sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Putoamisen Taito (Sakari Kirjavainen, Teatteri Jurkka 2017)

Muistojen valtakunta. (Emmi Pesonen, Ella Pyhältö)

Putoamisen taito on riipaisevan kaunis kuvaus erikoisesta äiti-tytärsuhteesta. Se kertoo elämästä, joka täyttyy enää muistoista ja kadotetuista haaveista.

Näytelmä on beckettläinen kuvaus ikääntyneistä seurapiirinaisista ja entisistä kabareetähdistä Big Edie Bealesta ja tämän tyttärestä Little Edie Bealesta. He asuvat kahdestaan rappeutuvassa kartanossa USA:n itärannikolla. Tuulenpieksemä huvila on erakoituneiden äidin ja tyttären eristäytynyt valtakunta, jossa he ovat yhä vapaita oman elämänsä tähtiä.
(Teatteri Jurkka)

Runoviikko toi paikkakunnalle taas yhden mainion vierailun verran katsottavaa. Ruotsalaisen Sara Stridsbergin kirjoittama, Mayslesien mainiosta dokumentista innoituksensa saanut pienimuotoinen näytelmä oli Nitraatille mieluisinta lavameininkiä sitten Beowulfin. Viisaasti näytelmän kaari ei yritäkään dokumentin pistämistä lihaksi, vaan kattaa aikaa ennen kuuluisan dokumentin tekoa, loppuen vähän ennen Mayslesien varsinaisesti kuvaan astumista - mainiota dokumentistakin tuttua kiikarikohtausta lukuunottamatta.

Pikku Edie: tanssi. (Emmi Pesonen, Ella Pyhältö)

Näin tiiviisti yhteen tilaan sidotun näytelmän kaksi ehdottomasti toimivinta osaa pitää olla lavastus ja näyttelijät. Molempien osalta Putoamisen taito skorettaa.

Kassialmojen ja ikääntyneiden seurapiirineitojen epäpyhät yhdistelmät, Emmi Pesosen tytär-Edie ja Ella Pyhältön äiti-Edie käyvät loputonta passivis-agressiivista teko- ja sanasotaansa menneisyyden itse luotujen haamujensa keskellä. Onnellisia onnettomuudessan, ulkopuolisen maailman mielikuvissaan vuosikymmenien taakse jäädyttäneen perheenpuoliskon keskinäinen nahistelu on lähinnä riemukasta tai traagista katsojasta riippuen, hetkittäin tietysti molempia. Pesonen ja Pyhältö vetävät lyhyesti sanottuna loistavasti.

Ella Pyhältö tuo lisäksi kehiin myös hihityttävän kalan kuivalla maalla, korkokengissään rotanpaskassa ja kissankusessa varovaisesti astelevan Jackie Kennedyn (ts. Jackie Onassiksen). Tälle Emmi Pesosen Edien pitämä riemukas esitelmä naisen käsilaukusta hänen vulvansa vertauskuvana on näytelmän huippukohta, jossa teksti ja punch linen rekvisiitta yhtyvät huutonaurun arvoisesti. Naisten sanailu ylipäätäänkin herkullisen Stridsbergin tekstin kimpussa - jonka Emmi Pesonen on muuten kääntänyt - kantaa läpi esityksen puolitoistatuntisen helposti.

Iso Edie: laulu. (Ella Pyhältö)

Putoamisen lavastus oli ihastuttava. Vaikutelma on kuin herraskartano, klassinen hienostohotelli, lastenhuone ja kirpputori olisivat saaneet jälkeläisen. Edieiden valtakunta on herkullinen tavararyöykkiö klassisessa ympäristössä, jonka lomasta jo pelkästään oikean rekvisiitan tarpeen tullen poimimisesta pitää nostaa näyttelijöille hattua.

Putoamisen katsojalle tuottaakin mielihyvää jo pelkkä silmän lipuminen Edieiden historian kirpputorikerrostumissa. Tästä lavastaja Heidi Tsokkiselle isot kiitokset, kuten myös Pikku Edien loputtomasta räikeiden vaatteiden vaihtorumbasta, jota tämä tyylitajuton ekstrovertti lataa katsojan silmille vähän väliä - sekin Tsokkisen kädenjäljen tuotosta.

Saku Kaukiaisen ääni- ja valosuunnittelu on myös moitteeton: pehmeän kultainen hohto hengellisiin hetkiin, sininen kylmä valo harvinaisille itsetutkiskelun momenteille ja haikeat musiikkipalat Paremmilta Ajoilta toimivat hyvin.

Näytelmän ohjaajalle Sakari Kirjavaisellekaan tällaiset erikoisen dynamiikan ihmissuhteiden kuvaukset eivät ole vieras asia ja se on epäilemättä isoin juttu mitä Kirjavainen tässä pöytään tuo. Tästä toisena hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa miehen ohjaama mielenkiintoinen Hiljaisuus (2011), taatusti erilainen sotaelokuva, jossa muuten Ilkka Heiskanen tekee Nitraatin mielestä uransa parhaan roolin kuolleiden sotilaiden hevoskuiskaajana.

'Aikamala!' Jackie ja veska. (Ella Pyhältö)

Vähän talostakin joka paikkakunnallemme hetkellisesti laskeutui: Teatteri Jurkka - 'Suomen ainoa ammattihuoneteatteri' - on Nitraatin pienen pikagooglauksen ansiosta ehdottomasti jotain, missä jokin teos pitäisi päästä kokemaan paikan päällä. Niin teatterin historia kuin alle 60 hengen intiimi näyttämötilakin kuulostavat suht kiehtoville. Vierailun näyttämöksi sopikin hyvin teatterimme pienempi näyttämö Sissilinna.

Jos sitten mennään hetki asian vierestä, niin mitä tulee raukkoihin rajoihimme, antaa syksyn paikallinen ammattiteatteritarjonta varovaisia mahdollisuuksia optimismiin, eikä vierailujen varjoon jääminen tunnu tulevalla näytäntökaudella todennäköiseltä. Nitraatti poimii pinosta ekana ylitse muiden Heikki Törmin Joulukeikan, joka näyttäisi ruksivan aika paljon Nitraatin lempiasioita teatterin osalta.

Tarkastaa tulee myös ainakin Tarkastaja Tulee! (eli Reviisori). Vaikka sen aika vasta Yle Areenasta Nitraatin tarkastama 1970-luvun tv-teatteriversio jättikin vähän kylmäksi, on kiinnostavaa nähdä muuttuuko Gogolin teksti livelavalla mm. Nitraatin ikisuosikkien Hovilaisen ja Silvennoisen ansiosta paremmin lihaksi.

Mutta vielä hetkeksi takaisin Putoamisen Taitoon ja kitinäosastoon, kun jotain pientä jäi hampaankoloonkin. Nitraatti ei ole vakuuttunut kahden näytöksen tarpeellisuudesta tälle tarinalle - mitään vaihteen liikkumista kun ei niiden välillä tunnu tapahtuvan. Esitys myös pysähtyy kuin seinään, ilman sen kummempaa tapahtuneen koontaa tai kovinkaan mieleen jääviä loppukaneetteja. Lopulta kuitenkin vain pikkuvikoja: Putoamisen Taito kannattaa opetella, jos mahdollisuus tielle sattuu.

Arvosana: 8/10

(ei traileria)
Teatteri Jurkan kotisivut
Teatteri Jurkka Wikipediassa

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Hamilton (USA 2015, Thomas Kail)

1770s, represent!

Hamilton: An American Musical is a sung- and rapped-through musical about the life of American Founding Father Alexander Hamilton, with music, lyrics, and book by Lin-Manuel Miranda, inspired by the 2004 biography Alexander Hamilton by historian Ron Chernow. Incorporating hip-hop, rhythm and blues, pop music, soul music, traditional-style show tunes, and color-conscious casting of non-white actors as the Founding Fathers and other historical figures, the musical achieved both critical acclaim and box office success. (Wikipedia)

Lin-Manuel Miranda sai mielenkiintoisen idean: miltä näyttäisi ja kuulostaisi musikaali, jossa Yhdysvaltain syntyhistoria kuvataan hip-hopin keinoin, lähes jokaisen historiallisen henkilön muuttamisessa samalla myös värilliseksi? Kuulosti ehkä vähän hullulta, mutta ajatuksesta kehkeytyi tämän vuosikymmenen Broadway-tapaus.

Hamiltonin ohjasi Thomas Kail ja koreografia on Andy Blankebuehlerin, mutta musikaalin todellinen primus motor on Lin-Manuel Miranda, joka on tehnyt niin musiikin, tekstin kuin kässärinkin. Idean hän sai luettuaan Ron Chernowin kirjoittaman Hamilton-elämäkerran. Kovana ysärirapfanina hän sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuvitellessaan päähenkilöt Tupacin ja Biggien kenkiin, ja pääsi testaamaan ideaansa käytännössä ja 2000-luvun lopulla vierailullaan Valkoisessa Talossa, jossa hän esitti Obamoille varhaisen version musikaalin avaavasta 'Hamilton'-viisusta.

Ennen esityksen näkemistä Nitraatilla oli suuria epäilyksiä siitä, miten hip hop ja 1700-luvun historia vapaussotineen sopivat yhteen. Näkeminen poisti epäilykset: rap ja sota sopivat yllättäen yhteen kuin paita ja perse. Mukana Hamiltonissa on tosin myös paljon muunkin tyylistä musiikkia: niin r'n'b, jazz, kuin ihan oldskool musikaalinumerotkin saavat omat tilaisuutensa spottivaloissa.

Hamiltonin loistavaa castia. v-o: Daveed Diggs (Markiisi Lafayette / Thomas Jefferson), Okieriete Onaodowan (Hercules Mulligan / James Madison), Christopher Jackson (George Washington), Leslie Odom Jr. (Aaron Burr), Jasmine Cephas Jones (Peggy Schuyler / Maria Reynolds), Renée Elise Goldsberry (Angelica Schyuler), Phillipa Soo (Eliza Hamilton), Anthony Ramos (Johna Laurens / Philip Hamilton).

Lavastus on komea. Lavaa kiertää eräänlainen tukeva puinen rakkenuslava ja sen lattia sisältää nerokkaan ja hyvin hyödynnetyn kolmesta eri kohdastaan pyörivän lattiaosan.  Lavaa taipuu vaivatta taistelutantereeksi, New Yorkin kaduiksi, teatteriksi, Washingtonin päämajaksi kuin vaikkapa kongressiksi. Pyörivä lattiaosio mahdollistaa mielenkiintoista tanssikoreografiaa ja vaikkapa bullet timen visualisoinnin. 

Cast on erinomainen. Christopher Jacksonin Washington uhkuu karismaa ja johtajuutta. Daveed Diggs tekee hauskat ja dandymaiset vapaussotaa avittavat Lafayetten ja tulevan Yhdysvaltain pressan Thomas Jeffersonin. Naispuolella Phillipa Soo, Renée Elise Goldsberry ja Jasmine Cephas Jones tekevät Eliza Hamiltonin, Angelica Schuylerin ja Peggy Schuylerin / Maria Reynoldsin hyvin. Anthony Ramos ja Okieriete Onaodowan komppaavat John Laurensina / Philip Hamiltonina ja Hercules Mulliganina / James Madisonina mainiosti.

Esityksen comic relief tulee Jonathan Groffin riemukkaan ja vinksahtaneen Kuningas Yrjö Kolmannen muodossa. Entistä alamaistaan kuin petettynä murhanhimoisena rakastajana haikaileva Yrjö hihityttää joka esiintymisellään, eikä Mindhunterkaan näytä enää ihan samalle kuin ennen.

Alamainen ja kunkku: Alexander Hamilton & Kuingas Yrjö III. (Lin-Manuel Miranda, Jonathan Groff).

Lin-Manuel Mirandalla on tietysti suurin yksittäinen paine Hamiltonin onnistumisen tai kaatumisen osalta. Hän tekee Hamiltoninsa (kaiken muun ohella) hienosti eläytyen. Nitraatin suosikkihahmo Hamiltonissa on kuitenkin Leslie Odom Jr:n upeasti tulkkaama Aaron Burr.

Shakespearen Othellon Iagon ja Shafferin Amadeuksen Salierin välimaastossa operoiva älykäs aidallaistuja ja Hamiltonin elämän päättävä Burr, joka joutuu seuraamaan sivusta valtaan pukkihyppeleviä aikalaisiaan, on ymmärrettävä ja hyvin motivoitu hahmo, ja lähimpänä vakavaa 'pahista', mitä Hamilton-musikaalilla on tarjota. 

Broadwayn Oscarit eli Tonyt olivat Hamilton-kaappauksen juhlaa. 13(!) voitettua palkintoa pitivät sisällään niin parhaan musikaalin, parhaan kässärin, parhaan scoren, näyttelijän (Leslie Odom, Jr.) ja näyttelijättären (Phillipa Soo), kuin ohjauksen ja koreografiankin palkinnot.

Hamiltonin komeaa lavastusta. Lattiassa taustalla näkyvät elliptiset urat ovat juurikin niitä lavasteen sisäkkäisiä pyöriviä osioita.

Musikaali on kaksinäytöksinen, kestäen yhteensä noin kaksi ja puoli tuntia. Ensimmäinen osio alkaa  ennen Yhdysvaltain vapaussotaa ja päättyy sen loppuun. Toinen osio kertoo rauhan ajan puolelta nuoren valtion ensimmäisiä kasvukipuja, päättyen Hamiltonin kuolemaan kaksintaistelussa (historiaa tuntemattomillekaan kyseessä ei ole spoileri: musikaalin ensimmäinen numero kertoo myös sen lopun).

Vaikka sota luo tietysti aivan erinomaisen draivin ensimmäiseen näytokseen, toisessakin riittää paljon mielenkiintoista seurattavaa: muun muassa vasta silloin kuvioihin kiitävä superdandy Jefferson antaa siitä takeita - Jeffersonin ja Hamiltonin poliittisten erimielisyyksien pohja kantaa näihin päiviin asti.  

Alla kourallinen otteita musikaalista. Otteiden osalta pieni varoituksen sana: musikaalin tekijät ovat vielä ymmärrettävästi erittäin haluttomia päästämään kokonaisia esityksiä itse musikaalista yleiseen jakeluun, joten tarjontakin on vähän sen mukaista. Mutta jotain etsivä kuitenkin löytää.


1) You'll be Back (Jonathan Groff)
The Mad. Kuningas Yrjö Kolmannen hupaisaa passiivis-agressiivista sanailua. Kuvamateriaali on animaatio.


2) Wait for it (Leslie Odom, Jr.)
The Bad. Aaron Burrin elämänohjetta itselleen. Kuvamateriaali on 'harjoitusmuotoista'.

3) Yorktown (The World Turned Upside Down) (cast)
The Beautiful. Yorktownin Tony-awards versio.


4) Top 10 Best Hamilton Songs (cast)
12 minuuttia otteita musikaalista.


5)  Ten Minutes of Hamilton Clips (cast)
10 minuuttia otteita musikaalista.

Summa summarum: Hamilton on yksi harvinaisia game changereitä, ja kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen. Ainutlaatuinen kokemus, jonka näkemistä ja kuulemista ei voi kuin suositella.

Arvosana: 10/10

Näytelmän sivut
Wikipedia entry
Traileri (musikaali)
Traileri (dokumentti musikaalin tekemisestä)
Musikaalin original cast recording (Spotify)

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Mindhunter (USA 2017, Joe Penhall)

"- Perhonen!" *scribble scribble* "- Jahans..."

In the late 1970s two FBI agents expand criminal science by delving into the psychology of murder and getting uneasily close to all-too-real monsters. (IMDB)

Kyselylomake, 06/18

Kohde: Nitraatti


Pidätkö:

[ x ] Sarjamurhaajista, heidän rikoksistaan ja / tai heidän uhriensa (selviytymis)kertomuksista lukemista hyvänä ajanvietteenä
[ x ] Jänskistä ruokavinkeistä
[ x ] Kolmea ja puolta tuntia uutta David Fincheriä hyvänä asiana
[ x ] Kahdeksasta kypsästä tunnista sarjamurhaviihdettä
[ x ] Toto:sta

Sanotko:


[ x ] Korkealla, lapsellisella äänellä 'misu!' tai 'misse!', kun näet tai kuulet kissan (felis catus) leffoissa / sarjoissa

Olivatko sinulle jo tuttuja:


[ x ] Tool Box Killers
[ x ] Richard Speck
[ x ] David Berkowitz
[ x ] Charles Manson
 

Halusitko ottaa selvää yhdestä tai useammasta seuraavista katsoessasi sarjaa:

[ x ] Edmund Kemper
[ x ] Egg salad
[ x ] Denver omelet
[ x ] Montie Rissell
[ x ] Big Red
[ x ] Jerry Brudos
[ x ] Bittaker & Norris transkriptio

00-02 pistettä: Miksi edes luet tätä?
03-16 pistettä: Onnenpotku! Sarja on sinua varten!
17-17 pistettä: Nitraatti


"- Oletteko nähneet tätä haaroväliä?" (Holt McCallany, Jonathan Groff)

Mindhunter kertoo sarjamurhaaja-jahdeista FBI:n käyttäytymistieteen haaran näkokulmasta. Sarjassa seurataan kahden agentin, nuoremman sosiaalisesti hiukan lahjattoman Holden Fordin (Jonathan Groff) ja vanhemman ja etabloituneemman Bill Tenchin (Holt McCallany) yritystä saada pomojaan - lähinnä kivestä veistettyä jaostojohtaja Shepardia (Cotter Smith) - innostumaan uusista tavoista jäljittää uudenlaisia rikollisia. Mukaan pakkaan viskataan ennen pitkää myös älykäs yliopistolaina, tohtori Wendy Carr (Anna Torv), sekä pääparin lähiomaiset.

Sarjassa seurataan pääasiassa tämän uuden sarjamurhaajien profilointiin ja jahtaukseen keskittyvän FBI-jaoston luomista. Tarinat keskittyvät kolmen aiheen ympärille: historiallisesti oikeiden sarjamurhaajien kuulustelutuokioihin, fiktiivisten murhaajien jahtiin ja keskushenkilöiden omien ihmissuhteiden luotaamiseen.

Pelkän toimintaviihteen ystäville pitää rapsauttaa heti kylmää vettä niskaan. Mindhunter on paljon kiinnostuneempi psykologiasta kuin ruudinhajusta. Luvassa ei ole pauketta, vaan paljon puhetta. Jos Nitraatti muistaa oikein, niin sarjan ensimmäisellä kaudella ammutaan yhden ainoan kerran - eikä sekään ole ihan sitä, mitä odottaisi.

There will be talk. Lots. Unsubista epäillyksi kristallisoitunut henkilö pihakuulustelupihdeissä. (Tobias Segal, Holt McCallany, Jonathan Groff, Peter Murnik)

Suht tositapahtumiin pohjautuva sarja perustuu John Douglasin ja Mark Olshakerin aiheesta kirjoittamaan kirjaan "Mind Hunter: Inside the FBI's Elite Serial Crime Unit". Itse asiassa sarjan päähenkilöt Holden Ford ja Bill Tench perustuvat juurikin FBI:n pioneeriprofiloijiin John Douglas ja Robert K. Ressler. Myös Wendy Carrista on tosielämän versio: Bostonin yliopiston Ann Wolbert Burgess. Mainitaan lisäksi, että oikeiden sarjamurhaajien kuulusteluiden lavastuksissa käytetty dialogi on usein lähes suoraan oikeista haastattelupöytäkirjoista kaavittua.

Sarjan tuottajista kaksi eli Charlize Theron (juu-u, *se* Theron) ja David Fincher kaupittelivat sarjan ideaa HBO:lle jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta kyseinen kanava keskittyi lopulta omaan True Detectiveensä. Mindhunterin aika oli kypsä tämän vuosikymmenen puolen välin jälkeen, kun Netflix tarttui tilaisuuteen.

Näytelmäkirjoittaja Joe Penhall loi Mindhunterin tv-sarjamuotoon ja kässäröi sarjan ensimmäisen kauden yhdessä Jennifer Haleyn kanssa. Mutta Nitraatti rohkenee myös väittää, että yhden tuottajista ja lähes puolet sarjan ekasta kaudesta ohjanneen David Fincherin kädenjälki näkyy vahvasti. Sarjan visuaalinen ilme on hyvin Finchermäinen väripalettia myöten, johtuen varmasti osaltaan sarjassa käytetyn RED-digikameran nimenomaan Fincherille viritellystä versiosta. Namedropataan myös sarjaan pari osaa ohjannut yllätysnimi, dokumentaristi Asif Kapadia (Senna, Amy).

Mies ja kamera. (David Fincher)

Fincherin mukanaolo ei tietysti muutenkaan yllätä: hänestä kun on kuoriutunut uransa aikana varsinainen sarjamurha-, rikos-,  ja true crime -friikki (Se7en, Panic Room, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo, Gone Girl). Mukavaa että Fincher tekee elantoaan ohjaajana, koska hänen yksityiskohtiin paneutumisensa, lähes pakkomielteinen kohtausten hiomisensa ja äärimmäinen kiinnostumisensa rikoksista voisivat etsiä paljon ikävämpiä muotoja ilman käytettävissään olevaa ohjaamisen luomisventtiiliä. Nitraatin kuuntelemat Fincherin director commentaryt ovat tätä käsitystä vain vahvistaneet.

Puretaan vielä Fincher-crushia mainitsemalla, että sarjan eka kauden finaaliin Fincher oli saanut luvan pahamaineisen nuukasti elokuviin ja sarjoihin musiikkiaan käyttöön antavan Led Zeppelinin biisiin. Ei mikään vähäinen saavutus.

Pääkolmikko: Bill Tench, tri. Wendy Carr & Holden Ford. (Holt McCallany, Anna Torv, Jonathan Groff)

Nitraatti piti sarjan roolituksesta. Ainoa Nitraatille aikaisemmin tuttu kasvo oli Bill Tenchin näyttelijä Holt McCallany (sivuosat Fincherin Alien3ssa ja Fight Clubissa), mutta hänenkään osaltaan ei voida missään nimessä puhua 'kuluneesta' kasvosta. Roolityöskentelyt ovat kautta linjan onnistuneita ja 'tuoreet' kasvot auttavat nostamaan tarinaa ja tekstiä entistä enemmän esille, mikä Mindhunterin tapauksessa on vain positiivista; niin tekstivetoinen itse sarja kuitenkin on.

Myös sarjamurhaajissa on erinomaista castingia, varsinkin Cameron Britton päällisin puolin lempeänä jättinä Ed Kemperinä. Jack Erdie ainoassa kohtauksessaan Richard Speckinä jättää myös hyvän mielijäljen - vai onko se hyytävän? Eniveis.

Mindhunterissa on myös säveltäjä Jason Hillin varsin jännä ja säästeliäs elektroninen score, jota Nitraatti kuvailisi vähän samaksi kuin joku vetäisi sormeaan edestakaisin sähköisellä viulun kielellä(?!). Mieleen tulevat Trent Reznorin ja Atticus Rossin työt Fincherin kanssa (The Social Network, Girl With The Dragon Tattoo).

Berkowitz bongattu.

Mindhunterin ulkokuvat tehtiin Pennsylvaniassa, eli samassa osavaltiossa jossa Uhrilampaatkin kuvattiin. Syiksi voisi arvella tuon genren kruununjalokiven kunnioittamisen lisäksi myös samoja asioita joita Uhrilampaan tuotantotiimi aikoinaan osavaltiossa arvosti: verohelpotukset ja se että Pennsylvania muuttuu kameran edessä moneksi muuksikin paikaksi, asioita jotka Mindhunterin reissaavan pääosan kaksikon ja sarjan budjetin vuoksi olennevat hyödyllisiä avuja.

Osia ensimmäisessä kaudessa on kymmenen ja vapautuneena oldskool-kanavien tiukasta ohjelmakartan ja mainostaukojen säätelemästä pituudesta, niiden kestot vaihtelevat 35 - 60 minuutin välillä, vieden aina vain sen, mitä tarina tarvitsee. Erinomainen idea.

Kolmikko & mainiosti alinäytellyt hissihymyt. Sarjassa oli Nitraatin gospelin mukaan vain tämä yksi ainoa laugh out loud -kohtaus, mutta sitten sitäkin mehukkaampi. (Jonathan Groff, Anna Torv, Holt McCallany)

Sitten kitinäosastoon: pääkolmikon siviilielämä oli kauden epäkiinnostavinta antia, tosin Holt McCallanyn Bill Tench pärjäsi sillä osastolla parhaiten oikean tuntuisine valikoivasta puhumattomuudesta kärsivine lapsineen ja osaksi siitä johtuvine liitoksissaan natisevine avioliittoineen. Myös todella kulunut poliisiklisee, eli kotiin työongelmien tuominen kummittelee, tosin siitäkin saadaan lopulta pelastettua jotain korkkareiden(...) ja vahingossa nähtyjen valokuvien muodoissa.

Pitää kuitenkin todeta, että päähenkilöiden lähes kaikki työn ulkopuolinen on paljon vähemmän kiinnostavaa kuin heidän epätavallinen ja tavaton työsarkansa. Myös hahmopuolella juuri duunista ammennetaan sarjan parasta antia, kun se muokkaa ja nakertaa Holden Fordin psyykettä. Pikku outoutena pitää mainita silmille bukkakoivat kissankorkuiset paikannimien tekstit. Noh, ainakin näkövammaisempikin katsoja saa selvää, että missä nyt ollaan.

Uliuli! Ed Kemper & Holden Ford. (Cameron Britton, Jonathan Groff)

Nitraatti kysyy myös, että olisiko maaliin päästy tunti-pari vähemmälläkin? Kyllä. Niin lastenjalkojen kutittelu kuin uuden henkilön tuominen tutkijaryhmään - vaikka jälkimmäisellä saadaankin vähän (lisää) kitkaa päähenkilöiden välille - ovat jotenkin turhaan aikaa vieviä temppuja, samaan lopputulokseen olisi päässyt nopeamminkin.

Nitraatti olettaa, että sarjan epäortodoksisista osien pituuksista huolimatta sen tekijöiden on ollut sopimuksen sanelemana pakko väkertää kymmenen osaa; ei esim kahdeksaa, jota Nitraatti olisi pitänyt tämän kauden tarinoiden ideaalina kestona. Ja jos ne kaikki olisi ohjannut Fincher, pisteitä olisi todennäköisesti yksi - mahdollisesti kaksi - lisää.

Joka tapauksessa: kahdeksan kypsää tuntia toteutuksellaan ja dialogillaan viihdyttävää sarjaa, josta lähes puolet on uutta Fincheriä? Jatkoon, ja toivottavasti sarja ei tulevaisuudessakaan luovu tyylistään: Mindhunterissa kun ideajahti on hirviöjahtia mielenkiintoisempaa.

"- How do we get ahead of crazy if we don't know how crazy thinks?" (Bill Tench, Mindhunter)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

"Niin moni tulee vastaan / kuka on se oikea?" (Inserttien Dennis Raderina Sonny Valicenti)

PS: Toinen kausi on myös mitä ilmeisimmin luvassa. Hyvä niin, koska muiden tapahtumien ohessa seuraamme ensimmäisen kauden aikana myös pieninä välähdyksinä erään tulevan työsaran rakentumista; kyseessä on todennäköisesti BTK-murhaaja Dennis Rader.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Of Human Bondage / Naisen Orja (USA 1934, John Cromwell)

Ajalta jona ihmiset lukivat enemmän: kirja saattoi saada näinkin ison osan leffajulkasta.

A young man finds himself attracted to a cold and unfeeling waitress who may ultimately destroy them both. (IMDB)

"- Then, I must tell you. There is no talent here, merely industry and intelligence. You will never be anything but mediocre. And it is very cruel to discover one's mediocrity only when it is too late. I know." (Mons. Flourney, Paris Art Teacher) (Of Human Bondage)

Nuori taiteilijanalku tekee tiliä elämänsä alkutaipaleesta ja hylkää taidehaihattelunsa tuottavamman lääkäriuran vuoksi. Kipeä, yksipuolinen romanssi tämän kampurajalkaisen ex-taiteilijan ja äksyn tarjoilijattaren välillä kuitenkin tekee tulevaisuuden suunnittelusta vähintäänkin haastavaa.

Bondagessa äijä on se toivottomassa rakkaudessa riutuva surkimus. Tämä tuo tarinaan heti vähän mielenkiintoisempaa ja vähemmän kaluttua kulmaa: minkä tuhmasta sokaistuva mies itselleen mahtaa, jos hieno ja kallis tuontiolut ei saa viisaria värähtämään läheskään samalla vahvuudella kuin kotimainen halpa marketbulkki?

Mildred Rogers, tuo Pirkka-oluen ihmisversio. (Leslie Howard, Bette Davis)

Bondage tervehtii katsojaa 1930-luvun alun pre-coden ja uuden rajun itsesensuurin rajavyöhykkeeltä. Bondage on viimeisiä Hollywoodin pre-code aikakauden leffoja, ennen kuin alan naurettavan kova itsesensuuri iski päälle yli kolmeksi vuosikymmeneksi - aikaa johon paluuta Hollywood on tuntunut yrittävän pikku hiljaa hivuttaa koko tämän vuosituhannen ajan.

Jos Nitraatti hyppää vähän aiheen viereen ja pikaisesti paaluttaa Hollywoodin ekan vuosisadan vuosikymmeniä Nitraatin oman gospelin mukaan, niin 1910-luku oli pitkälti elokuvan opettelua, (toinen mykkä) 20-luku oli eka taiteellisesti vahva ja varsinaisen Hollywoodin synty, ja 30- ja 40-luvut olivat elokuvan pyhättöjä ilman muun liikkuvan kuvan kilpailua.

50-luku taas oli pliisuine Eisenhowerimaisine ihanneperhemaailmoineen ja tv:n kanssa huomiosta sotimisineen jo kauttaaltaan vähemmän kiinnostava. 60-luvun tv:lle sielut ja sydämet hävinnyt pöhöttynyt spektaakkeliaika - riesanaan myös joltisenkin vastenmielinen muoti (ja vähän muotoilukin) - oli Hollywoodin heikointa, ennen kuin 70-luvulla murtauduttiin uuteen kulta-aikaan, josta sitten 80-luvun tyylipuhtaan blockbuster-viihdytysajan kautta soudettiin 90-luvun sekoitukseen molemmista edellisistä.

Tuijotuskisa. (Bette Davis, Leslie Howard)

Tietysti aina on löytynyt hyvää tai vähintään mielenkiintoista katseltavaa, mutta joinain aikoina se on paljon enemmän piilossa kuin muulloin. Ja tietysti vuosikymmenten lopuissa on päällekkäisyyksiä: joku koiranleuka sanoikin 1967-1977, kun häneltä kyseltiin amerikkalaisen elokuvan lempivuosikymmentään. Ei ihan väärin sanottu. Mutta takaisin Bondageen.

Miespääosassa tuhmasta sokaistuvana Philip Careyna tunteilee jäykästi Leslie Howard, tuo wanha kunnon KKK-Ashley Tuulen Viemästä. Muine saman tyylisine hankaluuksineenkin TV on hieno leffa, mutta I mean come on, mihin ja minkä hupun alla luulette sen heittomerkki sankarillisen heittomerkki valkoisen miesjoukon ratsastavan, kun metsässä on (mustia) heittomerkki rikollisia heittomerkki? Mutta nyt karkaa aiheesta. Eniveis, Bondagen elämässään virheitä välttelevä Philip kompastuu kaikkien aikojen ansalankaan nimeltä Mildred. Tämän tulkkaamiseen Howardin aina pidättyvä tyyli on oikein sopiva.

Elokuvan ehdoton valtti on kuitenkin Bette Davis. Davis on kiehtovimpia näyttelijättäriä kautta aikojen. Hän ja hänen roolihahmonsa tuntuivat hyvin usein vähät välittävän siitä, pitääkö katsoja Davisista vai ei. Useita avioliittoja ja vielä useampia abortteja läpikäynyt oman tiensä tallaaja teki hyvinkin pari kourallista hienoja rooleja, eikä juurikaan pelännyt näytellä inhottavia olentoja.

Mildred kuvassa ja kuvan ulkopuolella. (Bette Davis)

Davisin luontaiset avutkin ovat erinomaisia: hänen siron kaulansa ja varsinkin isojen silmiensä pitäisi luvata Margaret Keanemaista naivia söpöyttä, mutta luvassa on lähes aina jotain aivan päinvastaista. Uhkeaa Davisin fysiikassa on muutakin, mutta Nitraatti jättää sen jokaisen katsojan ihan omaksi löytämisen ilokseen.

Bondage nosti Warner Brosilla vähemmän loistavia sivuosia pakertaneen Davisin kerralla tähdeksi. Kun Bondagea tekevän RKO:n omat tähdet (mm. Katharine Hepburn) eivät halunneet koskea Mildredin narttumaisuuteen pitkällä kepilläkään, rukoili WB:n sopimukseen kahlittu Davis pomoaan Jack Warneria päästämään hänet RKO:lle lainaan tekemään itseään välittömästi kutkuttaneen Bondagen.

Warner suostui, kun ajatteli että routaisa epäonnistuminen tuhoon tuomitussa roolissa ajaisi Davis-porsaan varmiten takaisin kotiin. Onneksi homma ei mennyt Jackin suunnitelman mukaan. Vuoden selvästi parhaan roolin tehneen Davisin Warner kuitenkin onnistui ensin blokkaamaan ulos Oscar-kisasta, koska tuohon aikaan studioilla oli paljon nykyistä enemmän päätäntävaltaa nimettäviin ja lopputuloksiin.

Sama 'livenä'...

Loppujen lopuksi Davis pääsi patsaasta kuitenkin kisaamaan, mutta siitä kiitos ei kuulunut hänen pomolleen. Oscarin Davisin ulottumattomiin Warner kuitenkin onnistui järjestelemään: Claudette Colbertin sinänsä ok veto Capran klasarikomediassa siihen ei Nitraatin mielestä riittänyt. Bondagesta aiheutunut paha veri Jack Warnerin ja Davisin välillä jatkui käytännössä läpi Davisin uran.

Bette Davisin Mildred Rogers on ihastuttavan vihastuttava olento. Davisin valkkaama hurja poltetun maan Cockney-aksentti, loppua kohti kirjamellisesti kuppainen meikki ja luontainen tapa näytellä kumarassa (jonka hän kuitenkin poisti repertuaaristaan suht nopeasti) tekevät Mildredistä unohtumattoman.

Tietysti jos kääntää päätään ja ajatteluaan vain vähän, niin voi sanoa että Davis tekee nykivän ja epämiellyttävän roolityön, jonka inhokkikuorruttaa outo ääntämistapa. Samojen näkeminen eri valossa ja plussina on kuitenkin ehdoton edellytys elokuvasta nauttimiseen. Davisin Mildred on ikimuistettava narsismin koreimpana kukkana ja ihmisyyden mustana aukkona. Mildredistä Davis ammensikin rooleihinsa läpi koko lopun uransa.  

... ja laudalla. Leffaa varten tehtyjä asusuunnitelmia.

Bondage elokuvana (kirja kuvattiin uudestaan parikin kertaa tämän jälkeen) on häpeämättömän melodramaattinen, seilaten varhaisen äänielokuvan pönötyksen ja vähän saman kipeän pidäkkeettömyyden välimaastossa kuin saman vuoden The Scarlet Empress; Bondagessa lääketieteen kirjan ihmisen halkileikkaus tai luentosalin luuranko muuttuvat Mildrediksi ja häämarssi surumusiikiksi.

Toisin kuin läpi elokuvan hengästyttävän hieno Scarlet, sakkaa Bondage - parista hienosta ohjauksellisesta tatsista huolimatta -  kieltämättä aina selvästi, kun Davis puuttuu kuvista. Asiaa auttaa onneksi hiukan terävä dialogi - W. Somerset Maughamin kirjaa lukemattomana Nitraatti ei osaa sanoa paljonko kiitos kuuluu Maughamille ja paljonko elokuvan käsikirjoittajalle (Lester Cohen), mutta veikkaisi lähinnä ensimmäistä.

Vaikea myöskään todeta elokuvan pliisua, onnelliseksi lopuksi tarjottua ratkaisua yksiselitteisen onnellisena: kyseessä kun on ainakin Nitraatista taas kerran vain yksi pohjimmiltaan heikon Philipin hylkäämä unelma.

Arvosana: 8/10

IMDB
(ei olemassa olevaa traileria)
Bette Davisin taidonnäyte ('Wipe my mouth!' -kohtaus)

torstai 31. toukokuuta 2018

The Silent Flute (a.k.a. Circle of Iron) / Hiljainen Huilu (USA 1978, Richard Moore)

Esimerkki leffajulkasta jota varten englannin kielen adjektiivi 'busy' on laadittu.

A young martial artist embarks on an adventure, encountering other martial artists in battle until one day he meets an aging blind man who will show him the true meaning of martial arts and life. (IMDB)

Hiljaisen Huilun tarina kertoo Cord Etsijästä (Jeff Cooper) joka vastoin hallitsijoidensa käskyä lähtee etsimään voittamatonta Zetania ja Valaistumisen Kirjaa jota tämä vartioi. Mukaansa matkalle hän saa ennen pitkää sokean huilunsoittajan, joka on myös arvoituksellinen ja filosofinen taistelulaji-ekspertti (David Carradine) ja joka auttaa Cordia tämän matkan haasteissa.

Alun perin 1960-luvulla Bruce Leen ja tämän näyttelijäystävä James Coburnin kirjoittamalle tarinalle tuli elokuvana väliaikainen stoppi Bruce Leen menehdyttyä vuonna 1973. Näyttelijä David Carradine poimi viestikapulan 1970-luvun loppupuolella ja Stirling Silliphant (In the Heat of the Night) kirjoitti tarinan käsikirjoitukseksi, kuvaajana paremmin tunnetun Richard Mooren - jonka ainoaksi pitkäksi elokuvaksi ohjaajana Hiljainen Huilu jäi - ohjatessa.

Cord ja Sokea Mies. (Jeff Cooper, David Carradine)

Leen ja Coburnin tarkoitus oli esitellä länsimaiselle kamppailulajileffojen yleisölle toiminnan ohessa myös roppakaupalla itämaista filosofiaa: kun Cordin kohtaamissa koettelemuksissa on mukana myös rakkautta, pelkoa ja kuolemaa, ei niistä selvitä pelkällä taistelulla.

Vaikka Hiljainen Huilu on tuon lisäksi myös varsin mukava ja originaali sekoitus fantasia- ja kung-fu-elokuvia, sillä on häkellyttävän huono maine - jos nyt maineesta voi Huilun kohdalla edes puhua. Aikalaisarvostelut olivat murskaavia, ja elokuva vaipui aika lailla unohduksiin ennen digiajan koittoa.

Sittemmin se on julkaistu useampaankin kertaan tallenteina ja on saanut pienen kulttimaineen, mutta vain pienen: tunnetuksi sitä ei voi edes hyvällä tahdolla edellenkään väittää, ja vihamiehiä sillä riittää vieläkin.

Round one: fight! Apinakuningas ja Cord. (David Carradine, Jeff Cooper)

Huilun hupaisat, lähinnä Carradinen viljelemät zen-palat ovat viihdyttäviä (aikalaiskriitikkojen mielestä tietysti lapsellista onnenkeksifilosofiaa), eikä puolitoistatuntinen matka tunnu missään vaiheessa pitkästyttävälle. Elokuvan ratkaisu / etsinnän päätös oli Nitraatista myös varsin riemukas, saman aiheuttaessa (ylläri - not) aikalaiskriitikoissa lähinnä pettynyttä vihaa.

Huilun taistelukohtaukset eivät ehkä ole niin nopeita ja sujuvia kuin monessa muussa kung-fu-pätkässä, mutta kyllä sulokkuutta ja atleettisuutta riitti ainakin Nitraatin tarpeisiin. Huilun maisemat ovat myös ihan tarpeeksi jylhiä ja vaihtuvia (kuvattiin Israelissa) yhden matalabudjettisen fantsuleffan tarpeisiin.

"You can't step on the same piece of water twice", tuumaa Sokea Mies. (David Carradine, Jeff Cooper)

Jeff Cooper pääosan Cordina on... noh, ei ehkä niinkään näyttelijänlahjoilla siunattu, ennemminkin voisi puhua presenssistä. Sekä hänen puutteensa näyttelijänä, että hänen hahmonsa ulkonäkö - joka tuo mieleen ennemminkin Los Angelesilaisen surffarin kuin Conanin - kuitenkin sopivat tarinaan, koska kumpikin aspekti saa omaa polkuaan tallaavan Cordin erottumaan joukosta entistä selvemmin.

David Carradine on luonnollisesti hyvä kuten aina ja tekee elokuvassa neljä roolia niin Cordin oppaana kuin tämän vastustajinakin. Makoisana pikku triviana hänen Kill Bill vol. 2:ssa soittamansa huilu on juurikin sama peli, jota hänen Sokean Miehen hahmonsa käyttää läpi Hiljaisen Huilun. Genrelegenda Christopher Lee, Eli Wallach (Hyvät, Pahat ja Rumat) ja Roddy McDowall (Fright Night) käyvät häröilemässä sivuosissa.

Musiikkia hämärän illan ratoksi. (David Carradine)

Mielessä Nitraatilla käväisi myös, että onko yksi Nitraatin salaisista aseista Huilusta pitämiseen Nitraatin kaikkien aikojen suosikkisarjakuva, Stan Sakain tehtailema Usagi Yojimbo, jonka maailmaan Huilun tarinan (hiukan muunneltuna) voisi sujuvasti upottaa? Ehkä, ehkä.

Joka tapauksessa Nitraatti haistattaa Huilun huonolle maineelle huilun ja suosittelee sitä silläkin uhalla, että potentiaalinen katsojaa yhtyy elokuvan aikalaiskriitikkoihin, tai pitää sitä niin huonona että se on taas hyvä. Nitraatista tämä leffa on pelkästään niin hyvä, että se on erinomainen.

Huilussa on tarjolla nautittava originelli, joka luo aivan omanlaisensa tunnelman ja joka korvaa hiukan halvahkon olomuotonsa monella muulla hyveellä. Jos budjetti olisi ollut isompi, kaikki muu toteutuksen kulttimaineen ansaitsevassa tasapainossa olisi luultavasti kärsinyt. Aina parempi näin päin.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Tyypit Trikoissa: Supersankarielokuvien Top 10

Mukana ainakin A, H ja W.

Nitraatti päätti listata tämän fantsu- / scifigenrejen alaluokan suosikkinsa kätevästi yhteen artikkeliin, koska hyviä supersankarileffoja tehdään niin älyttömän harvoin, ettei Nitraatti niistä muuten oikein kovin usein välttämättä pääse kirjoittamaan.

Genre ei ole Nitraatin suurimpia suosikkeja, mutta toki Nitraatti pyrkii pitämään itsensä tutkalla näistäkin - ainakin filmi pari vuodessa tulee tarkastettua. Suosikeissa tuppaavat toistumaan samat tekijät ja teemat. Myös termiä 'supersankari' Nitraatti käyttää tässä suht löysästi: vaikka superius ei onnistu kuin konevoimalla, niin mukaan pääsee silti. Järjestys on nouseva. Nitraatti pitää myös DC vs. Marvel -sodan hengessä kirjaa kyseisen osa-alueen voittajasta!

"Härregud, minäkö saan aloittaa!?" Tuumii hra Deadpool. (Ryan Reynolds, Stefan Kapicic, Brianna Hildebrand)

#10: Deadpool (USA 2016, Tim Miller)
Marvelin R-räävitön R-riskiveto tuotti tulosta: Deadpool on muutaman viime vuoden virkistävimpiä entryjä supersankarileffojen saralla. Reynoldsin totaalisen onnistunutta pääosavetoa avustavat erinomaisesti metallipalli Kolossus ja yrmy teini jolla on Maailman Paras Supersankarinimi. Pieniä pyyhkeitä heikohkosta pääpahiksesta ja laimeasta rakkaustarinasta, mutta vain pieniä. Kick-Ass puuttuu listalta juurikin koska Deadpool teki siitä shish-kebabia. Deadpoolin kakkososa puolestaan tuplasi budjetin, mutta harmittavasti puolitti hauskuuden. 8/10. DC:0 Marvel:1 Muut:0.

IMDB
Traileri

There will be blood. (Wesley Snipes)

#9: Blade II (GER / USA 2002, Guillermo del Toro)
Guillermo del Toro, yksi Meksikon lahjoja Hollywoodin fantsu- / scifileffoille nosti Bladen - tuon vampyyreja jahtaavan vampyyrin - seikkailut uudelle tasolle. Tyylikästä menoa vampyyrininjojen ja lahtarikommandojen parissa. Kuuluu siihen kouralliseen jatko-osia,  jotka parantavat alkuperäisestä. 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:0.

IMDB
Traileri

Mutta miksi Rocketeerin peppu ei pala? (Billy Campbell)

#8: The Rocketeer (USA 1991, Joe Johnston)
Tehostevelho Joe Johnstonin ohjaamaa puhtoista 1930-luvulle sijoittuvaa seikkailua. Art decoa, Gee Bee-lentskareita, natseja ja gangstereita, Howard Hughes, Timothy Daltonin mainio Errol Flynn-imitaatio ja Jennifer Connelly. Mitä muuta pitäisi vielä olla?! 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri

Evey ja V, tuo naamiaiskaupan elävoittäjä. (Natalie Portman, Hugo Weaving)

#7: V for Vendetta (USA / UK / GER 2005, James McTeigue)
Listan eka Alan Moore -kikkare. Fasismi elää ja voi hyvin vaihtoehtoenglannissa, jota epäilyttävän oloinen anarkisti V säätää kovalla kädellä inehmolle mielekkäämmäksi paikaksi olla. Wachowskin sisarten (Matrix-trilogia) osaavissa käsissä (apulaisohjaajalleen delegoimaa) syntyvää tulosta kelpaa katsella useammankin kerran. Erikoismaininta leffan koskettavalle filmille filmissä (kts. alla). 8/10. DC:1 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri
Valerie's Letter

Hämis ja Tri. Mustekala: pummilla matkustamisen kuninkaat. (Tobey Maguire, Alfred Molina)

#6: Spider-Man 2 (USA 2004, Sam Raimi)
2000-luvulla Hämis on supersankareista saanut varmaan eniten leffatulkintoja osakseen. Nitraatti ei tosin verkkoveikon seikkailuihin ole tutustunut pettymyksen aiheuttaneen SM Kolmosen jälkeen. SM Kakkonen puolestaan on mainio Marvel-entry, josta loistavat poissaolollaan kaksi tämän genren helmasyntiä: heikot pahikset ja pitkästyttävä ihmissuhdeväkerrys. Alfred Molinan taidolla tulkkaama traaginen Otto Octavius on genren parhaita pahiksia ja Kirsten Dunstin ja Tobey Maguiren toikkarointia seuraa ihan mielikseen.

Yhtä anekdoottia Nitraatti ei malta Spider-Man kakkosesta olla kertomatta: aikoinaan kun tämä tuli leffoissa tarkastettua, Nitraatin vieressä istui joku pikkuinen tytönnassikka. Kun Tri Mustekala ja Hämis ottivat yhteen siinä upeassa junakohtauksessa, tuijotti tuo nassikka kangasta silmät pyöreinä rukoukseen ristittyjen käsiensä välistä. Nitraatilla kävi kieltämättä vähän kateeksi tuota lapsuuden eläytymisen iloa! 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:1.

IMDB
Traileri

Kellopelinatseja ja kalamiehiä. Ryhmä rämä. (Doug Jones, Ron Perlman, Selma Blair, Jeffrey Tambor)

#5: Hellboy (USA 2004, Guillermo del Toro)
Meksikon miehen toinen listaentry on ilahduttavan kekseliästä ja maistuvaa supersankari- ja seikkailuleffojen keitosta. Tässäkään ei pahis ole laimea: kuolemattomat kellokonenatsit kun harvoin ovat. Ihmissuhteetkin rulettavat: Helvetistä napatun sankarin ja masentuneen pyromaanimielitietyn suhde on genren onnistunein. Kakkososa on ihan yhtä hyvä kuin ykkönenkin, mutta jottei lista täyty pelkästä del Torosta, niin jätetään se tällä kertaa pois. 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:2.

IMDB
Traileri

With great power jne. (Bruce Willis)

#4: Unbreakable (USA 2000, M. Night Shyamalan)
Genremies Shyamalanin onnistunein elokuva on myös ihan varmasti listan hillityin tekele. Bruce Willis tekee parhaan roolinsa kohtaloaan vastaan pyristelevänä turvamiehenä, jota Samuel Jacksonin sairas sarjakuvakauppias ohjaa tarinansa täyttymykseen. Kotopuolikin (Robin Wright, Spencer Treat Clark) toimii hyvin. Erittäin vähän kritisoitavaa - jos lopun höpsöjä tekstejä ei lasketa. 9/10. DC:1 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri 

"Sano vielä kerran, että Marvel tekee parempia supersankarielokuvia!", tuumaa Bane. (Christian Bale, Tom Hardy)

#3: The Dark Knight Rises (UK / USA 2012, Christopher Nolan)
Kuka on se ökyrikas mies, joka tykkää öisin pukeutua maskiin & mustaan nahkaan ja lähteä ulos hakkaamaan köyhiä? Lepakkomieshän se! Iiisolla rahalla tehtyä isoa sarjisleffaa, jossa dollarit näkyvät ilahduttavasti myös kankaalla. Vähän kuin Imperiumin Vastaiskua aikoinaan väkerrettäessä, kaikesta kuvastuu tietynlainen tekemisen vapaus, varman hitin ollessa tiedossa jo tekoaikaan.

Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkaansa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena.

Nitraatti tietää, että monen suosikki Nolanin palvotusta trilogiasta on kakkonen, mutta niin hyvä kuin Ledgerin Jokeri olikin, Nitraatista tuntui aina Batmanin häntä piestessä siltä kuin vammaista hakkattaisiin, eikä kakkosessa Battiksen ihmissuhdesotkutkaan jaksaneet paljoa kiinnostaa. Ihan hyvä tekele sekin silti, eikä ekakaan huono ole. PS: Michael Keaton on paras Batman evö, vaikkeivät aikaisemmat leffat Nolanin vedoille pärjääkään. Eniveis; DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin rajattomasti uusintakatseluja. 9/10. DC:2 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri

Keittiönpöydästä kuolemanvaaraan. (Eli Fucile, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Craig T. Nelson)

#2: The Incredibles (USA 2004, Brad Bird)
Superperheen seikkailut ovat listan korkeimman pure fun -kontentin omaava leffa. Brad Birdin hillittömän hauska supersankarielokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa genren parodia ja sen parhaita entryjä. Parrin supersymppistä perhettä kannustaa todella mielellään tuhmaa Syndromea (Jason Lee) vastaan. Sam Jackson heittää myös hersyvän perhetuttu Luciuksena, jolla on - tottakai - alter ego supersankari Frozonena. 10/10. DC:2 Marvel:3 Muut:4.

IMDB
Traileri

Ilmojen halki käy Koomikon tie. (Jeffrey Dean Morgan)

#1:  Watchmen (USA 2009, Zack Snyder)
Supersankarileffojen molliooppera ja niiden alfa ja omega, jolla ei - palvotun ja arvostetun lähdeteoksen (Alan Moore & Dave Gibbons) huomioon ottaen - ollut lupa muussa muodossa elokuvavahvuuteen ilmoittautuakaan. Ohjaaja Snyder noudattaa lähes orjallisesti sarjakuvaa, mikä on tässä tarkoitettu pelkästään kiitokseksi. Roolitus on kautta linjan hyvä, Jackie Earle Haleyn Rorschachin viedessä kultamitalin.

Watchmenillä on luultavasti myös paras title sequence ikinä (kts. alla). Sen lisäksi että se on erittäin tyylikäs hölkkä läpi tarinan vaihtoehtoamerikan historian, se myös pohjustaa erinomaisesti Watchmenien tapahtumat elokuvan alkua varten.

Watchmen olisi listaykkönen lyhennettynä 162 minuutin teatteriversionaankin, mutta 215 minuutin massiivinen herkkuversio Ultimate Cut (Director's Cut + Tales of the Black Freighter) nostaa Watchmenia vielä pykälän pari paremmaksi. 10/10. DC:3 Marvel:3 Muut:4. Sodan lopputulos: DC ja Marvel nuijivat toisensa tasapelissä kanveesiin; samaan aikaan tuomari julistaa 'Muut' voittajaksi!

IMDB
Traileri
Title sequence

perjantai 18. toukokuuta 2018

Absence of Malice / Ei Rikosmielessä (USA 1981, Sydney Pollack)

Neljäs valtiomahti.

When a prosecutor leaks a false story that a liquor warehouse owner is involved in the murder of a union head, the man's life begins to unravel. (IMDB)

"I'm telling you that the truth of your story is irrelevant. We have no knowledge the story is false, therefore, we're absent malice. We've been both reasonable and prudent, therefore, we're not negligent. We may say whatever we like about Gallagher. He is powerless to do us harm. Democracy is served." (Davidek, Absence of Malice)

Toisin kuin toimittajakeskeisissä elokuvissa lähes aina, Absence of Malicessa kyse ei ole sankarillisesta toimittajasta jahtaamassa vuosikymmenen juttua. Tässä toimittaja houkutellaan vuotamaan valheellinen uutinen, jolla on traagisia seurauksia. Elokuva pohtii sitä, miten iso valta ja vastuu lehdistöllä ja toimittajilla on - ja tulisi olla.

Absence of Malice on synkänpuhuva peilikuva All the President's Menille (Presidentin Miehet, 1976). Siinä missä Presidentin Miehissä sankarillisten toimittajien työ syöksee rikollisen presidentin vallasta, heidän työnsä Malicessa tekee parhaansa tuhotakseen viattomien ihmisten elämiä. Absence näyttää, että journalistisella urheudella on myös varjopuolensa.

Taistelupari. (Paul Newman, Sally Field)

Absence oli pääosan Paul Newmanille sydäntä lähellä ollut projekti, hän kun syytti julkisuuden henkilönä ollessaan lehdistöä jatkuvasti tuulesta temmatuista skuupeista jotka koskivat häntä itseään. Ei niin yllättäen elokuvan pressikiertue oli Yhdysvalloissa suht jäätävää settiä, toimittajien kierrellessä susina Newmanin ja häntä kompanneen Fieldin ympärillä - ymmärrettävistä syistä.

Absencen kirjoitti - epäilemättä kokemuksen syvällä rintaäänellä - entinen toimittaja Kurt Luedtke. Luedtke työskenteli uutismiehen urallaan Detroitilaisen sanomalehden Pulitzer-palkinnon voitanneessa uutistiimissä. Absencen käsikirjoitus on armoton ja hyvä, eikä tyydy tarjoamaan halpoja vastauksia tai helppoja ratkaisuja.

Elokuva kuvattiin lähes kokonaan Floridassa, jossa sanomalehti The Miami Herald antoi käyttää ulko- ja sisätilojaan kuvauksia varten - mutta vaati kuitenkin kaukoviisaasti, että elokuvassa lehden nimi muutetaan. Siinä se onkin kuvitteellinen The Miami Standard.

Semivertaistukea. (Sally Field, Josef Sommer)

Yhtenä elämän ironioista Heraldin tiloissa kuvattu Absencen toimittajan (Field) ja uutispäällikön (Sommer) keskinäinen puolustuspuhe käyttää tukipilarinaan presidentti Fordin murhayritystä ensimmäisenä estämään ehtinyttä Oliver Sippleä. Sipple eli vielä elokuvan teon aikoihin, mutta joi itsensä - murhayritys-skandaalin vuoksi traumatisoiduttuaan - hengiltä vuosikymmenen loppuun mennessä. Tapahtunut kaivaakin siis puheelta nyt nähtynä aika perustavalla tavalla pohjaa pois.

Paul Newman on Absencessa (kuten hyvin usein muulloinkin) erinomainen, syyttä julkisuudessa ristiinnaulittavana ja oikeutettua vihaa pursuvana, mustan suvun valkoisena lampaana Michael Gallagherina. Tämä olikin vähän kuin kenraaliharjoitus seuraavana vuonna Sidney Lumetin kanssa tehtyä häikäisevää The Verdictiä varten. Silloin Newman lähti Oscareista kotiin kultaisen ukon kanssa.

Sally Field huolimattomana (piittaamattomana?) toimittaja Megan Carterina tekee epäkiitollisen, välillä epäsympaattisen roolinsa pieteetillä. Hyvää taustatukea pääosille tarjoavat erinomainen Melinda Dillon Michael Gallagherin hauraana uskovaisena ystävättärenä Teresa Perronena, Bob Balaban liittovaltion rottamaisena syyttäjä Elliot Rosenina ja Josef Sommer ymmärtäväisenä mutta napakkana uutispäällikkö McAdamina.

Megan Carter ja huomispäivän kalakääreitä. (Sally Field)

Malicella on varaa säästää yksi parhaitaan vielä elokuvan loppupuolellekin, kun aina luotettava hurjan karhun oloinen näyttelijä Wilford Brimley porhaltaa kuvioihin. Paskamyrskyä haavittamaan saapuva, vihasta tuhiseva avustava oikeusministeri James A. Wells on mainio luomus.

Malicen ohjasi Sydney Pollack, mies monen laatuelokuvan (Tootsie, Firma, Korppikotkan Kolme Päivää, Minun Afrikkani, Ammutaanhan Hevosiakin?...) takana. Malice on Pollackin työksi yllättävän konkreettiseen aiheeseen tarttuva, tuoden hyvin paljon mieleen juurikin yllämainitun aikalaisensa Sidney Lumetin yhteiskuntaa ja sen toimintaa tutkiskelleet elokuvat. Pollackin tavaramerkki, eli selvä puolen valinta tapahtumien kulussa on toki läsnä.

Hauskana tuotantovaiheen karusellina mainittakoon seuraava: Pollack työskenteli usein Robert Redfordin kanssa, mutta ymmärtänemme miksi Redford (toinen Kaikkien Presidentin Miesten tähdistä) ei tätä luultavasti olisi missään nimessä lähtenyt hänen kanssaan tekemään. Malicen ohjaajan oli alun perin tarkoitus olla George Roy Hill, jonka kanssa Paul Newman oli työskennellyt useita kertoja: Lämäri, Puhallus, Butch ja Kid - Auringonlaskun Ratsastajat. Noista kahdessa vikassa Redford ja Newman vetivät unohtumattomasti rinnakkain. Pieniä välillä nuo Hollywood-piirit.

Surullisen hahmon ritari. (Melinda Dillon)

Elokuva oli kultaisen pystin metsästyksessä kolmesta osatekijästään, kaikista täysin ansaitusti; Paul Newman parhaasta miespääosasta, Melinda Dillon parhaasta naissivuosasta ja Kurt Luedtke parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Vilkaisu kyseisen vuoden voittajiin ei jätä epäilystä; Nitraatin mielestä pystit olisivat voittajien sijasta kuuluneet joka ikiselle ylläolevasta kolmikosta.  

Pientä kitinää Absence saa siitä, että elokuvan jälkimmäisen puoliskon agenttikikkailu (no, sellaista ainakin tämän elokuvan mittapuulla) ei yllä ensimmäisen osion hiljaisiin tehoihin, jossa vietetään paljon aikaa uutishuoneessa, juttua rakentamassa ja silmukkoja kauloihin asennellessa - sen shokkilopusta puhumattakaan. Joka tapauksessa tämä tietty kaksijakoisuus on elokuvalle vain pientä pintavikaa.

Toisin kuin Kaikki Presidentin Miehet, Absence of Malice on ihan turhaan vaipunut vuosikymmenien vieriessä unohduksiin. Osaksi sen tietysti ymmärtää; Absence ei ole sankaritarina ja katsojille tarjolla on vain Pyrrhoksen voittoja. Mutta kuten paljon arvostetumman Presidentin Miesten, myös mustan lampaan Absencen viesti näin salamannopeana someaikanamme on ihan yhtä tärkeä kuin tekohetkellään. Ehkä vieläkin tärkeämpi.

"Everybody in this room is smart, and everybody was just doing their job, and she is dead. Who do I see about that?" (Michael Gallagher, Absence of Malice)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri