No (CHI / FRA / MEX / USA 2012, Pablo Larrain)

Ei, posin kautta. (Gael García Bernal)

An advertising executive comes up with a campaign to defeat Augusto Pinochet in Chile's 1988 referendum. (IMDB)

"Hallituksen vaalikampanja oli tuloksiltaan surkea. Jo muutaman päivän jälkeen oli selvää, että vastapuolen Ei-kampanja oli paljon parempi argumentaatioissaan, kuvauksessaan ja musiikissaan. Sen tunnusmelodia "La alegría ya viene" (Ilo saapuu) oli niin tarttuva, että jopa Kyllä-kampanjan luova osasto hyräili sitä aivoriihissään." (Sergio Fernandez, Chilen tuolloinen sisäministeri)

Is it real or is it Memorex? (Gael García Bernal)

Pablo Larrainin No on mestariteos. Se kertoo kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan diktatuurin kukistumisesta mainostoimiston avulla, ja kertoo sen teknisesti kerrassaan uskaliaasti ja omaperäisesti.

1970-luvun alun Chilessä vallan anasti  (mm. CIA:n avustuksella) diktaattori Augusto Pinochet, joka murhautti vaaleissa valitun presidentti Salvador Allenden ja johti maataan 15 karmeaa vuotta, jolloin katoamiset, teloitukset ja kidutukset olivat arkipäivää.

The Revolution WILL be televised.

1980-luvun lopulla ulkovaltioiden paine pakotti Pinochetin järjestämään vaalit, joissa hänen jatkonsa olisi vaakalaudalla. Ajatuksena oli että äänestys olisi varma donkki Pinochetille, mutta historia päätti toisin. Kuten yksi nujerretuista valtion palkkaamista mainosmiehistäkin sanoo: "Millään eväillä ei voi taistella ilon sanomaa vastaan." Tästä vaalista kertoo No. 

Elokuvan suurin erikoisuus ovat sen tekniset valinnat. Jotta 1980-luvun VHS-materiaali toimii saumattomasti nykyhetkenä tapahtuneiden kuvausten kanssa, on Larrain kuvannut elokuvan Betamax-videonauhureilla ja 4:3 kuvasuhteessa (ajattele vanhan ajan telkkukuvaa). Tulos vaatii vain hetken totuttelun ennenkuin tarina tempaa katsojan mukaansa ja siitä eteenpäin historiallisen kuvamateriaalin ja fiktiivisen kuvan ero on saumaton: kasari-tv on astunut pariimme.

Puhuva VHS-pää. (Luis Gnecco)

Ideatasolla katsojakin asetetaan pohtimaan mainoskieltä ja politiikan realiteetteja: Päähenkilö eli EI-mainoskampanjan (= Ei jatkoa Pinochetille) vetäjä René Saveedra näkee heti alussa kampanjaa ideoitaessa ongelman. Kun kampanjasta halutaan vääryksiin ja rikoksiin keskittyvä, hän argumentoi että nyt lähdetään posin kautta ja kaikki mukaan -asenteella, jos halutaan voittaa eikä vain julistaa. 

Tämä haaste pysyttelee pinnalla koko elokuvan keston ajan, samalla kun valtio alkaa kiinnostua vähän liiankin kanssa EI-porukan tekemisistä. Mainoskampanja leipätyökin näytetään kursailematta, kun saippusarjojen ja mainosten opeilla tehdään politiikkaa. Kompromissit ovat välttämättömiä. 

Elokuva tosin rajaa tarinaa jättämällä varsinaisen ruohonjuuritasolla tehdyn massiivisen poliittisen työn kampanjan puolesta kokonaan pois, mutta rajaus on ymmärrettävä ja onnistunut, elokuvaa hyvin palveleva ratkaisu, samoin kuin esimerkiksi päähenkilö joka on komposiitti useammasta tosielämän esikuvastaan.

Maailmassa on valitettavasti aina helpompaa olla Guzmán kuin Saveedra. (Alfredo Castro) 

Larrainin ohjaus on mestariluokkaa, eikä älykäs käsikirjoitus (Pedro Peirano & Antonio Skármeta) jää sille jälkeen. Näyttelytyö on kautta linjan erinomaista ja Larrain on koonnut elokuvaan upean ja uskottavan ensemblen. 

Jos pari on pakko nostaa esiin, niin kehutaan erikseen vaikkapa pääosan pragmaattisen mainosmiehen René Saveedran tekevä Gael García Bernal ja tämän vastapari, eli hänen mainostoimistonsa vieläkin pragmaattisempi johtaja Lucho Guzmán, jonka Alfredo Castro meille välittää. 

Demokratia on tässä elokuvassa tarttuva korvamato, ja eräs sen loppukuvista, joissa pökertynyt Saveedra kulkee juhlijoiden keskellä kadulla poikansa sylissään on yksi uuden vuosituhannen unohtumattomia leffakuvia ja kerrassaan ansaittua feelgoodia.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Kampanjan korvamato

The Flash (USA/CAN/AUS/NZ 2023, Andy Muschietti)

NY - Nuoret Yrittäjät, ja yksi vanhempi.

Barry Allen uses his super speed to change the past, but his attempt to save his family creates a world without super heroes, forcing him to race for his life in order to save the future. (IMDB)

Barry Allen on Flash, supersankari joka liikkuu nopeammin kuin mikään. Kun mies saavuttaa valon nopeuden ja menee siitäkin ohi, mahdollistaa se - kuten kaikki nörtit tietävät - aikamatkaamisen. Barryn ollessa pieni hänen perhettään kohtasi tragedia, joten hän päättää mennä korjaamaan lapsuutensa ja samalla onnistuu pistämään maapallon asiat pahemman kerran solmuun.

Nitraatti miettii vieläkin, miten ärsyttävän vinkuvan päähahmon ja liudan kyselijä-ämmiä(*) omaava kaksi- ja puolituntinen megafloppi, jossa on melkeinpä liikaa ja joissain kohdissa vähän kehnoa CGI:tä, on näistä seikoista huolimatta kuluvan vuosikymmenen paras supersankarielokuva ja selvästi paras nyt jo edesmenneen DCEU-leffasarjan tekeleistä.

Schwing! (Michael Shannon, Sasha Calle)

Flash on vähän kuin jatko-osa aikaisemmin sarjan parhaan leffan titteliä pitäneelle tekeleelle, eli (alkuperäiselle) Justice Leaguelle vuodelta 2017. Molempia yhdistää isous, hauskuus - Flashissa potenssin kaksi - ja näyttävyys. Flashin perustarina on toisaalta synkempää kamaa ja sen hahmokavalkadi: Leppis, Terästyttö ja kaksi Flashia kuin köyhän miehen Justice League. Elokuvana se on silti parempi. Justice Leaguesta sekä Leppiksen ja Teriksen DCEU-mökellyksistä Nitraatti ehti muuten tarinoimaan jo aiemmin.

Marvel on rypenyt multiversumissaan kyllästymiseen asti, joten DC:kin lähti tässä kokeilemaan samoja verkkoja. Koska tämä jäi DC:n ainoaksi leffakokeeksi alalla, on se tuoreemman tuntuinen, vaikkei toki kykene väistämään täysin kokonaan näiden paradokseja: kun kaikki on mahdollista, millään ei tunnu olevan väliä. Meno on silti yllätyksellisempää, jänskempää ja loogisempaa kuin yhdessäkään Marvelin vastaavassa.

Kammoa kaksin kappalein keskellä kaaosta. (Ezra Miller)

Roolitus on melkoista huitomista: Ezra Miller pääosassa on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta hänen hahmonsa eli Barry Allen on päätä särkevän ärsyttävä tyyppi, josta olisi aikoinaan ollut leffoissa lähinnä konnien vitsejä murjovaksi apulaiseksi, joka ei enää elokuvan viimeisessä näytöksessä ole elävien kirjoissa. Voisiko sanoa, että Miller tekee Barryn ärsyttävän hyvin?

Koko Flash-elokuvan hype muuten alkoi osakseen kaatua Ezra Millerin yksityiselämän (negatiivisella tavalla) fantastisiin ja uran tuhonneisiin kieppeihin. Barrya on kaiken lisäksi vielä luvassa kaksin kappalein, toisen ollessa maailman vanhimman näköinen teini. Herra armahda!

Isossa plus-sarakkeessa on sitten tietysti Michael Keatonin paluu Lepakkomieheksi. Burtonin ja muiden kasari-ysäribättikset eivät ole enää tänä pänä kovin katsottavia, mutta Keaton on aina ollut paras Leppis ja nyt sitä taas saa pitkästä aikaa ja viimeistä kertaa, ainakin hänen omien sanojensa mukaan. 

Swoon! (Michael Keaton)

Kylmäksi Nitraattia ei jättänyt myöskään kepoisesti paras Terästytön leffa-inkarnaatio, entisten eloveenojen sijaan karun goottimainen Kara Zor-El, jonka Sasha Calle tekee oikein mainiosti. Pahaa eivät tee entisten DC-superankarileffojen päähahmojen ja -starojen kameotkaan, joita on tarjolla koko liuta. 

Harmittava pettymys on yleensä superluotettavan Michael Shannonin paluu maata uhkaavana Zodina. Tällä kertaa mies tuntuu olevan menossa mukana lähinnä palkkashekin tuomalla innolla eikä tunnu olevan tehtävänsä tasalla, mutta onneksi räminä hahmon ympärillä riittää auttavasti peittämään Shannonin apatiaa. Flashin isän, äidin ja tyttöystävän hahmot ovat pahvisia ja funktionaalisia palikkoja, joita roolisuorituksetkaan eivät auta mitenkään. 

The Flash oli kolmastoista (niinpä tietysti!) elokuva yhteensä viidestätoista Zack Snyderin aloittaman DCEU-supersankarileffajatkumon elokuvista, joiden oli tarkoitus haastaa Marvelia. Noin vuosikymmenen aikana näin ei päässyt lippuluukuilla tapahtumaan kovin montaa kertaa. 

Ihana doge! Dog's dinner, voisi joku sanoa The Flashista englantilaisittain. Ei Nitraatti.

The Flash oli DC:n kuudes floppi peräjälkeen ja olikin oikea hypermegafloppi: jättimäisen 200-300 miljoonan dollarin budjetilla varustettu elokuva teki lähes yhtä paljon tappiota. Samoihin aikoihin jo kuvattu Batgirl-leffa vedettiin pelästyksissään vessasta alas, eikä nähnyt ikinä päivänvaloa. 

DC extended universe sai The Flashissa luultavimmin ansaitun niskalaukauksen, mutta yllättävän sympaattisen, hauskan, ennalta-arvaamattoman ja kerrassaan katsottavan sellaisen. 

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Traileri #2

(*) Elina Knihtilä on lanseerannut mainion termin kyselijä-ämmä. Roolin tehtävänä on lähinnä tiedustella päähenkilön vointia.

Juror #2 (USA 2024, Clint Eastwood)

Kuka teki kelle mitä häh?

While serving as a juror in a high-profile murder trial, a family man finds himself struggling with a serious moral dilemma, one he could use to sway the jury verdict and potentially convict or free the wrong killer. (IMDB)

Georgian Savannahissa alkaa oikeudenkäynti, jossa miestä syytetään tyttöystävänsä surmasta. Pian paljastuu että valamiehistöön valitulla Justin Kempillä on jotain hyvin erityislaatuista tapaukseen liittyvää mielen päällään, samalla kun silmukat kiristyvät sekä syytetyn että Kempin kauloissa.

Faith ja Justin - usko ja oikeus. (Toni Collette, Nicholas Hoult)

Clint Eastwood on kypsässä 94 vuoden iässään ohjannut parhaan elokuvansa kahteenkymmeneen vuoteen. Juror on kuin tuulahdus ei niin kaukaisesta menneisyydestä, jossa keskibudjetilla tehtiin aikuisille viihdyttäviä ja hieman ajattelun aihettakin antavia elokuvia. Clintiltä tämä tosin on odotettava minimi ja tekemisen johtotähti, vaikka perinteisempi rymistelykin Clint-mausteilla häneltä onnistuu.

Jurorin käsikirjoitus (Jonathan A. Abrams) on kiitettävän omaperäinen, mikä ympäristön ja genren - oikeussaliin sijoittuva jännäridraama - huomioon ottaen on jo sinällään saavutus. Vaikka elokuva tuo tunnelmaltaan ja teemoiltaan mieleen sellaisia alan klassikoita kuin Valamiesten Ratkaisu (1957) (valamiesten keskinäinen vääntö) ja Ei Pakotietä (1987) tai Kunnes Toisin Todistetaan (1990) (piilevä paranoia & syyllisyys), on sillä oma tunnistettava äänensä. Mark Mancinan tunnelmallinen musiikki ja Yves Bélangerin asiaankuuluvan tummasävyinen kuvaus kirsikoivat kakun.

Tuhat kertaa nähtyä, mutta eri tavalla nähtynä. (Toni Collette)

Näyttelijätyö on moitteetonta. Nicholas Hoult kipuilee Kempinä asiaankuuluvasti, aina luotettava indietähti Toni Collette naispääosan vahvana syyttäjä Faith Killbrewnä - jolla on toinen silmä syyttäjänvaaleissa - on pätevä ja Chris Messinan empaattinen puolustusasianajaja Erick Resnick toimii hyvänä omantunnon äänenä sitä peittämään pyrkivälle kahdelle muulle päähahmolle.

Sivuosissa toinen ikiluotettava J.K. Simmons on onnistunut valinta valamiehistön omia tutkimuksiaan suorittavana emerituksena ja Cedric Yarbrough tekee hyvän vastapeluri-valamiehen. Zoey Deutch on pätevä pienehkössä vaimon roolissaan ja käypä Kiefer Sutherlandkin cameoimassa elävän Clint-legendan innoittamana. Amy Aquinon jämäkkä tuomari Thelma Hollub ansaitsee myös maininnan.

Kisälli ja Mestari. (Nicholas Hoult, Clint Eastwood)

Satasta lähestyvän Clintin arvellaan lyövän leffapensselit santaan tämän jälkeen. Sopii epäillä. Mutta jos näin käy, lähteminen suoritetaan jämäkän laadukkaasti. Elokuvan lopetus - samoin kuin itse filmikin - on katsojille tilaa jättävyydessään yksi vuosikymmenen parhaita. Jurorissa on kaikki klassikon ainekset.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri

Straume / Flow (LAT/BEL/FRA 2024, Gints Zilbalodis)

Aalloissa siis?

Cat is a solitary animal, but as its home is devastated by a great flood, he finds refuge on a boat populated by various species, and will have to team up with them despite their differences. (IMDB)

Pienen kisuliinin elämä mullistuu täydellisesti, kun jostain selittämättömästä syystä ensin ovat hävinnet ihmiset eli myös henkilökunta ja sitten planeettaa alkaa vallata huimaa vauhtia etenevä vedenpaisumus.

Muihin olioihin hyvin epäluuloisesti suhtautuva, vilkkaan mielikuvituksen ja sisäisen elämän omaava suippokorva joutuu valitsemaan piintyneiden tapojensa ja eloonjäännin väliltä, kun pelastukseksi vesimassoja vastaan osoittautuu pieni vene, johon kertyy ajan kanssa useita muitakin vesipakolaisia.

Päätöksiä, päätöksiä.

Flow on jännittävä - sanotaan suoraan että ajoittain hyvinkin ahdistava - mutta myös erittäin lämmin metafyysinen matka perheen ja yhteishengen teemojen laineilla - itse asiassa yksi parhaista asiaa käsitelleistä taideteoksista koskaan. Flow on myös tämän vuosikymmenen paras ja visuaalisesti kaunein elokuva.

Se on kuin Nitraatin rakastama Gravity (2013), mutta maanpinnalla ja pelkillä eläimillä animaatiomuodossa kerrottuna. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka tuo myös mieleen Ang Leen sinänsä ansiokkaan Piin Elämän (2012), mutta ilman sen elokuvan vaivaannuttavaa uskonnollisuutta.

Apuuv-va!

Hakematta Nitraatin mieleen tuli myös Hithcockin Pelastusvene (1944) mutta (lähes) ilman sen piilevää paranoiaa ja sen tapahtumapiiriä laajentaen. Fantasian ja eläinten yhdistelmä tuo puolestaan mieleen Miyazakin mestariteoksen Prinsessa Mononoke (1997) ja tavaton lämpö taas muistuttaa yhdestä Nitraatin kaikkien aikojen eläinanimaatiosuosikeista, eli NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982).

Flow ei myöskään turhaan selittele elokuvassa tapahtuvaa luonnonkatastrofia. Jotain selittämätöntä tapahtuu - Nooan tarina niiden eläinten näkökulmasta jotka eivät mahtuneet mukaan? Jonkin taivaallisen kappaleen kulku läheltä planeettaa ja painovoiman järkkyminen? Ihmisrodun - joka on muuten hävinnyt kuvioista täysin, rakennuksiaan lukuunottamatta - ympäristöstään välinpitämättömyyden fantastinen loppunäytös? Tämä jätetään viisaasti katsojan mietittäväksi.

Misu ja fisu.

Flow:n päähahmot ovat eläimellisempiä kuin Disneyllä tai Pixarilla, eikä niillä ole käytössään ihmisten ääniä. Koko elokuvassa ei ole sanakaan ihmispuhe-dialogia, eivätkä sen hahmot sitä mihinkään tarvitsekaan. Olennainen ja ylikin varmasti välittyy, kuten jokainen lemmikin lähipiiriläinen tietää. Rohkeaa ja toimivaa - tosin Nitraatti ei ole vielä tosielämässä tavannut laivaa kipparoivaa kurkea!

Tarinan päähahmo on selvästi ollut jonkun kissanpalvojan rakastettu kisuliini hänen mieleenjäävästä kodistaan päätellen - sitä kun koristavat lukuisat puusta veistetyt kissapatsaat, mukaan lukien yksi jättimäinenkin versio. Siksi misulle on varmaan lähteminenkin niin vaikeaa. Mustan kissan henkilökuntaan lukeutuvalle Nitraatille elokuva oli tästä syystä ehkäpä vielä ekstratunteellinen!

Ryhmä hau, ja miu ja oink oink ja tsiki tsik!

Pääosan musta kissa on aivan ihana ja uskottavan oloinen karvapallero, mutta myös sen matkaseura on muistettavaa. Mielenkiintoisesti ja selvästi tarkoituksenmukaisen epäloogisesti ympäri maapalloa koottu eläimistö koostuu muuten muun muassa lojaalista labradorinnoutajasta, hiukan hitaanlaisesta mutta hyväsydämisesta kabybarasta eli vesisiasta, tavaraa ahnehtivasta äkkinäisestä lemurista, sekä korskeasta ja etäisestä mutta omalla tavallaan empaattisesta kurjesta, joka seilaa kirjaimellisestikin oman kurssinsa mukaan. Veneen peesissä näillä on muun muassa jättimäinen ja arvoituksellinen protovalas.

Elokuvan animaatiojälki on ziljoonabudjettisiin amerikkalaisiin verrattuna jollain tavalla viimeistelemättömän oloista, mutta sekään ei varsinaisesti pidä paikkaansa - Flown karumpi ja tyylitelty matalamman teknologian animaatio vain kerrassaan sopii juuri tällaisena täydellisesti sillä kerrottuun tarinaan.

Taivas varjele, mitä sieltä tulee?!

Tyyli tuo hiukan mieleen 90-luvun ja 2000-luvun alun tietsikkapelien renderöidyt graffat. Otetaan tämä nykyisten teknisesti upeiden mutta sydämettömien rahantekokone-animaatioiden sijasta. Flow:ta avittaa myös sen tavattoman tunteisiin menevä musiikki, joka on Rihards Zalupen ja ohjaaja Zilbalodiksen käsialaa. Vaikuttavasta tarinasta vastaavat kautta linjan onnistunut ohjaaja Zilbalodis ja Matiss Kaza. Kesto on myös viehättävästi alle puolitoista tuntia.

Viime vuosikymmenen vika täysien pisteiden leffa oli etelä-korealainen Parasite (2019) ja tämän - jo hälyttävästi - lähes puoleen ehtineen vuosikymmenen ensimmäinen on jenkkianimaatioihin nähden vaatimattoman budjetin latvialainen Flow, jonka Nitraatti toivoo voittavan kaikki mahdolliset alan palkinnot. Hollywood, olisiko aika taas pistää työhaalarit päälle ja edes viddu yrittää?

Taivas maan päällä.

Mutta ei päätetä negaan, varsinkaan Flow'n kanssa. Kuten leffoista parhaiden ja klassikoiden kohdalla, enää on vaikea kuvitella leffamaailmaa joka ei tuntuisi tyhjemmältä paikalta jos tämä teos siitä poistettaisiin. Aikansa se otti, mutta vihdoin: Nitraatin katekismuksen mukaan tämän vuosikymmenen ensimmäinen täysien pisteiden elokuva on - täysin ansaitusti - tässä.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

Nitraatin Leffavuosi 2024

Leffavuodelle 2025!

 
Vuoden vikana päivänä Nitraatti tarjoaa taas tutun sapluunansa. Hyväksi havaittuun parin edellisvuoden tapaan ja tästä eteenpäinkin vuodet häntivät, eli esimerkiksi tänä vuonna parhaiden ja huonoimman leffojen palkinnoista kisaavat sekä vuoden 2023 että vuoden 2024 elokuvat. Lisäksi Nitraatti katsastaa myös vuosikymmenen takaisten leffojen viisi parasta.

Nitraatti esittää tässä muuten huolensa siitä, että kuluvalta vuosikymmeneltä on edelleen näkemättä edes yksi täysien pisteiden elokuva. Kymmenen vuoden takaa niitä on kolme kappaletta jo pelkästään yhden vuoden listalla. Lisäksi hälytyskelloja soittaa, että tämän vuoden parhaimmistossa ei ole tällä kertaa ainoatakaan leffaa konkreettisesti kuluvalta vuodelta. Tasonnostoa kaivattaisiin varsin kipeästi.

Sitten perinteiseen: Alla siis viimeisten kahden vuoden huonoin ja kolme parasta, sekä vuosikymmenen takaisen vuoden viisi parasta.

2023-2024

Huonoin: Rendel: Cycle of Revenge (2024)

Rendel kakkonen ei herättänyt ennakkoon suuria toiveita, eikä siinä mielessä pettänyt. Sekava ja unohdettava tekele, jonka suurimmat avut olivat harvinaisesti Nitraatin kotikunnailla kuvaaminen ja suomalaisittan ainutlaatuinen supersankarileffuus. Sen sijaan Rendeleiden tuskaisista tuotantovaiheista kertova dokumentti oli yksi vuoden suomalaisia kohokohtia, josta Nitraatti ehtikin juuri tarinoimaan.

Teoriassa surkeimman palkinnon olisi voinut antaa surullisenkuuluisan Caligulan (1979) ylijäämämateriaalista leikatulle täysin uudelle versiolle, joka onnistui olemaan yhden pisteen tylsyys, kun alkuperäisessä oli sentään pornoa yhden pisteen tylsyyttä rikkovana kyseenalaisena ilona. Mutta mennään nyt kuitenkin kokonaan uudella elokuvalla. 2/10.

#3: Blackberry (2023)

Tarina ysärin lopun kautta nolkytluvun kanadalaisesta teknologiayhtiöstä ja sen nörteistä, sekä heidän lippulaivatuotteensa noususta ja tuhosta, jonka tarinaa kohtaan meidän nokiakansamme voi tuntea erityistä sympatiaa. Sinänsähän tässä ei keksitä leffapuolella mitään uutta ja mullistavaa, mutta lämminhenkinen nörttimäisyys ja onnistunut musta huumori viihdyttävällä näyttelytyöllä silattuna vievät lopputuloksen kirkkaasti plussan puolelle.  8/10.

IMDB
Traileri

#2: Napoleon (2023)

Ridley Scott tarttui härkää sarvista ja sorvasi kasaan isobudjettisen pläjäyksen ranskan pienestä suuresta miehestä - saavutus joka monilta on jäänyt kesken. Lopputulos on hyvä ja mukaansatempaava ja painotus henkilökohtaisen ja sotastrategioiden välillä on onnistunut. Nitraatti ehtikin jo tästä tarinoimaan pidemminkin. 8/10.

IMDB
Traileri

#1: The Holdovers (2023)

Alexander Paynen 1970-luvun collegen elämäpudokkaiden joulunvietosta kertova tragikomedia on toistaiseksi 2020-luvun paras näytelmäelokuva. Retrotunnelma, kässäri, näyttelytyö ja ohjaus ovat aika priimaa. Tästäkin Nitraatti jo ehti jutskaamaan pidemmälti. 9/10.

IMDB
Traileri

2014

2014 #5: Presidentintekijät

Ex-Apislaisen Tuukka Temosen tiivistunnelmainen dokumentti tulevan presidentin Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta nähtynä kampanjatiimin terävimmän kärjen vinkkelistä. Kampanjapäällikkö Taru Tujunen on elämää suurempi keskushahmo, joka suorastaan huutaisi fiktiivistäkin leffakäsittelyä. 9/10.

IMDB
Traileri

2014 #4: Noah

Darren Aranofsky on yksi omaperäisimpiä nykyohjaajia. Hänen raamattuleffojensa aatelia on tämä upeannäköinen teos Nooasta ja tämän arkista. Lähes supersankarileffamainen kerrontakin on ovelan onnistunut lähestymisvalinta. Nitraatti hihkui Noahista pitkän kaavan kautta jo aikaisemminkin. 9/10.

IMDB
Traileri

2014 #3: Päin Seinää

Antti Heikki Pesosen elokuva lähiöarjesta on edellisen vuosikymmenen leffaparhaimmistoa, jonka musta huumori ja terävyys upposivat Nitraattiin kuin häkä. Jo Korsoteoria-lyhäri todisteli sen, että Pesoselta onnistui sekä ohjaaminen että nasevan dialogin kirjoitus. Päin Seinää paransi entisestään, vaikka hyppy pitkän elokuvan muotoon ei kaikilta onnistu. YH-äidin tragikoominen kamppailu lapsensa kanssa oli kepoisesti edellisen vuosikymmenen suomalainen leffaelämys. 10/10.

IMDB
Traileri

2014 #2: Gone Girl

Kipuilevan avioliiton viimeisenä näytöksenä Nick Dunnen vaimo Amy Dunne katoaa, ja kohta puoleen kaikki alkaa viitata murhatyöhön. Sekalaisen seurakunnan pistäessä lusikkojaan rikossoppaan, jää katsojan tehtäväksi tuumailla, että ostaisiko itse Ben Affleckin esittämältä aviomeheltä sen kuuluisan käytetyn auton.

David Fincherin erinomaisen nautittava ja käytössä kulumaton murhamysteeri ei turhaan kiirehdi, kuten sen kahden ja puolen tunnin kestokin osoittaa. Siitä viis, turhaa ei ole mukana ja tapahtumia naamoittaa yksi oman vuosikymmenensä parhaita ensemblejä.

Tuo, teksti ja Fincherin taidokas ohjaus takaavat myös sen, että leffaan ei väsy, vaikka ensi kerran jälkeen ei tietysti juonen tasolla yllätyksiä enää koekaan. Tekstistä vielä sen verran, että kuten Kubrick teki Hohdon kanssa, ohjaa tämän järkyttävän pedantti hengenheimolainenkin tässä kirjaa parempaa. 2010-luvun terävintä leffakärkeä. 10/10.

IMDB
Traileri

2014 #1: Interstellar

Lähitulevaisuuden Maapallon kohtalonhetkistä, madonrei'istä ja tutkimusmatkailusta aina taitava Christopher Nolan kehitti Nitraatille nähtävästi loputtomasti maistuvan scifi-kattauksen, jonka maailmanluontia jaksaa seurata kerrasta toiseen tyytyväisenä hyristen.

Okei okei; vaikka se ensimmäinen farmipuolituntinen tulikin Nitraatilla aikoinaan aina silloin tällöin hypittyä yli! Ja ah, miten symppis se Bill Irwinin TARS-robotti onkaan. Anne Hathawayn Tri Brandista nyt puhumattakaan, hrr! Vuosikymmenensä ykkönen ja yksi Nitraatin eniten uudelleenkatsomia leffoja ikinä. Tästäkin Nitraatti on kirjoitellut pidemminkin. 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2025!

The Untold Secrets of the Rendel Trilogy (Suomi 2024, Miika J. Norvanto)

Black Lion Picturesin janusmainen kontrastilogo sopii hyvin kerrottuun tarinaan.

Dokumenttielokuva Rendel-elokuvien tuotannosta ja tuotantovaikeuksista, tuottajien Miika Norvannon ja Timo Puustisen sekä käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren kertomana.

Nitraatti sanoo heti alkuun suoraan, että Rendelit eivät todellakaan ole kovin kaksisia leffoja. Mutta niillä on kuitenkin pari katsomisen arvoiseksi tekevää seikkaa. Ensinnäkin ne ovat ensimmäiset suomalaiset supersankarielokuvat, ja toisekseen niitä on kuvattu harvinaislaatuisesti Nitraatin kotinurkillakin, joten mielenkiinto niiden näkemiseen oli laadusta riippumatta korkea.

Vaikka elokuvat itse eivät kauniisti sanottuna Nitraatin odotuksia oikein täyttäneetkään, on niiden tekemisestä saatu nyt varsin mainio ja silmiä avaava dokumentti. Alkuun on tietysti hyvä mainita, että Rendeleistä kertovat tässä dokumentissa vain tarinan toinen osapuoli, mutta kerronta on vakuuttavaa: nyt on heidän vuoronsa avata sanaista arkkua.

Kaikesta näkee että kertojilla ei ole oman näkemyksensä esille tuomisessa mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa. Mukana on myös yksi kohtaus, jossa Norvannon muistelut yltyvät tunnepuoleltaan varsin rajuksi - hätkähdyttävää ja uskottavaa.

Musta aurinko nousee.

Ensimmäinen mustamaskisesta ja mustaan nahkaan verhoutuvasta kostaja-Rendelistä kertova elokuva tehtiin kakkosta enemmän talkoohengessä. Elokuva menestyi sen verran hyvin, että jo tuolloin hälytyskelloja vähän soitellut ohjaaja Jesse Haaja - joka ei mm. ilmestynyt elokuville hyvin tärkeässä leikkausvaiheessa juuri ollenkaan paikalle - sai kuitenkin jatkaa kakkosenkin puikoissa. Siitä alkavat todelliset vaikeudet.

Dokumentti piirtää Haajasta kuvan ammattitaidottomana ja vastuuttomana ohjaajana pitkän ammattimaisen elokuvan tekoa varten ja tekee sen varsin vakuuttavasti. Haaja on sittemmin lopettanut ohjaajanuransa, eikä Nitraatti tämän dokumentin nähtyään asiaa yhtään ihmettele.

Kuvaussuunitelmaa ei ole, ohjaaja haalii ympärilleen muuta kuvausryhmää kiusaavan ja terrorisoivan ringin, apulaisohjaaja on niin ikään ammattitaidoton, kallista ja tarkoin suunniteltua iltakuvausta sabotoidaan ohjaajan pallilta näennäisen tarkoituksellisesti ja elokuvaa tehdään negatiivisuutta voimavarana käyttäen  - mikä polttaa tietysti kuvausryhmää entistä nopeammin loppuun.

Tuplasti budjettia, tuplasti ongelmia.

Yrittääkseen pysyä aikataulussa itseaiheutettujen ongelmien takia, ohjaaja jättää isoja osia käsikirjoitusta kokonaan kuvaamatta. Tuloksena on tietysti erittäin sekava ja aukkoinen tarina, jonka hän sitten vielä leikkaa yksin kieltäydyttyään yhteistyöstä.

Rendel kakkosen ensimmäinen - 'ohjaajan' - versio on katastrofaalinen amatöörityö kun se esitellään rahoittajille. Siinä vaiheessa Norvanto, Puustinen ja Lehtosaari ottavat kakkosen hoteisiinsa ja ryhtyvät pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta mitä tekee tässä vaiheessa superkonna Korona?

Enemmän kuin vähän ironisesti, Rendel-dokumentti on vuoden paras suomalainen Nitraatin verkkokalvoilla lipunut teos, samalla kun Rendel kakkonen oli huonoin. Nitraatti näki dokumentin lyhennetyn version, joka on vapaasti katsottavissa YouTubessa Black Lion Picturesin sivuilla.

Black Lion Pictures on menossa kottaraisasentoon. RIP myös Kajawood? Jää nähtäväksi.

Rendel Kakkosen Blu-Rayllä on kuulema dokkarista hiukan pidempi versio. Nitraatti toteaakin, että se tekee tuosta levystä hankinnan arvoisen. Ärsyttävän jynkyttävän taustamusiikin olisi tosin tästä dokumentista voinut jättää pois. Ai niin, sen nimi viittaa trilogiaan. Kolmannen kässäri olisi valmis, mutta samalla ryhmällä sitä ei tehdä - jos tehdään - kuin kakkosta, ymmärrettävästi.

Näin rehellistä puhetta suomalaisiin elokuviin liittyen harvoin kuulee. Samalla Norvanto käyttää hyväkseen tilaisuuden vastata kriitikoilleen. Esimerkillinen dokkari alallaan, ja harmi jos Norvannon leffailut on toistaiseksi nähty. Mutta Nitraatti uskoo, että elokuvamies on aina elokuvamies ja jatkoa joskus seuraa. Ja jos ei, we will always have Rauni.

Arvosana: 8/10

(ei vielä IMDB linkkiä)
Dokumentti katsottavissa YouTubessa - linkki

Nitraatin Halloween: The Terror (USA 2018, David Kajganich)

It's wonderful...

The Royal Navy's polar explorer ships HMS Erebus and HMS Terror are heading south toward King William Island into uncharted territory, seeking the fabled Northwest Passage. The ships are soon frozen and trapped in the ice, and those aboard must survive the harsh weather conditions and each other, while being stalked by an elusive menace. (Wikipedia)

Erebus ja Terror -laivat ovat tuhoontuomitulla tutkimusmatkallaan 1800-luvun puolivälin Arktisessa Pohjois-Amerikassa, juuttuvat jäihin ja saavat lisäksi niskaansa muinaisen pedon. Luvassa on miehistön keskinäisiä konflikteja, varuste- ja elintarvikepulaa, sairauksia ja tartuntoja sekä hirvittävien petojen lannistumattomia hyökkäyksiä.

Tämä tositapahtumiin pohjautuva historiallinen (haukkaa henkeä) spekulaatiofantasiakauhudraamasarja saa kiittää olemassaoloaan yhdestä genrekirjallisuuden suurista elävistä nimistä, eli yhdysvaltalaiskirjailija Dan Simmonsia, jonka kirjaan sarja perustuu.

Kymmenosainen The Terror-minisarja on lähes täysi napakymppi. Se on loistavasti roolitettu ja erinomaisesti kirjoitettu sekä ohjattu kourallisen tekijöitä johdosta, joita sarjan luoja David Kajganich on ollut kaitsemassa.

...everywhere, so white... (Jared Harris, Paul Ready, Nive Nielsen)

Roolitus on siis kautta linjan uskomattoman hyvä. Pääosassa nähdään Richard Harrisin poika Jared Harris retkikunnan viinaanmenevänä, realismin ja pessismismin rajoilla tanssivana förstinä Francis Crozierina. Ciaran Hinds on retkikunnan ylioptimistinen patrioottikapteeni John Franklin ja Tobias Menzies kapun pröystäilevä luottokäsi James Fitzjames.

Sarjan hyvä valo on laivakirurgi Henry Goodsir, jonka tekee empaattisesti Paul Ready. Alusta ulkoa vainoavan pirun mainion pikkuhiljaa muotoutuva ihmismuotoinen pari on Adam Nagaitisin kylmäävä hullu Cornelius Hickey.

Naisia ei juuri takaumia lukuunottamatta nähdä, mutta heidän tonttinsa laivatapahtumissa hoitaa inuiitti Lady Silence, jonka Nive Nielsen kauniin eleettömästi tekee. Näiden lisäksi sarjassa on useampi kymmenen näyttelijää ja ainakin parikymmentä hyvin tehtyä puheroolia.

...the river has frozen over...

Budapestin studioiden ja Kroatian Pag-saaren sekä CGI:n avustuksella katsojille piirretään maanpäällistä kylmää helvettiä, jossa miehistö taistelee eloonjäännistään. Lavastus on priimaa ja laivat näyttävät erittäin uskottaville. Sarjojen ja leffojen helmasyntinä 40 asteen pakkasessa mennään välillä epäilyttävän vähissä vaatteissa, mutta kun naamat pitää näkyä ja näyttelijöiden elehtiä, niin minkäs teet.

Samasta syystä sotaleffoissakin ne kypärät ovat usein muualla kuin päässä tai niissä tököttää jotain absurdeja nimikylttejä. Mutta tästä ei pistevähennystä, se kun on melkein välttämätön paha näissä.

Pieni pistevähennys kuitenkin kahdesta aspektista: syke laskee vääjäämättä aina kun laivojen klaustrofobinen ilmapiiri ei ole tapahtumapaikkana. Lisäksi sarja on poikkeuksellisen synkkä ja erittäin painostava, jossa kohotuksia on turha odottaa - ja mitä pidemmälle matkataan, sitä pessimistisemmäksi ilmapiiri muuttuu.

...not a soul on the ice...

Useat kriitikot olivat sitä mieltä, että koska The Terrorin historiallinen draamaosio toimi niin hyvin (totta!), sarja ei olisi edes tarvinnut yliluonnollisia aspektejaan - jotka Nitraatilta vielä lukematta olevassa kirjassa ovat kuulema vieläkin selvempiä. Mutta Nitraatti ei voi ensinkään yhtyä tuollaiseen konsensukseen. Ilman fantsukauhuaspektiaan ja sen tuomaa uhkaa jota vastaan taistella, meillä olisi katsottavana pelkkää hiljaa hiipumista ja kuolemaa ilman toivon hiventäkään. Ei kuulosta oikeastaan katsomisen arvoiselle.

The Terror-sarjaan tehtiin pari jatkokautta, mutta antologiatyyliin. Niillä ei ole mitään tekemistä ykköskauden kanssa, tekijät ovat erit, eikä niitä pidetä läheskään samassa arvossa.

Nitraatin ei ollut enää varsinaisesti tarkoitus tehdä Halloweenspessuja, mutta sattuman sanelemana tänään oli ensimmäinen tulevan talven lumipäivä ja Halloween, jotka kruunasi tämän erinomaisen sarjan päätökseen tuijottelu. Kuten tuhoontuomitun retkikunnankin, johdatusta oli siis noudatettava!

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri
Mainio selitys alusten hurjille nimille

Kuvatekstit: Kate Bush - Under Ice (Hounds of Love, 1985)