sunnuntai 23. elokuuta 2020

O.J.: Made in America (USA 2016, Ezra Edelman)

Grey is beautiful.
 
A chronicle of the rise and fall of O.J. Simpson, whose high-profile murder trial exposed the extent of American racial tensions, revealing a fractured and divided nation.
(IMDB)

Nitraatti muistaa kun O.J. Simpsonin oikeudenkäynti 1990-luvulla oli ajankohtainen. Erityisesti Nitraatin mieleen jäi tuolloin yhdysvaltalaisia taivaskanavia - nykyisenlaista nettiä tai somea ei silloin oikeastaan ollut - selaillessa ihmetys: miten amerikkalaisilla voi riittää noin suurta mielenkiintoa tätä yhtä oikeusjuttua kohtaan? Tässä tulee lähemmäs kahdeksan tuntia vastausta - ja paljon muuta.

OJ on todellakin pitkä dokumentti, joka ansaitsee minuuttinsa erinomaisesti. Se kertoo tarinan mustasta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta Orenthal James Simpsonista, tämän noususta lajinsa huipulle ja myöhemmästä ajasta, jolloin tästä tuli hetkeksi pienehkö elokuvatähti, mutta ennen kaikkea valkoisten keskuudessa pidetty ei-uhkaava mainoskasvo ja heidän kanssaan golfannut bisnesmies, joka ei juuri 'mustaa' elämää kaivannut. Eikä siinä mitään, jokainen klaaraa tavallaan.

O.J. parhaina päivinään.


Mutta tuosta ei vielä kovin pitkään saisi asiaa aikaiseksi. Mukana on tietysti se tuho ja tekstikirjamainen Pyrhhoksen voitto. O.J. Simpson kun päätyi syytetyksi  - ja sanottakoon heti, että niin kuin melkein kaikkien, myös Nitraatin mielestä varsin luultavaksi tekijäksi - ex-vaimonsa Nicole Simpsonin ja tämän miesystävän Ron Goldmanin julmiin murhiin. Tässä vaiheessa musta astui takaisin Simpsonin elämään, kun rotukortti näyttikin lopulta siltä parhaalta avaimelta kohti vapautta.

Tämän kortin syy on katsojille tullut tuossa vaiheessa jo erittäin selväksi: O.J. Simpsonin elämä naulataan hyvin kontekstiin sen ajan ja paikan kanssa, missä Simpson elämäänsä eli. Dokumentti antaa kuvan Yhdysvaltain länsirannikosta, erityisesti Los Angelesista, 1960-luvulta 1990-luvulle. Se kertoo, miten poliisien toimesta systemaattisena koettu rotusorto ja asuinalueiden valtavat tuloerot vaikuttivat kaupungin ilmapiiriin, ja miksi siellä oltiin mm. Wattsin mellakoiden ja Rodney Kingin pahoinpitelyn luoman oikeushirviön jäljiltä valmiita kostoksi vaikka vapauttamaan murhaaja veräjästä, kunhan väri kerrankin vaihtuu.

Dokumentti sisältää viisi osaa, jokainen noin puolitoista tuntia. Ensimmäisessä käydään läpi Simpsonin nuoruus ja urheilu-ura, toisessa urheilu-uran jälkeinen aika ennen murhia. Kolmas ja neljäs osa on omistettu oikeudenkäynnille, ja viides sen jälkeiselle ajalle.

Friends in blue.


Vaikka koko dokumentti on erinomaista työtä, on murhaoikeudenkäyntiosio tietysti se mielenkiintoisin. Perustasollaan tarinan Suomi-versio olisikin ehkä joku Jari Litmasen sarjamurhausoikeudenkäynti tai se, että Teemu Selänne murhaisi koko perheensä ja kourallisen randomeja siihen päälle, kun joku oli katsonut Sirpaa sillä silmällä. Tähän pitäisi tosin vielä heittää kaupan päälle roppakaupalla tulikuumaa ja vuosikymmeniä muhinutta rotukysymystä.

Tähän mediamyllyyn lisättiin tuolloin vielä sellainen hurja älyttömyys, että koko oikeudenkäynti televisioitiin alusta loppuun. Jalo ajatus oli opettaa ihmisiä siinä, miten kaikki salissa oikeudenkäynnin aikana oikeasti tapahtuu. Todellisuus oli tietysti suurimmaksi osaksi puhdasta entötäinmenttiä ja sirkusta, jossa itse murhat pyrkivät toistuvasti jäämään sivuosaan.

Jo valamiehistön valinta on herkullista kamaa. Koska oikeudenkäynnistä odotetaan pitkää, ja tuomari päättää että sen ajaksi valamiehistö suljetaan eristyksiin jottei heihin päästä vaikuttamaan, raakkautuvat potentiaalisten valamiesten joukosta pois melkein kaikki ne, joilla on työpaikka.
 

"If the gloves don't fit, you must acquit!"


Kun valamiehet myös valitaan varsin vaatimattomalta asuinalueelta, on syyttäjän harmitus siitä, että he saavat eteensä ei niin kovin nokkelan ja pääosin mustan valamiehistön, joka ei paljon DNA:sta perusta, varsin mustan huumorin kyllästämä hetki. Ja kuten myöhemmin nähdään, jos pakka olikin merkitty jo ennen alkua, eivät syyttäjän omat megaperseilyt asiaa juuri auttaneet.

Tässä vaiheessa mukaan dokumenttiin uivat myös sen muistettavimmat hahmot. Todella kovan onnen soturi, syyttäjän asianajaja Christopher Darden, jonka nuorta ylpeyttä, lyhytnäköisyyttä ja kunnianhimoa kokenut vanha puolustusasianajajakettu Johnnie Cochran hyödyntää inhan oppikirjamaisesti, ennen kaikkea kuulussa hanskaepisodissa. Darden ei esiinny dokumentissa muuten kuin arkistomateriaalin muodossa ja Nitraatti ymmärtää täysin, miksi. Cochran olisi showmiehenä tätä dokkaria tuskin väliin jättänyt, mutta menehtyi jo vuonna 2005.

Toinen mieleen jäänyt hahmo on puolustuksen ilahduttavan häikäilemätön pragmatistilakimies Carl Douglas. Omien sanojensa mukaan O.J. Simpson ei ollut tai halunnut olla elämänsä aikana 'musta'. Kuitenkin, kun oikeudenkäynti pyörähtää käyntiin, otattaa Douglas Simpsonin kodin seiniltä pois valtaosan tämän valokuvista - jotka esittävät pääosin hänen valkoisia tuttujaan.
 

"This isn't about any race card. This is about credibility card. This is about perjury. The whole case got forgotten. It was all about Fuhrman now, it was all about racial injustice. Occasionally these cartoonists come up with something that's edifying." (prosecutor Marcia Clark)


Ne korvataan mustien valokuvilla, jotta paikalla kiertävät valamiehet ja uutiskanavat näkisivät, että Simpson on 'omiensa mies'. "Jos valamiehet olisivat olleet latinoja, olisin pistänyt joka paikkaan roikkumaan piñatoja", toteaa Douglas. Tämän tyypin Nitraatti haluaisi puolustamaan itseäänkin, jos tulisi syytetyksi murhasta!

Kolmas mielenkiintoinen hahmo on syttäjän tähtitodistaja, LAPD:n kokenut etsivä Mark Fuhrman. Murhaajan hanskan Simpsonin talon alueelta löytäneen sankaripollarin kilpeä rapsutettaessa alkoi alta kuitenkin hahmottua esiin aika pahaa, jonka suurentelua puolustus ei tietysti hetkeäkään arkaillut. Syyttäjälle Fuhrman olikin lähinnä pelkkää yhtä itse aiheutettua ampumavammaa.

Oikeudenkäyntiosio sisältää myös dokkarin rajuinta kamaa, eli rikospaikan kuvia. Niiden sisällyttämisen dokumenttiin ohjaaja Edelman perusti mielestäni hyvin: ne olivat tarpeellisia muistutuksia siitä, missä oikeudenkäynnissä olisi rotukysymysten sijaan pitänyt oikeasti olla kyse.

"Free at last, Free at last, Thank God almighty we are free at last!" (F. Lee Bailey, O.J. Simpson, Johnnie L. Cochran Jr.)


Mielenkiintoinen yhtymäkohta nykypäivien murheellisiin (murhallisiin?) tapahtumiin tuli muuten Nitraatin mieleen Rodney Kingiä käsitelleessä osiossa. Osasyynä Rodney Kingin pahoinpitelyyn Los Angelesin poliisivoimat käyttivät sitä, että nopeasti rauhoittavan kuristusotteen käyttö oli heiltä tuohon aikaan kielletty, joten rauhoittelu suoritettiin sitten näin. "Ojasta allikkoon ja uuten allikkoon" saattaisi sanoa George Floyd - jos eläisi.

Made in America nappasi täysin oikeutetusti parhaan dokumentin Oscarin, mutta oli myös pääsyy kilpailun sääntömuutokselle. Kun kahdeksantuntinen dokumentti nähtiin ohjaajan alkuperäisestä toiveesta huolimatta pääsiassa viisiosaisessa sarjamuodossaan, päätti Akatemia, että American voitosta eteenpäin moniosaiset dokumentit ovat tv-sarjamaisuutensa vuoksi ehdokkaina kiellettyjä.

Nitraatti kiittää tätä Ezra Edelmanin ohjaamaa ja Bret Granaton, Maya Mumman sekä Ben Sozanskin dynaamisesti leikkaamaa, lähes täydellistä, kuin jonain pitkänä hyvänä kirjana(*) - avautuvaa megadokumenttia hieman myös metatasolla. 

Nitraatin saatua viimein suurpojektinsa tämän vuoden alussa käytännössä loppuun, maailmasta tuntui taas vähäksi aikaa hävinneen kaikki mielenkiintoinen katseltava. Juoksevat virrat olivat vaihtuneet pihiseviin puroihin, joista juodessa ei jano enää sammunut. Hyvä on kiva mutta innostava on paras, ja tämä Made in America sai Nitraatin blogisormetkin taas pitkästä aikaa roihuun. Kiitos siis Edelmanille ja koko tekijätiimille siitäkin.

Ja sitten vielä hetkeksi takaisin asiaan. Sinänsä dokkarin päätös (julkaistu vuonna 2016) antaisi ymmärtää, että uunoturhapuromaisella rikoksella itsensä loppujen lopuksi vankilaan perseillyt Simpson olisi saanut karmalta isän kädestä, kun loppuelämän pituiselta kuulostava, yli 30 vuoden tuomio aseellisesta ryöstöstä napsui Las Vegasissa vuonna 2008. Mutta ei ihan: O.J. Simpson vapautui ehdonalaiseen vuonna 2017. Maailmalla kun ei ole tapana tarjoilla onnellisia loppuja.

Woman is the nigger of the world. Nicole Brown 1959-1994, Ron Goldman 1968-1994


Arvosana: 10/10

IMDB

Traileri

(*) vaikkapa Norman Mailerin vakuuttava truecrime Pyövelin Laulu. Nitraatti suosittelee.