tiistai 25. heinäkuuta 2017

Son of Saul / Saul fia (Unkari 2015, László Nemes)

Tutkimaton Saul (Géza Röhrig).
In the horror of 1944 Auschwitz, a prisoner forced to burn the corpses of his own people finds moral survival upon trying to salvage from the flames the body of a boy he takes for his son. (IMDB)

Nitraatti on viettänyt viime aikoja tutustumalla pelkästään kuluvan vuosikymmenen elokuviin. Kättä näppäimistöön oli jonkinlainen pakko pistää viimeistään tämän unkarilaisen teoksen kohdalla, vaikka nyt ollaankin varsin kaukana Nitraatin omalta mukavuusalueelta.

Son of Saul kertoo keskitysleirien vähemmän muistellusta puolesta. Saksalaisen kuolemankoneen jauhaminen tarvitsi työlleen ison määrän ulkoistettuja tekijöitä. Omia käsiään ja mieliään mahdollisimman vähän likaamaan pyrkinyt herrarotu valitsi vankien joukosta miehiä ja naisia joita tituleerattiin Sonderkommandoiksi. He olivat vain omaa kuolemaansa näin jonkun hetken siirtäneitä ihmisiä, joiden tehtäviin kuului kaikki se muu ennen ja jälkeen kaasukammion kapselin tiputusta ja muuta murhaamista: uhrien saattaminen ja valvominen, heidän omaisuutensa kerääminen, ruumiiden hävittäminen jne.

Elokuva seuraa koko kestonsa ajan tiivisti päähenkilöään, Sonderkommando Saul Ausländeria (suom. 'ulkomaalainen'). Saul kohtaa kauhean toimensa keskellä nuoren pojan ruumiin jonka hän vakuuttaa itselleen ja muille ympärillään olevan - vastoin järkeä tai todisteita - oman poikansa ruumis. Saul saa päähänsä että poika on haudattava asiaankuuluvin juutalaisin hautamenoin, eikä jätä tavoitteeseen pyrkiessään mitään kiviä kääntämättä tai riskejä ottamatta. 

Géza Röhrig (Saul Ausländer) ja Amitai Kedar (kullankerääjä Hirsch). Erittäin osuva esimerkki läpi elokuvan käytetystä kuvaustyylistä.



 
Vaikka elokuvan toteutus tuntuukin erittäin paljaalta ja iskevältä, se on teknisesti äärimmäisen harkittu. Onnistunut käsivarakuvaus ei poistu hetkeksikään Saulin välittömästä läheisyydestä. Kuvasuhde on enää harvoin tavattu 1:37.1 - ajattele vanhan television mittasuhteita niin olet jo suht lähellä. Tämän kombon varsin rajattua ja klaustrofobista tunnelmaa täydentää visuaalisella puolella näkökenttämme shallow focus.

Linssi tarkentaa näkymää vain jos kohde on aivan Saulin nenän edessä, muuten emme näe tarkasti mitä Saul näkee. Olemme koko ajan joko hänen selkänsä takana näkemättä kovin hyvin eteemme, tai tulkitsemme ympäröiviä tapahtumia käyttäen Saulin kasvoja vajavaisena (parhaana mahdollisena?) peilinämme. Äänimaailma on myös iskevä ja hyvin mietitty. Sen mitä emme näe saamme kuulla - tai joudumme kuulemaan, miten haluatte.

v-o: Géza Röhrig (Saul), Rozi Székely (naiskapo), Juli Jakab (Ella). Havainnollistaa käytettyä kuvasuhdetta.

 
Sananen Saulia näyttelevästä Géza Röhrigistä. Hän on elokuvan ensikertalainen, käytännössä amatööri ja hänen roolisuorituksensa on sitä mitä sellaisesta voi parhaimmillaan (tosin erittäin harvoin) seurata. Saulin kasvoja voi tutkia mutta mitä hän sisimässään ajattelee jää mysteeriksi läpi elokuvan - näyttelijällä kun ei yksinkertaisesti ole ammattitaitoa tuoda ylös mitään tiettyä komennosta. Saulin motiivi teoilleen jää arvoitukseksi, eikä Saul esimerkiksi itsekään ole oikeasti perillä hautausrituaaleista joita haluaa kuolemansakin ja muiden kuoleman uhalla noudattaa. Ehkä Saulille syyksi riittää kerta kaikkiaan mikä toiminta tahansa tuhon ja olemattomuuden hetkeä vastaan? Röhrig on roolissaan ilmiömäinen.

Mitään Hollywoodia ei ole luvassa eikä Ausländerin vierestä pääse pois ennen lopputekstejä.

Mainitsen myös piirteet joista elokuvaa kritisoitiin: joillekin elokuvan tekninen briljeeraus oli liikaa ja meni heidän mielestään tarinan edelle. Nitraatti ei kokenut asiaa näin vaan käytetyt tekniikat veivät hänet vain syvemmälle ja lähemmäs Saulin tarinaa. Lisäksi kritiikkiä tuli Saulin fiktiivisen tarinan lomaan punotuista tositapahtumista (Sonderkommandokuvat, Auschwitzin kapina). Onko elokuvantekijöillä oikeutta sotkea näin kovasti kahta sorttia, varsinkin kun kyseessä on näin arka aihe? Tässä voi Nitraattikin jo olla vähän aidalla eikä osaa vastata ihan näin kylmiltään muuten kuin että tämä on ollut tapana tositapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa niin kauan kuin niitä on tehty. Saulissa ei Nitraatti näe tämän osalta ainakaan yhtään mitään mautonta. 

Todellisessa elämässä hengissä selvinneiden Sonderkommandojen syyllisyydentunne oli (on) tukahduttava ja jatkui usein elämän loppuun asti. Pääosaa Saulissa esittänyt Röhrig sanoikin varsin viisaasti että viimeistään nyt on korkea aika kertoa elokuvilla näitäkin tarinoita ja ymmärtää Sonderkommandotkin Shoahin sataprosenttisiksi uhreiksi.

Toinen Röhrigin haastattelusta mieleen hyvin jäänyt asia oli hänen oivaltava toteamuksensa siitä miten nykyihmisten häpeä ja syyllisyys murhaamisesta on vielä paljon täydellisemmin ulkoistettua kuin Saulin aikaan. Meidän Sonderkommandomme on enää vain rivi koodia kun joku painaa nappia bunkkerissa ja samalla uhrit kuolevat toisella puolen maapalloa.

Arvosana: 9/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt3808342/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=5azMcu4VQ7s

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Dunkirk (NL/UK/FRA/USA 2017, Christopher Nolan)

Land, air, sea. Julkassa ehkä maatarinan Fionn Whitehead (Tommy).
Allied soldiers from Belgium, the British Empire and France are surrounded by the German army and evacuated during a fierce battle in World War II. (IMDB)

Nolan tuo kesäteattereihin uusimman eeppisen virityksensä. Toisen maailmanpalon massiivisesta Dunkirkin evakuoinnista (liittoutuneiden otettua sodan alkumetreillä järkyttävästi pataansa) kertova teos on hyvää vastapainoa kesän perinteisille hattaraleffoille.

Toteutustapa on suht originelli. Dunkirk kertoo evakuonnista kolmesta eri näkökulmasta: maalla perusmosu yrittää vain selvitä hengissä ja saada kyydin, ilmassa kolmen hävittäjän ryhmä tekee mitä voi evakuointireitin suojelemiseksi ja merellä siviilikipparin ja kahden apupojan pikkupurkki puksuttaa evakuointihommiin Englannista kohti Ranskaa. Kaikkien näiden periaatteessa eri vauhdilla tapahtuvien juonien punominen koko ajan tiukemmin yhteen lähestyttäessä tarinan loppua on hyvinkin hatunnoston arvoinen suoritus.

Ilmatarinan keskushenkilöä näyttelevälle Tom Hardylle (Farrier) maski ja Christopher Nolanin elokuva -kombo onkin jo tuttu kuluvan vuosikymmenen parhaasta sarjisleffasta Dark Knight Rises (2012), jossa hän näytteli Banea.

Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmer ei petä nytkään - hänen erinomainen scorensa joka rakentuu viisarikellon sekuntien nakutukseen sopii hätäiseen tunnelmaan kuin nyrkki silmään. Dunkirkin musiikin Nitraatti veikkaa olevan taatusti vahvoilla ensi kevään Oscar-kisassa. Toinen bonus on leffan jenkittömyys - virkistävää vaihtelua kun amerikkalaiset eivät ole pätemässä ja päivää pelastamassa. Saksalaisiakaan ei juuri koneita ja luodinreikiä lukuunottamatta toki nähdä, mutta se on täysin ymmärrettävää kun ottaa huomioon rajatun ajan ja tarinan keskittymisen tiukasti itse evakuointiin.

Kehut tosiaan myös Dunkirkin varsin napakalle kestolle. Sotaleffojen peruspituus tuntuu monesti vasta lähtevän sieltä kahden ja puolen tunnin hujakoilta, yltäen jopa neljään tuntiin. Nolanin alle tunti viisikymppinen soljuu jatkuvana kujanjuoksuna hyvin eikä suvantokohtia paljon ole, mikä on sekin tietysti kovin sopivaa elokuvan kiire-teeman huomioon ottaen. Myös Dunkirkin verrattain vähäinen dialogin määrä luo oivasti osaltaan tuota samaista kiireen tuntua.

Meritarinan castia. Vasemmalla häkellyttävästi nuorta Christopher Nolania muistuttava Tom Glynn-Carney (Peter) ja oikealla taistelutraumaa poteva kyytiläinen jota tulkkaa hyvin Cillian Murphy (-). Mark Rylance (Mr. Dawson, ei kuvassa) kipparoi.

Miinuksia Nitraatti antaa Dunkirkille kuitenkin siitä, että noista isoista plussista huolimatta itse tarina on joka tapauksessa paperilla varsin perinteinen, eikä mitään kovin odottamatonta pääse tapahtumaan. Mutta mutta, kyllä tällä silti tämän vielä varsin vaatimattoman leffavuoden kärkisijoille yltää jo ihan toteutustapansa puolesta. Ainakin Nitraatille usea Nolan on parantunut ajan kanssa, jännä nähdä miten käy Dunkirkin. Toistaiseksi pysyttelee pinnalla hyvin.

Arvosana: 8/10

Vuoden paras tähän mennessä: Saatanan Kanit (9/10)
Vuoden huonoin tähän mennessä: -


IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt5013056
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=T7O7BtBnsG4
Maistiaisia Zimmerin hienosta työstä: https://open.spotify.com/track/4HO9Qw7bEtj0T5sjXtpFHl

PS: Parhaan kankaalle heijastetun Dunkirk-matskun mantteli kuulunee edelleen Joe Wrightin huimalle kamera-ajolle Atonement / Sovitus (2007) -elokuvan puolivälin paikkeilta. Ehdottomasti tarkastamisen arvoinen pätkä, tosin sota ei ole ollenkaan kyseisen rainan fokus.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Hullu (Teatteri Telakka 2016- / Kajaanin Runoviikko 2017, Juha Hurme)

Mental note: lue kirja.
"Hullu on tarina siitä, kun järki lähtee kävelylle ja palaa kuukauden kuluttua takaisin. Se kertoo hivuttautumisesta luisumista vastaan, kun vetokoukku on katkennut. Siinä kuvataan useiden vaiheiden kautta etenevä matka, joka päättyy hullujenhuoneelle.

Suljetulla osastolla oma paikka pitää harjoitella ottamaan uudelleen. Se on kaunistelematon ympäristö, jonka suora puhe luo kuitenkin lohtua. Siellä ihmiset ovat yhteiskunnan alimmaisella alustalla, ja silti se osoittautuu mahdolliseksi maailmaksi.

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama esitys perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa, joka julkaistiin vuonna 2012."
(Telakka)

Nitraatti uskaltaa veikata ja toivoo tietysti samalla olevansa väärässä[*], mutta vuoden teatteritapaus on Kajaanissa nähty jo nyt. Kun Juha Hurmeen raivokas 'Hullu' - kestoltaan lähes kolme tuntia - alkoi lähestyä loppuaan, Nitraatin läpi värähti pieni harmistus: joko nyt? Varsinkin pitkällä teoksella on minimivelvollisuutena lunastaa aikansa. Hurmeen Hullulta se onnistui liehuvin lipuin.

Kahden asunnon ja yhden työn, vaimon, lapsen ja kuolevan äidin ympäröimän miehen pohja pettää nopeasti. Tarinassa seurataan rajua pudotusta ja kamppailua takaisin läpi räsymaton, pururadan, kivenalusten - ja keltaisen, valkoisen ja harmaan talon. Kahden näytöksen pituisen teoksen voi karkeasti jakaa ensimmäisen sairastumiseen ja toisen parantumiseen.

Haloo? Kuuleeko todellisuus? (Antti Mankonen, Antti Laukkarinen, Kaisa Sarkkinen)

Antti Laukkarisen uskomaton suoritus päähenkilönä oli lahja joita katsoja harvoin saa. 'Hullu'n matka sairauden pohjalle ja takaisin kohti valoa on sekä Laukkarisen että nerokkaan tekstin jäljiltä raju, monesti lohduton ja - kyllä - joskus aika usein aivan helvetin hauska. Tai: nauru tuntuu ainakin helpoimmalta keinolta eläytyä Hullun maailmaan. Varsinkin ensimmäinen näytös on sellainen väkevän tekstin ja Laukkarisen näyttelytaidon fyysinen ja psyykkinen täyslaidallinen, että Nitraatti joutuu haromaan vertailukohtaa (tietysti erilaisilla vahvuuksilla menneestä) Ria Katajasta eräässä toisessa erinomaisessa näytelmässä.

Vaikka sivuosan esittäjien Kaisa Sarkkisen ja Antti Mankosen efekti onkin väistämättä pienempi, heidän lukuisilla sivuhenkilöillä laajentama maailmansa on hyvin tervetullut lisä. Kolmetuntinen pelkästään Hullun seurassa voisi olla liikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Hurme itse vetää erittäin toimivasti ensimmäisen näytöksen nauhalta tulevat Hullun toiset kovat sisäiset ajatukset. Sähköistä rekvisiittaa Nitraatti on harvoin nähnyt käytettävän yhtä hyvin, eikä auraalisellakaan puolella tule nyt heti muuta yhtä päräyttävää mieleen kuin taannoisen Kajaanin Kaupunginteatterin Anna K:n värisyttävä live ortodoksikuoro.

Muista aina, lääkitessä, monta sääntöö ompi eessä.

Lavastus on varsin pelkistetty mutta muuttuu erittäin hyvin mietityllä valaisulla ja pienillä rekvisiitan siirroilla niin huoltoasemaksi, yksiöksi kuin suljetuksi osastoksikin.

Jo katsoessa ilman aiempaa tietoa Nitraatti oli lähes varma että ohjaajalla on asiasta muutakin kuin toisen käden tietoa, niin vahvaa sairauden etenemisen kuvaus oli. Ja tosiaan: 2000-luvun lopulla psykoosiin sairastunut ja kuukauden suljetulla osastolla tervehtymässä viettänyt ohjaaja Hurme kaivoi kirjaansa ja myöhemmin siitä työstämäänsä näytelmää varten rohkeasti omia kokemuksiaan.

Ehkä omaksi tarpeekseen, mutta myös meidän onneksemme. Jos se nyt on aivan oikea sana tähän.

Arvosana: 10/10

Näytelmän sivut: http://www.teatteritelakka.fi/?page_id=5329

PS: Nitraatti on huomannut että teatterin kanssa pelmutellessa loppuvat pisteet kesken paljon useammin kuin leffojen kanssa. Korjaavatko aika ja tulevat potentiaaliset pettymykset tasapainon? Stay tuned!

[*] Potentiaaliset väärässäolon aiheuttajat: Algernon (Kuriton Companyn vierailu, Teatteritalo, 28.10.), Karamazovin veljekset (Sissilinna ensi-ilta 13.1.), Punainen maa, valkea meri (Teatteritalo ensi-ilta 27.1.)

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Jennifer's Body (USA 2009, Karyn Kusama)

"Wish that I was on ol' Rocky Top..." - kts Tennessee! (Megan Fox)
A newly possessed high school cheerleader turns into a succubus who specializes in killing her male classmates. Can her best friend put an end to the horror? (IMDB)

Takahikiän high schoolilla on oma ikävä kuningattarensa jonka parhaan kaverin kuuluu tietysti olla valoa varastamaton maalaishiirulainen. Paikalliseen kurvaavat esiintymään ison kylän indie-emorokkarit 'Low Shoulder' - nimi tulee tietysti siitä perus nuoren emorokkarin esiintymisasennosta jossa toinen olkapää on 'eläytyessä' lavalla toista alempana.

Bändin taka-ajatuksena on paikallisen neitsyen silpominen samalla reissulla, tempulla kun aiotaan ruinata Vanhalta Kehnolta peruskamaa eli maallista menestystä ja mammonaa - ja Low Shoulderin pliisu kakkaindie-emoroska jos mikä jotain yliluonnollista apua tarvitseekin. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan kuin veitsi mahoon neitsyeen Strömsössä ja uhripaikalta käppäileekin jotain takaisin, tennarit jalassa ja pahat mielessä...

Kässäröijä Cody Diablohan (Juno) on varsin mielipiteitä jakava - Nitraatti tykkää hänen pop-kulttuurireferenssejä sarjatulella tykittävästä tyylistään kovasti, omaperäistä ja joukosta erottuvaa. Naispowerin tag teamin kuvan takana täydentävä Karyn Kusama ohjaa suht asiallisella otteella ja etenemistahdilla Diablon hauskan tekstin. Mieleen tulee katsellessa kovasti hakematta vaikutteita kuten Buffy Vampyyrintappaja, kasarin teinikauharit, John Hughesin samaisen kultaisen vuosikymmenen teinipätkät, ja vaikkapa anarkistinen high school-leffa Heathers (1988).

Bffs ainakin niin kauan kuin kaupungissa poikia riittää. (Amanda Seyfried, Megan Fox)

Rainan etupuolen female tag teamin Megan Fox on varsin nappi koulun semi-evil (succubuspäivitystä odotellessa) hottiksena; harvinaisen onnistunutta 'of course!' -tason castingia. Amanda Seyfried vähän hiirulaisempana bestiksenä on oma perushyvänsä. Parin keskinäinen sanailu toimii mikä onkin tässä rainassa elintärkeää.

Jenniferin R-ikäraja tuo kauhuleffaan mukanaan perinteiset hyveensä, eli punainen roiskuu railakkaasti ja koko enkkukenkun kielipaletti on vapaassa käytössä. Sitä kolmatta vapauden airutta eli ihoa - varsinkin pääosanesittäjänsä huomioon ottaen - leffassa on yllättävän vähän, mikä on epäilemättä ollut tekijöiden tietoinen valintakin.

Leffasta on tarjolla pari versiota. Kumpikin on ihan jees mutta viitisen minsaa pidempi unrated kannattanee ottaa 'perusversioksi', jos lyhyempi miellytti - niin ainakin Nitraatti on tehnyt. Modus operandi aina muutenkin jos pidempi versio ei ole huonompi (kuten asian laita puolestaan on esim. Donnie Darkon kanssa - siinä välttäkää ohjaajan laveampaa versiota kuin putoavaa lentokoneen moottoria).

Jotain miinuksiakin: leffan soundtrack (paria sekuntia kasarin Foreigneria ja Courtney Loven Holea lukuun otamatta) on kauhean pliisua indie-emo rockpoppia, jonka lähes jokainen artisti kaipaisi samanlaista apua kuin leffan Saatananpalvojia vilisevä Low Shoulderkin. Myös yleensä hyvän J.K. Simmonsin hörhöope karkaa toimiakseen ratkaisevat metrit liikaa karikatyyrin puolelle.

Kyllä: La La Land on objektiivisesti huonompi elokuva  kuin Jennifer's Body mm. koska Fox ei rillaa siinä muddafukkin' kieltään muddafukkin sytkärillä!

Roger Ebert määritteli 'klassikko' -käsitteen leffojen osalta miellyttävän simppelisti: klassikko on mikä tahansa elokuva, josta ajatus ettei sitä enää ikinä näkisi uudelleen, tuottaa tuskaa. Jokaisella katselukerralla parantunut tai vähintään tasonsa säilyttänyt Jennifer's Body kuuluu tuohon kastiin, ja esimerkiksi semisti pitkästyttävä / epämiellyttävä La La Land tai pyörän uudelleen keksinyt Moonlight eivät!

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt1131734
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=GcWgH-qDyl0

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Joe Versus the Volcano / Joe ja tulivuori (USA 1990, John Patrick Shanley)

Tulivuoren huipulla. (Meg Ryan, Tom Hanks)
When a hypochondriac learns that he is dying, he accepts an offer to throw himself in a volcano at a tropical island, and along the way there, learns to truly live. (IMDB)

Joe on masentunut toimistorotta maailman masentavimmassa duunipaikassa. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saa hän lääkäriltään kuulla että hänellä on myös parantumaton sairaus ja vain puoli vuotta elinaikaa. Kun rikas eksentrikko teollisuuspamppu etsii Joen käsiinsä ja tarjoaa outoa diiliä tämän loppuelämästä sanoo Joe kyllä - ei hänellä ole enää mitään menetettävääkään.

Joe ja tulivuori on originelli aikuisten satu jossa realismi lukitaan visusti kaappiin parin mainion tunnin ajaksi. Joe ei juuri muistuta muita Nitraatin näkemiä elokuvia. Jos hakemalla jotain hakee niin ihquklasari Princess Bride / Prinsessan ryöstö liikkuu etäisesti samoilla vesillä. Leffan alkupuolella Joen heiluttelema kirjakolmikko 'Romeo ja Julia', 'Robinson Crusoe' ja 'Odysseia' valaisevat myös elokuvan tietä.

Tien valaisuista puheen ollen Meg Ryan, yksi leffan valopilkkuja. (kolmoisroolin 'kuopus' Patricia)

Ohjaaja / käsikirjoittaja Shanley luo leffaan ihan oman tetraalisen maailmansa: kirkkaita värejä ja mielikuvituksellisia lavasteita piisaa, dialogi on kekseliästä ja tarina hellyttävä. Leffafriikeille harmillisesti Shanley on ohjannut vain kaksi elokuvaa - vuoden 2008 filmatisointi hänen omasta 'Doubt' -näytelmästään on se toinen. Shanleyn leffapuoli koostuu suurimmaksi osaksi käsikirjoituksista, ohjauksen tapahtuessa enimmäkseen teatterissa.

Tom Hanks pääroolissa on mies paikallaan. Jokamies Hanksia harva vihaa ja moni hänestä pitää. Hanksin hyvät puolet tuovatkin mieleen häntä edellisen sukupolven James Stewartin (mm. Takaikkuna, Ihmeellinen on elämä), eli kunnollinen jokamies-symppis jota harvoin jos koskaan nähdään vetämässä pahiksen rooleja. Meg Ryan vastanäyttelijänä on myös nappivalinta, kemiat parilla kohtaavatkin mainiosti.

Ryan esittää Joessa kolmea eri naista, toimistorotta DeDeä ja sisarpuolia Angelicaa ja Patriciaa. Viimeinen on eniten se 'perus-Meg', keskimmäisen tyhjentäessä pajatson. Angelica on itsetuhoisen superrikkaan artistin parodia josta tulee mieleen Nicole Kidman ennen kuin Kidmankaan tiesi olevansa Kidman. Ryan ja Hanks ovat hyvä kombo komediaan erinomaisen ajoituksensa takia. Harmi että kumpikaan ei ole urallaan tehnyt enemmän komedioita. Ryan ja Hanks pelasivat hyvin yhteen ja ysärillähän he tekivätkin parina kolme leffaa, joista Joe oli ensimmäinen ja varmaan se vähiten mainittu.

Kuun juurella Matkatavaran kanssa.

Jotain pientä kitinääkin - elokuvan loppuosan saarikohtauksen natiivit (kivikasvoista Abe Vigodaa lukuun ottamatta) eivät oikein toimi. Patrician veneessä lukema kuvaus saaren historiasta on sen verran hauska että sen visualisoiminen onkin sitten melkein väistämättä vähemmän sitä.

Mutta kuitenkin: Joe ja tulivuori on ihana lämmin originelli, jollaisia näkee aivan turhan harvoin.

Arvosana: 9/10

IMDB-Linkki: http://www.imdb.com/title/tt0099892/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=cmQDIne3CLo

maanantai 19. kesäkuuta 2017

All That Jazz / Syke ei sammu (USA 1979, Bob Fosse)

Jalalla koreasti, sydämellä vähemmän (Roy Scheider, Ann Reinking)
Director/choreographer Bob Fosse tells his own life story as he details the sordid life of Joe Gideon, a womanizing, drug-using dancer. (IMDB)

Yksi Nitraatin viime aikojen suurprojekteista liikkuvan kuvan saralla on ollut sadan+ vähän harvemmin katsottua tulleen elokuvatuttavan kanssa uudelleen tapaaminen kronologisessa järjestyksessä. Juna lähti asemalta vuonna 1920 (Tohtori Caligarin kabinetti) ja perille tullaan vuonna 2014 (He Ovat Paenneet). Kohta kilauttaa kasari, mutta sitä ennen vielä 70-luvun viimeiset tiristykset!

All That Jazz kertoo hyvin pitkälle elämäntapojensa ansiota rajun sydärin saavasta ohjaaja / koreografista, joka on juuri työstämässä uutta leffaa ja musikaalia (tosielämässä teokset olivat Lenny ja Chicago). Sairasvuoteella on sitten aikaa tehdä tiliä itsensä kanssa. Bob Fossen omaelämäkertamusikaali on taatusti erikoisimpia lajissaan. Se yhdistelee taide-elokuvaa, viihde-elokuvaa, musikaalia ja draamaa kieltäytyen itsepintaisesti ankkuroimasta yhteenkään näistä satamista.

Aika kuvaava shotti siitä mitä on luvassa.

Nitraatti törmäsi aikoinaan IMDB:n keskusteluforumeilla (rip) yhteen wanhaan itä-eurooppalaiseen kommariohjaajaan, jonka mielestä tämä oli paras musikaalileffa ikinä. No jaa. Elokuvan suurin fail on että pääosan Roy Scheider esittää koreografia (yms yms) musikaalissa, muttei osaa ollenkaan tanssia. Tai laulaa. Noh, ehkä Fosse ei vain halunnut ikuistaa kuviin itselleen kilpailijaa itsenään. Muutenhan Scheider vetää änkyräroolinsa varsin hyvin. Pari isompaa musiikkinumeroa myös hiukan epäonnistuvat, eivätkä pääse tunnetasolla ihan sinne minne on varmaan ollut tarkoitus.

Yy kaa koo nee. (Ann Reinking)

Leffan parhautta taas edustaa Ann Reinking, joka esittää enemmän tai vähemmän itseään - and she *can* dance. Lisäksi ATJ on leikattu todella hyvin - Joe Gideonin elämän aikajanassa uiminen on kekseliästä ja vaivatonta, vaikka leffa vaatiikin katsojaltaan hiukan normaalia enemmän.

All That Jazz on ohjaaja Fossen mukavan outo ja mielenkiintoinen kenraaliharjoitus omaa finaaliaan varten. Alle vuosikymmenen päästä elokuvan ensi-illan jälkeen olikin sitten showtime....

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0078754
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=C74Pae3PpMo

torstai 15. kesäkuuta 2017

Zardoz (IRL/USA 1974, John Boorman)

The Gun is good! The Penis is evil! The costume is... memorable!

In the distant future, a savage trained only to kill finds a way into the community of bored immortals that alone preserves humanity's achievements. (IMDB)

Paikallisen kinemateekin tarjonta on tänä vuonna ollut niin kurjaa, että Nitraatti on huomannut pääasiassa paneutuneensa indyjonesmaisella arkeologiainnolla elokuvakokoelmansa uudelleenkatseluun. Tämä ei tietysti ole ikinä hukkaan heitettyä aikaa, onhan kollektiooni tunnetusti (kyllä Nitraatti tuntee) sen verran kovatasoinen!

Zardozin tulevaisuudessa maailma on jakaantunut kahtia. Pyörteessä asustaville Ikuisille maailma on jonkinlainen maaseutuhippi-unelmien ja 2300-luvun art decon aseksuaalinen utopiajohdannainen - loputonta, huoletonta elämää jossa ainoa rangaistus Luopioille (ärrinmurrin-Ikuisia) on vanhentaminen (johon ei kuole). Kaikille muille onkin sitten luvassa Erämään dystopiaa: Brutaaleja (prolet) tappavat, raiskaavat ja maailman masentavimmalta ja epämiellyttävimmältä näyttävään maanviljelyyn pakottavat Tuhoajat (sotilaat) saavat yhdessä Mad Maxin maailman näyttämään Disneylandilta.

Eternaaleja + Zed. Edessä (v-o) leffan keskushenkilöt: Charlotte Rampling (Consuella), John Alderton (Friend), Sara Kestleman (May), Sean Connery (Zed). Huomioi taustalta iso kasa proto-starwarsleiaorganoja!

Tämän asetelman keskelle karauttaa Sean Conneryn esittämä Tuhoaja-Zed (ikimuistettavassa asussaan) muuttamaan maailman kulkua. Sattumalta tarkoituksella Zed onnistuu matkaamaan Erämaasta Pyörteeseen ja soppa alkaa kiehua kun eräs tiedemiehistä haluaa tutkia tätä luolamiestä josta toivoo lääkettä useita Pyörteen Ikuisia Apaatikoiksi (stay with me here!) muuttaneeseen tautiin. Molemmat saavat vastapelurikseen (tyrmäävän upean näköisen) Charlotte Ramplingin esittämän konservatiivi Consuellan.

Mind probe -tuokio. Zardozin mielikuvituksekasta lavastustyötä - iso käsi tuotantosuunnittelija Anthony Prattille.

Zardoz on mielikuvituksekas ajatusleikki, ei räminäscifiä, vaikka porukkaa teilataankin kuin Schwarzeneggerin pätkässä. Zardoz ei myöskään ole ollenkaan maineensa veroisen käsittämätön, jahka keskittyy - Spartacusmainen perusideahan on itsessään jopa suht peruskauraa. Elokuvan hyvin mietitty maailma kiehtoo ainakin Nitraattia varsin helposti kestonsa ajan. Zardozin käsikirjoitus on elokuvan ohjaajan John Boormanin oma hengentuote. Boormanin muita tutustumisen arvoisia ohjauksia ovat mm. survival horror Syvä Joki (Deliverance) (1972) ja Kuningas Arthur -tarina Excalibur (1981).

Brutaalit, Ikuiset, Luopiot, Apaatikot ja Tuhoajat. Zardozin maailman ihmisluokista kuvassa kaksi tai ehkä jopa kolme.

Lopuksi täytynee kuitenkin pienenä varoituksen sanana todeta että Zardozin yleisarvostus on ikävän alhainen. Leffa löytyy monilta kalkkunalistoilta ja julkaisuaikaisetkin kritiikit olivat kaikkea muuta kuin mairittelevia. Aika on kuitenkin tässäkin tapauksessa Nitraatin mielestä erotellut jyvät akanoista. Nitraatti pitääkin Zardozia yhtenä 70-luvun mielenkiintoisimmista scifeistä (suht iso lista!), joka paranee jokaisella katselukerralla.

Arvosana: 9/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0070948/
Traileri: https://vimeo.com/194059020