lauantai 17. helmikuuta 2018

American Pastoral (USA / HK 2016, Ewan McGregor)

That's how we know we're alive. We are wrong.

An All-American college star and his beauty queen wife watch their seemingly perfect life fall apart as their daughter joins the turmoil of '60s America. (IMDB)

Yhdysvaltojen itärannikko, 1950-luvun alku. Yliopiston quarterback Swede Levov ja osavaltion kaunotar Dawn Dwyer lyövät hynttyyt yhteen. Isänsä menestyvää vaatefirmaa sukupolvenvaihdoksessa pyörittämään siirtyvä Swede ja Dawn asustelevat jo kotoisalla maatilalla paremman väen alueilla, kun perheen ainoa lapsi Merry syntyy. Pahasta änkytyksestä kärsivä Merry kasvaa nuoreksi aikuiseksi samaan aikaan kun 1960-luvun levottomuudet alkavat pyyhkiä maan yli ja perheen sisäinen tasapaino sortua.

Swede, Dawn, Merry ja sukupolvikuilu. (Ewan McGregor, Jennifer Connelly, Dakota Fanning)

Vähän puun takaa tuli tällä kertaa Nitraatille se, että miten hyvä pätkä onkaan American Pastoral. Alun perin katselulistaan lähinnä kuriositeettina ('Ewan McGregorin ensimmäinen ohjaustyö, millehän se näyttää?') lisätty pätkä ei tosin vaikuttanut castinkaan osalta pahalle. Nitraatin aina sujuvasti katselemat McGregor itse isänä, Jennifer Connelly äitinä ja Dakota Fanning tyttärenä kuulosti ihan lupaavalle. Juonikuvaus ei tosin ennakko-odotuksia näennäisen tavanomaisuutensa takia nostanut, sen enempää kuin ennen katselua sattumalta vilkaistu alhainen IMDB-keskiarvokaan.

Katselun jälkeen tarkastettu Rotten Tomatoes-mittari oli vielä paljon, paljon tylympi. Niissä numeroissa missä American Pastoral seilaa, pyörii oikeastaan yksinomaan vain todella heikkoja teoksia. Elokuvan julkaisuajankohdan arvosteluissa esitetty kritiikki olikin järjestään murskaavaa. Syykin aina sama: Philip Rothin Pulitzerin voittanut, hyvin monissa piireissä palvottu romaani, oli lähes jokaisen kriitikon mielestä käännetty hyvin heikosti elokuvaksi. Myös elokuvan kassamenestys oli karmea. Vaikka Pastoral tehtiinkin varsin vaatimattomalla 10 miljoonan dollarin budjetilla, ei se silti onnistunut omenapiirakan maassa tuomaan lipputuloja kuin vain vähän yli kymmenesosan siitä.

Voi tietysti olla, että Nitraatin salainen ase leffasta nauttimiseen on juurikin se, että Nitraatti ei ole lukenut American Pastoralia (suom. Amerikkalainen Pastoraali). Mutta jotenkin Nitraatti jaksaa tätä epäillä - ainakin Nitraatille elokuva ihan itsessään toimi varsin hyvin. 

Isin tyttö. (Hannah Nordberg, Ewan McGregor)

American Pastoral seuraa pääasiassa isän ja tyttären vaikeaa suhdetta - ainainen isän tyttö kun sekaantuu elokuvan kuluessa kammottavaan tekoon, joka ei silti onnistu sammuttamaan isän rakkautta tytärtään kohtaan. McGregor rakentaa tämän tärkeimmän hyvin, ja käyttää rakennettua myöhemmin elokuvan polttovoimana erinomaisesti. Ocean James 8-vuotiaana, Hannah Nordberg 12-vuotiaana ja Dakota Fanning 16+ -vuotiaana Merrynä tuntuvat samasta puusta veistetyiltä, jokaisen vetäessä mainiosti.

Nitraatti kehuu myös Peter Riegertin maalaaman känkkäränkkä-patriarkan Lou Levoyn ja Alexander Desplat'n surullisenkauniin piano- / jousisoitinvetoisen scoren. Desplat kannattaa muuten jo alkaa panna merkille: huonoja sävellyksiä kun ei mieheltä ole tullut kuultua. Jennifer Connelly tekee tasaisen roolin - Dawnin sanapuukko sairaalassa miehelleen on elokuvan parhaiten viiltäviä instrumentteja.

No mitä elokuvassa on sitten pielessä? Ehkä hetkittäin McGregor yrittää tavoitella jotain mihin hänen taitonsa ohjaajana, tai elokuvan liian lyhyt kesto materiaalin laajuuteen (rotumellakat, Vietnamin sota, kotimaan vasarintaliike ja terrori...) nähden, eivät vielä ihan riitä. Vaan kyllä Nitraatin mielestä on paljon parempi epäonnistua ylös- kuin alaspäin tähtäämällä. McGregor teki ehkä myös pienen virheen castaamalla itsensä päärooliin: joku hiukan iäkkäämmän näköinen näyttelijä olisi voinut ollut sopivampi valinta. Ei sillä, että McGregor vetäisi sinällään huonosti.

Mutta, mutta. Kun se elokuvan ytimen ja tragedian koskettavuuden kannalta ehdoton asia, eli isän ja tyttären välisen suhteen uskottavuus ja suuri tunne toimii niin hyvin kuin toimii, ja kun McGregor on onnistunut (tietysti arvostetun lähteen avulla) löytämään jotain ihan freesiä näin loppuunkalutusta aiheesta, on Nitraatti valmis antamaan aika helvetin paljon siimaa. Ja American Pastoralille sitä suo mielellään.

Oli myös mukava kuulla McGregorin eräässä haastettelussa sanovan, ettei elokuvan heikko menestys - hänen siihen elämästään käyttämästä puolestatoista vuodesta huolimatta - häntä kuitenkaan totaalisesti lannistanut. McGregor totesikin aivan oikein, että elokuvat löytävät katsojansa nykyään niin monella eri tavalla elokuvateattereiden lisäksi, jotta kyllä hänenkin Pastoraalinsa tulee ajan myötä tyytyväiset katsojansa löytämään. Nitraatti liittyy nyt tuohon joukkoon.

Tosin Buffalo Springfieldin 'For What It's Worth'in käytön kuvaamaan 60-lukua voisi jo pikkuhiljaa julistaa laittomaksi.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0376479/
(Poikkeuksellisen onnistunut) Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=079zFCh81L4

torstai 15. helmikuuta 2018

Bring Me the Head of Alfredo Garcia / Tuokaa Alfredo Garcian pää (MEX / USA 1974, Sam Peckinpah)

Tuohon kun vielä pistetään Warner Bros.:in valkomustaa väriä ja logo ympärille, niin välitön takaumafiilis 80-luvun VHS-vuokraamoon (Telepoint represent!), jossa nuori Nitraatti näitä kansia selailee on valmis.

An American bartender and his prostitute girlfriend go on a road trip through the Mexican underworld to collect a $1 million bounty on the head of a dead gigolo. (IMDB)

Ohjaaja Sam Peckinpahin unohdetumpia tekeleitä on tämä rikoselokuvan ja roadmovien välimaastossa taivaltava, lähinnä meksikon köyhälle maaseudulle sijoittuva tarina. Nitraattikaan ei ollut elokuvaa nähnyt sitten VHS-aikojen, joten oli jo korkea aika palata teoksen pariin.

Alfredo Garcia kertoo Benniestä (nuhjuisuuden trademarkinaan omannut Warren Oates), rupuisesta kapakkapianistista jonka elämässä on hänen itsensä lisäksi ainoastaan prostituoitu Elita (Isela Vega). Sattumalta Bennie saa kuulla että heidän etäinen (ainakin Bennielle) yhteinen tuttavansa Alfredo Garcia on mies josta maksetaan 10 000 dollaria riihikuivaa, elävänä tai kuolleena.

Peckinpah ymmärsi viisaana miehenä herkemmänkin hetken arvon: Bennien ja Elitan yksi sellainen. Kauko Röyhkä ymmärsi elokuvassa puolestaan aiheen hyvään biisiin: tuloksena yksi sellainen. (Warren Oates, Isela Vega)

Kun Bennie saa tietää että Alfredo on jo kuollut, mutta fyysisestä todisteesta hänen kuolemastaan maksetaan, näkee hän rahat tienä omansa ja Elitan unhappyn elämän happy endiin. Ei siis muuta kuin machete ja viinapullo auton takapenkille ja naisensa kanssa Alfredon ruumiin etsintään meksikon köyhältä ja koruttomalta maaseudulta. Ja jos jossain välissä ei osaa odottaa luotisateita ja rutkasti ruumiita, niin Nitraatti voi vain kysyä, että montako Peckinpahin elokuvaa katsoja on ylipäätään nähnyt?

Alfredo Garcian teon aikoihin ohjaaja Sam Peckinpah (Hurja Joukko, Olkikoirat, Pakotie...) oli jo varsin tukevasti alkoholisoitunut, juuri kovat huumeetkin paheisiinsa lisännyt äkkipikainen ja ärjy komentaja. Siksi on kovin ironista että lähestyessään pahimpia aikojaan ohjaajana, Peckinpahilla oli Alfredo Garciassa ainoan kerran elämässään elokuvan final cut, eli oikeus päättää täysin miltä valmis julkaistava leffa näyttää. Peckinpah otti tällä elokuvallaan myös etäisyyttä Hollywoodiin usean pettymyksen jälkeen - Alfredo Garcia kuvattiin Meksikossa pitkälti paikallisen kuvausryhmän kanssa.

Bennie, ase ja säkillinen katkeamattoman kylmäketjun puolestapuhujaa. (Warren Oates)

Alfredo Garcia on miellyttävän erikoinen tapaus. Sen maailma on toki kovin peckinpahimainen sekoitus rujoa ja rauhallisuutta. Esimerkiksi alun kohtaus ranchillaan lapsensa kiduttamista ohjaavasta rikkaasta maanomistajasta: lapsen käden sijoiltaan runnottamisen hetkellä Peckinpah leikkaa salamana ulos ranchilta hyvän matkaa rauhalliseen erämaahan, jossa käden päästämä ikävä napsaus kuitenkin kuuluu ihan kuin olisimme vieläkin huoneessa.

Tietysti Alfredo Garcian tarina olisi ollut helppo tehdä paljon tavanomaisemmin, mutta kostomotiivilla on vaikea aloittaa kun kostettava onkin jo random-tapaturman ansiosta valmiiksi haudassa. Tie jonka Peckinpah valitsee ei ole se elokuvien helpompi temppu, eli sympatian luominen päähenkilöä kohtaan: harva katsoja ollee kuin Bennie.

Sen sijaan Bennien hitaasti lisääntyvä empatia puolituttua Alfredoa ts. irtileikkattua päätä ja kaikkea sen edustamaa menetystä kohtaan, tapahtumien muuttuessa koko ajan verisemmiksi ja lohduttomammiksi, kutsuu myös katsojaa lisäämään oman empatiaansa ja ymmärryksensä määrää surullisen tarinan surullistä miestä Bennietä kohtaan. Se, että pysyykö Peckinpahin kelkassa on tietty jokaisen katsojan päätettävä itse. Tämän työn tekijäksi ei aikalaisyleisöstä (joka lähinnä pysytteli poissa teattereista) tai -kriitikoista juuri ollut, muutamia poikkeuksia (esmes Roger Ebert, jonka erinomaiset mietteet elokuvasta kannattaa etsiä luettavakseen) lukuunottamatta.

Quill ja Sappensly, alfredogarciakauppiaat. (Gig Young ja Robert Webber)

Varsin ainutlaatuisen tunnelmansa lisäksi Nitraatti kiittää elokuvaa myös harvinaisesta tavastaan selvästi parantua katselun edetessä, Warren Oatesin rujoa tulkintaa, Peckinpahin tavanomaista pätevyyttä toiminnan saralla ja tuottajaa joka ei kerrankaan paskonut lopputulosta, kun vihjasi / pakotti Alfredo Garciaan Peckinpahin ohjattaviksi itselleen tutun veteraanikaksikon Robert Webber ja Gig Young. Nitraatti muista heidät etupäässä Reilujen Jätkien esittäjinä, mutta Peckinpahin elokuvassa he tekevät erinomaiset roolit lähinnä maailman järkkymätöntä entropiaa ilmentävänä palkkamurhaajaparina.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0071249
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=aMm1HunKFcw

lauantai 10. helmikuuta 2018

1999: Leffaseikkailu

Milleniakiima? Fin de siecle? Whatever; vuonna 1999 hyvää riitti!

Erinomaisia leffavuosia on monia. 1939: Tuulen Viemää, Ihmemaa Oz, Pelin Säännöt, Hyökkäys Erämaassa... 1954: Takaikkuna, Seitsemän Samuraita, Alaston Satama, La Strada... 1957: Seitsemäs Sinetti, Mansikkapaikka, Kwai-Joen Silta, Kunnian Polut... Modernimpaa kamaa? Vaikka kauhu- / fantsu- / scifileffojen supervuosi 1982 (Blade Runner, E.T., Conan, Poltergeist, The Thing...) tai saman parjatun vuosikymmenen 1987: Full Metal Jacket, Berliinin Taivaan Alla, Arizona Baby, Lahjomattomat, RoboCop... Tai miten olisi 1994: Forrest Gump, Ed Wood, Pulp Fiction, Clerks, Hoop Dreams, Kolme Väriä Punainen / Valkoinen...

Nitraatti on tiennyt oman vastauksensa tähän ikuiskysymykseen jo vuosia. Keskiarvoa Nitraatti ei laskenut, vaan mietti vastauksensa paljon pragmaattisemmin: minkä vuoden elokuville Nitraatti on antanut eniten täysiä pisteitä, eli 10/10 arvosanoja? Ihan kiva kasiplussaa katselee tietty mielellään, mutta ne upeimmat ratkaisevat Nitraatin mielestä paremmuuden.

Tämän päättelyn voittaja kirkastui muutama vuosi takaperin, kun Nitraatti tarkasti ja arvotti uudestaan kaikki ne noin 400 elokuvaa, joille oli tuon korkeimman pistemäärän aikojen saatossa antanut. Katseluprojektin lopuksi täydet pisteet saaneiden elokuvien määrä oli tippunut puoleen. Ja noista puolista eniten täysosumia oli (ja on) - Nitraatista mielestä vähän yllättäenkin - vuonna 1999.

Alla Nitraatti käy läpi voittajavuoden täysien pisteiden (10/10) elokuvat. Ne eivät ole parhausjärjestyksessä vaan järjestyksessä jossa ne vuoden aikana julkaistiin[*], varhaisimmasta tulokkaasta iltatähteen.


Niin, mitenkäs se oli sen TPS-raportin kanssa?

1. Office Space / Konttorirotat (USA 19.2.)

Three company workers who hate their jobs decide to rebel against their greedy boss. (IMDB)

Alkuvuosi 1999 lähti Beavis & Buttheadin isän Mike Judgen napakympillä hyvin käyntiin. Jokaiselle toimistossa työtä tehneelle tämä elokuva sisältää jotain (naurettavan) tuttua ja luulisi naurattavan muitakin.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0151804/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=3_fG_zLbBeU

Sun Tzu ja räppäämisen taito.

2. Ghost Dog: The Way of the Samurai / Ghost Dog - Samuraiden tapaan (FRA / GER / USA / JPN 3.3.)

An African American mafia hit man who models himself after the samurai of old finds himself targeted for death by the mob. (IMDB)

Gangsta ja mafia kohtaavat samuraifilosofian Yhdysvaltojen Kaurismäen Jim Jarmuschin erinomaisessa ja vähäeleisessä rikosleffassa. Forest Whitaker veivaa pääroolissa tiukan käytöskoodin omaavana palkkatappajana yhden parhaistaan. Verovelkaa leffalla lienee myös Melvillen Le Samouraïlle vuodelta 1967.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0165798/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=DiCQWPhHdkY

Hidastettua aikaa etsimässä.

3. The Matrix (USA 24.3.)

A computer hacker learns from mysterious rebels about the true nature of his reality and his role in the war against its controllers. (IMDB)

Kevät toi kevät toi yhden julkaisustaan asti tyylillisesti jäljitellyimmän scifi-toimintaleffan. Okei, Wachowskin veljesten (nykyisin siskosten) elokuva ei varsinaisesti omaperäisyydellään juhli - 'Matrix-hidastuskin' on jo 1970-luvun animesarjoista tuttua. Tämä ei silti vähennä yhtään sitä erinomaista makua, mikä tästä uudella kuosilla taitavasti vanhoja vaikutteita yhdistelevästä scifisopasta joka katselukerralla jää.

Mainitaan myös että Matrix on kestänyt aikaa ilmiömäisen hyvin: jos crt-näytöt korvattaisin lcd:llä ja ysärinokiat älypuhelimilla, niin tämän voisi heittää teattereihin vaikka huomenna. Scifiklassikko mikä scifiklassikko. Mutta... err... leikitäänkö semmoista peliä, että niitä jatko-osia ei ikinä tehty, okei?

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0133093/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=EweuTOz7g-g

Rakkaus se ruotsalaisenkin bussiin ajaa.

4. Torsk på Tallinn - en liten film om ensamhet / Haku päällä Tallinnassa (SWE 22.4.)

Percy Nilegaard collects Swedish single men and embarks on a bus trip to Tallinn with a so-called "highly-experienced driver". (IMDB)

Mikään ei pistä katsojaa kiemurtelemaan yhtä hyvin kuin kunnon myötähäpeää aiheuttava dokumentti. Myöhemmin mm. Ystävät hämärän jälkeen -loistokauharin ohjaajana kunnostautunut Tomas Alfredson sai komediaryhmänsä kanssa idean tehdä samalla tyylillä fiktiivisen tv-elokuvan joukosta ruotsalaisia oman elämänsä hopeamitalistimiehiä, jotka matkaavat Tallinnaan rakkauden toivossa. Katkeransuloisten huumoripalojen valioita. Ja kenellä ei ole joskus ollut bussikuskina Lasse Kongon tyylinen... herrasmies?

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0311926/
Traileri: (ei ole)

Fidelio.

5. Eyes Wide Shut (UK / USA 13.7.)

A New York City doctor, who is married to an art curator, pushes himself on a harrowing and dangerous night-long odyssey of sexual and moral discovery after his wife admits that she once almost cheated on him. (IMDB)

Kesä toi elokuvajumala Kubrickin viimeisen mestariteoksen. Mestari itse valitettavasti menehtyi sydänkohtaukseen hieman ennen elokuvan ensi-iltaa. Ensipuraisu EWS-hedelmään oli aikoinaan vähän wtf-osastoa, mutta aika on muuttanut Nitraatin(kin) mielipiteen. Cruisen esittämän lääkärin yöllinen kujanjuoksu New Yorkissa on ehdottomasti yksi Kubrickin parhaita.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0120663
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=_0sJwdgB2Q8

Ruusu ajatuksistasi.

6. American Beauty (USA 8.9.)

A sexually frustrated suburban father has a mid-life crisis after becoming infatuated with his daughter's best friend. (IMDB)

Sam Mendesin kipparoima bittersweet-pätkä Lester Burnsin (Kevin Spacey) keski-iän kriisistä on leffa jonka fani Nitraatti oli jo julkaisuaikoinaan, mutta ikä on tekelettä vain parantanut - luultavimmin Nitraatin ikä. Alan 'Six Feet Under' Ball kässäröi.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0169547
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=3ycmmJ6rxA8

... ja me tehtiin saippuaa.

7. Fight Club (USA / GER 6.10.)

An insomniac office worker, looking for a way to change his life, crosses paths with a devil-may-care soapmaker, forming an underground fight club that evolves into something much, much more. (IMDB)

Syksylläkin riitti herkkua. David Fincherin anarkomarko-mindfuck on machobullshitille, kumbaya-halailulle ja kulutushysterialle irvaileva rohkea ja taiten toteutettu moderni mustan huumorin klassikko. Pitt, Norton, Bonham-Carter ja kumppanit tarjoavat parastaan hykerryttävän ja älykkään kässärin tulkkaajina. Kun vielä puikoissakin on itse herra täydellisyys (Fincher), niin... Pixiesin Where is My Mindkin sai muuten juuri tästä rainasta vahvikkeen sille ikuiselle klasaristatukselleen.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0137523/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=SUXWAEX2jlg

Maskimiehet heiluttaa.

8. One Day in September / Päivä syyskuussa (SUI / GER / UK 22.10.)

The Palestinian terrorist group Black September holds Israeli athletes hostage at the 1972 Summer Olympic Games in Munich. (IMDB)

Toki mukaan pitää mahtua myös yksi dokumentti. Kevin Macdonaldin erinomainen (Michael Douglasin juontama) raina vuoden 1972 Munchenin olympialaisten panttivankidraamasta. Erikoismaininta upeasta soundtrackista: esimerkiksi Deep Purplen 'Child in Time' ei ole tämän dokkarin jälkeen ikinä kuulostanut ihan samalta. Mainitaan myös, että Steven Spielberg käsitteli fiktion muodossa samaa aihetta ja erityisesti sen jälkipyykkiä puolisen vuosikymmentä myöhemmin upeassa 'Munchen'-leffassaan.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0230591
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=WUax6vEEdac

"Tarkkana, John Malkovich!" *kops!*

9. Being John Malkovich (USA 29.10)

A puppeteer discovers a portal that leads literally into the head of movie star John Malkovich. (IMDB)

Ohjaaja Spike Jonze ja käsikirjoittaja Charlie Kaufman väkersivät tässä häröleffojen kruunaamattoman kuninkaan. Nukketaiteilijan löytämä portaali John Malkovichin päähän on kiehtovan hauskaa ainutlaatuista outoutta, jonka tasolle sen enempää Jonze kuin Kaufmankaan ei ole - lukuisista hyvistäkin yrityksistä huolimatta - uudestaan yltänyt.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0120601/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=UjcCN3EEDus

To infinity and beyond!

10. Toy Story 2 (USA 13.11.)

When Woody is stolen by a toy collector, Buzz and his friends vow to rescue him, but Woody finds the idea of immortality in a museum tempting. (IMDB)

Lumi toi mukanaan myös yhden kaikkien aikojen animaatioleffoista. Se, että elokuvan jatko-osa on alkuperäistä parempi on varsin harvinaista herkkua. Nykyisen Disneyhoncho John Lasseterin (& co.) ohjaama lelu-ukkeleiden toinen on sitä sarjaa.

Myöhempinä vuosinaan vähän kurjaksi valahtanut Pixar asteli 90-luvun lopun ja nolkytluvun lähes voitosta voittoon, ja lelujen itsensä pelastamisyrityksestä kertova lämmin ja hauska Toy Story 2 onkin yksi firman kyseisen ajan kruununjalokiviä.

Elokuva sisältää tietysti myös sen Randy Newmanin säveltämän ja Sarah McLachlanin ihanasti tulkkaaman lehmityttö Jessen balladimontaasin 'When She Loved Me', joka pistää taatusti raavaimmankin helvetin enkelin vuodattamaan katkeria menetyksen kyyneliä.

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0120363/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=xNWSGRD5CzU

Behold the lord high executioners!

11. Topsy-Turvy / Topsy Turvy - Mullin Mallin (UK / USA, 15.12.)

Set in the 1880s, the story of how, during a creative dry spell, the partnership of the legendary musical/theatrical writers Gilbert and Sullivan almost dissolves, before they turn it all around and write the Mikado. (IMDB)

Leffaherkkua riitti ihan vuoden 1999 loppumetreille asti. Brittimestari Mike Leigh'n musiikintäyteinen ja superlämmin biopätkä musikaalimaestroista Gilbert & Sullivan (Jim Broadbentin ja Allan Cordunerin upeat tulkinnat) näiden luodessa klasari-Mikadoaan on miehen parhaita, ja se on aika paljon sanottu kun katsoo hänen erinomaista katalogiaan. Huolella ja rakkaudella lavastetut ja toteutetut pätkät musikaalia ovat niin ihania, että Nitraatti voin vain harmitella ettei Leigh ohjannut samaan syssyyn filmille myös koko Mikadoa!

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0151568/
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=BWFcMRYjJtA

[*] Yhdysvaltojen ensi-ilta tai ensimmäinen ei-elokuvafestivaalinäytös. Torsk på Tallinin osalta ruotsin tv ensi-ilta.

perjantai 2. helmikuuta 2018

mother! (USA 2017, Darren Aronofsky)

...keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus...

A couple's relationship is tested when uninvited guests arrive at their home, disrupting their tranquil existence. (IMDB)

Yksi viime vuosien puhutuimpia ja kontroversiaaleimpia leffoja on nyt lipunut Nitraatinkin verkkokalvojen läpi, eikä ole vaikea ymmärtää miksi kohua on riittänyt. Nitraatti joutuu tällä kertaa pistämään alkuun spoilerivaroituksen. Nitraatin on esitettävä elokuvan tapahtumista yksi tulkinta, koska ilman sitä ne kaikki elementit joista elokuvaa on kiitetty ja vihattu eivät tyydyttävästi aukene. Ne jotka haluavat nähdä leffaan aivan neitsyinä (kuten Nitraatti teki), lukevat tämän tekstin tästä eteenpäin vasta elokuvan nähtyään. Sitten asiaan.

Periaatteessa mother!in (kyllä, se kirjoitetaan pienellä kirjaimella ja huutomerkki perään) tarinan runko on seuraavanlainen: selvää ikäeroa omaava pariskunta asuu maalla keskellä ei-mitään isossa vanhassa omakotitalossa. Mies (Javier Bardem) - yhdelläkään elokuvan hahmoista ei ole nimeä, mutta Bardemin hahmon 'roolinimi' on ainoa joka kirjoitetaan isolla, kuten hänen hahmonsa nimi tavataan kirjoittaa - on kirjoittamiskammosta kärsivä kuuluisa kirjailija, äiti (Jennifer Lawrence) on kotihengetär joka kokkailee ja kunnostaa palossa vaurioitunutta, Miehen omistamaa taloa jossa he asuvat. Pian vieraiksi saapuu outo pariskunta (Ed Harris, Michelle Pfeiffer), sitten heidän vielä oudommat lapsensa (Domhnall Gleeson, Brian Gleeson). Äiti tulee Miehelleen raskaaksi. Massoittain tunkeutujia saapuu taloon, kaaos ja tuho riehuvat.

...ja kaikkialla on hukkuva seremoniallinen viattomuus...

Mother! on hurjaa kamaa, jolle yksi erinomainen selitys on että seuraamme Raamatun (plus) tapahtumia. Vanhempi Mies on tietysti Jumala, äiti on Äiti Maa / Maria, talo on Maapallo. Pariskunta on Aatami ja Eeva ja heidän lapsensa Kain ja Aabel. Tunkeutuvien ihmisten massa on sekalainen seurakunta toistuville varoituksille kuuroja uskovaisia, sotivia kansoja, luontoa ja omaa elinympäristöään tuhoavaa ihmisparvea ja vapahtajaansa odottavia Uuden Testamentin superfriikkejä.

Darren Aronofskyn (mm. Unelmien Sielunmessu, Black Swan) elokuvat ovat aina näkemisen arvoisia, vaikka lopputulos on joskus varsin epätasainen (The Fountain). Mother!ia on vaikea äkkiseltään pistää järjestykseen hänen leffojensa joukossa. Siinä on Fountainin epätasaisuuden tuntua ja Sielunmessun shokkitehoja, mutta se ei kuitenkaan suoraan muistuta mitään hänen aikaisemmistaan (Noah on tosin Nitraatilta vielä näkemättä - se epäkohta tulee piakkoin korjaantumaan). Tapahtumia seurataan pääasiassa äidin (Lawrence) näkövinkkelistä, kamerankin ollessa suurimman osan aikaa heti hänen selkänsä takana. Mother!in reissu alun pastoraalitunnelmista lopun kaaokseen on Aronofskyn taitavasti ohjailema, vaihteitaan toistuvasti ja rajusti rämpläävä vuoristorata.

Nitraatti myös toivoisi olleensa yllättynyt kun Oscar-ehdokkaat julkaistiin. Jennifer Lawrencen hysteerinen, avoin roolisuoritus Äiti Maana jota yksikään tuhoaja ei tahdo kuunnella, Matthew Libatiquen klaustrofobinen kuvaus ja erityisesti Darren Aronofskyn raivokas ja uskalias ohjaustyö olisivat kaikki kuuluneet nimettyjen listalle. Sen sijaan niin kovin usein varman päälle pelaava Hollywood pisti kauhuleffaehdokkuudet sinänsä ihan kivalle ja näppärälle, mutta jo ennestään käännytetylle seurakunnalle paasanneelle ja varman päälle pelanneelle Get Outille. Vuoden mainstream-julkaisujen raivoisin ja originellein pätkä jätettiin rannalle ruikuttamaan kuin äiti revittyä lastaan. Ehkä elokuvien ääripäisillä lipputulomenestyksilläkin oli osuutta asiaan - GO kun oli vuoden hittejä ja mother! taas... ei ollut.

...parhailta puuttuu usko, ja pahimmissa on intohimoinen intensiivisyys...

Mother!illa  on myös epämieluisa kunnia olla yksi parista kourallisesta elokuvia, jotka ovat saaneet CinemaScoressa F-arvosanan, eli huonoimman mahdollisen. CinemaScore on mielenkiintoinen kävijäkysely, jota suoritetaan (Yhdysvalloissa) ihmisille jotka ovat juuri tulleet elokuvanäytoksestä ulos. CinemaScoren jyrkässä arvostelussa A on hyvä, B heikko, C kamala ja D:t ja F:t elokuvia jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. Elokuva-alan näkemys huonoimmista arvosanoista voisi (tulisi) tietysti olla myös, että 'väärät ihmiset' ovat tulleet virheellisen markkinoinnin ansiosta kyseisiä elokuvia katsomaan.

F on äärimmäisen harvinainen tulos, jonka edellisiä saavuttaneita on mm. George Clooneyn tähdittämä, Steven Soderberghin ohjaama 'Solaris' joka perustui Stanislaw Lemin romaaniin. Nämä molemmat F:t on sinänsä helppo ymmärtää - studioiden ennakkomainonta vääristi täysin elokuvan tapahtumia. Solariksessa annettiin ymmärtää jotain avaruustoimintaa ja romanssia, minkä kaikki kirjan lukeneet ja / tai Tarkovskin 1970-luvun version nähneet tietävät välittömästi bullshitiksi. Samoin kävi mother!inkin kanssa: traileri antoi ymmärtää jotain perus jännitys- / trilleriosastoa tai talohorroria niminäyttelijöillä - ironisesti muuten syy miksi Nitraatti mother!in leffateattereissa skippasi, kun luuli Aronofskyn tehneen jonkun vetelän ylikaupallisen peruspaskan. Juuei.

...silmin kuin aurinko, tyhjin ja säälimättömin...

Sitten sananen elokuvan keskustelua herättäneimmästä kohtauksesta, joka on maineensa arvoinen hyvässä ja pahassa. Mother!in kuluessa äiti tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen joka on edellä esiintyneen tulkinnan mukaan tietysti Jeesus. Hänen kohtalonsa on se Uuden Testamentin kohtalo, mutta vertauskuvallisena, nopeutettuna ja erittäin graafisena: äidinsä huomasta revittyä hädissään virtsaavaa sylilasta kiikutetaan massojen korkealla palvovista käsistä toisiin, hänen niskansa katkaistaan, lapsi revitään kappaleiksi ja palvovat massat ahtavat tämän verta ja lihapaloja suihinsa kaksin käsin.

Tuo äärimmäisen raju kohtaus - näkemys ehtoollisesta helvetissä? - on monelle ollut se viimeinen niitti vihata elokuvaa sydämensä pohjasta. Todella vahvaa ja karua kamaa, mutta Nitraatista täysin oikeutettuja shokkitehoja, jotka kuljettavat alati kiihtyvää kerrontaa kohti loogista huippuaan.

Katselun alussa ja pitkään sen aikanakin Nitraatti ei ollut vielä kovin vakuuttunut. Elokuvan tapahtumat eivät tuntuneet ollenkaan uskottavilta - syy selvisi tietysti vasta leffan loppumetreillä, kun tarinan kaari hahmottui ja ideat kristallisoituivat. Ajatusten koostaminen teoksesta vaati Nitraatilta myös nukutun yön. Uusintakatselu - jonka Nitraatti toteaa tämän elokuvan kohdalla olevan melkein pakollinen - tullee vielä muuttamaan arvosanaa kohti pohjoista. Toistaiseksi Nitraatti pitää numerot kuitenkin ensikatselussa pisimpään vallinneen vaikutelman tasolla...

Arvosana: 7/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt5109784
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=XpICoc65uh0

Kuvatekstit: W.B. Yeats: The Second Coming / Toinen Tuleminen (suom. Aale Tynni) (otteita)

tiistai 30. tammikuuta 2018

Saint Joan / Pyhä Johanna (USA / UK 1957, Otto Preminger)

Now I know how Joan of Arc felt / As the flames rose to her Roman nose / And her Walkman started to melt (The Smiths)

In 1456, French king Charles VII recalls the story of how he met the 17 year-old peasant girl Joan of Arc, entrusted her with the command of the French Army and ultimately burned her at the stake as a heretic. (IMDB)

Jeanne d'Arc on historiallinen hahmo jonka tarina on kiehtonut elokuvantekijöitä aina tasaisin väliajoin. Kuuluisimpia vetoja lienevät Carl Th. Dreyerin mykkäelokuva, Victor Flemingin 40-luvun versio keulakuvanaan Ingrid Bergman ja Luc Bessonin 90-luvun lopun pätkä, johtotähtenään malli / näyttelijä Milla Jovovich. Fleming / Bergman -veto on Nitraatilla aika heikossa muistissa, mutta nuo kaksi muuta ovat ihan pätevää kamaa. Vaan tänään puhutaan eräästä toisesta yrityksestä.

Yksi käytännössä täysin unohdettu veto tästä valtapelistä joka runnoo alleen kaikkien aikojen idealistin, on Saint Joan / Pyhä Johanna -elokuva vuodelta 1957, jonka ohjasi Otto Preminger ja jossa pääosan veti kykyetsintäkilvan voittanut 19-vuotias Iowalainen maalaisneito Jean Seberg. Agnostikko George Bernard Shawn 1920-luvun näytelmän sovitti leffamuotoon itse kirjailija, uskontoseikkailija ja satunnainen leffakässäröijä Graham Greene.

Kaunotar ja hirviöt. (Jean Seberg, John Gielgud, Richard Widmark)

Jean Sebergin tunnetuin roolityö on tietysti ranskalaisen uuden aallon airuena toimineessa Godardin À Bout de souffle / Viimeiseen Hengenvetoon (1960) -elokuvassa Jean Paul Belmondoa vastaan näyttelevänä pariisilaistuneena amerikattarena. Jean Seberg kaupittelemassa New York Herald Tribunea on yksi leffahistorian ikonisia hetkiä, joka oli tietysti Saint Joania tehtäessä vielä vuosien päässä.

Joanin ensi-illan aikoihin Sebergin näyttelytyö haukuttiin lyttyyn, muun elokuvan mukana. Häntä syytettiin amatööriksi ja ihan eri aaltopituudella elokuvan muun näyttelytyön kanssa operoivaksi. Nitraatti esittää eriävän mielipiteensä. Hänen keritty, pieni, vilkas ja vakava vetonsa on elokuvan kantava voima. Se, että hän tuntuu marssivan ihan eri tahtiin muiden kanssahan sopii tietysti Jeannen hahmolle kuin tuli kuivien oksien rovioon.

Hyvää taustatukea tulee superpro Richard Widmarkilta joka vetäisee kehiin kimeän ja kipeän rotta-dauphinin. Kokenut Widmark on oiva kainalosauva neofyytti Sebergille. Muissa rooleissa nähdään turvallista kalustoa (mm. John Gielgud), muttei heistä sen enempää - tämä ei ole heidän elokuvansa.

Jean Seberg, surullisen hahmon ritari irl.

Oivaltavasti Preminger on myös roolittanut kaikki näyttelijät Sebergin ympärillä vähintään päätä häntä pidemmiksi. Tämä luo tietysti myös osaltaan hyvin Sebergin rooliin sitä ulkopuolisuuden ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisen tunnetta. Myös Joanin esittelykuva - kasvot varjoissa lempeästi puhuvana haamuna - on mainitsemisen arvoinen. Aikalaisyleisö ei kuitenkaan elokuvalle lämmennyt: luvassa olivat huonot arvostelut, floppaaminen ja näihin päiviin jatkunut unohdus. Jeanne d'Arcin yhtymäkohdat Sebergin oman elämäntarinan kanssa Saint Joanin jälkeen ovat myös jotain, minkä aika on elokuvan päälle pysyväksi suruhunnuksi onnistuneesti laskenut.

Sananen muuten ohjaaja Otto Premingeristäkin. Monesti vähän unohdetumpi kaveri, mutta leffojensa teemojen ja rohkeuden kannalta yhtä tärkeä tekijä kuin vaikkapa Billy Wilder tai Alfred Hitchcockin sille, että elokuvasensuurin kova koura aikojen saatossa heltyi. Muutaman osuvan potkun Preminger saakin Saint Joanissa suunnattua järjestäytynyttä uskontoa ja sensuuria kohtaan, kun kirkkokin nähdään lähinnä tavisten salakavalana huijaajana ja 'väärää tietoa' alamaisiltaan eväävänä besserwisserinä. Hallitsijoiden kaartikaan ei kovin paljon vähemmällä selviä.

Turhuuksien roviot. Näyttelijätär otti kuvatessa vähän osumaa, ei tosin pahasti. (Jean Seberg)

Sensuurista puheen ollen: 1960-luvun lopussa yhdysvaltojen leffa-alan käyttöön ottama uudistettu itsevalvontajärjestelmä ei ole todellakaan virheetön sekään, mutta toimi kuitenkin vuosikymmenien ajan selvänä parannuksena edelliseen. Nykyiset uuspuritanismin mädät tuulahdukset kyseisessä järjestössä ja järjestelmässä ovat jotain mitä ei toivonut näkevänsä. Mutta nyt karkaa jo vähän aiheesta...

Saint Joan on niin hyvässä kuin pahassakin todella näytelmänmakuinen elokuva. Tarjolla on hyvää (todella runsasta) dialogia ja sykähdyttävästä tyydyttävään liikkuvaa näyttelytyötä, mutta jos ajautuu elokuvan pariin toiminta- tai taistelukohtausten toivossa, on tuo toivo syytä sammuttaa heti - Saint Joanissa niitä ei ole ainoatakaan. Myös aina kun Seberg puuttuu kuvasta tahtoo elokuvan ote herpaantua, samoin kuin katsojan kiinnostuskin - hän kun on selvääkin selvempi pääsyy siihen, miksi elokuva ylipäänsä kannattaa katsoa.

Arvosana: 7/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0050928
Traileri: (ei ole)

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Beowulf & Grendel (Kajaanin Harrastajateatteri 2017, Elias Keränen)

Kaljaa kuppiin ja verta kentälle!

Tarina pohjautuu vanhaan viikinkitaruun Beowulfista, joka kutsutaan Ruotsista Tanskanmaalle surmaamaan kuningas Hrothgaria ja hänen alamaisiaan terrorisoiva Grendel-hirviö.

Kuningas Hrothgar asuu kuningattaren ja väkensä kanssa suuressa Simasalissa, jossa sima virtaa ja musiikki pauhaa. Kuninkaan hovin lähettyvillä, nummien takana, läheisillä pohjoispuolen vuorilla asuu viheliäinen hirviö nimeltä Grendel. Hirviö ei voi sietää salista aiheutuvaa melua. Grendel päättää hyökätä saliin kukistaen useita kuninkaan alaisia, jättäen salin kauheaan ahdinkoon.

Kauas Ruotsiin saakka kantautuu huhua kuninkaan ongelmasta. Sankari nimeltään Beowulf ja hänen uskollinen aseenkantajansa Wiglaf päättävät lähteä surmaamaan tuon raivokkaan pedon ja vapauttamaan kuninkaan Simasalin, jotta sima voisi siellä taas virrata ja juhlat jatkua! Kaiken tämän lisäksi, kaikkien näiden tapahtumien keskellä, nuori simasalilainen neiti nimeltään Nasir päättää muuttaa länsimaista musiikkihistoriaa.
(Kajaanin Harrastajateatteri)

Genellä oli taas tarjolla herkkua. Kaksinäytöksinen, vähän yli parituntinen (vetää henkeä) kauhufantasiakomediamusikaali Beowulf & Grendel oli Kajaanin Harrastajateatterin iso syysrytistys ja samalla 15-vuotisjuhlateos, jonka Nitraatti pääsi viimeinkin tänään näkemään: 1 kpl peruutettuja esityksiä, 1 kpl keskeytyneitä eli kolmas kerta toden sanoi. Onneksi järjestettiin vielä tämä yksi lisäesitys missanneille - kyllä olisi viduddanut kuin sitä kuuluisaa pientä jyrsijää, jos tämä olisi jäänyt näkemättä. Itse asiassa Nitraatti sunnitteli jo Mikkelin matkaa (siellä B&G esitetään tulevana viikonloppuna) jos muu ei olisi auttanut!

Naapuri from hell: hurrrja Grendel. (Jaani Leinonen)

Aloitetaan ihan genreistä: tuossa yllä ei ollut ainoatakaan joka ei olisi Nitraatille mieluinen. Käsikirjoittaja / ohjaaja Elias Keränen on valkannut ja viskellyt lajityypit ja sankaritarun ainekset todella nautittavasti ja hauskasti moulinexiin. Mainiot pienet modernisoinnit, kuten hahmojen 'snäpit' tai 'woowoot', taistelun anime- / Matrix-hidastukset yms, muutamista rap- / funk-viisuista ('ruotsin musiikkia', kuten Beowulf avuliaasti pöllämystyneitä Simasalilaisia ennen bassoon tarttumistaan opastaa) nyt puhumattakaan toimivat ihan kybällä. Nitraatin saman idean suosikkeja leffapuolella onkin ei niin yllättäen vuoden 2001 A Knight's Tale (Ritarin Tarina), jossa mm. Queen, David Bowie ja Niken swish-logo vain paransivat hyvän leffan komedia-antia.

Heikki Mäkäräisen (san) ja Samuli Kivelän (säv) biisit toimivat hyvin, mutta tietysti ne Nasirin vihaamat typerät Simasalin korvamadot jäivät parhaiten mieleen: Simasalista saa parasta kaljaa ja ihan kelvollista viiniä, ja voi pojat sitä rumaa Olafia ja hänen typerää kirveen halkomaa päätään!

Riitta Raunion ammattitaitoinen puvustus virittää oikeaan tunnelmaan. Samaa tekee Pekka Moilasen todella onnistunut valaistus ym. joilla Simasalin 24-7 party ja Grendelin synkkä luola luodaan katsojan silmien eteen, Netta Mäläskän osuutta unohtamatta.

Wiglaf ja Beowulf, ne vähän paremman väen sankarit. Kääpiöillä vuoratun näkkiansan keksijät ja suuret soturit, Ruotsinmaan potentti lahja Tanskan pelossa kärvistelevälle kansalle. (Niki Kunnas, Samppa Heikkinen)

Ja mikä cast! Koko sakki veti hyvin ja käytännössä jokainen hahmo oli muistettava. Samppa Heikkisen Beowulf itseensä vähän liian tyytyväisenä sankarina ja Niki Kunnaksen Wiglaf, Beowulfia älykkäämpi ja marginaalisesti enemmän jalat maassa pitävä ylpeä aseenkantaja & tarinan kertoja.

Kaksi puupäätä eli Erik ja Grimur, plus keskellä Nasir nostamassa joukon ÄO:ta. (Tuomas Karlsson, Iita-Liinu Seppänen, Heikki Hoppania)

Iita-Liinu Seppäsen Simasalin junttimeininkiin kyllästynyt älykäs ja jämäkkä nuori taiteilijasielu Nasir, joka haluaisi elämäänsä edes vähän jotain vaihtelua, sekä Tuomas Karlssonin ja Heikki Hoppanian törppö taistelupari Erik ja Grimur.

On nastaa olla kuningas! Etualalla parempi puolisko. (Mona Pärssinen, Tuomas Suokko)

Tuomas Suokon supervetelä (ja -hauska) Simasalin MC eli kuningas Hrothgar vs järjen ääni, Mona Pärssisen topakka / romanttinen kuningatar Wealtheow. Mainita pitää tietysti myös Topi Lindin riemukas, jeesustaan rakastava plus hänestä jatkuvasti paasaava epäonnistunut koomikko kautta neuvonantajapappi ja riivauksen napakymppikohde Unferth.

Äidistä polvi pahenee. Grendelin hyytävä mami. (Jenni Tuikka)

Pahikset ovat erinomaisia: hurja / kurja peto eli Jaani Leinosen Grendel ja tämän vaarallinen ja kostonhimoinen äiti, Jenni Tuikka. Molemmat olivat muuten myös tosi upeasti maskeerattuja, nämä kuvat eivät esittele siltä osin heidän ihan lopullista olomuotoaan. Maskeerauksesta Merja Mikkoselle syvä kumarrus.

Simasalin sakkia. Etummaisina (v-o) hovineidot (Veera Turpeinen, Susanne Ronkainen) ja Viini-Leena (Hanna Härmä).

Mukana menossa ovat myös Hanna Härmän puujalkavitsinen tarjoilija Viini-Leena, Anu Kyllösen komedianurkkauksen MC-klovni, Heikki Mäkäräisen E niinkuin ekspositio liha / kalakauppiaat ja Veera Turpeisen ja Susanne Ronkaisen hovineidot. Joukon täydentävät Juha Kangasmäen sokea mies / soturi ja Anttiesko Ronkaisen ja Erkka Kemppaisen Sima(sali)bändi.

Juu juu, 2000-luvun jättituotanto Hollywoodista eli Robert Zemeckiksen 'Beowulf' on vieläkin näkemättä, eikä edelleenkään mitään kiirettä - ennemminkin nyt vielä vähemmän. Mitä hänen dollareissa uiva, hampaat vakavassa irveessä taivaltava, kuolleiden silmien epäluonnollinen animaatiomocapinsa - siihenkin tarvittiin James Cameron Avatarinsa kanssa näyttämään miten homma tehdään oikein - voisi tarjota, mitä Kajaanin Generaattorilla ei ole nyt nähty paaaallljoon paremmin viriteltynä?

Topakka Nasir. (Iita-Liinu Seppänen)

Ei mahda mitään, harrastajat ovat pyyhkineet lattiaa ammattiteatterillamme jo ~vuoden päivät - tietty Nitraatin osalta jo ihan sen takia, että yksikään Kaupunginteatterin tekele ei ole kiinnostanut puoleen väliin luettua synopsista pidemmälle. Onko kevään 2018 Karamazovista ja Punaisesta Maasta viimeinkin haastajiksi? Edes ainakin siihen asti, kunnes Harrastajateatteri heittää omaa 2018 kamaansa kehiin?

Niinkuin Viini-Leena sanoo, käsiä yhteen tälle hianolle tuotannolle - paitsi tietysti Erik, jolta Beowful vahingossa leikkasi yhden käden pois! =D

Arvosana: 10/10

Beowulf & Grendel Facebookissa - siellä mm. lisää näitä blogientryn kuvituksena käytettyjä Atte Mäläskän upeita kuvia: https://www.facebook.com/Beowulfmusikaali/
Kajaanin Harrastajateatterin sivut: http://www.kajaaninharrastajateatteri.fi/

Käsikirjoitus & ohjaus: Elias Keränen
Tuotanto: Iinu Torniainen
Sanoitus & musikaalivastaava: Heikki Mäkäräinen
Sävellys & äänisuunnittelu: Samuli Kivelä
Tila & valo: Pekka Moilanen
Pukusuunnittelu & visuaalinen konsultaatio: Riitta Raunio, Kajaanin kaupunginteatteri
Maskeeraus: Marja Mikkonen
Tuotantoassistentti & järjestäjä: Netta Mäläskä
Pukusuunnittelijan assistentti: Nora Niiranen
Logon suunnittelu: Elina Kosunen
Valokuvaus & juliste: Atte Mäläskä, Kuvakeskus Hynninen
Miksaaja: Matias Nieminen

ROOLEISSA
Beowulf - Samppa Heikkinen
Grendel - Jaani Leinonen
Wiglaf - Niki Kunnas
Nasir - Iita-Liinu Seppänen
Erik - Tuomas Karlsson
Grimur - Heikki Hoppania
Kuningas Hrothgar - Tuomas Suokko
Kuningatar Wealtheow - Mona Pärssinen
Grendelin äiti - Jenni Tuikka
Unferth - Topi Lindh
Viini-Leena - Hanna Härmä
Komedianurkkauksen juontaja - Anu Kyllönen
Lihakauppias Mikke - Daniel Michael / Heikki Mäkäräinen
Kalakauppias Johan - Daniel Michael / Heikki Mäkäräinen
Simasalin soturi - Daniel Michael /
Sokea mies, Simasalin soturi - Juha Kangasmäki
Hovineidot - Veera Turpeinen, Susanne Ronkainen

SIMABÄNDI
Anttiesko Ronkainen & Erkka Kemppainen

KUVAT

G-Voima / Atte Mäläskä

The Wind and the Lion / Tuuli ja Leijona (USA 1975, John Milius)

- What are they singing? - They are singing songs to God. - Why are you not singing? - I am the sultan. They do the singing.

In early 20th century Morocco, a Sharif kidnaps an American woman and her children, forcing President Theodore Roosevelt to send in forces to conduct a rescue mission. (IMDB)

Marokko, syksy 1904. Berbeeripiraatti Raisuli kaappaa amerikkalaisen naisen ja tämän kaksi lasta, vaatien lunnaiksi kaikennäköistä isompaa ja pienempää. Raisulin (epä)onneksi Yhdysvaltain presidenttinä on Theodore Roosevelt, joka ottaa kansalaistensa vapauttamisen sydänasiakseen.

Elokuvan ohjaaja John Milius on aina ollut erikoinen ilmestys Hollywoodissa. Milius on itseään zen-anarkistiksi(!) tituleeraava, vahvasti oikealle kallistuva konservatiivinen sapelinkalisuttelija, jonka kädet ovat olleet mukana synnyttämässä niin Conania ja Likaista Harrya kuin Ilmestyskirjä Nytiäkin. Myöhempinä vuosina Miliuksen tekemisen tahti on kovasti hidastunut, eikä hänen erittäin mielenkiintoisen kuuloista projektiaan - suurelokuvaa Tšingis-Kaanista - tultane ikinä näkemään koska ikäkin jo miestä painaa, muutama vuosi sitten kärsitystä erittäin vakavasta sydänkohtauksesta puhumattakaan.

*Äärimmäisen* löyhästi tositapahtumiin perustuva Tuuli ja Leijona on jo lähes hävinnyttä Hollywood-perinnettä, isoa ja iloista seikkailuelokuvaa. John Miliuksen ohjaus ja erittäin lainauskelpoinen käsikirjoitus ovat hänelle perinteistä mutkat suoriksi -osastoa ja sopivat teokseen kuin Rooseveltin nyrkki vastustajansa silmään. Mainitaan myös Jerry Goldsmithin maalaileva ja jylhä score.

Luvassa ajoittain hyvinkin tekstivetoista nokittelua. (Candice Bergen, Sean Connery)

Katsojan pienen alkukakistelu- ja orientoitumisvaiheen jälkeen Sean Conneryn tulkkaama Raisuli on (leffan mittapuulla) ihan uskottava veitikka ja vaikuttava ilmestys. Brian Keith elämää suurempana presidentti Theodore Rooseveltina on erinomainen. Candice Bergenin rooli kaapattuna rouva Pedecarisina on hiukan epäkiitollinen, mutta hän tekee sen mitä materiaali sallii. Wanhalle Dallas-fanille Steve Kanalyn (joka näytteli siinä Texas-saippuassa Ray Krebbs -hyvistä) veto raisuna merijalkaväen kapteeni Jeromena on kaikkien (guilty) pleasurejen äiti. Muutkin roolit vedetään asiallisesti, mukana mm. ohjaaja John Huston.

Ja sitten pieni downer, eli varoituksen sana elokuvan hevoskaatumisista. Ehkä yksi syy Miliuksen mieltymykseen kuvata Espanjassa (Tuuli, Conan) oli siellä tuolloin vallinnut väljempi suhtautuminen eläimien vahingoittamiseen. Tuulen kuvauksissa käytetty hevostenkampitustyyli oli USA:ssa kielletty jo kymmeniä vuosia aikaisemmin, koska se saattoi aiheuttaa eläimille vakavia vammoja tai jopa kuoleman. Miliuksen ja hänen stunt-kordinaattorinsa mukaan mitään 'vakavia vammoja' ei kuvauksissa hevosille aiheutunut, mutta silti... Aika karua katsottavaa.

Kun puhe ei auta, on avuksi otettava se lainauksien iso keppi. (Ray Krebbs, eikun siis Steve Kanaly)

Tuuli on muuten katsottava kieli reilusti poskessa. Täysin vakavissaan tämän ottaminen voisi olla varsin ongelmallista, sen verran  sarjakuvamaisen suoriksi pätkä vetää geopolitiikkaansa ja imperialismin oikeutusta. En tosin epäile, etteikö tässä olisi varsin vahvasti John Miliuksen toiveajatteluakin mukana; elokuvan teosta muutamaa vuotta myöhemmin tapahtunut Iranin panttivankikriisin ratkaisuyritys ei mennyt ihan yhtä putkeen.

Joka tapauksessa: Tuuli ja Leijona on oivaa seikkailua, railakasta riskinottoa, isoa budjettia ja tähtinäyttelijöitä. Tällaisia elokuvia Nitraatilla on nykyaikana enemmän kuin vähän ikävä. Hollywood; vähän rohkeutta taas peliin, plox!

Brian Keith Rooseveltina. Varsin elokuvan tunnelmaan sopiva otos.

Theodore Roosevelt: The American grizzly is a symbol of the American character: strength, intelligence, ferocity. Maybe a little blind and reckless at times... but courageous beyond all doubt. And one other trait that goes with all previous.

2nd Reporter: And that, Mr. President?

Theodore Roosevelt: Loneliness. The American grizzly lives out his life alone. Indomitable, unconquered - but always alone. He has no real allies, only enemies, but none of them as great as he.

2nd Reporter: And you feel this might be an American trait?

Theodore Roosevelt: Certainly. The world will never love us. They respect us - they might even grow to fear us. But they will never love us, for we have too much audacity! And, we're a bit blind and reckless at times too.

2nd Reporter: Are you perhaps referring to the situation in Morocco and the Panama Canal.

Theodore Roosevelt: If you say so... The American grizzly embodies the spirit of America. He should be our symbol! Not that ridiculous eagle - he's nothing more than a dandified vulture.


Arvosana: 8/10

IMDB-linkki: http://www.imdb.com/title/tt0073906
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=1s587_qG8eg