keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Likainen Pommi (Suomi 2011, Elias Koskimies)

Kaikki ansaitsevat toisensa (v-o: Jussi Vatanen - Jali, Iida Lampela - PD, Malla Malmivaara - Mirccu, Jukka Puotila - Martin Bakke, Niina Herala - Laura Melanie).
Mirccua uhkaavat potkut unelmatyöstä, peliin pannaan maine, kunnia, sielu ja poikaystävä. Elias Koskimiehen musta komedia julkisuudesta, menestyksestä ja työelämästä. (YLE)

Likainen Pommi kertoo levy-yhtiöstä joka yrittää lanseerata keinoja kaihtamatta karmivaa teinitähteään suuren yleisön suosikiksi. Tähdellä ei ole lahjoja eikä yhtiöläisillä taitoa, mikään tästä ei tietenkään estä ketään panemasta pahintaan.

Kun Pommi oli ensi-illassa, Nitraatti päätti kiertää tekeleen kaukaa koska arvostelut kautta linjan haukkuivat sen pystyyn. Biiiiiiig mistake. Likainen Pommi on vuosikymmenen leffavalioita ja kotimaisten huippukärkeä joka posahtaa kympillä ainakin Nitraatin kieroon mustaan komediahermoon.

Mirculla (Malla Malmivaara) arvatenkin käsilaukussa jo sikanautapurkki yötä odottaa.

Tarinan päähenkilö, häkellyttävän lussu PR-ihminen Mirccu on Malla Malmivaaran tulkkaama ihana originelli. Mircun kuva on sanakirjassa 'tossun alla' -termin selityksenä. Mirccu on mumiseva symppis ovimatto, joka ei taistele elämässään Don Quijotemaisesti pelkkää tuulimyllyä vastaan, ennemminkin edessä on kokonainen tuulivoimapuisto.

Mircusta on ihan jees nukkua yöt työpaikalla työpöydän alla nöttkött-purkki pään alusena, tulla Ramsay-huudetuksi ja muoviin käärityksi mäkkärin keittiössä, olla yhtä mieltä kaikkien kanssa ja rentoutua kireästi katsomalla realitya jossa peräsuolista tehdään syöpäpotilaille uusia kurkkuja. Jos Mirculla olisi tunnari, se olisi Epyxin Commodore 64:n Summer Gamesin karmea surkuhupaisa tulkinta Brasilian kansallislaulusta.

Quijoten hevosen virkaa toimittaa saamaton ex-urheilutähtimies Roba (Ilkka Villi) jonka itsetunto numeroidaan miinusluvuilla ja Sancho Panzaa voisivat olla vaikkapa Mircun parhaat ystävät, räväkkä gaypariskunta (Tuomas Uusitalo & Jukka Kuronen) jonka hyvät neuvot ovat yleensä aika semikaukana avuliaista.

Oo daddy! PD = pissis from hell. (Iida Lampela)

Iida Lampelan herkullisesti tulkkaama PD on kaikkien lahjattomien tekemällä tehtyjen teinipophirviöiden esikuva. Jukka Puotila paaluttaa pienestä thaimaalaisesta (ei ruoka) pitävän levyfirmapomo Martin Bakkan ja Jussi Vatanen tämän bakkauskoisen kakkosmiehen Jalin. Karmivan työyhteisön kruunaa Facebookin ystäväsaldoltaan kahden kummivuohen ystävä, jengin uusi kovapintainen, paha ja menestynyt pr-poliisi Laura Melanie (Niina Herala).

Likaisella Pommilla on näyttelijöidensä ja näiden roolien lisäksikin tuhottomasti hyveitä. Ohjaaja / käsikirjoittaja Elias Koskimies (mm. Uutisvuoto) tykittelee joka hetki katsojaa jollain mainiolla hävyttömän ja käsittämättömän väliltä. Realityn, PR:n, popin, pedojen, homojen, huumeiden ja insestin ryydittämä äkkiväärän juonen letkajenkka hytkyy iloisesti ja mielensäpahoittajille nenää näytellen kevyesti läpi 80 minsan kestonsa.

Lohturuokaa bestisten kanssa (Tuomas Uusitalo, Malla Malmivaara, Jukka Kuronen).

Tyylillisesti Pommi tuo mieleen mm. nerokkaan brittikahjo Chris Morrisin surrealistisia komediatekeleitä (Nathan Barley, Brass Eye, Jam), suomalaisista joku Ihmebantu hortoilee samoilla hoodeilla. Nitraatti ei myöskään äkkiseltään muista aikaisemmin nähneensä suomalaisessa elokuvassa epäluotettavaa kertojaa - asiallisesta piruilevaan heittelehtivä Pommin MC (Jarkko Tamminen) on ihanasti sitä itseään. Myös leikkauksella (Iikka Hesse) ja niihin linkittyvillä kuvagageilla tehdään hemmetin hyvää jälkeä, tämäkin harvinaista kamaa raukoilla rajoillamme - ajattele Arrested Development (Sukuvika) tv-sarjan hersyviä pistoja samalla saralla.

Onnistuipa Pommi tuomaan mieleen Nitraatin lempparin Robyninkin yhdessä parhaista mustan huumorin hetkistään. Kuten Robyn-parka julkaisi singlensä 'Keep on Burning' samaan aikaan kun Australiassa olivat menossa historiallisen pahat metsäpalot, niin Pommin PD:n uusi 'Likainen Pommi' -singlekin kohtaa lanseerauskriisin koska samaan aikaan Utissa(!) räjähtää ammusvarasto ja ihmisiä kuolee kuin heinää.

Hyviä syitä katsoa Pommi riittää kuin pakasteherneitä PD:n raiderissa.

Katsotaanpas vielä näin lopuksi bingorastia ruutuun:

[x] Kriitikkojen pystyynhaukkuma: yhdestä puoleentoista tähteä, noin keskimäärin. IMDB keskiarvo tätä kirjoittaessa rouhea 3.8(/10)!
[x] Taloudellinen floppi: tuskin 700 000 euron budjettia takaisin ainakaan ensi-iltakierroksella saatiin.
[x] Harvojen oikealla aaltopituudella olevien mielestä rajattomasti katselukertoja kestävä.

Jesss, kulttileffan ainekset kasassa!

Arvosana: 10/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt1937226
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=zEyRckofhb4

torstai 14. syyskuuta 2017

Kelly's Heroes / Kellyn sankarit (USA 1970, Brian G. Hutton)

1) Nikkelinhuuruinen huviajelu natsilandiaan 2) ??? 3) Profit!

A group of U.S. soldiers sneaks across enemy lines to get their hands on a secret stash of Nazi treasure. (IMDB)

Nitraatti oli nähnyt Kellyn viimeksi reippaasti yli 30 vuotta sitten. Muistikuvat olivat että nassikkana leffa viihdytti kovasti vaan miten on iso-Nitraatin laita. Vieläkö vanhassa vara parempi? Leffan tarina kertoo joukosta jermuja joka saa sattumalta selville että himottavan lähellä eturintamaa mutta kuitenkin vihollisen linjojen takana odottaa kultaomaisuus ottajaansa.

Nitraatti ei voi sanoa 'puhtaan' sotaelokuvan kuuluvan omiin suosikkigenreihinsä. Isot linjat tuppaavat turruttamaan, eikä silloin asiaan luonnollisesti kuuluva patsastelu jaksa oikein innostaa. Vaan kun joukkoon lisätään joitain mielenkiintoista - vaikkapa ryöstö/rikoselokuvaa kuten Kellyssä, niin ääni kellossa muuttuu. Kun keitokseen on lisätty vielä roimasti komediamaustettakin niin jo alkaa kelvata.

Kärkikolmikko, v-o: Donald Sutherland (Oddball), Clint Eastwood (Kelly), Telly Savalas (Big Joe).

Clint Eastwood ja Telly Savalas ovat elokuvan kärkimiehet. Kumpikaan ei joudu osaamisensa äärirajoille mutta piirtää hahmoilleen ne tarvittavat luonteenpiirteet: jäyhää ja kyynistä, keskimmäisenä nimenään ironia.

Kakkosrivissä stand-up koomikko Don Rickles, joka Nitraatille on aina ollut liika on liikaa -osastoa, sopii kuitenkin Kellyyn kuin nyrkki silmään. Hänen silmienpyörittelynsä hippi-Sutherlandin kanssa on komediakultaa. Niin, Donald Sutherland... Raivokkaan anakronistinen hyviä viboja rakastava ja pahoja vihaava hippendaaleri tankkikomentaja on taatusti erikoisimpia sotaleffojen hahmoja ikinä. Taustatukea tarjoavat mm. Harry Dean Stanton, Carrol O'Connor, Gavin McLeod ja Stuart Margolin. Naisrooleja Kelly tarjoaa pyöreät nolla, mutta turhia ne tällä kertaa olisivatkin.

Miehet taistelevat, taustan romut kertovat - että budjetissa ei ole pihistelty.

Työmies Brian G. Hutton (Where Eagles Dare / Kotkat kuuntelevat) on sopiva ohjaaja tämän tyyliselle ja hoitaakin tonttinsa onnistuneesti. Toiminta on tiukkaa, siitä saa selvän ja tätä edeltää hyvää kohtausten ajan kanssa herutusta, asioita mitkä eivät enää nykyään ole itsestäänselvyyksiä. Aikaa ei myöskään tuhlata turhaan taustoitukseen vaan ukkeleihin saa tutustua pääasiassa tekemisen kautta, siinäkin yksi oppi jonka toivoisi palaavaan muotiin. Livauttaapa Hutton mukaan myös pienen parodiakohtauksen Eastwoodin italowesterneistä; good show!

Toki tämän aikakauden spektaakkeleissa myös miellyttää nähdä paljon ukkeleita ja kalustoa, muikeasta kylän kokoisesta loppuleffan taistelukentästä kissalisillä puhumattakaan. Pre-CGI goodness. Jugoslaviassa tehty Kelly muuten löysi sen verran siihen aikaan takapajuisen maan kuvauspaikakseen, että WW2-kalustoa löytyi yllin kyllin elokuvaan hyvässä kunnossa käytettäväksi (ja modattavaksi).

Jos Kellyssä haluaa nähdä puhtaiden viihdearvojen lisäksi myös viitteitä 60-luvun hippiunelman luhistumisesta kapitalismin jyrätessä idealismin, tai kritiikkiä Vietnamin sodan clusterfuckista, niin tuskin kumpikaan ihan väärin on. Toimintaa ja komediaa sopivassa suhteessa, ripaus modernia kyynisyyttä. Juu, kelpaa myös isolle Nitraatille.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0065938
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=PuC7Zco06Ps

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

The General's Daughter / Kenraalin tytär (USA/GER 1999, Simon West)

Kättä lippaan alagenrelle.
When the daughter of a well-known and well-respected base commander is murdered, an undercover detective is summoned to look into the matter and finds a slew of cover-ups at West Point. (IMDB)

Sotilastukikohdassa tapahtuu raaka murha. Tapausta tutkimaan määrätään vääpeli Brenner (Travolta). Kuten arvata saattaa, vähän jokaisella tuntuu olevan vähemmän , enemmän - tai paljon enemmän - peiteltävää.

Kenraalin tytär lukeutuu Nitraatin diggailemaan suht pieneen rikosfilmien alagenreen, eli jonkinlaista tutkimusta (yleensä henkirikosta) suoritetaan sotilasympäristössä jossa vaihteleva määrä siviilejäkin joskus pörräilee tapahtuneen takia mukana. Genressä on erittäin onnistuneita (Kunnian Miehet, 1992), onnistuneita (In the Valley of Elah, 2007) ja nippa nappa kerran katsottavia (Rikospaikkana Presidio, 1988) (Basic, 2003). Varsinaista kalkkunaa ei ainakaan heti tule mieleen. Ehkä tuo mielenkiintoinen kahden maailman kohtaaminen on sen luokan bonuskirsikka kakussa, mistä Nitraatti on jo alusta vähän normaalia enemmän kyseisen elokuvan puolella.

Kyllä, niitä elokuvia missä puhutaan paljon, pöydän yli ja ilman pöytää. (v-o: John Travolta, Clarence Williams III, James Cromwell)

Kenraalin tyttäressä on erinomainen näyttelijäkaarti. Muiden muassa James Woods, Timothy Hutton ja James Cromwell sivurooleissa sekä John Travolta ja Madeleine Stowe pääroleissa tietävät tehtävänsä. Hyvissä käsissä, ammattilaisten päivä.

Nelson DeMillen romaaniin perustuva elokuva on myös suht mainiosti kirjoitettu. Murhamysteeri heruttaa hyviä dialogisparrauksia ja suht jouhevaa johtolankavyyhdin purkua. Käsikirjoittajakaksikosta hoksaakin William Goldmanin nimen. Miehen tilillä on muutamia Hollywoodin kautta aikain parhaiten kässäröityjä pätkiä (Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969), All the President's Men (1976), The Princess Bride (1987)). Pyörää ei tosin nyt keksitä uudelleen, mutta aina ei tarvitsekaan.

Edellisestä Kenraalin tyttären katselukerrasta olikin Nitraatilla vierähtänyt lähemmäs parikymmentä vuotta. Kenraalin tytär näyttää kalliille ja huolitellulle, mitä se tietysti onkin. Kun on pari päivää tuijoitellut lähinnä sutaisten tehtyjä huonoja pennibudjettipätkiä, niin jo pelkän huolella (l. aikaavievästi l. rahaavievästi) valaistun kohtauksen näkeminen miellyttää enemmän kuin olisi oikeastaan järjellistä. Ja on tietysti mahdollista että pari päivää surkeiden tekeleiden tuijottelua antoi Kenraalin tyttärelle myös muuta ansaitsematonta lisäarvoa. Vaan tuskinpa.

Salutea myös 'R ja sadan (150 nykyarvossa) miljoonan dollarin budjetti' -kombolle.

Nitraattia miellyttää myös Kenraalin tyttären nykyaikana erittäin harvinainen R-rating yhdistettynä isoon budjettiin. Jos Kenraalin tytär tehtäisiin nyt, lähes varmasti jommasta kummasta tingittäisiin. Budjetin tippuminen olisi näin raflaavalle ja ison näköiselle leffalle kova miinus. Ikärajan alentaminen taas olisi murhaa (krhm) nimenomaan aikuisille tehdylle ja kirjoitetulle, yllättävänkin epämiellyttäviä (mutta Nitraatista kohtalaisen perusteltuja) hetkiä visuaalisesti tarjoilevalle elokuvalle. Juu, ei tästä paketista halua antaa kumpaakaan pois. Jos muuten kaipaatte suht nykyaikaista esimerkkiä siitä miten äärimmäisen epäsopiva ikäraja työnnettiin väkisin elokuvaan jonka iso budjetti muuten tuottajia hirvitti, voitte tarkastaa Peter Jacksonin 'Pieni taivas' (2009) -kalkkunan.

Jotain pientä kitinääkin: käänteissä on ehkä yksi tai kaksi liian kätevää sattumaa ja aivan lopun olisi voinut paketoida hiukan joutuisammin. Plus sitten vielä ihan pieni varoituksen sanakin: elokuvan yleismaine ei aikuisten R -oikeasti ole kovin korkea. Vaan, Nitraatti nautti kyllä täysin rinnoin. Onnistunut tapaus. Suositellaan.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0144214
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=k1MQqkCA484

lauantai 2. syyskuuta 2017

Interstellar (USA/UK/CAN/ISL 2014, Christopher Nolan)

Iso tarina, iso lava. Ihmiskunnan lähetit & musta aukko. 
A team of explorers travel through a wormhole in space in an attempt to ensure humanity's survival. (IMDB)

Ylittääkö teknologinen osaamisemme ja älymme ajoissa vimmaisen alimpaan yhteiseen nimittäjään linkittyneen kulutuskerskailevan itsetuhoviettimme? Siinä kysymys jonka Interstellar heittää eteemme. Lähitulevaisuudessa planeetta nimeltä Maa on kuolinkouristuksissaan. Jokin presenssi on suunnattomalla energialla luonut Saturnuksen lähelle madonreiän, jonka toisella puolella uusi aurinkokunta odottaa tutkijoitaan. Asianhaaroja raskauttaa (get it?! get it?!) kyseisen viritelmän lähellä operoiva suunnaton musta aukko. Löytyykö ihmiskunnan pelastus, ja löytyykö se ajoissa?

Mennäänpäs madonreiän läpi niin että heilahtaa!

Interstellarilla on monia hyveitä. Ensinnäkin se on varsin hard science fictionia, eli enemmän tiedettä, vähemmän lasereilla toisiaan räiskiviä avaruusaluksia. Se onnistuu luomaan tunteen avaruuden uskomattomasta koosta, jossa pelkästään yhden aurinkokunnan huimat etäisyydet tahtovat ylittää ihmisen käsityskyvyn. Tämän tunteen luomisessa Interstellar lähestyy Kubrickin 2001-tasoa. Interstellar myös luo uskottavia ja täysin itsellemme vieraita maailmoja joissa tutut elementit ovat riistäytyneet monopoliksi ja joissa hahmomme voivat vierailla, eikä tyydy pelkkään mitättömään pienoismallien pyörimiseen tilassa.

Ihmiskunta yksissä nahkakansissa. (Dr. Amelia Brand / Anne Hathaway)

Näyttelytyö on kautta linjan laadukasta. Nostan esiin vain kourallisen itseäni eniten sykähdyttäneistä. Bill Irwin TARS-robottina tuo hengen koneeseen. Tämä vaatii ensiluokkaista (ääni)näyttelykykyä - se, että pystyy esittämään kyynistä robottia johon se on vain ohjelmoitu mutta silti sen aistii, on aika hyvin. Elokuvan pahis jota en tässä nimeä on myös ensiluokkainen. Hänestä tuntee että hyvästä ihmisestä on pelko ottanut vallan ja seuraukset ovat traagisia (ja johtavat elokuvan raflaavimpaan ja kenties näyttävimpään osioon).

Anne Hathawayn piirtämä Tohtori Amelia Brand on kuitenkin elokuvan oma suosikkini. Vaikka mukana tapahtumissa on sankareita, konnia ja uhrautujia niin Brandin itsepäinen, epäsosiaalinen, välillä tyly, välillä epälooginen, välillä puhtaalla kylmällä logiikalla ja välillä pelkällä tunneälyllä operoiva Tri Brand on Nitraatista lähes täydellinen yhden ihmisen luoma kuva ihmiskunnasta. Yksi Nitraatin suosikkihahmoja elokuvissa, ikinä. 

Nitraatti ei jumaluskoista paljon perusta, eikä ole itse asiassa tietoinen miten ohjaaja Nolan kyseisiin asioihin suhtautuu. Parempi oikeastaan niin. Nolanin pitkäaikainen yhteistyökumppani Hans Zimmer tuo kuitenkin peliin scoren joka perustuu - kirkkouruille. Jokainen voi tulkita tämän omalla tavallaan, mutta hienosti ja mahtavasti se soi ja tukee kuvaa.

Tri Ihminenn ja Maapallon iltahämärä. Eliteä pelanneet jo tietävätkin, miten yleensä käy kun yrittää telakoitua ilman tietokoneen apua.

Jotain miinuksiakin. Alun perhekeskeinen landepaukkuilu ei ole Nitraatin ominta aluetta. Loppupuolellakaan Nitraatti ei ole varaukseton tesseraktin ihailija (mutta eikö ole hemmetin hienoa että joutuu edes kirjoittamaan jotain tuollaista!). Joka tapauksessa absoluuttisen lopun raaka tunnemassa kirvoittaa aina Nitraatilta ansaitut kyyneleet.

Kymppi, viimeinkin. Mitätön loikka ihmiskunnalle, iso Nitraatille.

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.

(Dylan Thomas, 1914-1953)

Arvosana: 10/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0816692
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=ePbKGoIGAXY
Bonus - Hans Zimmerin upea soundtrack: https://open.spotify.com/album/5OVGwMCexoHavOar6v4al5

perjantai 18. elokuuta 2017

Bully (USA/FRA/UK 2001, Larry Clark)

Sex, drugs & a vicious hive mind.
A pack of naïve teenagers conspire to murder a mutual friend, whose aggressive demeanor has proved too much. (IMDB)

Päämäärätön keskiluokkainen floridalaisteinien lauma. Päivät kuluvat kruisailun, huumeiden, seksin, alkoholin, surffauksen, pelihallien jne parissa. Pappa betalar -syndrooma takaa ettei yhdenkään tarvitse tehdä hiki hatussa töitä, opiskelusta puhumattakaan. Mitään kohdetta elämässä eteenpäin ei kenelläkään näistä nuorista tunnu oikeastaan olevan - poikkeamana isin poika, hikipinko / sadisti Bobby Kent (Nick Stahl). Kun hän pahoinpitelee jälleen kerran lapsesta asti pihdeissä pitämäänsä 'kaveriaan' Martya (Brad Renfro) ja raiskaa tämän tyttöystävän ystävän, päättää muu porukka päättää Bobbyn.

Joukossa tyhmyys tiivistyy. Erinomainen cast. V-O, Ylärivi: Brad Renfro [rip] (Marty), Rachel Miner (Lisa). Keskirivi: Bijou Phillips (Ali), Nick Stahl (Bobby), Michael Pitt (Donny), Kelli Garner (Heather). Alarivi: Leo Fitzpatrick (Hitman), Daniel Franzese (Cousin).

Nuori näyttelijäkaarti on erinomainen. Heikkoja lenkkejä joukossa ei ole - katsojalle tämän porukan kammottava tyhjäpäisyys ei jää epäselväksi. Murhan motiivi on hyytävän hatara - osalle se tuntuu vain olevan jotain tekemisen puutteeseen / hauska läppä ja parhaimmillaankin järkyttävän tason ylilyönti. Teko kuvataan raadollisesti, herkuttelematta. Itseään aivopesevä murhapentue tekee ennen ja jälkeen tekosensa parhaansa paetakseen katsojan ymmärrystä. 

Ohjaaja Larry Clark on erikoistunut ongelmateinien kuvauksiin. Jos esimerkiksi ysärimasentaja 'Kids' (1995) on vielä näkemättä, sitäkin Nitraatti voi suositella. Clark ei moralisoi tai vedä Hollywoodiksi, hänen lähestymistapansa on tarkkaileva, objektiivinen, inhorealistinen. Ohjaaja on saanut myös rajua kritiikkiä samasta syystä; kevyimmillään häntä on syytelty tirkistelijäksi, raskaimmillaan rikolliseksi. Joka tapauksessa hänen tyylinsä tehdä elokuvaa on erittäin tunnistettava, mikä on aina plussaa. Nitraatti on Clarkin ehdottomuuden fani.

Salaliittolaiset. Kaukana Beverly Hills 90210 ja Agatha Christie.

Tositapahtumiin perustuva Bully on yksi vuosituhannen vaikuttavimpia nuorisokuvauksia, mutta kaukana easy listeningin elokuvaversiosta. Jos ymmärrätte mitä Nitraatti tarkoittaa.

Arvosana: 9/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0242193/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=w9wBS3LqbTA

maanantai 14. elokuuta 2017

The Golden Compass / Kultainen kompassi (UK/USA 2007, Chris Weitz)

Get your bear on.
In a parallel universe, young Lyra Belacqua journeys to the far North to save her best friend and other kidnapped children from terrible experiments by a mysterious organization. (IMDB)

Tänään Nitraatti aikamatkasi kymmenen vuotta taaksepäin. Viimeksi elokuvatetterissa tarkastettua tullut fantsupätkä The Golden Compass jätti silloin vähän kylmäksi. Miten kävi nyt?

Kultainen kompassi sijoittuu rinnakkaismaailmaan joka on hiukan kuten Maa / Englanti noin Viktoriaanisen / 1900-luvun alkuvuosikymmenten aikoihin ja johon on ripoteltu lisäksi aimo annos magiaa [*]. Tässä rinnakkaismaailmassa kaikilla ihmisillä on oma henkiolentonsa (daemon), joka omaksuu omistajansa luonteenpiirteitä kuvaavan eläimen muodon ja kulkee hänen rinnallaan. Tämä olento on itse asiassa osa omistajansa sielua ja sen menetys tekee karmeaa jälkeä.

Maailmaa hallitsee ajatuspoliisi Magisterium, joka pyrkii kaksin käsin kuristamaan kaikenlaisen itsenäiseen vapaa-ajatteluun viittaavankin, ja tieteen harjoittajat ovat tietysti vihollinen numero yksi. Ihan kaikille kyseinen meno ei passaa, ja siinä kohtaa tarinaan heitetäänkin yksi utelias pikkutyttö nimeltä Lyra, mystinen maaginen kompassi, outo pohjoisnavan maaginen pöly ja sekalainen seurakunta avustajia sekä vastustajia.

Aivan valloittavat daemonit. Kuvassa Lyran (Dakota Blue Richards) daemoni Pantalaimon (Freddie Highmore) kissamoodissa.

Suurimmiksi plussiksi Compassissa Nitraatti nimeää maailmanrakennuksen, daemonit ja näyttelytyön. Compass on ison rahan fantasiatarina jolla oli polttoaineenaan trilogiallinen kirjoja. Luotu maailma on komeaa katsottavaa mietittyine yksityiskohtineen, maineen ja mantuineen sekä kaikenkarvaisine asukkaineen.

Daemonit ovat valloittavia ja kuvastavat ihmistensä luonteita ja heidän suhdettaan toisiin ihmisiin ihanasti. Jos esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaa agressiivisissa merkeissä, heidän daemoninsa ovat ensimmäisinä ottamassa matsia. Jos daemon ottaa osumaa, se näkyy myös hänen ihmisessään ja toisinpäin. Yksi elokuvan muikeimpia understated sense of wonder -hetkiä onkin erään henkilön kylmissä suutuspäissään daemonilleen läväyttämä litsari joka näkyy hetimiten läimäisijän omassa poskessa. Mahtavimmin toimii Lyran daemon Pantalaimon joka muuttaa muotoaan usein ja kekseliään hauskasti. Todellinen tietsikka-animaation pieni riemuvoitto. Samaan liittyvä mukava pieni yksityiskohta on ihmisen menehtymisen hetkellä hänen daemoninsa tuprahtaminen valokipinäpilvenä olemattomiin.

Näyttelijöistä Nitraatti nostaa esiin pääosan ensikertalaisen Dakota Blue Richardsin, joka vetää määrätietoisen ja neuvokkaan Lyran roolin onnistuneesti. Tosin Lyran aina enemmän tai vähemmän isojen ruumiskasojen keskeltä suht iloisena esiin kömpiminen kyllä nosteli silloin tällöin vähän Nitraatin kulmakarvoja - kai Aryaakin sentään vähän enemmän hirvittäisi! Parasta settiä ovat Lyran suorastaan Bilbo vs. Klonkku -tason koijaukset erästä tuhmaa nallea vastaan. Kohtaus saa paljon voimastaan nimenomaan luodun maailmansa erikoisuuksista johtuen - tämä käyttövoima lämmittää.

Compassin jääkarhutkin ovat muikeita ilmestyksiä. Kuvassa Lyra Ja Byrnison (Ian McKellen). Mutta miksi Nitraatilla tekee niitä nähdessä aina mieli kokista? Hmm.

Nicole Kidman rouva Coulterina (Ann?) kantaa hienostorouvan pahisviittansa oikein hyvin. Koskaan ei voi olla varma onko kohta luvassa keppiä vai porkkanaa. Ian McKellen veteraanisotakarhu Byrnisonina jylisee hyvin ja Sam Elliott tekee sen sadannen reilun lännenmiehensä vakuuttavalla ammattitaidolla. Freddie Highmoren suoritus Pantalaimonin äänenä on hyvä lisä animaattorien antiin. Ai niin ja tietty genrekuningatar Eva Greenin osaaminen & silmäkarkki plus hänen tapansa käyttää ääntään antavat Nitraatille aina väristyksiä.

Mainitaan myös Ian McShanen Karhuherra Paddington from Hell -suoritus ilkeänä sotakarhupäällikkö Ragnarina. Kuten varmaan arvaattekin niin luvassa on vähemmän Lovejoyta ja enemmän Al Swearengenia. Daniel Craigin Lordi Asrielin ja hänen kauniin lumileopardinsa Stelmarian (Kristin Scott Thomas) arpa on olla harmittavan pienissä rooleissa. Elokuvan jatko-osat olisivat nostaneet heitäkin varmaan enemmän keskiöön, mutta tätä ei tietystikään ehtinyt ikinä tapahtua.

Eva Greenin tulkkaama noita. *Tirsk* Ei voi mitään, sama hihitys pääsi nyt kuin 10 vuotta sitten teatterissakin (Nitraatti ei ollut ainoa). Noh, Philip Pullman sai nimi-idean selatessaan suomalaista puhelinluetteloa!

Niin, miksi sitten jatkoa ei seurannut? Avataan syitä. New Line Cinema tuotti Golden Compassia Klonkkumainen rahankiilto silmissään. Heidän jättimenestyksensä Sormusten Herran parissa sai firman satsaamaan 180 miljoona dollaria (saman verran kuin 2/3 koko LotR-trilogian budjetista!) Kompassiin. Tuollaisen tuohimäärän peliin lyöminen sai firman ylivarovaiseksi.

Kirjan pahiksen nimeämistä käytännössä katoliseksi kirkoksi pehmennettiin elokuvaa varten paljon epämääräisemmäksi. Tämä ei juurikaan vaikuttanut kyseisen instanssin Yhdysvalloissa johtamaan vihakampanjaan elokuvaa kohtaan, mutta se sai kyllä kirjojen fanit takajaloilleen kirjojen vesittämisen takia. Katolisen kirkon hyökkäys elokuvaa kohtaan tuo tietysti säälittävän huvittavasti mieleen elokuvan ja kirjan Magisteriumin: kansa on liian tyhmää ajattelemaan itse joten ylempien instanssien tulee sensuroida alamaistensa näkemiset etteivät he vain saisi 'vaarallisia' ideoita.

Ohjaajaksi palkattiin firman mielestä oletettavasti helposti suitsittava komediaohjaaja Chris Weitz, jolla oli käytännössä olematon kokemus fantasia- ja tehoste-elokuvien tekemisestä. Tämä näkyy varsinkin isojen taistelukohtausten lievänä energiattomuutena. Weitzin varpaille asteltiin surutta mm. leikkaamalla leffa uusiksi ennen ensi-iltaa ilman häntä. Tämäkään tempoilu ei voi olla näkymättä lopputuloksessa levottomana liian monen kokin syndroomana. Kansalle uutena LotRina markkinoitu [**], tuntematonta ja  monimutkaista maailmaansa hiukan töksähdellen esittelevä Compass ei ollut esikuvansa sujuvuutta ja kulttuuritunnettavuutta nähnytkään.

Lyran tsemppiohje kaikui New Line Cinemassa kuuuroille korville.

Suurin yksittäinen syy trilogian amputaatioon yhden elokuvan mittaiseksi on tietysti kuitenkin raha. Vaikka elokuva oli kokonaisuutena menestys maailmanlaajuisine 350 miljoonan dollarin tuloineen, New Line Cinema oli hölmöyksissään kaupannut ulkomaan levitysoikeudet pois - 2000-luvun puolivälissä maailmanlaajuisen box-officen arvoa ei ihan vielä tajuttu. Niinpä ulkomaiden 280 miljoonan tuloista New Line ei päässyt nauttimaan, vaan taskuun jäi pelkästään yhdysvaltojen 70 miljoonaa, joten firman tappioksi jäi jättimäisesti lähemmäs sata miljoona dollaria. Tämä oli yksi iso syy siihen että New Line Cinema ajautui konkurssiin ja Warner Bros osti firman pois kuljeksimasta vuoden 2008 alkupuolella.

Summa summarum: Nitraatti pitää elokuvasta, nyt enemmän kuin aikoinaan. Miinukset eivät tunnu enää niin isoilta - paljon huonompaakin ja paljon varmemman päälle tehtyä pliisua isoa fantsua on tullut välissä nähtyä. Kompassin maailma on vetoavan mietitty ja erilainen daemoneineen päivineen, ei fantsujen perusosaston miekkaa, magiaa ja örkkejä.

Yksi Nitraatin alla antamista pisteistä tulee osaksi potentiaalista. 'What could have been' on mukava ajatusleikki Kompassin katselun jälkeistä teekupposta siemaillessa. Nitraatti myös muistuttaa taas itseään että elokuvan pohjana oleva Philip Pullmanin kirjasarja on nyt luettava pikimmiten. Jotain huhuja on liikkunut Nitraatin tietoon siitä että tarina näkisi tulevaisuudessa ehkä päivänvalon minisarjana. Jäämme odottamaan.

Pääosan esittäjä jouduttaneen kuitenkin vaihtamaan koska valloittava Dakota Blue Richards ehti aikuistua. Kuva vuoden 2017 alusta, jossa hän on teatterilavan valloituspuuhissa. Aika on varkaista suurin.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0385752
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=58q2lEBb2FA

 
[*]Itse asiassa maailmasta tuli vanhalle crpg-Nitraatille mieleen vähän menneiden aikojen mainio klasaripeli Arcanum. Ehkä kirjat olivat jonkinlainen inspiraatio pelillekin.
[**] Katso esimerkiksi linkitetyn trailerin alku...

tiistai 8. elokuuta 2017

Atomic Blonde (GER/SWE/USA 2017, David Leitch)

Stormtrooper in stilettos. Theron ja pari ystävää.
An undercover MI6 agent is sent to Berlin during the Cold War to investigate the murder of a fellow agent and recover a missing list of double agents. (imdb)

+ Charlize Theron & Stoli jäillä.
+ Charlize Theron nekkid ice bath.
+ Näpsäkästi ohjattu, toimintakohtauksia ei ole pilattu silpuksi leikkaamalla ja heilukameroilla. Myllytyksistä saa hyvin selvää. Porrastaistelu on alan instaklassikko. Mental note: tutustu ohjaaja Leitchin muihinkin toimintaleffoihin.
+ Semi-ironinen kasarisoundtrack.
+ Supporting cast: britit ja yksi jenkki pistävät parastaan. Aina hyvä Toby Jones (jolla ei nyt kyllä ole valitettavasti paljon tekemistä), huimasti hoikistunut John Goodman (ei ikinä petä), Eddie Marsan ja permanentilla rape-smilellaan (Jude Law'ko opettanut?) varustettu James McAvoy.

Theron heiluttaa pamppua tasapuolisesti niin idässä kuin lännessäkin.

+ Ihanaa punaista tarjoillaan niin että Kellopelin Alexkin olisi tyytyväinen. Ei mitään pliisua pg-13 kutittelua, vaan rohkeasti piikkikorkoa kurkkuun, avainta posken läpi, luotia jokaiseen ruumiinosaaan ja puoli Berliiniä munapotkuilla eunukeiksi.
+ Ihanan rivo. Olikin ikävä cocksuckereja ja fuckia sen viidessäkymmenessä muodossaan.
+ Charlize Theron, puolueettomasti sanoen kaunein ihminen maailmassa ja erinomainen näyttelijä. Tuskin olisi kiinnostuskynnys ylittynytkään muuten. Tämä on ollut hänen lemppariprojektejaan ja sen tuntee. Ihan tämmöistä Theronia ei ole ennen nähty. Jos James Bond tekee joskus Dr. Who't, niin look no further
+ Matt Damon oli melkein itku silmässä kun piti ruveta taas vääntämään nelikymppisenä Bourneja, niin vaikeaa fyysisesti nyyh nyyh. Theron revittelee aika huolettomasti suhteessa saman ikäisenä. Muijan fyysisyys hämmästyttää muttei yllätä.

Theron ja pari tulevaa eunukkia.

- Juoni perustylsää bondeilua.
- Puoli tuntia valeloppuja.
- Se saatanan ärsyttävä Tom Cruise-leffan traileri joka tuntuu pyörivän joka hemmetin leffan alussa Bio Rexissä. Pätkä Cruise joutuisi näyttelemään seisoen pöydän päällä jos olisi ikinä Charlize Theronin kanssa samassa leffassa.

Arvosana: 7/10

Vuoden paras tähän mennessä: Saatanan Kanit (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: I am Heath Ledger (4/10)


IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt2406566
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=yIUube1pSC0
Bonus - leffan soundtrackin playlist (Spotify): https://open.spotify.com/user/g0u1d1e1/playlist/3uGGl9F4danv311ezFKerP