimimaan hyvin ja tarinaa tukevasti, eikä jätä sitä draaman tielle hortoilemaan.

Chazellen ikuisen aisaparin Justin Hurwitzin musat todistavat että mies osaa tehdä myös tällaista isoa ja perinteisempääkin leffamusaa. Hän myös mielenkiintoisesti lisäilee tämän setin tavanomaisempaan soitinvalikoimaan mm. thereminiä ja moog-syntetisaattoria.

Neil Armstrong, Buzz Aldrin, Mike Collins & ristikuulustelu. (Ryan Gosling, Corey Stoll, Lukas Haas)

First Man saa Nitraatilta myös isot kiitokset siitä, ettei se sisällä nurkkakuntaista hurmospatriotismia, vaikkei suurvaltojen kilpajuoksu avaruuteen tietystikään jää huomioimatta. First Man myös muistuttaa - toisin kuin lähes kaikki muut alagenrensä leffat - että vastustusta ohjelmille riitti 60-luvulla(kin), kun Saturnus-raketin kuvien sekaan pistetään Kurt Vonnegutia (et tu, Brute?!) kitisemässä Maa Ensin -juttuja, samalla kun ääniraidalla kuullaan (Gil Scott-Heronin alunperin levyttämää klasaria) 'Whitey on the Moon'.

Siitä vähän tangentilla; leffateatterista ulos tullessa vieläkin fiiliksissä kellunutta Nitraattia huvitti hiukan se, että ilta oli pilvinen ja sumuinen, eikä kuuta tietystikään pystynyt näkemään. Jotain vertauskuvaa siitä olisi joku jopa voinut viritellä nykyajan älyn, tieteen, avaruusmatkailun ja sen sellaisen yleiseen arvostukseen, mutta eipä vaivuta epätoivoon.

Plus, eihän se seuraava kohde aina taivaalla näy muutenkaan, vaikka sille kaukaiselle punaiselle pisteelle homo sapiens painaa ne ensimmäiset jälkensä kyllä vielä ihan varmasti - ja ihan varmasti vielä Nitraatin elinaikana.

Karen & isi. (Lucy Stafford, Ryan Gosling)

Eniveis; pienen loppuillan mutustelun jälkeen Nitraatti toteaa First Manin olevan onnistunut ja omaleimainen leffa ihmiskunnan humaanista historiahypystä.

"That's one small step for man, one giant leap for mankind." - Neil Armstrong

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Justin Hurwitz: The Landing (Spotify)

Vuoden paras tähän mennessä: First Man (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: Operation Finale (4/10)

maanantai 15. lokakuuta 2018

The Agony and the Ecstasy of Phil Spector (USA / UK 2009, Vikram Jayanti)

Crippled Inside. (Phil Spector)

Phil Spector is a pioneer of American music, a legendary producer to John Lennon and Tina Turner, and, as of April 13th 2009, a convicted murderer. (IMDB)

Phil Spector (1939-) on musiikki- ja popkulttuurin historian suuria hahmoja. Spector on Wall of Soundin luonut supertuottaja ja säveltäjä, jonka nupeista on matkannut maailmalle hurja läjä ikivihreitä. Spector on myös mies joka tuomittiin vuonna 2009 naisystävänsä, näyttelijä Lana Clarksonin vuonna 2003 tapahtuneesta murhasta vähintään 19 vuoden vankeuteen.

Kuukausi ennen ensimmäisen murhaoikeudenkäynnin alkua - jonka tuomari joutui julistamaan tuloksettomaksi kahden kahdestatoista juryn jäsenestä puoltaessa vapauttamista - dokumenttiohjaaja Jayanti haastatteli Phil Spectoria tämän kotona. Ja kun Nitraatti sanoo 'kotona', tarkoittaa hän tietenkin 'kartanossa'. Tämä materiaali muodostaa dokumentin selkärangan - muita haastateltavia elokuvassa ei ole.

Gimme Some Truth. (asianajaja Roger Rosen, Spector, asianajaja Linda Kenney Baden)

Tekniikka toimii aivan yhtä hienosti Agonyssa kuin esimerkiksi toisessa Nitraatin varauksetta suosittelemassa dokumentissa De Palma (2015), joka kertoo ohjaaja Brian De Palmasta vain tämän omin sanoin. Haastattelumateriaalin lisäksi Agonyssa on mukana paljon kuvamateriaalia murhaoikeudenkäynnistä - ja tietysti aivan tuhottomasti hienoa 1950-1970 -lukujen popmusiikkia.

Sopivasti joviaali, suuruudenhullu, egomaanikko, paranoidi ja vimmainen pikkupaholainen Phil Spector käy todella viihdyttävästi läpi elämäänsä ja uraansa. Miehen tuotantojen artistitallista on löytynyt niin The Ronettesia, Everly Brotherseja, kuin The Beatles yhdessä ja John Lennon ja George Harrison erikseen, plus vaikkapa Ike & Tina Turner.

God. (Spector, John Lennon)

Kun tarinaa riittää myös vaikka hänen musikkiaan läpimurtoelokuvaansa vohkineesta Martin Scorsesesta - jonka kohtaloa (kuten myös De Niron) Spector väittää vaatimattomaan tapaansa pitäneensä tuolloin kämmenellään - niin voi arvata että luvassa on hyviä anekdootteja ja mielenkiintoista historiaripitystä. Vaatimattomuus ei muutenkaan Spectorin  mielestä olle kaunista, hän kun vertaa itseään myös surutta Da Vinciin ja Galileoon - *ihan* täysin tuulesta temmatusti ei välttämättä kuitenkaan.

Sitten dokumentin saatavuuteen. Agonya on lähes mahdoton nähdä. Ohjaaja Jayanti teki dokumentin BBC:lle, eikä dokumentin sisältämään Spector-musiikkiin hankittu käytännössä minkäänlaisia oikeuksia, fair use -käyttöön vedoten. All well and good, mutta tämä tarkoittaa myös sitä että dvd:nä, blu-ray:nä tai suoratoistopalveluista tätä dokumenttia ei tulle ikinä löytymään, sillä dokumentin lähes koko 100-minuuttisen keston täyttävä musiikki olisi todennäköisesti erittäin, erittäin kallista käyttää / näyttää.

Ebb Tide. (Spector)

Tuollainen sodanjulistus nähtävyyttä vastaan on Nitraatille tietysti sitä suurinta kissanminttua. Mikään ei innosta teoksen äärelle yhtä varmasti kuin se, että saatavuus on olematon tai tarjolla on vain neljännen sukupolven suhiseva VHS-tallenne, jonka joku on ehkä digisiirtänyt 'Tubeen, tai... noh, ymmärtänette yskän. Saalistusvietti katselua pakenevaa harvinaisuutta kohtaan aktivoituu välittömästi, kun elokuva-arkeologistille on tarjolla potentiaalisia indianajonesmaisia väristyksiä.

Nitraatti löysi teoksen nähtäväkseen vertaisverkosta, mutta olisi kyllä heti valmis hankkimaan fyysisen ostokappaleen jos sellainen jostain joskus ilmaantuisi. Nitraatti ei tosin pidättele hengitystään niin obskuuria tapahtumaa odotellessa...

He Hit Me (And It Felt Like a Kiss). (Lana Clarkson)

Ainoa riitasointu dokumentissa ovat hiukan tarpeettoman oloiset lainaukset Mick Brownin kirjoittamasta Spectorin elämänkerrasta, jotka vilisevät kuvan alareunassa biisien soidessa. Kun yhtä aikaa pyörii kuvaa esityksistä tjms, Spectorinkin vielä samalla tarinoidessa, alkaa overload olla katsojalla lähellä.

Vain pientä valuvirhettä kuitenkin: Agony on erinomainen dokkari, jossa tarjolla on kiehtovan miehen ja musiikin lisäksi myös valitettavasti paljon surullisempaakin täysosumaa.

Vikram Jayanti: "- I have to ask you this; what happens if they find you guilty?"
Phil Spector: "- I'll be in a jail with Bubba! 6ft 8 Bubba! He'll be my husband and he'll carve me a new asshole!"


Woman is the Nigger of the World. (Lana Clarkson, 1962-2003)

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Loppusoitto: The Ronettes - I Wish I Never Saw the Sunshine. Nitraatin lempi-Spector. Demobiisi jota ei ikinä edes virallisesti *julkaistu*. The mind simply fucking boggles.


Artikkelin kuvalainaukset ovat Phil Spectorin tuottamien laulujen nimiä.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Wind River (USA / UK / CAN 2017, Taylor Sheridan)

It's grim up north.

A veteran hunter helps an FBI agent investigate the murder of a young woman on a Wyoming Native American reservation. (IMDB)

Wind River kertoo valtion palkalla jumalan selän takana (lue: Wyomingin erämaat, leffa tosin kuvattu Utahissa mutta meille ulkopaikkakuntalaisille asialla ei olle suurtakaan väliä) operoivasta metsästäjästä, joka auttaa nuorta FBI-agenttia murhatutkimuksessa, samalla kun painii omien menneisyyden demoniensa kanssa.

Wind River on oikein malliesimerkki siitä mistä Nitraatti tuppaa leffoissa eniten tykkäämään. Heti alusta sillä on oma tyylinsä, sen hahmot ovat uskottavia ja sen tarina ja dialogi sellaisia että onnistuneen ohjauksen lisäksi mitään ylimääräistä krumeluuria ei tapahtumissa tarvita.

Jyvälle jemmari. (Jeremy Renner)

Hyvä elokuva on hyvä heti alustaan, se ei ala huonona ja yhtä äkkiä maagisesti parane katsottavaksi. Nitraatille on harvinaista muttei tavatonta, että elokuva saa shift deletestä ensimmäisen kymmenen minuutin aikana: tätä edeltänyt tekotaiteelliselta haiskahtanut Godfrey Reggion 'Visitors' - joka pakotti ensi töikseen Nitraattia tuijottamaan minuuttikaupalla mustavalkoista gorillaa pääsi tuohon joukkoon. Koyaanisqatsi antoi ohjaajalleen paljon narua, mutta rajansa kaikella. Eniveis, takaisin parempien elokuvien pariin.

Wind River vastaa useampaankin Nitraatin miettimään kysymykseen. Kyllä, näyttelijä / ohjaaja / käsikirjoittaja Taylor Sheridan pitää viimeistään nyt painaa ehdottomasti mieleen. Tämä ja hänen kässäröimänsä Sicario (2015) ovat sen puolesta puhuvaa kieltämätöntä todistusaineistoa. Mukavan originaalia reservaattimeininkiäkään tapahtumissa ei Nitraatti katsonut ollenkaan pahalla: hänen vähän samoilla hoodeilla taapertavasta ja pitämästään Thunderheartistakin (1992) on jo kolmattakymmenettä vuotta.

"-But then, you're Indian. - That's correct. -What nation? -The United States." Ihan yhtä hyvää ei agentti Jane Banner pääse lausumaan kuin Val Kilmer tuossa Thunderheart-quotessa, mutta osan vaatimukset leidi täyttää hyvin. (Elizabeth Olsen)

Ja kyllä, Jeremy Renner osaa näytellä. Tässä materiaali kohtaa täydellisesti otollisen, kivikasvoisen esittäjänsä. Rennerin Cory Lambert on erittäin uskottava ihminen. Myös muu cast vastaa ohjaajan kutsuhuutoon, mutta lopulta tämän kaltainen elokuva nousee tai kaatuu pääosan esittäjänsä - tällä kertaa napakympin naksauttavan Rennerin - varassa.

Myös elokuvan muoto miellytti Nitraattia hyvin paljon. Tämän tapainen tarina tavattaisiin monesti kertoa nopeasti leikattuna ja isolla musiikilla, mahtailevalla tavalla. Miellyttävänä yllätyksenä Wind River eteneekin rauhallisesti ja yllättävän surullisena, mutta vääjämättömällä vahvuudella. Elokuvan jännittävin hetkikin  - kun joku tajuaa ihmismuodostelmasta että nyt ei ole kaikki ihan niin kuin pitää - on varaa jättää aivan sivuhenkilön harteille.

Wind Riverin tyyli toikin Nitraatille mieleen yhden tämän vuosituhannen parhaita rikosdraamoja: In the Bedroom (2001) kannattaa myös tarkastaa jos kohdallenne sattuu. Molempia teoksia yhdistää kompromissittomuuksiensa lisäksi erittäin maltillinen budjetti: Wind Riverin vain hiukan yli kymppimillillä tuskin ruokittaisiin edes Mission Impossible vitosen näyttelijät.

Hoka hey. (Jeremy Renner, Gil Birmingham)

Wind Riveriä voi myös huoletta kutsua pesunkestäväksi nykywesterniksi: kaukainen sijainti, luonto, rikosten raakuus ja henkilöiden ehdottomuus jatkavat hyvin tuota toisen ainoan amerikkalaisen leffagenren perinnettä: se toinen on tietysti musikaali.

Hieno western ei ole leffalajina kuollut, vaan vain hiukan päivittynyt.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

maanantai 8. lokakuuta 2018

Whiplash (USA 2014, Damien Chazelle)

Taide syntyy kivestä hakkaamalla.

A promising young drummer enrolls at a cut-throat music conservatory where his dreams of greatness are mentored by an instructor who will stop at nothing to realize a student's potential. (IMDB)

"There are no two words in the English language more harmful than 'good job'." (Terence Fletcher)

Superkunnianhimoinen nuori muusikko kohtaa yhtä kunnianhimoisen mentorin. Kun liikkumaton objekti kohtaa vastustamattoman voiman, luvassa on tietysti melkoista rumpujen- ja parranpäristystä.

Nitraatin kesätauko on siis ohi ja nyt hän jauhaa koneeseensa sataa elokuvaa uudemmasta päästä, eli vuosilta 2018-2006. Yksi ensimmäisistä tarkastetuista on ollut tähän mennessä myös rupeaman paras.

Bang the drum darkly. (Miles Teller)

Damien Chazelle on mielenkiintoinen nuori ohjaaja. Jazzkärpäsen puraisema kaveri on tietysti parhaiten tunnettu kakkosleffastaan eli La La Landista, jonka faniksi Nitraatti ei voi itseään missään nimessä laskea.

Tämä mielipide ajaa tietysti Nitraattia vähän yksinäiseen nurkkaan, mutta huonosti amatöörien (kyseisillä saroilla) laulama ja tanssima musikaali epämiellyttävästä mansplaineristä pakottamassa tyttöystävänsä kuuntelemaan jazzia ei todellakaan kolahtanut muuten aikaansa kyseiselle genrelle mielellään lainaavaan Nitraattiin oikein millään tasolla.

Siksi Nitraatilla kestikin varmaan aikansa tarttua Whiplashiin, jonka juonikuvauskaan ei varsinaisesti saanut sydäntä sykkimään. Ilolla Nitraatti toteaa että huolet olivat turhia: Chazellen esikoisohjaus on suht kompromissitonta paahtoa alusta loppuun.

Pizzaa ja sympatiaa (Melissa Benoist, Miles Teller).

Elokuvan keskiössä oleva ajatus on ihailtavan anti-'kaikki pelaa' -tyyppinen deal. Nuori Andrew (oivasti Miles Tellerin kankaalle loihtima) ei ole ihmisenä sieltä miellyttävimmästä päästä, mutta sitä selittää osaltaan kaverin fokusoitu draivi kohti päämääräänsä: rumpalilegenda Buddy Richiksi Buddy Richin paikalle, hinnasta viis.

Yksi Tellerin ja leffan parhaita kohtauksia on myös yksi sen eniten häpeällistä kiemurtelua aiheuttavia: kohtalostaan loogisen varma Andrew kun päättää heittää mukavan tyttöystävänsä yli laidan kahvikupposen äärellä: järkeenkäypää leffan kannalta mutta aika kaukana kivasta.

Ymmärtänette siis varmaan, että tästä elokuvasta on aika turha etsiä sympaattista oliota sen tähdittämän pääkaksikon seasta. Sivuosien Melissa Benoist tyttöystävä Nicolena ja Paul Reiser hyvänä isänä ovat kyseisen panostuksen kannalta paljon varmempia vetoja.

Ope Fletcher & oppilas Andrew. Ennen Whiplashia olisi voinut kuvitella että 'Not quite my tempo' ei ole kovin uhkaavan kuuloinen sananparsi. (J.K. Simmons, Miles Teller)

Onnekseen tai epäonnekseen Andrew saa toiveilleen täydellisen kirotun kirittäjän. Tässä tullaankin elokuvan ehdottomimpaan olemisen oikeutukseen: luotettava yli kuusikymppinen character actor J.K. Simmons - tuttu mm. Kovan Lain hyvistohtori Emil Skodana ja Ozin pahisnaasuna Vern Schillingerinä - tekee elämänsä roolin hirviömäisenä musiikinopettaja Fletcherinä.

Fletcher on yksi elokuvien unohtumattomimpia mentor-hahmoja: kuvittele oliota jossa saatana ja Obi-Wan Kenobi kohtaavat, ja ollaan herran tonteilla. Simmons kävelikin Oscareista kotiin kultainen pysti kainalossaan, täysin oikeutetusti.

Motivaatiohetki. (J.K. Simmons, Miles Teller)

Sananen myös ohjaajasta ja hänen iästään: Damien Chazelle on elokuvaohjaajien ikähaitarilla vielä nöösipoika alle neljälläkymmenellä ikävuodellaan, mikä lupaa tulevaisuudelle hyvää. Vaikka Whiplashia seurannut La La ei niin maistunutkaan, tuleva First Man vaikuttaa ainakin trailerien perusteella olevan Nitraatin osalta taas sitä kuuluisaa kalojen ampumista tynnyriin.

Nitraatti ei ikinä pilaa elokuvien juonia liian pitkälle jorinoillaan (kuten arvosteluissa harmittavan usein on tapana), mutta ei tällä kertaa malta olla mainitsematta elokuvan loppua. Ensinnäkin se sisältää yhden leffahistorian unohtumattomimpia petoksia ja toisekseen koska on täysin perusteltua kysyä ja keskustella siitä, onko elokuvan loppu onnellinen vai surullinen?

Vastaus on tietysti kyllä.

*köh*

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Putoamisen Taito (Sakari Kirjavainen, Teatteri Jurkka 2017)

Muistojen valtakunta. (Emmi Pesonen, Ella Pyhältö)

Putoamisen taito on riipaisevan kaunis kuvaus erikoisesta äiti-tytärsuhteesta. Se kertoo elämästä, joka täyttyy enää muistoista ja kadotetuista haaveista.

Näytelmä on beckettläinen kuvaus ikääntyneistä seurapiirinaisista ja entisistä kabareetähdistä Big Edie Bealesta ja tämän tyttärestä Little Edie Bealesta. He asuvat kahdestaan rappeutuvassa kartanossa USA:n itärannikolla. Tuulenpieksemä huvila on erakoituneiden äidin ja tyttären eristäytynyt valtakunta, jossa he ovat yhä vapaita oman elämänsä tähtiä.
(Teatteri Jurkka)

Runoviikko toi paikkakunnalle taas yhden mainion vierailun verran katsottavaa. Ruotsalaisen Sara Stridsbergin kirjoittama, Mayslesien mainiosta dokumentista innoituksensa saanut pienimuotoinen näytelmä oli Nitraatille mieluisinta lavameininkiä sitten Beowulfin. Viisaasti näytelmän kaari ei yritäkään dokumentin pistämistä lihaksi, vaan kattaa aikaa ennen kuuluisan dokumentin tekoa, loppuen vähän ennen Mayslesien varsinaisesti kuvaan astumista - mainiota dokumentistakin tuttua kiikarikohtausta lukuunottamatta.

Pikku Edie: tanssi. (Emmi Pesonen, Ella Pyhältö)

Näin tiiviisti yhteen tilaan sidotun näytelmän kaksi ehdottomasti toimivinta osaa pitää olla lavastus ja näyttelijät. Molempien osalta Putoamisen taito skorettaa.

Kassialmojen ja ikääntyneiden seurapiirineitojen epäpyhät yhdistelmät, Emmi Pesosen tytär-Edie ja Ella Pyhältön äiti-Edie käyvät loputonta passivis-agressiivista teko- ja sanasotaansa menneisyyden itse luotujen haamujensa keskellä. Onnellisia onnettomuudessan, ulkopuolisen maailman mielikuvissaan vuosikymmenien taakse jäädyttäneen perheenpuoliskon keskinäinen nahistelu on lähinnä riemukasta tai traagista katsojasta riippuen, hetkittäin tietysti molempia. Pesonen ja Pyhältö vetävät lyhyesti sanottuna loistavasti.

Ella Pyhältö tuo lisäksi kehiin myös hihityttävän kalan kuivalla maalla, korkokengissään rotanpaskassa ja kissankusessa varovaisesti astelevan Jackie Kennedyn (ts. Jackie Onassiksen). Tälle Emmi Pesosen Edien pitämä riemukas esitelmä naisen käsilaukusta hänen vulvansa vertauskuvana on näytelmän huippukohta, jossa teksti ja punch linen rekvisiitta yhtyvät huutonaurun arvoisesti. Naisten sanailu ylipäätäänkin herkullisen Stridsbergin tekstin kimpussa - jonka Emmi Pesonen on muuten kääntänyt - kantaa läpi esityksen puolitoistatuntisen helposti.

Iso Edie: laulu. (Ella Pyhältö)

Putoamisen lavastus oli ihastuttava. Vaikutelma on kuin herraskartano, klassinen hienostohotelli, lastenhuone ja kirpputori olisivat saaneet jälkeläisen. Edieiden valtakunta on herkullinen tavararyöykkiö klassisessa ympäristössä, jonka lomasta jo pelkästään oikean rekvisiitan tarpeen tullen poimimisesta pitää nostaa näyttelijöille hattua.

Putoamisen katsojalle tuottaakin mielihyvää jo pelkkä silmän lipuminen Edieiden historian kirpputorikerrostumissa. Tästä lavastaja Heidi Tsokkiselle isot kiitokset, kuten myös Pikku Edien loputtomasta räikeiden vaatteiden vaihtorumbasta, jota tämä tyylitajuton ekstrovertti lataa katsojan silmille vähän väliä - sekin Tsokkisen kädenjäljen tuotosta.

Saku Kaukiaisen ääni- ja valosuunnittelu on myös moitteeton: pehmeän kultainen hohto hengellisiin hetkiin, sininen kylmä valo harvinaisille itsetutkiskelun momenteille ja haikeat musiikkipalat Paremmilta Ajoilta toimivat hyvin.

Näytelmän ohjaajalle Sakari Kirjavaisellekaan tällaiset erikoisen dynamiikan ihmissuhteiden kuvaukset eivät ole vieras asia ja se on epäilemättä isoin juttu mitä Kirjavainen tässä pöytään tuo. Tästä toisena hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa miehen ohjaama mielenkiintoinen Hiljaisuus (2011), taatusti erilainen sotaelokuva, jossa muuten Ilkka Heiskanen tekee Nitraatin mielestä uransa parhaan roolin kuolleiden sotilaiden hevoskuiskaajana.

'Aikamala!' Jackie ja veska. (Ella Pyhältö)

Vähän talostakin joka paikkakunnallemme hetkellisesti laskeutui: Teatteri Jurkka - 'Suomen ainoa ammattihuoneteatteri' - on Nitraatin pienen pikagooglauksen ansiosta ehdottomasti jotain, missä jokin teos pitäisi päästä kokemaan paikan päällä. Niin teatterin historia kuin alle 60 hengen intiimi näyttämötilakin kuulostavat suht kiehtoville. Vierailun näyttämöksi sopikin hyvin teatterimme pienempi näyttämö Sissilinna.

Jos sitten mennään hetki asian vierestä, niin mitä tulee raukkoihin rajoihimme, antaa syksyn paikallinen ammattiteatteritarjonta varovaisia mahdollisuuksia optimismiin, eikä vierailujen varjoon jääminen tunnu tulevalla näytäntökaudella todennäköiseltä. Nitraatti poimii pinosta ekana ylitse muiden Heikki Törmin Joulukeikan, joka näyttäisi ruksivan aika paljon Nitraatin lempiasioita teatterin osalta.

Tarkastaa tulee myös ainakin Tarkastaja Tulee! (eli Reviisori). Vaikka sen aika vasta Yle Areenasta Nitraatin tarkastama 1970-luvun tv-teatteriversio jättikin vähän kylmäksi, on kiinnostavaa nähdä muuttuuko Gogolin teksti livelavalla mm. Nitraatin ikisuosikkien Hovilaisen ja Silvennoisen ansiosta paremmin lihaksi.

Mutta vielä hetkeksi takaisin Putoamisen Taitoon ja kitinäosastoon, kun jotain pientä jäi hampaankoloonkin. Nitraatti ei ole vakuuttunut kahden näytöksen tarpeellisuudesta tälle tarinalle - mitään vaihteen liikkumista kun ei niiden välillä tunnu tapahtuvan. Esitys myös pysähtyy kuin seinään, ilman sen kummempaa tapahtuneen koontaa tai kovinkaan mieleen jääviä loppukaneetteja. Lopulta kuitenkin vain pikkuvikoja: Putoamisen Taito kannattaa opetella, jos mahdollisuus tielle sattuu.

Arvosana: 8/10

(ei traileria)
Teatteri Jurkan kotisivut
Teatteri Jurkka Wikipediassa

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Hamilton (USA 2015, Thomas Kail)

1770s, represent!

Hamilton: An American Musical is a sung- and rapped-through musical about the life of American Founding Father Alexander Hamilton, with music, lyrics, and book by Lin-Manuel Miranda, inspired by the 2004 biography Alexander Hamilton by historian Ron Chernow. Incorporating hip-hop, rhythm and blues, pop music, soul music, traditional-style show tunes, and color-conscious casting of non-white actors as the Founding Fathers and other historical figures, the musical achieved both critical acclaim and box office success. (Wikipedia)

Lin-Manuel Miranda sai mielenkiintoisen idean: miltä näyttäisi ja kuulostaisi musikaali, jossa Yhdysvaltain syntyhistoria kuvataan hip-hopin keinoin, lähes jokaisen historiallisen henkilön muuttamisessa samalla myös värilliseksi? Kuulosti ehkä vähän hullulta, mutta ajatuksesta kehkeytyi tämän vuosikymmenen Broadway-tapaus.

Hamiltonin ohjasi Thomas Kail ja koreografia on Andy Blankebuehlerin, mutta musikaalin todellinen primus motor on Lin-Manuel Miranda, joka on tehnyt niin musiikin, tekstin kuin kässärinkin. Idean hän sai luettuaan Ron Chernowin kirjoittaman Hamilton-elämäkerran. Kovana ysärirapfanina hän sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuvitellessaan päähenkilöt Tupacin ja Biggien kenkiin, ja pääsi testaamaan ideaansa käytännössä ja 2000-luvun lopulla vierailullaan Valkoisessa Talossa, jossa hän esitti Obamoille varhaisen version musikaalin avaavasta 'Hamilton'-viisusta.

Ennen esityksen näkemistä Nitraatilla oli suuria epäilyksiä siitä, miten hip hop ja 1700-luvun historia vapaussotineen sopivat yhteen. Näkeminen poisti epäilykset: rap ja sota sopivat yllättäen yhteen kuin paita ja perse. Mukana Hamiltonissa on tosin myös paljon muunkin tyylistä musiikkia: niin r'n'b, jazz, kuin ihan oldskool musikaalinumerotkin saavat omat tilaisuutensa spottivaloissa.

Hamiltonin loistavaa castia. v-o: Daveed Diggs (Markiisi Lafayette / Thomas Jefferson), Okieriete Onaodowan (Hercules Mulligan / James Madison), Christopher Jackson (George Washington), Leslie Odom Jr. (Aaron Burr), Jasmine Cephas Jones (Peggy Schuyler / Maria Reynolds), Renée Elise Goldsberry (Angelica Schyuler), Phillipa Soo (Eliza Hamilton), Anthony Ramos (Johna Laurens / Philip Hamilton).

Lavastus on komea. Lavaa kiertää eräänlainen tukeva puinen rakkenuslava ja sen lattia sisältää nerokkaan ja hyvin hyödynnetyn kolmesta eri kohdastaan pyörivän lattiaosan.  Lavaa taipuu vaivatta taistelutantereeksi, New Yorkin kaduiksi, teatteriksi, Washingtonin päämajaksi kuin vaikkapa kongressiksi. Pyörivä lattiaosio mahdollistaa mielenkiintoista tanssikoreografiaa ja vaikkapa bullet timen visualisoinnin. 

Cast on erinomainen. Christopher Jacksonin Washington uhkuu karismaa ja johtajuutta. Daveed Diggs tekee hauskat ja dandymaiset vapaussotaa avittavat Lafayetten ja tulevan Yhdysvaltain pressan Thomas Jeffersonin. Naispuolella Phillipa Soo, Renée Elise Goldsberry ja Jasmine Cephas Jones tekevät Eliza Hamiltonin, Angelica Schuylerin ja Peggy Schuylerin / Maria Reynoldsin hyvin. Anthony Ramos ja Okieriete Onaodowan komppaavat John Laurensina / Philip Hamiltonina ja Hercules Mulliganina / James Madisonina mainiosti.

Esityksen comic relief tulee Jonathan Groffin riemukkaan ja vinksahtaneen Kuningas Yrjö Kolmannen muodossa. Entistä alamaistaan kuin petettynä murhanhimoisena rakastajana haikaileva Yrjö hihityttää joka esiintymisellään, eikä Mindhunterkaan näytä enää ihan samalle kuin ennen.

Alamainen ja kunkku: Alexander Hamilton & Kuingas Yrjö III. (Lin-Manuel Miranda, Jonathan Groff).

Lin-Manuel Mirandalla on tietysti suurin yksittäinen paine Hamiltonin onnistumisen tai kaatumisen osalta. Hän tekee Hamiltoninsa (kaiken muun ohella) hienosti eläytyen. Nitraatin suosikkihahmo Hamiltonissa on kuitenkin Leslie Odom Jr:n upeasti tulkkaama Aaron Burr.

Shakespearen Othellon Iagon ja Shafferin Amadeuksen Salierin välimaastossa operoiva älykäs aidallaistuja ja Hamiltonin elämän päättävä Burr, joka joutuu seuraamaan sivusta valtaan pukkihyppeleviä aikalaisiaan, on ymmärrettävä ja hyvin motivoitu hahmo, ja lähimpänä vakavaa 'pahista', mitä Hamilton-musikaalilla on tarjota. 

Broadwayn Oscarit eli Tonyt olivat Hamilton-kaappauksen juhlaa. 13(!) voitettua palkintoa pitivät sisällään niin parhaan musikaalin, parhaan kässärin, parhaan scoren, näyttelijän (Leslie Odom, Jr.) ja näyttelijättären (Phillipa Soo), kuin ohjauksen ja koreografiankin palkinnot.

Hamiltonin komeaa lavastusta. Lattiassa taustalla näkyvät elliptiset urat ovat juurikin niitä lavasteen sisäkkäisiä pyöriviä osioita.

Musikaali on kaksinäytöksinen, kestäen yhteensä noin kaksi ja puoli tuntia. Ensimmäinen osio alkaa  ennen Yhdysvaltain vapaussotaa ja päättyy sen loppuun. Toinen osio kertoo rauhan ajan puolelta nuoren valtion ensimmäisiä kasvukipuja, päättyen Hamiltonin kuolemaan kaksintaistelussa (historiaa tuntemattomillekaan kyseessä ei ole spoileri: musikaalin ensimmäinen numero kertoo myös sen lopun).

Vaikka sota luo tietysti aivan erinomaisen draivin ensimmäiseen näytokseen, toisessakin riittää paljon mielenkiintoista seurattavaa: muun muassa vasta silloin kuvioihin kiitävä superdandy Jefferson antaa siitä takeita - Jeffersonin ja Hamiltonin poliittisten erimielisyyksien pohja kantaa näihin päiviin asti.  

Alla kourallinen otteita musikaalista. Otteiden osalta pieni varoituksen sana: musikaalin tekijät ovat vielä ymmärrettävästi erittäin haluttomia päästämään kokonaisia esityksiä itse musikaalista yleiseen jakeluun, joten tarjontakin on vähän sen mukaista. Mutta jotain etsivä kuitenkin löytää.


1) You'll be Back (Jonathan Groff)
The Mad. Kuningas Yrjö Kolmannen hupaisaa passiivis-agressiivista sanailua. Kuvamateriaali on animaatio.


2) Wait for it (Leslie Odom, Jr.)
The Bad. Aaron Burrin elämänohjetta itselleen. Kuvamateriaali on 'harjoitusmuotoista'.

3) Yorktown (The World Turned Upside Down) (cast)
The Beautiful. Yorktownin Tony-awards versio.


4) Top 10 Best Hamilton Songs (cast)
12 minuuttia otteita musikaalista.


5)  Ten Minutes of Hamilton Clips (cast)
10 minuuttia otteita musikaalista.

Summa summarum: Hamilton on yksi harvinaisia game changereitä, ja kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen. Ainutlaatuinen kokemus, jonka näkemistä ja kuulemista ei voi kuin suositella.

Arvosana: 10/10

Näytelmän sivut
Wikipedia entry
Traileri (musikaali)
Traileri (dokumentti musikaalin tekemisestä)
Musikaalin original cast recording (Spotify)