keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Tyypit Trikoissa: Supersankarielokuvien Top 10

Mukana ainakin A, H ja W.

Nitraatti päätti listata tämän fantsu- / scifigenrejen alaluokan suosikkinsa kätevästi yhteen artikkeliin, koska hyviä supersankarileffoja tehdään niin älyttömän harvoin, ettei Nitraatti niistä muuten oikein kovin usein välttämättä pääse kirjoittamaan.

Genre ei ole Nitraatin suurimpia suosikkeja, mutta toki Nitraatti pyrkii pitämään itsensä tutkalla näistäkin - ainakin filmi pari vuodessa tulee tarkastettua. Suosikeissa tuppaavat toistumaan samat tekijät ja teemat. Myös termiä 'supersankari' Nitraatti käyttää tässä suht löysästi: vaikka superius ei onnistu kuin konevoimalla, niin mukaan pääsee silti. Järjestys on nouseva. Nitraatti pitää myös DC vs. Marvel -sodan hengessä kirjaa kyseisen osa-alueen voittajasta!

"Härregud, minäkö saan aloittaa!?" Tuumii hra Deadpool. (Ryan Reynolds, Stefan Kapicic, Brianna Hildebrand)

#10: Deadpool (USA 2016, Tim Miller)
Marvelin R-räävitön R-riskiveto tuotti tulosta: Deadpool on muutaman viime vuoden virkistävimpiä entryjä supersankarileffojen saralla. Reynoldsin totaalisen onnistunutta pääosavetoa avustavat erinomaisesti metallipalli Kolossus ja yrmy teini jolla on Maailman Paras Supersankarinimi. Pieniä pyyhkeitä heikohkosta pääpahiksesta ja laimeasta rakkaustarinasta, mutta vain pieniä. Kick-Ass puuttuu listalta juurikin koska Deadpool teki siitä shish-kebabia. Deadpoolin kakkososa puolestaan tuplasi budjetin, mutta harmittavasti puolitti hauskuuden. 8/10. DC:0 Marvel:1 Muut:0.

IMDB
Traileri

There will be blood. (Wesley Snipes)

#9: Blade II (GER / USA 2002, Guillermo del Toro)
Guillermo del Toro, yksi Meksikon lahjoja Hollywoodin fantsu- / scifileffoille nosti Bladen - tuon vampyyreja jahtaavan vampyyrin - seikkailut uudelle tasolle. Tyylikästä menoa vampyyrininjojen ja lahtarikommandojen parissa. Kuuluu siihen kouralliseen jatko-osia,  jotka parantavat alkuperäisestä. 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:0.

IMDB
Traileri

Mutta miksi Rocketeerin peppu ei pala? (Billy Campbell)

#8: The Rocketeer (USA 1991, Joe Johnston)
Tehostevelho Joe Johnstonin ohjaamaa puhtoista 1930-luvulle sijoittuvaa seikkailua. Art decoa, Gee Bee-lentskareita, natseja ja gangstereita, Howard Hughes, Timothy Daltonin mainio Errol Flynn-imitaatio ja Jennifer Connelly. Mitä muuta pitäisi vielä olla?! 8/10. DC:0 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri

Evey ja V, tuo naamiaiskaupan elävoittäjä. (Natalie Portman, Hugo Weaving)

#7: V for Vendetta (USA / UK / GER 2005, Lilly & Lana Wachowski)
Listan eka Alan Moore -kikkare. Fasismi elää ja voi hyvin vaihtoehtoenglannissa, jota epäilyttävän oloinen anarkisti V säätää kovalla kädellä inehmolle mielekkäämmäksi paikaksi olla. Wachowskin sisarten (Matrix-trilogia) osaavissa käsissä syntyvää tulosta kelpaa katsella useammankin kerran. Erikoismaininta leffan koskettavalle filmille filmissä (kts. alla). 8/10. DC:1 Marvel:2 Muut:1.

IMDB
Traileri
Valerie's Letter

Hämis ja Tri. Mustekala: pummilla matkustamisen kuninkaat. (Tobey Maguire, Alfred Molina)

#6: Spider-Man 2 (USA 2004, Sam Raimi)
2000-luvulla Hämis on supersankareista saanut varmaan eniten leffatulkintoja osakseen. Nitraatti ei tosin verkkoveikon seikkailuihin ole tutustunut pettymyksen aiheuttaneen SM Kolmosen jälkeen. SM Kakkonen puolestaan on mainio Marvel-entry, josta loistavat poissaolollaan kaksi tämän genren helmasyntiä: heikot pahikset ja pitkästyttävä ihmissuhdeväkerrys. Alfred Molinan taidolla tulkkaama traaginen Otto Octavius on genren parhaita pahiksia ja Kirsten Dunstin ja Tobey Maguiren toikkarointia seuraa ihan mielikseen.

Yhtä anekdoottia Nitraatti ei malta Spider-Man kakkosesta olla kertomatta: aikoinaan kun tämä tuli leffoissa tarkastettua, Nitraatin vieressä istui joku pikkuinen tytönnassikka. Kun Tri Mustekala ja Hämis ottivat yhteen siinä upeassa junakohtauksessa, tuijotti tuo nassikka kangasta silmät pyöreinä rukoukseen ristittyjen käsiensä välistä. Nitraatilla kävi kieltämättä vähän kateeksi tuota lapsuuden eläytymisen iloa! 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:1.

IMDB
Traileri

Kellopelinatseja ja kalamiehiä. Ryhmä rämä. (Doug Jones, Ron Perlman, Selma Blair, Jeffrey Tambor)

#5: Hellboy (USA 2004, Guillermo del Toro)
Meksikon miehen toinen listaentry on ilahduttavan kekseliästä ja maistuvaa supersankari- ja seikkailuleffojen keitosta. Tässäkään ei pahis ole laimea: kuolemattomat kellokonenatsit kun harvoin ovat. Ihmissuhteetkin rulettavat: Helvetistä napatun sankarin ja masentuneen pyromaanimielitietyn suhde on genren onnistunein. Kakkososa on ihan yhtä hyvä kuin ykkönenkin, mutta jottei lista täyty pelkästä del Torosta, niin jätetään se tällä kertaa pois. 8/10. DC:1 Marvel:3 Muut:2.

IMDB
Traileri

With great power jne. (Bruce Willis)

#4: Unbreakable (USA 2000, M. Night Shyamalan)
Genremies Shyamalanin onnistunein elokuva on myös ihan varmasti listan hillityin tekele. Bruce Willis tekee parhaan roolinsa kohtaloaan vastaan pyristelevänä turvamiehenä, jota Samuel Jacksonin sairas sarjakuvakauppias ohjaa tarinansa täyttymykseen. Kotopuolikin (Robin Wright, Spencer Treat Clark) toimii hyvin. Erittäin vähän kritisoitavaa - jos lopun höpsöjä tekstejä ei lasketa. 9/10. DC:1 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri 

"Sano vielä kerran, että Marvel tekee parempia supersankarielokuvia!", tuumaa Bane. (Christian Bale, Tom Hardy)

#3: The Dark Knight Rises (UK / USA 2012, Christopher Nolan)
Kuka on se ökyrikas mies, joka tykkää öisin pukeutua maskiin & mustaan nahkaan ja lähteä ulos hakkaamaan köyhiä? Lepakkomieshän se! Iiisolla rahalla tehtyä isoa sarjisleffaa, jossa dollarit näkyvät ilahduttavasti myös kankaalla. Vähän kuin Imperiumin Vastaiskua aikoinaan väkerrettäessä, kaikesta kuvastuu tietynlainen tekemisen vapaus, varman hitin ollessa tiedossa jo tekoaikaan.

Alun lentsikkakohtaus ajaa Bondit ja Cliffhangerit nyyhkyttämään nurkkaansa, hahmogalleria sisältää kaiken Kissanaisesta (mreow!) Ra's al Ghulin (boo!) kautta Robiniin (jee!) ja Tom Hardy tekee sarjisleffojen parhaan pahiksen hyytävänä maailmanlopun kuriirina Banena.

Nitraatti tietää, että monen suosikki Nolanin palvotusta trilogiasta on kakkonen, mutta niin hyvä kuin Ledgerin Jokeri olikin, Nitraatista tuntui aina Batmanin häntä piestessä siltä kuin vammaista hakkattaisiin, eikä kakkosessa Battiksen ihmissuhdesotkutkaan jaksaneet paljoa kiinnostaa. Ihan hyvä tekele sekin silti, eikä ekakaan huono ole. PS: Michael Keaton on paras Batman evö, vaikkeivät aikaisemmat leffat Nolanin vedoille pärjääkään. Eniveis; DKR on ison ja rahaisan näköistä ja tuntuista superviihdettä, joka kestää varsin rajattomasti uusintakatseluja. 9/10. DC:2 Marvel:3 Muut:3.

IMDB
Traileri

Keittiönpöydästä kuolemanvaaraan. (Eli Fucile, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Craig T. Nelson)

#2: The Incredibles (USA 2004, Brad Bird)
Superperheen seikkailut ovat listan korkeimman pure fun -kontentin omaava leffa. Brad Birdin hillittömän hauska supersankarielokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa genren parodia ja sen parhaita entryjä. Parrin supersymppistä perhettä kannustaa todella mielellään tuhmaa Syndromea (Jason Lee) vastaan. Sam Jackson heittää myös hersyvän perhetuttu Luciuksena, jolla on - tottakai - alter ego supersankari Frozonena. 10/10. DC:2 Marvel:3 Muut:4.

IMDB
Traileri

Ilmojen halki käy Koomikon tie. (Jeffrey Dean Morgan)

#1:  Watchmen (USA 2009, Zack Snyder)
Supersankarileffojen molliooppera ja niiden alfa ja omega, jolla ei - palvotun ja arvostetun lähdeteoksen (Alan Moore & Dave Gibbons) huomioon ottaen - ollut lupa muussa muodossa elokuvavahvuuteen ilmoittautuakaan. Ohjaaja Snyder noudattaa lähes orjallisesti sarjakuvaa, mikä on tässä tarkoitettu pelkästään kiitokseksi. Roolitus on kautta linjan hyvä, Jackie Earle Haleyn Rorschachin viedessä kultamitalin.

Watchmenillä on luultavasti myös paras title sequence ikinä (kts. alla). Sen lisäksi että se on erittäin tyylikäs hölkkä läpi tarinan vaihtoehtoamerikan historian, se myös pohjustaa erinomaisesti Watchmenien tapahtumat elokuvan alkua varten.

Watchmen olisi listaykkönen lyhennettynä 162 minuutin teatteriversionaankin, mutta 215 minuutin massiivinen herkkuversio Ultimate Cut (Director's Cut + Tales of the Black Freighter) nostaa Watchmenia vielä pykälän pari paremmaksi. 10/10. DC:3 Marvel:3 Muut:4. Sodan lopputulos: DC ja Marvel nuijivat toisensa tasapelissä kanveesiin; samaan aikaan tuomari julistaa 'Muut' voittajaksi!

IMDB
Traileri
Title sequence

perjantai 18. toukokuuta 2018

Absence of Malice / Ei Rikosmielessä (USA 1981, Sydney Pollack)

Neljäs valtiomahti.

When a prosecutor leaks a false story that a liquor warehouse owner is involved in the murder of a union head, the man's life begins to unravel. (IMDB)

"I'm telling you that the truth of your story is irrelevant. We have no knowledge the story is false, therefore, we're absent malice. We've been both reasonable and prudent, therefore, we're not negligent. We may say whatever we like about Gallagher. He is powerless to do us harm. Democracy is served." (Davidek, Absence of Malice)

Toisin kuin toimittajakeskeisissä elokuvissa lähes aina, Absence of Malicessa kyse ei ole sankarillisesta toimittajasta jahtaamassa vuosikymmenen juttua. Tässä toimittaja houkutellaan vuotamaan valheellinen uutinen, jolla on traagisia seurauksia. Elokuva pohtii sitä, miten iso valta ja vastuu lehdistöllä ja toimittajilla on - ja tulisi olla.

Absence of Malice on synkänpuhuva peilikuva All the President's Menille (Presidentin Miehet, 1976). Siinä missä Presidentin Miehissä sankarillisten toimittajien työ syöksee rikollisen presidentin vallasta, heidän työnsä Malicessa tekee parhaansa tuhotakseen viattomien ihmisten elämiä. Absence näyttää, että journalistisella urheudella on myös varjopuolensa.

Taistelupari. (Paul Newman, Sally Field)

Absence oli pääosan Paul Newmanille sydäntä lähellä ollut projekti, hän kun syytti julkisuuden henkilönä ollessaan lehdistöä jatkuvasti tuulesta temmatuista skuupeista jotka koskivat häntä itseään. Ei niin yllättäen elokuvan pressikiertue oli Yhdysvalloissa suht jäätävää settiä, toimittajien kierrellessä susina Newmanin ja häntä kompanneen Fieldin ympärillä - ymmärrettävistä syistä.

Absencen kirjoitti - epäilemättä kokemuksen syvällä rintaäänellä - entinen toimittaja Kurt Luedtke. Luedtke työskenteli uutismiehen urallaan Detroitilaisen sanomalehden Pulitzer-palkinnon voitanneessa uutistiimissä. Absencen käsikirjoitus on armoton ja hyvä, eikä tyydy tarjoamaan halpoja vastauksia tai helppoja ratkaisuja.

Elokuva kuvattiin lähes kokonaan Floridassa, jossa sanomalehti The Miami Herald antoi käyttää ulko- ja sisätilojaan kuvauksia varten - mutta vaati kuitenkin kaukoviisaasti, että elokuvassa lehden nimi muutetaan. Siinä se onkin kuvitteellinen The Miami Standard.

Semivertaistukea. (Sally Field, Josef Sommer)

Yhtenä elämän ironioista Heraldin tiloissa kuvattu Absencen toimittajan (Field) ja uutispäällikön (Sommer) keskinäinen puolustuspuhe käyttää tukipilarinaan presidentti Fordin murhayritystä ensimmäisenä estämään ehtinyttä Oliver Sippleä. Sipple eli vielä elokuvan teon aikoihin, mutta joi itsensä - murhayritys-skandaalin vuoksi traumatisoiduttuaan - hengiltä vuosikymmenen loppuun mennessä. Tapahtunut kaivaakin siis puheelta nyt nähtynä aika perustavalla tavalla pohjaa pois.

Paul Newman on Absencessa (kuten hyvin usein muulloinkin) erinomainen, syyttä julkisuudessa ristiinnaulittavana ja oikeutettua vihaa pursuvana, mustan suvun valkoisena lampaana Michael Gallagherina. Tämä olikin vähän kuin kenraaliharjoitus seuraavana vuonna Sidney Lumetin kanssa tehtyä häikäisevää The Verdictiä varten. Silloin Newman lähti Oscareista kotiin kultaisen ukon kanssa.

Sally Field huolimattomana (piittaamattomana?) toimittaja Megan Carterina tekee epäkiitollisen, välillä epäsympaattisen roolinsa pieteetillä. Hyvää taustatukea pääosille tarjoavat erinomainen Melinda Dillon Michael Gallagherin hauraana uskovaisena ystävättärenä Teresa Perronena, Bob Balaban liittovaltion rottamaisena syyttäjä Elliot Rosenina ja Josef Sommer ymmärtäväisenä mutta napakkana uutispäällikkö McAdamina.

Megan Carter ja huomispäivän kalakääreitä. (Sally Field)

Malicella on varaa säästää yksi parhaitaan vielä elokuvan loppupuolellekin, kun aina luotettava hurjan karhun oloinen näyttelijä Wilford Brimley porhaltaa kuvioihin. Paskamyrskyä haavittamaan saapuva, vihasta tuhiseva avustava oikeusministeri James A. Wells on mainio luomus.

Malicen ohjasi Sydney Pollack, mies monen laatuelokuvan (Tootsie, Firma, Korppikotkan Kolme Päivää, Minun Afrikkani, Ammutaanhan Hevosiakin?...) takana. Malice on Pollackin työksi yllättävän konkreettiseen aiheeseen tarttuva, tuoden hyvin paljon mieleen juurikin yllämainitun aikalaisensa Sidney Lumetin yhteiskuntaa ja sen toimintaa tutkiskelleet elokuvat. Pollackin tavaramerkki, eli selvä puolen valinta tapahtumien kulussa on toki läsnä.

Hauskana tuotantovaiheen karusellina mainittakoon seuraava: Pollack työskenteli usein Robert Redfordin kanssa, mutta ymmärtänemme miksi Redford (toinen Kaikkien Presidentin Miesten tähdistä) ei tätä luultavasti olisi missään nimessä lähtenyt hänen kanssaan tekemään. Malicen ohjaajan oli alun perin tarkoitus olla George Roy Hill, jonka kanssa Paul Newman oli työskennellyt useita kertoja: Lämäri, Puhallus, Butch ja Kid - Auringonlaskun Ratsastajat. Noista kahdessa vikassa Redford ja Newman vetivät unohtumattomasti rinnakkain. Pieniä välillä nuo Hollywood-piirit.

Surullisen hahmon ritari. (Melinda Dillon)

Elokuva oli kultaisen pystin metsästyksessä kolmesta osatekijästään, kaikista täysin ansaitusti; Paul Newman parhaasta miespääosasta, Melinda Dillon parhaasta naissivuosasta ja Kurt Luedtke parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Vilkaisu kyseisen vuoden voittajiin ei jätä epäilystä; Nitraatin mielestä pystit olisivat voittajien sijasta kuuluneet joka ikiselle ylläolevasta kolmikosta.  

Pientä kitinää Absence saa siitä, että elokuvan jälkimmäisen puoliskon agenttikikkailu (no, sellaista ainakin tämän elokuvan mittapuulla) ei yllä ensimmäisen osion hiljaisiin tehoihin, jossa vietetään paljon aikaa uutishuoneessa, juttua rakentamassa ja silmukkoja kauloihin asennellessa - sen shokkilopusta puhumattakaan. Joka tapauksessa tämä tietty kaksijakoisuus on elokuvalle vain pientä pintavikaa.

Toisin kuin Kaikki Presidentin Miehet, Absence of Malice on ihan turhaan vaipunut vuosikymmenien vieriessä unohduksiin. Osaksi sen tietysti ymmärtää; Absence ei ole sankaritarina ja katsojille tarjolla on vain Pyrrhoksen voittoja. Mutta kuten paljon arvostetumman Presidentin Miesten, myös mustan lampaan Absencen viesti näin salamannopeana someaikanamme on ihan yhtä tärkeä kuin tekohetkellään. Ehkä vieläkin tärkeämpi.

"Everybody in this room is smart, and everybody was just doing their job, and she is dead. Who do I see about that?" (Michael Gallagher, Absence of Malice)

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

torstai 17. toukokuuta 2018

Idi i Smotri / Come and See / Tule ja Katso (Neuvostoliitto 1985, Elem Klimov)

...Ja kun Karitsa avasi neljännen sinetin...

After finding an old rifle, a young boy joins the Soviet resistance movement against ruthless German forces and experiences the horrors of World War II. (IMDB)

Nuori poika Florya (Aleksey Kravchenko) lähtee partisaanien matkaan vuoden 1943 Valko-Venäjällä joka on saksalaisten suorittaman säälimättömän etnisen puhdistuksen kohteena. Matkakaverikseen hän saa ennen pitkää myös vähän hassahtaneen nuoren tytön Glashan (Olga Mironova). Molemmille sodan kauhut tulevat liian lähelle.

Tule ja Katso oli Neuvostoliiton Toisen Maailmansodan voittamisen 40-vuotisjuhlaa varten tuotettavaksi tilattu, yhdeksän kuukautta tehty kassamenestys, jota ehdotettiin myös Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien kategoriaan, mutta jonka Akatemia käsittämättömästi raakkasi jo karsinnoissa. Kuinka Neuvostoliiton omien päivien illankoitossa tehty leffa sitten toimii tänä pänä? Read on.

...kuulin minä neljännen olennon äänen sanovan: "Tule!" Ja minä näin...

Tule ja Katso on toteutettu hyvin subjektiivisesti, tuoden nykyisistä esimerkeistä mieleen Son of Saulin. Kamera pysyy hyvin pitkälti ihan Floryan lähellä. Erityisesti tämä subjektiivisuus tuntuu ääniraidassa, joka on melkein kuin Floryan korvat. Kranaattien aiheuttama tinnitys ja hetkellinen kuurous siirtyy välittömästi ääniraidalle. Ääniraita toimii myös salakavalammin. Se kun tuntuu muuttuvan sitä kaoottisemmaksi mitä pidemmälle elokuva etenee, Floryan rapistuvaa mielenterveyttä mukaillen.

..., ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema...

Elokuvan rajuus tulee myös hyvin pitkälti siitä, että elokuvan päähenkilöt ovat lapsia, ja heitä seurataan niin läheltä. Molemmat pääosien nuoret ovat erinomaisia, mutta erityisesti Aleksey Kravchenko luhistuvana Floryana on huima suoritus.

Elokuva sisältää myös kaunista (kauhista) kuvastoa: Florya ja Glasha rämpimässä hädissään sysimustassa suossa, valojuovaluoteja suihkimassa pimeydessä kuolleeseen lehmään nojaavan Floryan pään yli, ja tietysti ne kaiken aikaa pahenevat lähikuvat Floryan kasvoista, kun hän joutuu henkisesti aseistautumattomaksi todistajaksi ihmiskunnan hirveyksille.

...ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata...

Vähän kuin eräs toinen Nitraatin viime aikoina näkemä tekele, Tule ja Katsokin on hiukan vaikea pisteytettävä vain yhden näkemiskerran jälkeen. Toisaalta tämä meni hetkittäin Nitraatin maun ohi heittäytymällä ajoittain omaksi hyväkseen vähän liian korkealentoiseksi, kun maanläheisyys olisi toiminut paremmin. Mieleen ei myöskään voinut olla tulematta oma historiamme, mutta sanotaan heti saman tien, että mittakaava ja tarkoitusperät olivat tietysti Valko-Venäjän tapahtumissa ihan eri luokkaa.

Toisaalta elokuvan kuvastossa on niin paljon asioita joita ei voi olla ajattelematta katselun jälkeenkin. Kun ne eivät päästä heti kohta katoa, kyseessä on melkein aina lupaavan turnauskestävyyden omaava teos. Lisäksi Nitraatille elokuvaa hypetettiin aikoinaan hiukan väärin perustein: luvassa ei ole sinänsä kovin graafinen teos, enemmän tässä möyritään katsojan ihon alla. Jos Nitraatin pitäisi arvella, niin teoksen arvosana tullee hilautumaan tulevaisuudessa ylöspäin. Jahka tämän Nitraatti tohtii taas katsoa, mikä ei tapahtune ihan heti huomenna.

...annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.

PS: Loppuun vielä pieni varoituksen sana herkemmille: elokuvassa tapetaan oikeasti ainakin yksi lehmä, ehkä myös hevonen. Jälkimmäinen tosin saattoi olla pelkästään takaperin pyöritettyä filmiä; Nitraatti ei kuitenkaan halunnut ruveta kyseistä kohtausta uudelleen katselemaan...

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

Kuvatekstien katkelmat Johanneksen Ilmestyksistä, samalla elokuvan nimen lähde.

maanantai 7. toukokuuta 2018

I, Tonya (USA 2017, Craig Gillespie)

"I mean it's what you all came for, folks. The fucking incident!" (Margot Robbie)

Competitive ice skater Tonya Harding rises amongst the ranks at the U.S. Figure Skating Championships, but her future in the activity is thrown into doubt when her ex-husband intervenes. (IMDB)

"America. They want someone to love, they want someone to hate." (Tonya Harding, I, Tonya 2017)

Nitraattia huvittaa että yleensä heti elokuvan trailerin nähtyään / juonikuvauksen kuultuaan, hän tietää ne kriitikot jotka tulevat todennäköisesti antamaan kyseiselle teokselle korkeimmat numerot / tähdet / pisteet. I, Tonya on elokuva josta tuli heti Nitraatin siitä kuultua samanlainen 'kuin ampuisi kaloja tynnyriin' -fiilis, mutta Nitraatin omalle osalle. Hänen olikin vaikea ajatella vielä leffaa näkemättäkin, etteikö siitä olisi tullut tykkäämään. Nitraatilla onkin ilo todeta olleensa 100% oikeassa.

Hymyä huuleen, vaikka virtsaatkin vastatuuleen. (Margot Robbie)

I, Tonyan tapaiset originellien oman elämänsä hopeamitalistien / valmiin ladun vieressä umpihangessa tarpojien tarinat vetoavat Nitraattiin kympillä. Tositapahtumiin (jotka Nitraatti muistaa) perustuminen on kirsikka kakussa. Jos jollekulle tämä tarina ei ole tuttu, niin yhdeksänkymmentäluvun alussa erästä yhdysvaltalaista naistaitoluistelijaa syytettiin osallisuudesta erään kilpakumppaninsa / vastustajansa vahingoittamiseen tähdänneessä salaliitossa.

Tuosta sinänsä kuivan tuntuisesta kuvauksesta ei saa millään kiinni siitä, miten eloisa elokuva aiheesta on saatu väännettyä. Jos tapahtuman muistaa ja ajatteli silloin että "Lol ei voi vittu olla totta!"[*], niin on heti lähempänä elokuvan fiiliksiä. I, Tonya on myös lähes täydellinen oppikirjaesimerkki filmistä jossa satiiri ja tunne ovat täysin balanssissa, toimien toistensa tukena polvikampin sijaan.

Elokuvan päähenkilö on tietysti Tonya Harding, tuo oman elämänsä oletettu white trash-hopeamitalisti. Aussi Margot Robbie vaikka metrin paksuisesta betoniseinästä läpi menevänä voimakastahtoisena Tonyana ja Allison Janney hänen vielä paljon kovempana mutsinaan LaVonana on jo kehuttu pystyyn - ja aiheesta.

Let me see your 'guilty'-face. (Sebastian Stan, Margot Robbie, Julianne Nicholson)

Robbien Nitraatti ja suuri yleisö muistanevat jo Scorsesen Wolf of Wall Streetistä, mutta ennen kaikkea heikon Suicide Squadin kevyesti parhaana asiana, eli kajahtaneena Harley Quinnina. Janney on puolestaan varmasti tutuin West Wingin rautaisen ammattimaisena lehdistöpäällikkö C.J. Cregginä. Kultaista pystiä I, Tonyasta oli täysin ansaitusti luvassa Janneylle, mutta ihan yhtä hyvin sen olisi ansainnut myös Robbie, vaikka viime vuoden leffojen osalta kilpailu olikin pirun kovaa.

Kun elokuva on läpiroolitettu erinomaisesti, ei kehuja saa lopettaa tuohon kaksikkoon. Alunperin romanialainen(!) Sebastian Stan (Nitraatille aikaisemmin mieleen jäänyt vain lähinnä Renny Harlinin kuppaisesta teinikauharista) surkeahkona aviomies Jeffinä on revelaatio, eikä Paul Walter Hauser Shawnina, tuona oman elämänsä ö-luokan James Bondina jää paljon jälkeen. Mainitaan myös hirmu hyvät Maizie Smith ja Mckenna Grace 3.5 ja 8-12 vuotiaina Tonyoina, mutta läpi elokuvan siis vedetään erinomaisesti ja samasta nuottivihkosta - siitä kiitos kuulunee pitkälti ohjaajalle.

Näinä aikoina kun valtavirran leffojen naisroolit ovat monesti pelkkiä heti unohdettavia, ohjaajan rivistä valitsemia sankarin tyttöystäviä, tai sitten jotain pliisua valkoisen elefantin kompleksista kärsivää ihmissuhdedraamaa, on I, Tonyan kaltainen leffa entistäkin suurempi aarre. Vahvat ja erilaiset naisroolit ovat osaksi varmasti pääosan esittäjän Margot Robbienkin ansiota - hän kun toimi myös elokuvan tuottajana.

Läpi harmaan kuk... kiven. (Allison Janney, Mckenna Grace)

Sananen muuten ohjaajastakin: mikään Craig Gillespien aikaisemmassa tuotannossa ei ole viitannut siihen, että tällainen hieno kunnari olisi miehen takataskussa tekemistään odotellut. Samat yllärit jatkuvat käsikirjoituspuolella: näin ihanan napakkaa ja törkyistä kässäriä ei olisi osannut millään odottaa lähinnä romanttisia komedioita rustanneelta Steven Rogersilta, joka muuten haastatteli oikeaa Tonya Hardingia (ja tämän ex-aviomies Jeff Gilloolya) käsikirjoitusvaiheessa.

Myös cgi (l. tietokonetehosteet) näyttää tässä elokuvassa ne parhaat kyntensä. I, Tonya tehtiin nykyaikana erittäin vaatimattomalla 11 miljoonalla dollarilla. Siitä huolimatta tällainen budjettinsa puolesta pienempikin leffa voi cgi:n avulla esittää isoja yleisökohtauksia, saa Robbien tekemään oikeannäköistä luistelua ja ennen kaikkea luo elämään sen kuuluisan kolmoisaxelin, jonka Tonya Harding handlasi ensimmäisenä amerikkalaisena naistaitoluistelijana.

Itse asiassa kolmoisaxel on niin vaativa temppu, että vain kourallinen naisluistelijoita on sen ylipäänsä tehnyt, eikä nykyisistä taitajista kukaan olisi ollut valmis riskeeraamaan terveyttään stunttaamalla kyseistä hyppyä elokuvaa varten. So, all hail our computer friends!

There will be blood.

Kolme leffan leidiä nappasi Oscar-ehdokkuuksia: pääosan Robbie, sivuosan Janney ja elokuvan erinomaisen energiseksi leikannut Tatiana S. Riegel, joka aiheuttaa naurukohtauksia pelkällä oikea-aikaisella kuvanvaihdoksen tekniikallaan. Tästä kolmikosta Janney palkinnon myös sai. Nitraatti olisi huoletta heittänyt I, Tonyan Oscar-kahinoihin myös kässärin, ohjauksen ja parhaan elokuvan puolesta.

I, Tonyan yleinen toteutustyylikin on mainio. Leffa tarjoaa hupaisia pikku Rashomon-hetkiä ja neljännen seinän murtamista, erinomaisesti tilanteisiin sopivilla musavalinnoilla (Siouxsie and the Banshees, Laura Branigan, Air Supply, Fleetwood Mac, Chicago, ZZ Top, Foreigner...) höystettynä, Riegelin leikkauksen viimeistellessä paketin. Ihan turhaan I, Tonya ei siis ole saanut osakseen vertailua Scorsesen eläväisiin rikosdraamoihin, mutta on silti aivan oma originelli petonsa: juuri tällaisia hahmoja ei ole ennen nähty.

I, Tonya pamputtaa lujaa, hauskasti ja syvälle tehden taitoluistelulle sen, mitä Black Swan teki baletille. 2017 alkaa yhä enemmän ja enemmän ottaa paikkaansa yhtenä kuluvan vuosikymmenen parhaista leffavuosista.

 I am a star. I'm a star, I'm a star, I'm a star. I am a big, bright, shining star. That's right. (Margot Robbie)

"Generally, people either love Tonya or... not big fans. Just like people either love America or they're not big fans. Tonya was... totally American." (Diane Rawlinson, I, Tonya 2017)

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri
Elokuvan Spotify-soittolista
Leffan henkinen toteemieläin, biisimuodossa

[*] Kukaan ei sanonut 'lol' yhdeksänkymmentäluvun alussa, mutta you get the idea!

tiistai 1. toukokuuta 2018

Runaway Train / Pakojuna (USA 1985, Andrey Konchalovskiy)

Hyvät matkustajat, tämä on erikoispikajuna Helvettiin. Junassa ei ole ravintolavaunua.

Two escaped convicts and a female railway worker find themselves trapped on a train with no brakes and nobody driving. (IMDB)

"No beast so fierce but knows some touch of pity."
"But I know none, and therefore am no beast." (Richard III - William Shakespeare)

Vankilasta on päästävä pois. Kolme vuotta kiinnihitsatussa sellissä pidetty Oscar (Jon Voight) saa pakokaverikseen hidasälyisen luottovanki Buckin (Eric Roberts). Karkurit piiloutuvat pakomatkansa aikana junaan joka ei - surkean sattuman takia - ennen pitkää paljon jarruttele.

Pakojuna jatkaa Nitraatin kirjoituksia turhaan unohdetuista leffoista. Kyseessä on mainion eksistentialistinen ja älykäs toimintaleffa. Kuulostaa erikoiselta ja ristiriitaiselta, I know! Asian tekee vielä erikoisemmaksi se, että kyseessä on halpisfirma Cannonin yksi harvoja taiteellisesti tasokkaita tekeleitä. 

"I was so careful. I picked the wrong play, the wrong director, the wrong cast. Where did I go right?" Oliko tunnelma sama Cannonilla Oscar-ehdokkuuksien julkistamisen jälkeen? Golanin ja Globusin taiteellisesta vahinko-onnistumisesta tulevat mieleen nuo linet ja Bialystockin ja Bloomin hahmot Kevät Koittaa Hitlerissä (The Producers, 1967). (v-o: Kenneth Mars, Gene Wilder, Zero Mostel, Lee Meredith)

Pakojuna pokkasi jopa aikoinaan 3 Oscar-ehdokkuutta (Jon Voight, Eric Roberts, leikkaaja Henry Richardson) ja esitettiin Cannesin kilpailusarjassa. Dollariglooriaa tästä ei kuitenkaan seurannut: budjetiltaan suht vaatimaton yhdeksän miljoonan dollarin (about 20 samanlaista vuoden 2017 rahassa) tuotanto keräsi vain seitsemisen milliä lipputuloina. Kun Pakojuna tuli teattereihin, Cannon tunnettiin jo roska & eksploitaatio-leffafirmana, jota muut kuin aatteelle uskolliset katsojat vankasti karttoivat. Ehkä Pakojuna olisi pärjännyt rahallisesti ja palkintomuotoisen arvostuksen puolesta paremmin jonkun toisen yhtiön levittämänä.

Cannon-filmi oli hurja kasarin jenkkileffatarina: Israelilaisen tuottajakaksikko Yoram Globusin ja Menahem Golanin uuteen kukoistukseen nostama, tusinatoimintaleffoja liukuhihnalta suoltanut tuotantoyhtiö, joka vuosikymmenen lopulla käytännössä kaatui rahavaikeuksiin. Cannonin leffoilla oli yleensä yhteisiä nimittäjiä: halvalla ostetut heikot käsikirjoitukset, pääosassa joku (entinen) halpa tähti, paljon ihoa, kehnoa näyttelytyötä ja lopputulos oli aina vähän kuin jollekulle olisi sanoin kuvailtu miltä Hollywood-filmi näyttää, mutta joka ei sellaista koskaan ollut nähnyt, vaikka sellaisen tehdä yrittikin.

Cannonin elokuvia yhdistää tietty oma ylläolevasta koostuva tyylinsä, joka jaksaa niitä lähemmäs 40 kappaletta nähnyttä veteraanicannon-Nitraattia edelleen perverssisti kiehtoa. Lisää Cannonista voi oppia vaikkapa hauskasta ja viihdyttävästä dokkarista Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014).

Juna veturimiehiä heiluttaa. (Rebecca De Mornay, Eric Roberts, Jon Voight)

Cast on pieni mutta hyvä. Jon (Angelina Jolien isukki) Voight päähenkilö Oscarina on Pakojunan intensiivinen dynamo. Hänen yrityksensä selittää eräässä kohtauksessa itsensä ja Buckin syvintä olemusta on luultavasti Voightin paras hetki kameran edessä ikinä. Eric (Julian veli) Roberts tekee myös hyvän roolin yksinkertaisena lihaskimppu-Buckina - hänen valitsemaansa aksenttia kuunnellessa Nitraatille tuli mieleen että puhuuko Matthew McConaghey normaalisti kuten puhuu elokuvissaan, vai matkiiko hän vain Eric Robertsia Pakojunassa?

Toista sukupuolta edustava Rebecca De Mornay (Käsi Joka Kehtoa Keinuttaa) vetää myös jees, toimien näiden kahden miehen peilinä ja nostatti Nitraatin kulmia ennen kaikkea siksi, että Nitraatti ei häntä tunnistanut ennen lopputekstejä. John P. Ryan suoraviivaisena vankilanjohtaja Rankenina, joka lähtee karkureiden perään verenmaku suussaan, on asiaan kuuluvan perkeleellinen. Pikku yksityiskohtana mainittakoon että Danny Trejo tekee ensiesiintymisensä leffoissa Pakojunassa: ihan muissa tarkoituksissa kuvauspaikalle saapunut Trejo sattui ohjaajan silmään oikealla hetkellä ja vilahtaa elokuvassa yhden kohtauksen ajan.

Kameran toisella puolella ollaan myös hyvin messissä. Kässäri perustuu Akira Kurosawan(!) alkuperäiseen, hänellä oli tarkoitus filmata tämä joskus 60/70-lukujen vaihteessa mutta homma ei ikinä edennyt kuvauksiin asti. Useiden kässäriä muokanneiden joukossa on muuten myös entinen atari-tapaus Edward Bunker, jonka voi nähdä kameran toisella puolella mm. Tarantinon Reservoir Dogsissa.

Saisiko Nitraatin tuonne keikkumaan? No ei.

Kuvaaja Alan Hume luo hyvää ja mielenkiintoista kuvaa erikoisilla ja klaustrofobisilla kuvakulmilla - katsojakin tuntee vähän kuin roikkuvansa junan matkassa. Hume luo myös upeaa kontrastia valkoisen lumierämaan ja siinä kiitävän mustan metallihirviön välille. Pakojuna on myös yhden Cannonin luotto-ohjaajista, venäläisen Andrey Konchalovskiyn uran kohokohta.

Yksi mainitsemisen arvoinen asia Pakojunasta ovat myös sen stuntit. Nyky cgi-aikana voidaan tietysti luoda ihan kenet tahansa tekemään ihan mitä tahansa, ja jälki voi olla hienoa ja vaikuttavaa, mutta siitä puuttuu tämä vanhojen aikojen lisäkiksi: oikeat ihmiset oikeasti vaarallisen näköisissä tilanteissa. Toki nykyäänkin tehdään myös ihan oldskool-stuntteja, mutta Pakojunan ajan tekee aina hardcoremmaksi se, että vaihtoehtoja ei ollut.

Pakojunassakin kopterista tikkaiden varassa keikkuvat ja täydessä vauhdissa olevan junan reunoilla heiluvat ihmiset tuovat mukanaan sen oman erikoisen vaaran mausteensa. Toki stunt-ihmiset ovat ammattilaisia, jotka pyrkivät minimoimaan riskit ja maksimoimaan sen miten vaaralliselta lopputulos valkokankaalla silti näyttää. Siitä huolimatta Hollywoodista ei vaarallisempaa ammattia löydy: stunt-näyttelijöitä on elokuvataiteen edestä kuollut tai loukkaantunut satoja. Vertauskuvallista hattua siis päästä pois tuon hienon ammattikunnan edessä.

Even steven onko tämä, Coming Home (1978) vai Midnight Cowboy (1969) Voightin paras näyttelysuoritus. Se, että yksi ehdokkaista on Cannonin toimintapätkä kertoo jo itsessään miten harvinainen tapaus Pakojuna on.

Jos Nitraatti jostain kitisee, niin luvassa on hetkittäin pientä cannonmaista ylinäyttelyä, mutta tällaisessa elokuvassa sen suokin olevan mieluummin näin kuin toisinpäin - isoista asioistahan on kuitenkin kyse. Myöskään alun vankilakohtaukset eivät nouse kovin paljon kliseiden yläpuolelle. Sekään ei haittaa niin kauheasti, kun luvassa on myös paljon originaalimpaakin kamaa. Elokuvan score on myös ajoittain hiukan liian kontekstiin sopimatonta kasarisynapimputtelua - säveltäjänsä Trevor Jonesin ikävän varma tunnusmerkki.

Suhteessa pientä on kitinä kuitenkin. Maailman seitsemän ihmettä ovat Gizan suuri pyramidi, Babylonin riippuvat puutarhat, Artemiin temppeli, Zeuksen kuvapatsas Olympiassa, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Faroksen majakka. Kahdeksas on oikeasti hyvä Cannon-elokuva, ja Pakojuna on juurikin sellainen.

Elokuva omaa muuten myös varsin unohtumattoman ja koskettavan loppukuvan, jossa leffan olemus hienosti tiivistyy. Kyseessä jotain oman perkeleensä kesyttämisestä ja vapaudenkaipuusta, mutta ei tässä siitä sen enempää. Katsokaa itse.

Arvosana: 8/10

IMDB-linkki
Traileri

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Nitraatin YouTube-Leffafestivaali #1

Klassikko. Jotkut joutunevat googlaamaan.

Syystä tai toisesta digiajan jalkoihin on jäänyt paljon mielenkiintoista kamaa. Onneksi on YouTube, johon porukka uploadaa VHS-ajan semiunohdettuja teoksia ja myöhempien aikojen jutskia joita ei ole taltioina muualta nähtävissä. Tässä vilkaistaan muutamaa katselun ansaitsevaa. Ensimmäinen likainen puolitusina siis uunista ulos, näitä nimittäin riittää!

Mitään ultra4khd-kuvanlaatua on tietysti turha odottaa, mutta kyllä olennainen välittyy. Jotkut näistä voivat ennemmin tai myöhemmin olla saatavilla digiajan tallenteinakin, joten tarkkaile Amazoniasi.

Joissain teoksista on luvassa myös VHS-ajan elämystä kyseisen ajan missanneille tai fiilistelyfriikeille. Muutamissa kandidaateista kun on kaikkea mukavan nostalgista artifaktia katselufiilistä nostattamassa; kuvan poikki kulkevaa sähinää kohdalta jossa nauha on vioittunut, yläreunan vääristymiä tai vaikkapa sitä ihmeellistä mustavalkoista raitaa yläkulmassa. Tekeleiden järjestys on kronologinen.


Hanoi Rocks: All Those Wasted Years... (UK 1983, Mark Over)
Hanoi Rocks parhaassa iskussaan Lontoon Marquee-klubilla marraskuussa 1983.

Arvosana: 10/10
IMDB
Liven playlist YouTubessa


Creature (aka The Titan Find) / Olio (USA 1985, William Malone)
Halpis-scifikauhari joka on esimerkki siitä, miten osaavalla ohjauksella saa pienemmänkin budjetin riittämään. Ihan kuranttia genre-eksploitaatioita, Alien-kopion (yhden niistä lukuisista) muotissa. Lavastus, puvustus ja tehosteet ajavat asiansa ok. Werner Herzogin henkilökohtainen demoni Klaus Kinski käy myös vyörymässä tekeleen läpi - mies kun ei tavannut sanoa kovinkaan monelle työtarjoukselle 'ei'...

Arvosana: 6/10
IMDB
Traileri


The Fifth Missile / Viides Ohjus (USA/ITA 1986, Larry Peerce)
Suht tiivistunnelmaista meininkiä tässä kasarin tv-leffassa, kun ydinsuklarin hardcoremaalihuurut saavat miehistön ja päällystön näkemään kummia. Kirja johon tekele perustuu tuli vuosia ennen Punaista Lokakuuta ja voi olla, että Clancy ottikin siitä vähän vaikutteita. Toteutus toki aika perus tv-leffaa kasarilta, joten ei kannata odottaa siltä puolelta kummia, mutta kyllä tämän kanssa aika kuluu. Jäänyt aikoinaan Nitraatin mieleen David Soulin psykoottisen kapteenin ansioista, mutta nyt vakuutti myös Robert Conrad ainoana järjissään operoivana miehistön jäsenenä. Perustuu Frank M. Robinsonin ja Thomas N. Scortian kirjaan The Gold Crew (1980).

Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri


The Life and Loves of a She-Devil / Naispaholaisen Elämä ja Rakkaudet (UK 1986, Philip Saville)
BBC:n tekemä erinomainen neliosainen minisarjasovitus Fay Weldonin menestyskirjasta. On muuten julkaisuaikansa ekoja Nitraatin vahvempia muistoja draamapuolelta, kun maku alkoi kääntyä myös vähän aikuisempaankin suuntaan. Amerikkalaisten tekemällä elokuvaversiolla (1989) voi puolestaan pyyhkiä vaikkapa persettä.

Arvosana: 9/10
IMDB
Sarjan osien playlist YouTubessa


Tumbledown / Kuningattaren ja Isänmaan Puolesta (UK 1988, Richard Eyre)
Vähän nähtyä Falkland-muistelua. Kantaaottamaton satiirivapaa tekele, jossa Colin Firth on mainio päähän haavoittuvana brittisolttuna (David Calder isänä myös hyvä), jonka elo takaisin kotopuolessa ei ole oikein hunajata. Melkoisen myrskyn kotomaassaan ensi-iltansa aikoihin nostattanut pätkä, josta eivät pitäneet sen enempää vassarit kuin oikkaritkaan, kun tarinan keskiössä oli sotilas joka tykkäsi ammatistaan haavoittumisen jälkeenkin, ja päähenkilön vaiheet mielellään koko kahinan unohtavassa kotopuolessa ovat kaukana patrioottisesta jeejee-meiningistä. Jotain siis tehtiin oikein. Pikanttina yksityiskohtana tämä versio on tekstitetty englanniksi ja espanjaksi - vanhat nahistelukumppanit voivat siten katsoa tätä vaikka yhdessä. BBC:n tv-tuotantoja tämäkin.

Arvosana: 8/10
IMDB


Cunk on Shakespeare (UK 2016, Lorry Powles)
Philomena Cunk (Diane Morgan) ei tiedä mitään Shakespearesta, mutta ei anna sellaisen pikkuseikan estää itseään tekemästä puolen tunnin dokumenttia Bardista. Charlie Brookerin komediatehtaan hihityttävän hauskaa mokumenttiosastoa. Jepa jep, BBC:n kamaa tämäkin. PS: Boo ja hiss kun Brooker jätti viime vuonna tekemättä Newswipen vuosispessun.

Arvosana: 9/10
IMDB

Se ekasta festarista. Lisää luvassa kun aika on.

Huojuva Torni, kasariedition.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Tightrope / Köysi Kiristyy (USA 1984, Richard Tuggle & Clint Eastwood)

Ovatko nuo käsiraudat taskussasi, vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut?

New Orleans single dad and cop Wes Block goes after a serial rapist-killer but when he gets too close to the target the hunter suddenly becomes the hunted. (IMDB)

Tightrope kuuluu kasarin turhaan unohdettujen ja erittäin hyvien leffojen joukkoon. Jos elokuvalle pitäisi valita yksi adjektiivi, englannin kielen 'sleazy' olisi erinomainen valinta. Suomennokseksi Nitraatti valitsisi likaisen synonyymeistä törkyisen, siivottoman, ruokottoman ja saastaisen joukosta viimeksimainitun. Tightrope on Clintin uran rajuimpia tekeleitä, vuoden 1971 Beguiledin (jonka lähderomaanista viime vuonna Sofia Coppolan tekemä unelias uustulkinta ei päässyt lähellekään Siegelin ja Clintin version kierteitä) ja samaisen vuoden Likaisen Harryn, sekä vuoden 1992 Armottoman kanssa.

Elokuvan juoni on sinänsä aika yllätyksetöntä peruskauraa: New Orleansilainen vaimostaan eronnut poliisi saa tutkittavakseen prostituoituja murhaavan sarjamurhaajan tapauksen ja ennen pitkää jahtimiehen ja riistan osat alkavat vaihtua. Sillä, että juoni on tutun oloinen ei ole väliä. Vaikka biittien näkee ja tietää tulevan, kaikki muu ympärillä huolehtii siitä, ettei tuollainen suuremmin häiritse. Kun Tightrope alkaa kiristämään köyttään, on tunnelma korkealla.

Näiden silmien kattomonologit on monologisoitu. (Jamie Rose, Clint Eastwood)

Etsivä Wes Block on yksi Clintin pimeimpiä hahmoja. Hyvä yh-isä lapsilleen, mutta kun toinen Wesin tyttäristä kysyy että miksi isä ei voi tehdä enemmän töitä päiväsaikaan, isä vastaa että hänen pitää tavata työssään myös ihmisiä joilla ei ole päivällä töitä. Hmm... niin. Kun ilta pimenee, Wesillä ja hänen jahtaamallaan sarjamurhaajalla alkavat nimittäin samat harrastukset. Wesin jäljiltä he tosin jatkavat eloaan työnaisen palkan saaneina ja vahingoittumattomina - ellei käsiraudan nirhaumia lasketa.

Elokuvan alkuperäinen nimi Tightrope on tietysti kirjaimellisesti se sirkuksen nuorallatanssi, joka kuvaa tässä Clintin hahmon, etsivä Wes Blockin tasapainoilua. Wesillä kun on murhaajan kanssa samaa ja paljon, mitä tulee siihen yön leidien kanssa vietettyyn aikaan. Tuntuukin että vain pari huonoa (tai hyvää) päivää on erottanut miehet osien vaihtumiselta.

Clint ei saanut urallaan yhtä herkullista roolia ennen Armottoman (1992) Bill Munnya. Wes Block on Clintille siis miellyttävän haastava rooli ja melkein yhtä kaukana puhtoisesta sankarista kuin Beguiledin petollinen John McBurney. Ulkoisesti Clintillä on Tightropessa menossa välivaihe. Hän ei ole enää nuori hurmuri, mutta ei vielä se myöhempien aikojen kuolemakatseinen parkkiintunut karismainen Metusalemkaan.

Tightrope edustaa aikanaan valtavirtaleffojen puolella vähän harvinaisemmin nähtyä sarjamurhaajaleffaa. Tietysti slashereita oltiin tehty Tightropen vuoteen 1984 mennessä jo puolisen vuosikymmentä liukuhihnalla, Halloweenin menestyksen innoittamana. Puolisen vuosikymmentä myöhemmin Uhrilampaat tietysti räjäytti pankin; sen jälkeen sarjamurhaajaa työntyi ovista ja ikkunoista vuosikausia.

Bubbling under. (Regina Richardson)

Tightropen julkaisuun mennessä slasherien kuumin massatuotantoaika - kauniimmin sanottuna kulta-aika - alkoi jo olla ohi, vain Friday-sarjan Jasonin ja sattumoisin Tightropen vuonna esiin pompanneen herra Fred Kruegerin (Elm Streetiltä, tiedättehän) jäädessä toistuvasti rankaisemaan tuhmia teinejä ja muita otollisia kohteita ankarimman mukaan esiaviollisesta seksistä.

Ei Nitraatilla toki ole mitään hyvää ja luovaa tai vähintään tunnelmarikasta slasheriakaan vastaan. Tightropea voisikin ehkä pitää osiltaan jopa kunniallisena slasherina. Myös isosta osasta tuon kauhuelokuvan alagenren tuotantoa tuttu Tightropen puhua pukahtamaton sarjamurhaaja muistuttaa samaa.

Mitä Tightrope puolestaan ei ole tai ei tee, on ettei se ota osaa selittelyelokuvien kategoriaan. Selittely tuppaa olemaan elokuvien juonenkulun blokkaajana Nitraatin inhokkeja. Sarjamurhaajan tekoja ei siis turhaan ja pitkästyttävästi selitellä hänen lapsuus- / nuoruus- jne historiaansa vatvomalla, vaan annetaan miehen touhuta rauhassa ilman pop-psykologian kahleita. Murhaajan esittelykuva on muuten myös erinomaisen onnistunut: miehen naamioitumisasun, eli moitteettoman poliisipuvun panerointi ylhäältä alas päättyy virkakenkien sijaan hätkähdyttävästi pariin nuhjuisia tennareita. Katsoja ei tarvitse sen enempää tietääkseen, että nyt ei jollakulla ole ihan kaikki inkkarit kanootissa.

Ei kuulu New Orleansin matkaoppaiden järkkäämiin kiertueisiin. (Margaret Howell, Clint Eastwood, Dan Hedaya)

Muista näyttelijöistä puhuessa poikkeuksena nuhjuisuudesta tulee heti mainita Nitraatin ihan turhan harvoin näkemän Geneviève Bujoldin (mm. Kooma) esittämä Beryl, naisten raiskauksien esto-ohjelman tarmokas johtaja, jolla on tässä pätkässä mahdottoman hyvä kemia Clintin kanssa. Elokuvan vähiten saastaiset ja eniten miellyttävät hetket paikkojen ja kuvien suhteen tapahtuvatkin lähinnä silloin, kun Wes ja Beryl kohtaavat. Hyvä tatsi kuvaamaan parin suhdetta, samoin kuin se, ettei heidän välillään tapahdu lähentymisestä huolimatta sänkyhommia koko leffan aikana. Erinomainen idea, elokuvan teemat huomioon ottaen.

Tapahtumapaikkana hikinen ja patinoitunut Louisianan New Orleans tuo mukavaa vaihtelua pollarileffojen peruskauralle, vaikka suurin osa ajastamme kuluukin sen vähemmän turistiopaspaikoissa nujuamiseen. Sama pätee tapaamiemme henkilöiden osalta.

Perhe on paras. Wes, Jenny (vas.) ja Amanda (oik.) (Jenny Beck, Clint Eastwood, Alison Eastwood)

Miellyttävää settiä ovat Tightropen lapsinäyttelijätkin. Clintillä on mainio kemia myös tyttäriään näyttelevien lasten kanssa. Selitys oli tosin osin ilmiömäisen selvä ja tiputti Nitraatin pyrstölleen, kun hän leffan jälkeen lueskeli tapansa mukaan juuri nähdystä kaikenlaisia tekstejä. Hänen vanhempaa tytärtään Amandaa nimittäin esittää Clint Eastwoodin OIKEA oma tytär, Alison Eastwood. Nuorempana Pennynä nähtävä Jenny Beck on hyvä myös. Mukavan luonnollisen oloisia mukuloita molemmat.

Clintin etsiväparia esittävä Dan Hedaya (Alien: Resurrection) on hedayamainen. Jos emme olisi nähneet murhaajan fyysistä kokoa heti leffan alkumetreillä, tämä Wes Blockin työpari eli etsivä Molinari olisi Nitraatin ensimmäinen epäilyksen kohde jahdattavaksi sarjamurhaajaksi.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Tuggle on hyvin vähäisen tuotannon mies. Kolme kässärikrediittiä (tämä ja myös Clintin pääosittama Pako Alcatrazista) ja kaksi ohjauskrediittiä. Koomikko W.C. Fields sanoi aikoinaan että älä koskaan työskentele lasten tai eläinten kanssa. Richard Tuggle ei saanut muistiota ja klaaraa Tightropessa hyvin molemmat aspektit, kaiken muun lisäksi.

"Vittu, ohjaushommiksi meni."

Tosin paikalla olleiden mukaan lähinnä Clint klaarasi: Tuggle kun oli työtavoiltaan niin hidas, että Clint teki ohjaustyöt käytännössä, mutta Tugglelle oli sopimuksen mukaan pakko antaa silti siitä krediitti. Vaikea toisaalta tietysti kuvitellakaan, että Clint olisi antanut Tugglen ohjata omaa tytärtään elokuvan kriittisissä osioissa - edes sillä kuuluisalla metrin kepillä.

Tightropen Clint teki heti oman virallisen ohjauksensa, Dirty Harry-sarjan ihan jees neljännen osan Sudden Impactin (1983) perään. Hiukan samaa (sarjamurhaaja joka jakaa luonteenpiirteitä Clintin hahmon kanssa) oli Impactissakin, mutta asteita kevyempänä. Epäilemättä Clint ajatteli, ettei ohjaa itse Tightropea kun on vähän samanlainen, mutta Tugglen kämmäily kampitti ne toiveet erittäin tehokkaasti.

Tightropen kuvaus on ultratummaa. Epäilemättä se selittyy osaksi sillä että pimeässä hiippaillaan murhaajan perässä paljon, mutta myös sillä että lihaa on saatava rutkasti pimentoon, jotta Hollywood-leffojen käytännössä ehdoton yläikäraja R on ollut mahdollista saavuttaa. Valoisammassa muodossaan loputtomien pornoluolien koluaminen olisi tehnyt ikärajan varmistamisen osalta taatusti tiukkaa. Kuvan tummuudesta johtuen Nitraatti muuten suosittelee, että katsoja hankkii nähtäväkseen elokuvasta mahdollisimman teräväpiirtoisen version.

The Rapist ja Beryl. (Geneviève Bujold)

Tightrope sisältää myös paljon pieniä onnistuneita yksityiskohtia. Monesti elokuvissa ärtymyksen tuottava kikkamainen unikohtaus tekee tässä sen mitä harvoin näkee, eli on hurjan hyvin motivoitu. Toisekseen, kun Wes Block on matkalla ambulanssiin kohtaamaan murhaajan murjomaa läheistään, pakollinen kysymys niin katsojien kuin Wes Blockinkin kannalta hoidetaan hienotunteisesti. Kohtausta ei heruteta halpamaisesti, vaan hoidetaan hienosti nopealla sanojenvaihdolla ja ripeällä, hetkeä asiattomasti lypsämättömällä näyttelytyöllä. Blockin oikeutettu syyllisyydentunne siihen päälle muutamassa seuraavista kohtauksista koristaa kakun.

Lisää pientä mutta hyvää: Wes Blockin ex-vaimo piirretään yhdellä kuvalla ilman dialogia: lapsiaan vierailulle hakemassa, komean Mersun kuljettajan vieruspenkiltä paikkansa ottavana, huolella meikattuna, hienoissa kledjuissa. Olennainen tapahtuneesta välittyy heti. Hauskana lisätatsina Wes ja hänen ex-vaimonsa eivät vaihda kahden yhteisen kohtauksensa aikana elokuvassa sanakaan.

Pahoja ja hyviä poliisimaisuuksia. (Clint Eastwood, Dan Hedaya)

Molemmat yksityiskohdat (kuten myös murhaajan esittely, jonka Nitraatti jo tuossa aiemmin mainitsi) ovat ekonomian juhlaa ja oppikirjamatskua nykyiselle "alle 2 tuntia on liian vähän, selitetäänpä kaikki kuten yleisömme olisi vain joukko jonneja!" -prikaatille. Mukavana juonikuviona nykyaikainen rikostutkimus nostaa myös terhakasti päätään, kun Wes Block vierailee ajoittain lisäämässä rikospalapeliinsä palasia poliisin rikoslabrassa.

Uusintakatselu - tosin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että Nitraatti ei muistanut elokuvasta ennen tätä enää oikestaan mitään - vei Tightropen alle keskitason tusinajännäristä Clintin parhaiden joukkoon. Rohkeaa aikuisten viihdettä, josta Nitraatti löytää hyvin vähän moitittavaa.

Arvosana: 9/10

IMDB-linkki: https://www.imdb.com/title/tt0088272
Traileri: https://www.youtube.com/watch?v=LOKXU7lQkYo