Juror #2 (USA 2024, Clint Eastwood)

Kuka teki kelle mitä häh?

While serving as a juror in a high-profile murder trial, a family man finds himself struggling with a serious moral dilemma, one he could use to sway the jury verdict and potentially convict or free the wrong killer. (IMDB)

Georgian Savannahissa alkaa oikeudenkäynti, jossa miestä syytetään tyttöystävänsä surmasta. Pian paljastuu että valamiehistöön valitulla Justin Kempillä on jotain hyvin erityislaatuista tapaukseen liittyvää mielen päällään, samalla kun silmukat kiristyvät sekä syytetyn että Kempin kauloissa.

Faith ja Justin - usko ja oikeus. (Toni Collette, Nicholas Hoult)

Clint Eastwood on kypsässä 94 vuoden iässään ohjannut parhaan elokuvansa kahteenkymmeneen vuoteen. Juror on kuin tuulahdus ei niin kaukaisesta menneisyydestä, jossa keskibudjetilla tehtiin aikuisille viihdyttäviä ja hieman ajattelun aihettakin antavia elokuvia. Clintiltä tämä tosin on odotettava minimi ja tekemisen johtotähti, vaikka perinteisempi rymistelykin Clint-mausteilla häneltä onnistuu.

Jurorin käsikirjoitus (Jonathan A. Abrams) on kiitettävän omaperäinen, mikä ympäristön ja genren - oikeussaliin sijoittuva jännäridraama - huomioon ottaen on jo sinällään saavutus. Vaikka elokuva tuo tunnelmaltaan ja teemoiltaan mieleen sellaisia alan klassikoita kuin Valamiesten Ratkaisu (1957) (valamiesten keskinäinen vääntö) ja Ei Pakotietä (1987) tai Kunnes Toisin Todistetaan (1990) (piilevä paranoia & syyllisyys), on sillä oma tunnistettava äänensä. Mark Mancinan tunnelmallinen musiikki ja Yves Bélangerin asiaankuuluvan tummasävyinen kuvaus kirsikoivat kakun.

Tuhat kertaa nähtyä, mutta eri tavalla nähtynä. (Toni Collette)

Näyttelijätyö on moitteetonta. Nicholas Hoult kipuilee Kempinä asiaankuuluvasti, aina luotettava indietähti Toni Collette naispääosan vahvana syyttäjä Faith Killbrewnä - jolla on toinen silmä syyttäjänvaaleissa - on pätevä ja Chris Messinan empaattinen puolustusasianajaja Erick Resnick toimii hyvänä omantunnon äänenä sitä peittämään pyrkivälle kahdelle muulle päähahmolle.

Sivuosissa toinen ikiluotettava J.K. Simmons on onnistunut valinta valamiehistön omia tutkimuksiaan suorittavana emerituksena ja Cedric Yarbrough tekee hyvän vastapeluri-valamiehen. Zoey Deutch on pätevä pienehkössä vaimon roolissaan ja käypä Kiefer Sutherlandkin cameoimassa elävän Clint-legendan innoittamana. Amy Aquinon jämäkkä tuomari Thelma Hollub ansaitsee myös maininnan.

Kisälli ja Mestari. (Nicholas Hoult, Clint Eastwood)

Satasta lähestyvän Clintin arvellaan lyövän leffapensselit santaan tämän jälkeen. Sopii epäillä. Mutta jos näin käy, lähteminen suoritetaan jämäkän laadukkaasti. Elokuvan lopetus - samoin kuin itse filmikin - on katsojille tilaa jättävyydessään yksi vuosikymmenen parhaita. Jurorissa on kaikki klassikon ainekset.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Straume / Flow (LAT/BEL/FRA 2024, Gints Zilbalodis)

Aalloissa siis?

Cat is a solitary animal, but as its home is devastated by a great flood, he finds refuge on a boat populated by various species, and will have to team up with them despite their differences. (IMDB)

Pienen kisuliinin elämä mullistuu täydellisesti, kun jostain selittämättömästä syystä ensin ovat hävinnet ihmiset eli myös henkilökunta ja sitten planeettaa alkaa vallata huimaa vauhtia etenevä vedenpaisumus.

Muihin olioihin hyvin epäluuloisesti suhtautuva, vilkkaan mielikuvituksen ja sisäisen elämän omaava suippokorva joutuu valitsemaan piintyneiden tapojensa ja eloonjäännin väliltä, kun pelastukseksi vesimassoja vastaan osoittautuu pieni vene, johon kertyy ajan kanssa useita muitakin vesipakolaisia.

Päätöksiä, päätöksiä.

Flow on jännittävä - sanotaan suoraan että ajoittain hyvinkin ahdistava - mutta myös erittäin lämmin metafyysinen matka perheen ja yhteishengen teemojen laineilla - itse asiassa yksi parhaista asiaa käsitelleistä taideteoksista koskaan. Flow on myös tämän vuosikymmenen paras ja visuaalisesti kaunein elokuva.

Se on kuin Nitraatin rakastama Gravity (2013), mutta maanpinnalla ja pelkillä eläimillä animaatiomuodossa kerrottuna. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka tuo myös mieleen Ang Leen sinänsä ansiokkaan Piin Elämän (2012), mutta ilman sen elokuvan vaivaannuttavaa uskonnollisuutta.

Apuuv-va!

Hakematta Nitraatin mieleen tuli myös Hithcockin Pelastusvene (1944) mutta (lähes) ilman sen piilevää paranoiaa ja sen tapahtumapiiriä laajentaen. Fantasian ja eläinten yhdistelmä tuo puolestaan mieleen Miyazakin mestariteoksen Prinsessa Mononoke (1997) ja tavaton lämpö taas muistuttaa yhdestä Nitraatin kaikkien aikojen eläinanimaatiosuosikeista, eli NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982).

Flow ei myöskään turhaan selittele elokuvassa tapahtuvaa luonnonkatastrofia. Jotain selittämätöntä tapahtuu - Nooan tarina niiden eläinten näkökulmasta jotka eivät mahtuneet mukaan? Jonkin taivaallisen kappaleen kulku läheltä planeettaa ja painovoiman järkkyminen? Ihmisrodun - joka on muuten hävinnyt kuvioista täysin, rakennuksiaan lukuunottamatta - ympäristöstään välinpitämättömyyden fantastinen loppunäytös? Tämä jätetään viisaasti katsojan mietittäväksi.

Misu ja fisu.

Flow:n päähahmot ovat eläimellisempiä kuin Disneyllä tai Pixarilla, eikä niillä ole käytössään ihmisten ääniä. Koko elokuvassa ei ole sanakaan ihmispuhe-dialogia, eivätkä sen hahmot sitä mihinkään tarvitsekaan. Olennainen ja ylikin varmasti välittyy, kuten jokainen lemmikin lähipiiriläinen tietää. Rohkeaa ja toimivaa - tosin Nitraatti ei ole vielä tosielämässä tavannut laivaa kipparoivaa kurkea!

Tarinan päähahmo on selvästi ollut jonkun kissanpalvojan rakastettu kisuliini hänen mieleenjäävästä kodistaan päätellen - sitä kun koristavat lukuisat puusta veistetyt kissapatsaat, mukaan lukien yksi jättimäinenkin versio. Siksi misulle on varmaan lähteminenkin niin vaikeaa. Mustan kissan henkilökuntaan lukeutuvalle Nitraatille elokuva oli tästä syystä ehkäpä vielä ekstratunteellinen!

Ryhmä hau, ja miu ja oink oink ja tsiki tsik!

Pääosan musta kissa on aivan ihana ja uskottavan oloinen karvapallero, mutta myös sen matkaseura on muistettavaa. Mielenkiintoisesti ja selvästi tarkoituksenmukaisen epäloogisesti ympäri maapalloa koottu eläimistö koostuu muuten muun muassa lojaalista labradorinnoutajasta, hiukan hitaanlaisesta mutta hyväsydämisesta kabybarasta eli vesisiasta, tavaraa ahnehtivasta äkkinäisestä lemurista, sekä korskeasta ja etäisestä mutta omalla tavallaan empaattisesta kurjesta, joka seilaa kirjaimellisestikin oman kurssinsa mukaan. Veneen peesissä näillä on muun muassa jättimäinen ja arvoituksellinen protovalas.

Elokuvan animaatiojälki on ziljoonabudjettisiin amerikkalaisiin verrattuna jollain tavalla viimeistelemättömän oloista, mutta sekään ei varsinaisesti pidä paikkaansa - Flown karumpi ja tyylitelty matalamman teknologian animaatio vain kerrassaan sopii juuri tällaisena täydellisesti sillä kerrottuun tarinaan.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?!

Tyyli tuo hiukan mieleen 90-luvun ja 2000-luvun alun tietsikkapelien renderöidyt graffat. Otetaan tämä nykyisten teknisesti upeiden mutta sydämettömien rahantekokone-animaatioiden sijasta. Flow:ta avittaa myös sen tavattoman tunteisiin menevä musiikki, joka on Rihards Zalupen ja ohjaaja Zilbalodiksen käsialaa. Vaikuttavasta tarinasta vastaavat kautta linjan onnistunut ohjaaja Zilbalodis ja Matiss Kaza. Kesto on myös viehättävästi alle puolitoista tuntia.

Viime vuosikymmenen vika täysien pisteiden leffa oli etelä-korealainen Parasite (2019) ja tämän - jo hälyttävästi - lähes puoleen ehtineen vuosikymmenen ensimmäinen on jenkkianimaatioihin nähden vaatimattoman budjetin latvialainen Flow, jonka Nitraatti toivoo voittavan kaikki mahdolliset alan palkinnot. Hollywood, olisiko aika taas pistää työhaalarit päälle ja edes viddu yrittää?

Taivas maan päällä.

Mutta ei päätetä negaan, varsinkaan Flow'n kanssa. Kuten leffoista parhaiden ja klassikoiden kohdalla, enää on vaikea kuvitella leffamaailmaa joka ei tuntuisi tyhjemmältä paikalta jos tämä teos siitä poistettaisiin. Aikansa se otti, mutta vihdoin: Nitraatin katekismuksen mukaan tämän vuosikymmenen ensimmäinen täysien pisteiden elokuva on - täysin ansaitusti - tässä.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2024

Leffavuodelle 2025!

 
Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas tutun sapluunansa. Hyväksi havaittuun parin edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimman leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2023 että vuoden 2024 elokuvat. Lisäksi Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta.

Nitraatti esittää tässä muuten huolensa siitä, että kuluvalta vuosikymmeneltä on edelleen näkemättä edes yksi täysien pisteiden elokuva. Kymmenen vuoden takaa niitä on kolme kappaletta jo pelkästään yhden vuoden listalla. Lisäksi hälytyskelloja soittaa, että tämän vuoden parhaimmistossa ei ole tällä kertaa ainoatakaan leffaa konkreettisesti kuluvalta vuodelta. Tasonnostoa kaivattaisiin varsin kipeästi.

Sitten perinteiseen: Alla siis viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta.

2023-2024

Huonoin: Rendel: Cycle of Revenge (2024)

Rendel kakkonen ei herättänyt ennakkoon suuria toiveita, eikä siinä mielessä pettänyt. Sekava ja unohdettava tekele, jonka suurimmat avut olivat harvinaisesti Nitraatin kotikunnailla kuvaaminen ja suomalaisittan ainutlaatuinen supersankarileffuus. Sen sijaan Rendeleiden tuskaisista tuotantovaiheista kertova dokumentti oli yksi vuoden suomalaisia kohokohtia, josta Nitraatti ehtikin juuri tarinoimaan.

Teoriassa surkeimman palkinnon olisi voinut antaa surullisenkuuluisan Caligulan (1979) ylijäämämateriaalista leikatulle täysin uudelle versiolle, joka onnistui olemaan yhden pisteen tylsyys, kun alkuperäisessä oli sentään pornoa yhden pisteen tylsyyttä rikkovana kyseenalaisena ilona. Mutta mennään nyt kuitenkin kokonaan uudella elokuvalla. 2/10.

#3: Blackberry (2023)

Tarina ysärin lopun kautta nolkytluvun kanadalaisesta teknologiayhtiöstä ja sen nörteistä, sekä heidän lippulaivatuotteensa noususta ja tuhosta, jonka tarinaa kohtaan meidän nokiakansamme voi tuntea erityistä sympatiaa. Sinänsähän tässä ei keksitä leffapuolella mitään uutta ja mullistavaa, mutta lämminhenkinen nörttimäisyys ja onnistunut musta huumori viihdyttävällä näyttelytyöllä silattuna vievät lopputuloksen kirkkaasti plussan puolelle.  8/10.

IMDB
Traileri

#2: Napoleon (2023)

Ridley Scott tarttui härkää sarvista ja sorvasi kasaan isobudjettisen pläjäyksen ranskan pienestä suuresta miehestä - saavutus joka monilta on jäänyt kesken. Lopputulos on hyvä ja mukaansatempaava ja painotus henkilökohtaisen ja sotastrategioiden välillä on onnistunut. Nitraatti ehtikin jo tästä tarinoimaan pidemminkin. 8/10.

IMDB
Traileri

#1: The Holdovers (2023)

Alexander Paynen 1970-luvun collegen elämäpudokkaiden joulunvietosta kertova tragikomedia on toistaiseksi 2020-luvun paras näytelmäelokuva. Retrotunnelma, kässäri, näyttelytyö ja ohjaus ovat aika priimaa. Tästäkin Nitraatti jo ehti jutskaamaan pidemmälti. 9/10.

IMDB
Traileri

2014

2014 #5: Presidentintekijät

Ex-Apislaisen Tuukka Temosen tiivistunnelmainen dokumentti tulevan presidentin Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta nähtynä kampanjatiimin terävimmän kärjen vinkkelistä. Kampanjapäällikkö Taru Tujunen on elämää suurempi keskushahmo, joka suorastaan huutaisi fiktiivistäkin leffakäsittelyä. 9/10.

IMDB
Traileri

2014 #4: Noah

Darren Aranofsky on yksi omaperäisimpiä nykyohjaajia. Hänen raamattuleffojensa aatelia on tämä upeannäköinen teos Nooasta ja tämän arkista. Lähes supersankarileffamainen kerrontakin on ovelan onnistunut lähestymisvalinta. Nitraatti hihkui Noahista pitkän kaavan kautta jo aikaisemminkin. 9/10.

IMDB
Traileri

2014 #3: Päin Seinää

Antti Heikki Pesosen elokuva lähiöarjesta on edellisen vuosikymmenen leffaparhaimmistoa, jonka musta huumori ja terävyys upposivat Nitraattiin kuin häkä. Jo Korsoteoria-lyhäri todisteli sen, että Pesoselta onnistui sekä ohjaaminen että nasevan dialogin kirjoitus. Päin Seinää paransi entisestään, vaikka hyppy pitkän elokuvan muotoon ei kaikilta onnistu. YH-äidin tragikoominen kamppailu lapsensa kanssa oli kepoisesti edellisen vuosikymmenen suomalainen leffaelämys. 10/10.

IMDB
Traileri

2014 #2: Gone Girl

Kipuilevan avioliiton viimeisenä näytöksenä Nick Dunnen vaimo Amy Dunne katoaa, ja kohta puoleen kaikki alkaa viitata murhatyöhön. Sekalaisen seurakunnan pistäessä lusikkojaan rikossoppaan, jää katsojan tehtäväksi tuumailla, että ostaisiko itse Ben Affleckin esittämältä aviomeheltä sen kuuluisan käytetyn auton.

David Fincherin erinomaisen nautittava ja käytössä kulumaton murhamysteeri ei turhaan kiirehdi, kuten sen kahden ja puolen tunnin kestokin osoittaa. Siitä viis, turhaa ei ole mukana ja tapahtumia naamoittaa yksi oman vuosikymmenensä parhaita ensemblejä.

Tuo, teksti ja Fincherin taidokas ohjaus takaavat myös sen, että leffaan ei väsy, vaikka ensi kerran jälkeen ei tietysti juonen tasolla yllätyksiä enää koekaan. Tekstistä vielä sen verran, että kuten Kubrick teki Hohdon kanssa, ohjaa tämän järkyttävän pedantti hengenheimolainenkin tässä kirjaa parempaa. 2010-luvun terävintä leffakärkeä. 10/10.

IMDB
Traileri

2014 #1: Interstellar

Lähitulevaisuuden Maapallon kohtalonhetkistä, madonrei'istä ja tutkimusmatkailusta aina taitava Christopher Nolan kehitti Nitraatille nähtävästi loputtomasti maistuvan scifi-kattauksen, jonka maailmanluontia jaksaa seurata kerrasta toiseen tyytyväisenä hyristen.

Okei okei; vaikka se ensimmäinen farmipuolituntinen tulikin Nitraatilla aikoinaan aina silloin tällöin hypittyä yli! Ja ah, miten symppis se Bill Irwinin TARS-robotti onkaan. Anne Hathawayn Tri Brandista nyt puhumattakaan, hrr! Vuosikymmenensä ykkönen ja yksi Nitraatin eniten uudelleenkatsomia leffoja ikinä. Tästäkin Nitraatti on kirjoitellut pidemminkin. 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2025!

The Untold Secrets of the Rendel Trilogy (Suomi 2024, Miika J. Norvanto)

Black Lion Picturesin janusmainen kontrastilogo sopii hyvin kerrottuun tarinaan.

Dokumenttielokuva Rendel-elokuvien tuotannosta ja tuotantovaikeuksista, tuottajien Miika Norvannon ja Timo Puustisen sekä käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren kertomana.

Nitraatti sanoo heti alkuun suoraan, että Rendelit eivät todellakaan ole kovin kaksisia leffoja. Mutta niillä on kuitenkin pari katsomisen arvoiseksi tekevää seikkaa. Ensinnäkin ne ovat ensimmäiset suomalaiset supersankarielokuvat, ja toisekseen niitä on kuvattu harvinaislaatuisesti Nitraatin kotinurkillakin, joten mielenkiinto niiden näkemiseen oli laadusta riippumatta korkea.

Vaikka elokuvat itse eivät kauniisti sanottuna Nitraatin odotuksia oikein täyttäneetkään, on niiden tekemisestä saatu nyt varsin mainio ja silmiä avaava dokumentti. Alkuun on tietysti hyvä mainita, että Rendeleistä kertovat tässä dokumentissa vain tarinan toinen osapuoli, mutta kerronta on vakuuttavaa: nyt on heidän vuoronsa avata sanaista arkkua.

Kaikesta näkee että kertojilla ei ole oman näkemyksensä esille tuomisessa mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa. Mukana on myös yksi kohtaus, jossa Norvannon muistelut yltyvät tunnepuoleltaan varsin rajuksi - hätkähdyttävää ja uskottavaa.

Musta aurinko nousee.

Ensimmäinen mustamaskisesta ja mustaan nahkaan verhoutuvasta kostaja-Rendelistä kertova elokuva tehtiin kakkosta enemmän talkoohengessä. Elokuva menestyi sen verran hyvin, että jo tuolloin hälytyskelloja vähän soitellut ohjaaja Jesse Haaja - joka ei mm. ilmestynyt elokuville hyvin tärkeässä leikkausvaiheessa juuri ollenkaan paikalle - sai kuitenkin jatkaa kakkosenkin puikoissa. Siitä alkavat todelliset vaikeudet.

Dokumentti piirtää Haajasta kuvan ammattitaidottomana ja vastuuttomana ohjaajana pitkän ammattimaisen elokuvan tekoa varten ja tekee sen varsin vakuuttavasti. Haaja on sittemmin lopettanut ohjaajanuransa, eikä Nitraatti tämän dokumentin nähtyään asiaa yhtään ihmettele.

Kuvaussuunitelmaa ei ole, ohjaaja haalii ympärilleen muuta kuvausryhmää kiusaavan ja terrorisoivan ringin, apulaisohjaaja on niin ikään ammattitaidoton, kallista ja tarkoin suunniteltua iltakuvausta sabotoidaan ohjaajan pallilta näennäisen tarkoituksellisesti ja elokuvaa tehdään negatiivisuutta voimavarana käyttäen  - mikä polttaa tietysti kuvausryhmää entistä nopeammin loppuun.

Tuplasti budjettia, tuplasti ongelmia.

Yrittääkseen pysyä aikataulussa itseaiheutettujen ongelmien takia, ohjaaja jättää isoja osia käsikirjoitusta kokonaan kuvaamatta. Tuloksena on tietysti erittäin sekava ja aukkoinen tarina, jonka hän sitten vielä leikkaa yksin kieltäydyttyään yhteistyöstä.

Rendel kakkosen ensimmäinen - 'ohjaajan' - versio on katastrofaalinen amatöörityö kun se esitellään rahoittajille. Siinä vaiheessa Norvanto, Puustinen ja Lehtosaari ottavat kakkosen hoteisiinsa ja ryhtyvät pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta mitä tekee tässä vaiheessa superkonna Korona?

Enemmän kuin vähän ironisesti, Rendel-dokumentti on vuoden paras suomalainen Nitraatin verkkokalvoilla lipunut teos, samalla kun Rendel kakkonen oli huonoin. Nitraatti näki dokumentin lyhennetyn version, joka on vapaasti katsottavissa YouTubessa Black Lion Picturesin sivuilla.

Black Lion Pictures on menossa kottaraisasentoon. RIP myös Kajawood? Jää nähtäväksi.

Rendel Kakkosen Blu-Rayllä on kuulema dokkarista hiukan pidempi versio. Nitraatti toteaakin, että se tekee tuosta levystä hankinnan arvoisen. Ärsyttävän jynkyttävän taustamusiikin olisi tosin tästä dokumentista voinut jättää pois. Ai niin, sen nimi viittaa trilogiaan. Kolmannen kässäri olisi valmis, mutta samalla ryhmällä sitä ei tehdä - jos tehdään - kuin kakkosta, ymmärrettävästi.

Näin rehellistä puhetta suomalaisiin elokuviin liittyen harvoin kuulee. Samalla Norvanto käyttää hyväkseen tilaisuuden vastata kriitikoilleen. Esimerkillinen dokkari alallaan, ja harmi jos Norvannon leffailut on toistaiseksi nähty. Mutta Nitraatti uskoo, että elokuvamies on aina elokuvamies ja jatkoa joskus seuraa. Ja jos ei, we will always have Rauni.

Arvosana: 8/10

(ei vielä IMDB linkkiä)
Dokumentti katsottavissa YouTubessa - linkki

Nitraatin Halloween: The Terror (USA 2018, David Kajganich)

It's wonderful...

The Royal Navy's polar explorer ships HMS Erebus and HMS Terror are heading south toward King William Island into uncharted territory, seeking the fabled Northwest Passage. The ships are soon frozen and trapped in the ice, and those aboard must survive the harsh weather conditions and each other, while being stalked by an elusive menace. (Wikipedia)

Erebus ja Terror -laivat ovat tuhoontuomitulla tutkimusmatkallaan 1800-luvun puolivälin Arktisessa Pohjois-Amerikassa, juuttuvat jäihin ja saavat lisäksi niskaansa muinaisen pedon. Luvassa on miehistön keskinäisiä konflikteja, varuste- ja elintarvikepulaa, sairauksia ja tartuntoja sekä hirvittävien petojen lannistumattomia hyökkäyksiä.

Tämä tositapahtumiin pohjautuva historiallinen (haukkaa henkeä) spekulaatiofantasiakauhudraamasarja saa kiittää olemassaoloaan yhdestä genrekirjallisuuden suurista elävistä nimistä, eli yhdysvaltalaiskirjailija Dan Simmonsia, jonka kirjaan sarja perustuu.

Kymmenosainen The Terror-minisarja on lähes täysi napakymppi. Se on loistavasti roolitettu ja erinomaisesti kirjoitettu sekä ohjattu kourallisen tekijöitä johdosta, joita sarjan luoja David Kajganich on ollut kaitsemassa.

...everywhere, so white... (Jared Harris, Paul Ready, Nive Nielsen)

Roolitus on siis kautta linjan uskomattoman hyvä. Pääosassa nähdään Richard Harrisin poika Jared Harris retkikunnan viinaanmenevänä, realismin ja pessismismin rajoilla tanssivana förstinä Francis Crozierina. Ciaran Hinds on retkikunnan ylioptimistinen patrioottikapteeni John Franklin ja Tobias Menzies kapun pröystäilevä luottokäsi James Fitzjames.

Sarjan hyvä valo on laivakirurgi Henry Goodsir, jonka tekee empaattisesti Paul Ready. Alusta ulkoa vainoavan pirun mainion pikkuhiljaa muotoutuva ihmismuotoinen pari on Adam Nagaitisin kylmäävä hullu Cornelius Hickey.

Naisia ei juuri takaumia lukuunottamatta nähdä, mutta heidän tonttinsa laivatapahtumissa hoitaa inuiitti Lady Silence, jonka Nive Nielsen kauniin eleettömästi tekee. Näiden lisäksi sarjassa on useampi kymmenen näyttelijää ja ainakin parikymmentä hyvin tehtyä puheroolia.

...the river has frozen over...

Budapestin studioiden ja Kroatian Pag-saaren sekä CGI:n avustuksella katsojille piirretään maanpäällistä kylmää helvettiä, jossa miehistö taistelee eloonjäännistään. Lavastus on priimaa ja laivat näyttävät erittäin uskottaville. Sarjojen ja leffojen helmasyntinä 40 asteen pakkasessa mennään välillä epäilyttävän vähissä vaatteissa, mutta kun naamat pitää näkyä ja näyttelijöiden elehtiä, niin minkäs teet.

Samasta syystä sotaleffoissakin ne kypärät ovat usein muualla kuin päässä tai niissä tököttää jotain absurdeja nimikylttejä. Mutta tästä ei pistevähennystä, se kun on melkein välttämätön paha näissä.

Pieni pistevähennys kuitenkin kahdesta aspektista: syke laskee vääjäämättä aina kun laivojen klaustrofobinen ilmapiiri ei ole tapahtumapaikkana. Lisäksi sarja on poikkeuksellisen synkkä ja erittäin painostava, jossa kohotuksia on turha odottaa - ja mitä pidemmälle matkataan, sitä pessimistisemmäksi ilmapiiri muuttuu.

...not a soul on the ice...

Useat kriitikot olivat sitä mieltä, että koska The Terrorin historiallinen draamaosio toimi niin hyvin (totta!), sarja ei olisi edes tarvinnut yliluonnollisia aspektejaan - jotka Nitraatilta vielä lukematta olevassa kirjassa ovat kuulema vieläkin selvempiä. Mutta Nitraatti ei voi ensinkään yhtyä tuollaiseen konsensukseen. Ilman fantsukauhuaspektiaan ja sen tuomaa uhkaa jota vastaan taistella, meillä olisi katsottavana pelkkää hiljaa hiipumista ja kuolemaa ilman toivon hiventäkään. Ei kuulosta oikeastaan katsomisen arvoiselle.

The Terror-sarjaan tehtiin pari jatkokautta, mutta antologiatyyliin. Niillä ei ole mitään tekemistä ykköskauden kanssa, tekijät ovat erit, eikä niitä pidetä läheskään samassa arvossa.

Nitraatin ei ollut enää varsinaisesti tarkoitus tehdä Halloweenspessuja, mutta sattuman sanelemana tänään oli ensimmäinen tulevan talven lumipäivä ja Halloween, jotka kruunasi tämän erinomaisen sarjan päätökseen tuijottelu. Kuten tuhoontuomitun retkikunnankin, johdatusta oli siis noudatettava!

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Mainio selitys alusten hurjille nimille

Kuvatekstit: Kate Bush - Under Ice (Hounds of Love, 1985)

Fosse/Verdon (USA 2019, Steven Levenson & Thomas Kail)

Mennäänpäs elämän yli niin että heilahtaa.

An inside look at the romantic and creative partnership between influential choreographer/director, Bob Fosse, and Gwen Verdon, one of the greatest Broadway dancers of all time. (IMDB)

Bob Fosse (1927-1987) oli yksi suuria Broadway-nimiä. Ikoninen koreografi, antelias ihminen ja unohtumattomien elokuvien ja musikaalien ohjaajanero - sekä naisiinmenevä alkoholisti, epävarma pessimisti, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja yleispätevä pers'reikä.

Tämän sielunkumppanina, lapsen äitinä, tukena ja vastaparina viihtyi pyhimyksen kärsivällisyydellä ja omalla kovalla kunnianhimollaan varustettu huipputanssija ja näyttelijä Gwen Verdon (1925-2000), jonka toinen suuri kamppailu Fossen lisäksi on se näyttelijättärien ikuinen, eli taistelu ikääntymistä vastaan.

Jazzkäsi. (Michelle Williams, Sam Rockwell)

Kumpikin kantoi taakkanaan traumaa, toinen hylättyä kuolevaa vaimoa, toinen hylättyä lastaan. Fosse ja Verdon menivät naimisiin 1960 ja siirtyivät asumuseroon 1971, mutta työskentelivät yhdessä Fossen kuolemaan vuonna 1987 asti. He eivät koskaan eronneet.

Sarja sijoittuu pääosin Fossen keski-iän ruuhkavuosiin 1960-luvun lopusta 1970-luvun loppuun, jolloin muotonsa saivat niin Sweet Charity -musikaali kuin sen leffaversiokin, Cabaret ja Lenny -elokuvat, Chicago-musikaali(*), sekä omaelämäkerrallinen All That Jazz -leffa, mutta sarja sisältää myös runsaasti takaumia.

Pariskunnan yhteiselosta saadaan irti varsin mainio minisarja, josta Broadway-fani Nitraatille tuli heti alusta lähtien fiilis, että nyt ollaan hyvissä käsissä.

Pakko painaa pitkää päivää.

Puikoista löytyykin alan miehiä: menestysmusikaali Evan Hansenin luonut kässäröijä Steven Levenson ja Broadway-ohjaaja Thomas Kail (mm. Nitraatin aikoinaan pystyynkehuma Hamilton) ovat vääntäneet Sam Wassonin Fosse-elämäkerran hyvään kuosiin. Onpa mukana tuottamassa ja konsultoimassa ollut myös Fossen ja Verdonin tytär Nicola Fosse, mutta mitään hagiografiaa ei silti ole luvassa.

Sam Rockwell ja Michelle Williams ovat erinomaisia pääosissaan ja omaavat mainion kemian. Kun tämä pariskunta ei ole jakamassa ruutua, sarja kärsii siitä lähes poikkeuksetta. Kummankaan ei anneta kuitenkaan juurikaan tanssia ja ehkä hyvä niin: näyttelytyö korvaa sitten sen. Vähän samoinhan teki Fosse itsekin aikoinaan Nitraatin kehuman All That Jazz -omaelämäkertaleffansa ja näyttelijä Roy Scheiderin kanssa.

Legendaariselle käsikirjoittaja Chaeyfskylle tehdään Fosse/Verdonissa oikeutta.

Michelle Williamsin säksättävään puhetyyliin Gwen Verdonina on kuitenkin pikkuisen totuteltava. Varmaankin autenttinen, mutta ehkä pieni pehmennys olisi parantanut suoritusta. Sivuosista maintaan vaikka että Norbert Leo Butz tekee hyvän, Nitraatille jumalasta seuraavan, mm. Network / Kasvot Kuvaruudussa (1976) käsikirjoittaneen Paddy Chaeyfskyn (1923-1981), Fossen ja Verdonin perhetutun.

Margaret Qualley on raikas tanssija ja koreografi Ann Reinking (1949-2020), Fossen myöhempien aikojen elämänkumppani ja Jake Lacy Verdonin oma semifiktiivinen ja tasapäinen vaihtopenkkinuorikko Ron. Fossen ja Verdonin lasta Nicolea, joka joutuu kasvamaan liian nopeasti vanhempien yrityksestä huolimatta esittävät kronologisesti Blake Baumgartner, Chandler Head ja Juliet Brett.

Nouseva tähti. (Margaret Qualley)

Teknisesti sarja on moitteeton. Fosse/Verdon koostuu paljolti sisäkuvista, joten budjettia on suitsinut se, ettei tarvetta isoihin ulkotilojen aikalaislavastuksiin ole. Suurimmat lavastetyöt tulevatkin uskollisina rekonstruktioina tuotantojen tekovaiheista: Charity, Chicago ja All That Jazz saavat jokainen kunnon käsittelyn. Kekseliäät välitekstit, jotka osoittavat kohti tulevia tai menneitä menestyksiä tai tragedioita olivat myös miellyttävän pikantti lisä.

Sarjaa tehtiin poikkeuksellisen ruhtinaallisella aikataululla, kun harjoitteluunkin oli aikaa kaksi kuukautta. Itse kuvauksiin käytettiin puoli vuotta. Sarja tehtiin kokonaan New Yorkissa, joten siltäkin osin autenttisuus on taattu - tosin Nyki joutuu stunttaamaan myös Länsi-Saksaa.

Yhtä kulunut kuin blueskappale, mutta aina yhtä relevantti.

Ja kyllä, kyllä: pohjimmiltaanhan kyse on taas kerran yhdestä kärsivän kusipäisen taiteilijaneron tarinasta. Mutta kun se on tehty näin hyvin, niin meneehän yksi sellainen - taas kerran.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

(*) Chicago-musikaalihan hävisi tuolloin suosiossa Chorus Line-musikaalille, joka kertoi Broadway-musikaalien taustatanssijoista. Chicago oli pessimisminsä ja kyynisyytensä kanssa edellä tai jäljessä aikaansa, kun taas Chorus Line oli enemmän sitä samaa ajan henkeä, missä Tähtien Sota jo kulman takana odotteli. Ajan kanssahan näiden kahden musikaalin arvostus on vaihtanut paikkaansa, mutta tuskin se tuolloin Fossea ja Verdonia kauheasti lohdutti. Jostain syystä sarja jättää tämän titaanien taistelun kokonaan kertomatta, mutta kuulittepahan sen nyt Nitraatilta.

Faccia a Faccia / Face to Face / Kasvokkain (ITA/SPA 1967, Sergio Sollima)

Älä anna Commodore 64:n halpiskasettipelien kansien oloisen leffajulkan pettää: kyseessä on asiallinen italo!

 

A history professor has a chance meeting with an infamous outlaw and eventually assumes leadership of his gang. (IMDB)

Sisällissodan jälkeisessä Yhdysvalloissa heikkovointinen itärannikon historianproffa lähtee toipumaan Teksasin porottavaan lämpöön, jossa hänen tiensä risteävät paljon vetreämmän rikollispomon kanssa. Soppaa hämmentää myös soluttautuva Pinkertonin etsivä.

Italialaisilla oli pitkään omalla tavallaan kunnioitettava eksploitaatioleffateollisuuden haara: otettiin menestynyt englanninkielisen maailman leffagenre ja paukutettiin siihen aivan tajuton määrä leffoja halvalla.

1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin tehtiin historiallisia (ja historiallisia fantasia-) spektaakkeleja ("sword and sandals"), 1960-1970 -luvuilla spagettiwesternejä ja 1980-luvulla post-apokalyptisiä Mad Max-kopsuja eli pastakalypsejä, sekä miekka & magia -osastoa, joka oli vähän kuin swords and sandals, mutta Conanin (1982) menestyksen innoittamaa halpisfantsuapinointia.

Väkivallan ystävä. (Lorenzo Robledo, Gian Maria Volontè)

Spektaakkelien, halpisfantsujen ja pastakalypsien osalta voidaan suoraan todeta, että laatu ei koskaan päätä huimannut, vaikka monilla noista leffoista on siitä huolimatta - tai juuri sen takia - oma vinkeä viehätyksensä.

1960- ja 70-lukujen italowestern poiki sen sijaan melkoisen joukon hyvinkin vaihtelevantasoisia tekeleitä. Amerikkalaisista westerneistä kehitellyt italowesternit olivat rujompia, monesti komediallisempia ja lähes aina moraaleiltaan häilyvämpiä. Spagettiwesternejä ylenkatseltiin rapakon takana pitkään. 

Amerikkalaiset pitivät - sinänsä ihan oikeutetusti - westerniä (kuten myös musikaalia) 'omistaminaan' genreinä, eikä ulkomaisia yrittäjiä lähtökohtaisesti katsottu hyvällä. Spagettiwestern oli kuitenkin salakavalan vaikutusvaltaista, kun amerikkalaiset uudistivat omia länkkäreitään: olisiko Peckinpahin uuden ajan jenkkiwesternien airutta ja klassikkoa, eli Hurjaa Joukkoa (1969) olemassakaan ilman italoja?

Feikkijenkkilä-Andalusian yöt ja päivät. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Espanjan Andalusia ja sen kaupunki Almeria oli elintärkeä paikka italowesterneille: alueen aavikkoinen ja vuoristoinen maisema sai stuntata yhdysvaltoja - harvaa Italolänkkäriä kuvattiin minkään vertaa Yhdysvaltojen maaperällä. Jonkun verran ulkokuvia tehtiin yleensä myös Etelä-Italiassa.

Sisäkuvat tehtiin yleensä Cinecittan studioilla Roomassa, missä Italian Hollywood sijaitsi. Faccia ei poikkea tässä suurimmasta osasta muita italoja. Kävipä niin, että maisemien ekonomiset hyödyt kelpasivat sitten myös enkkunkenkku-kielisille tuotannoille.

Sergio Leonen italowesternit ovat varmaankin kaikille niitä tutuimpia ja suurimmaksi osaksi ansainneet arvostuksensa - tosin ensimmäinen niistä (Kourallinen Dollareita, 1964) on Nitraatista aika heikko ja viimeinen (Kourallinen Dynamiittia, 1971) katsomiskelvoton.

Vuorovaikutuskurssin vetäjäpari. (Tomas Milian, Gian Maria Volontè)

Nitraatilla on ollut isona pienenä projektina tutustua italialaissäveltäjä Ennio Morriconen tuotantoon ja sieltä mieleenpainuvien sävelten kautta niihin leffoihin, joita ei ollut tullut vielä tarkastettua. Projektin antoisimpia elokuvia on ollut tämä Sergio Solliman ohjaama Faccia, jossa myöskään jumalainen Morricone ei petä. Elokuva sisältää yhden hänen muistettavimmista ja raivokkaimmista elokuvasävellyksistään.

Pääosien Gian Maria Volontèlla ja Tomas Milianilla on mainio kemia, ensimmäisen esittäessä fyysisesti heikkokuntoista ja iäkkäämpää mutta terävä-älyistä professori Fletcheriä, jälkimmäinen konnien vahvaa, nuorempaa ja käytännönläheistä pomoa Bennetiä. Vallan ja väkivallan houkuttavia voimia tutkiskellaan, kun proffa alkaa päästä jyvälle Bennetin uravalinnan pluspuolista, Bennetin saadessa vastavuoroisesti elämäänsä proffalta jonkinmoista moraalipiikkiä.

Pinkertonin Siringo näyttää hide in plain sightin mallia. (William Berger)

Faciaa edeltäneen vuoden Ingrid Bergmanin Personan (1966) hengessä siis mennään, mikä on jo sinänsä aika vahvaa tavaraa länkkärille. William Bergerin tylysti vetäisemä, moraaliltaan hyvinkin häilyvä Pinkertonin etsivä Charley Shiringo taiteilee näiden kahden välissä soluttautuessaan kaksikon maailmaan.

Pääosien kemiaan oman herkullisen lisänsä toi tosielämä: Volontè oli kiihkeä kommunisti, Milian taas Castroa Kuubasta paennut oikkari. Ohjaaja Sollima pystyi tietysti käyttämään tätä hyväkseen henkilöohjauksessa.

Sergio Sollima ohjaa ja kässäröi westerninsä muutenkin mainiosti, kanavoiden siihen omia sotakokemuksiaan tokan maailmanpalon ajoilta. Elokuva olikin tämän pitkän linjan ohjaajan suosikki omista filmeistään.

Kuolemaa italialaisen oopperan hengessä. (Tomas Milian, Piru Parka)

Facciasta kannattaa ehdottomasti etsiä katseltavakseen extended cut eli lyhentämätön 111 minuuttinen italialaisversio. Vaikka kuvanlaatu välillä heittää ikävästi, ovat elokuvaan palautetut kohtaukset ehdottomasti kauneusvirheen arvoisia. 

Summa summarum: Faccia on tyydyttävän aikuismainen western, joka on varustettu upealla musiikilla, hyvillä näyttelysuorituksilla ja äärimmäisen tyydyttävällä loppuratkaisulla. Pieni italohelmi.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Morriconen äkäisen upea teema