lauantai 2. syyskuuta 2017

Interstellar (USA/UK/CAN/ISL 2014, Christopher Nolan)

Iso tarina, iso lava. Ihmiskunnan lähetit & musta aukko. 
A team of explorers travel through a wormhole in space in an attempt to ensure humanity's survival. (IMDB)

Ylittääkö teknologinen osaamisemme ja älymme ajoissa vimmaisen alimpaan yhteiseen nimittäjään linkittyneen kulutuskerskailevan itsetuhoviettimme? Siinä kysymys jonka Interstellar heittää eteemme. Lähitulevaisuudessa planeetta nimeltä Maa on kuolinkouristuksissaan. Jokin presenssi on suunnattomalla energialla luonut Saturnuksen lähelle madonreiän, jonka toisella puolella uusi aurinkokunta odottaa tutkijoitaan. Asianhaaroja raskauttaa (get it?! get it?!) kyseisen viritelmän lähellä operoiva suunnaton musta aukko. Löytyykö ihmiskunnan pelastus, ja löytyykö se ajoissa?

Mennäänpäs madonreiän läpi niin että heilahtaa!

Interstellarilla on monia hyveitä. Ensinnäkin se on varsin hard science fictionia, eli enemmän tiedettä, vähemmän lasereilla toisiaan räiskiviä avaruusaluksia. Se onnistuu luomaan tunteen avaruuden uskomattomasta koosta, jossa pelkästään yhden aurinkokunnan huimat etäisyydet tahtovat ylittää ihmisen käsityskyvyn. Tämän tunteen luomisessa Interstellar lähestyy Kubrickin 2001-tasoa. Interstellar myös luo uskottavia ja täysin itsellemme vieraita maailmoja joissa tutut elementit ovat riistäytyneet monopoliksi ja joissa hahmomme voivat vierailla, eikä tyydy pelkkään mitättömään pienoismallien pyörimiseen tilassa.

Ihmiskunta yksissä nahkakansissa. (Dr. Amelia Brand / Anne Hathaway)

Näyttelytyö on kautta linjan laadukasta. Nostan esiin vain kourallisen itseäni eniten sykähdyttäneistä. Bill Irwin TARS-robottina tuo hengen koneeseen. Tämä vaatii ensiluokkaista (ääni)näyttelykykyä - se, että pystyy esittämään kyynistä robottia johon se on vain ohjelmoitu mutta silti sen aistii, on aika hyvin. Elokuvan pahis jota en tässä nimeä on myös ensiluokkainen. Hänestä tuntee että hyvästä ihmisestä on pelko ottanut vallan ja seuraukset ovat traagisia (ja johtavat elokuvan raflaavimpaan ja kenties näyttävimpään osioon).

Anne Hathawayn piirtämä Tohtori Amelia Brand on kuitenkin elokuvan oma suosikkini. Vaikka mukana tapahtumissa on sankareita, konnia ja uhrautujia niin Brandin itsepäinen, epäsosiaalinen, välillä tyly, välillä epälooginen, välillä puhtaalla kylmällä logiikalla ja välillä pelkällä tunneälyllä operoiva Tri Brand on Nitraatista lähes täydellinen yhden ihmisen luoma kuva ihmiskunnasta. Yksi Nitraatin suosikkihahmoja elokuvissa, ikinä. 

Nitraatti ei jumaluskoista paljon perusta, eikä ole itse asiassa tietoinen miten ohjaaja Nolan kyseisiin asioihin suhtautuu. Parempi oikeastaan niin. Nolanin pitkäaikainen yhteistyökumppani Hans Zimmer tuo kuitenkin peliin scoren joka perustuu - kirkkouruille. Jokainen voi tulkita tämän omalla tavallaan, mutta hienosti ja mahtavasti se soi ja tukee kuvaa.

Tri Ihminenn ja Maapallon iltahämärä. Eliteä pelanneet jo tietävätkin, miten yleensä käy kun yrittää telakoitua ilman tietokoneen apua.

Jotain miinuksiakin. Alun perhekeskeinen landepaukkuilu ei ole Nitraatin ominta aluetta. Loppupuolellakaan Nitraatti ei ole varaukseton tesseraktin ihailija (mutta eikö ole hemmetin hienoa että joutuu edes kirjoittamaan jotain tuollaista!). Joka tapauksessa absoluuttisen lopun raaka tunnemassa kirvoittaa aina Nitraatilta ansaitut kyyneleet.

Kymppi, viimeinkin. Mitätön loikka ihmiskunnalle, iso Nitraatille.

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless, me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.

(Dylan Thomas, 1914-1953)

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri
Bonus: Hans Zimmerin upea soundtrack

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti