Valerian and the City of a Thousand Planets (FRA/CHI/USA... 2017, Luc Besson)

Mieluummin tämän kattoo kuin Laurelinen nyrkistä ottaa!

A dark force threatens Alpha, a vast metropolis and home to species from a thousand planets. Special operatives Valerian and Laureline must race to identify the marauding menace and safeguard not just Alpha, but the future of the universe. (IMDB)

Aika- ja avaruusagentit Valerian ja Laureline selvittävät entiseen maan avaruusasemaan, sittemmin maailmaksi paisuneeseen Alpha-planetoidiin (Avaruusasema Alfa - Get it?! Get it?!) kohdistuvaa uhkaa monien alienien avulla ja vielä useampien vastuksella.

♫ The Beautiful people, the beautiful people... ♫ (Dane DeHaan, Cara Delevingne)

Valerian on sarjakuvana varsin legendaarinen ja ikoninen ranskalainen fantasiascifi-viritys ja yksi Nitraatin ikisuosikkeja, joten Nitraatilla oli vähän nikottelemista jo leffaversiosta aikoinaan nähtyjen ekojen kuvien perusteella: mitä ihmettä, Laurelinen punaiset hiukset ovat vaihtuneet blondiin! No, tuo oli ehkä pienimpiä ongelmia siinä vaiheessa kun päästiin itse asiaan, eli leffan näkemiseen. 

Ensinäkemällä pettymys elokuvaan oli Nitraatilla käsinkosketeltava. Valerianin ja Laurelinen näyttelijät - Dane DeHaan ja mallina paremmin tunnettu Cara Delevingne - ovat sinänsä ihan ok ja tietysti todella kauniin näköisiä ihmisiä. Ongelma on se, että parilla ei ole minkäänlaista kemiaa.

Asiaa pahentaa edelleen se, että pari käy koko ajan flirttiä joka on väkinäistä, vaivaannuttavaa ja masentavan toistoista. Englanninkielinen termi rapey on jo aika lähellä Valerianin loputonta, semiagressiivista ruinausta. 

Juokse villi lapsi.

Valerian ja Laureline on muutenkin kirjoitettu oudon epämiellyttäviksi: heti alkupuolella elokuvaa joukkueellisen heitä avustaneiden sotureiden kuolemat eivät tunnu parivaljakkoa liikuttavan edes olankohautuksen vertaa.

Mutta jotain hyvää: Elokuvan ensimmäiset minuutit ovat aivan upeaa ja lämpimän mielikuvituksellista sense of wonderia, kun David Bowien Space Oddityn tahtiin nähdään ihmiskunnan avaruuskehitys nykyajasta satoja vuosia eteenpäin, mukaan lukien ensikosketus alienien kanssa. 

Sense of wonderissa roikutaan edelleen jotenkuten vielä muutama minuutti senkin jälkeen, kun luikkualienien ikioma Shangri-La saa ikävää kyytiä. Tosin Nitraatti olisi toivonut heille jo tässä vaiheessa vähän dialogia. Lisäksi selvennyksen siitä, mitä planeetan päällä tapahtuu olisi ihan hyvin voinut heittää jo tähän, jotta katsojakin tietäisi panokset heti alusta lähtien.

Avaruuden pakolaiset. Jotain je ne sais quoi selittämättömän ranskalaista tässä kaikessa on - silleen hyvällä tavalla! (Marion Roussignol, Emilie Pommelet)

Sitten sitä paskaa: seuraava lähes puolituntinen on koettelemus, kun aika-agenttipari esitellään sekavan sietämättömässä ja vaikeasti seurattavassa virtuaalitodellisuustehtävässä - tosin senkin loppu on jo ihan toimiva, kun 'oikeaan' maailmaan siirryttäessä tankkimainen ja rujo mölli hyökkää pakenevan porukan liiturin kimppuun. Kun tuo VR-kakki on pakissa ja yksi kiltti söpö pieni karvaturri pelastettu, elokuva paranee välittömästi.

Valerianin toinen suvantovaihe suoraan helvetin elokuvateattereista on Alphan ihmisten rap-taustainen bordellikatukierros raivoisasti ylinäyttelevän Ethan Hawken kera. Sinänsähän myös sivuosassa samoissa kohtauksissa esiteltävän Rihannan tanssia (hahmona huba muodonmuuttaja nimeltä Bubble) on ihan kiva seurata, mutta tarina olisi voinut edistyä tässä kohtaa selvästi rivakammin. 

Alpha ja asiakkaat.

Muista näyttelijöistä muuten sen verran, että Clive Owen tekee täysin unohdettavan ja lattean kapiaispahistelijaroolin Komentaja Fillittinä, mutta Kris Wu (Kersantti Neza) ja Sam Spruell (Kenraali Okto-Bar) tämän omilla aivoillaan ajattelevina vikuroivina alaisina suoriutuvat paljon paremmin.

City of a Thousand Planetsin kevyesti parasta antia on sen upea maailmanluonti, nykyscifien parhaita. Alpha-planetoidi jossa suurin osa leffaa tapahtuu on kiehtova paikka kaikkine eliöineen sekä elinympäristöineen ja Mül-planeetan shangri-la leppoisaa. 

Toimintakin on suurimmaksi osaksi mukaansatempaavaa ja asiallisen kineettisesti ohjattua, kuten Luc Bessonilta - mm. mainiot toimintajännärit Nikita (1990) ja Léon (1994), sekä (toinen) keskinkertainen scifipätkä Viides Elementti (1997) - sopii odottaa.

Valerianin maailmankaikkeudessa silmä lepää ja mieli hyrisee.

Valerian oli floppi, joka tuhosi ohjaajansa luoman eurooppalaisen elokuvastudion. 177 millin ($) tuotantokustannuksilla saatiin 225 milliä lipputuloina takaisin, mutta kun elokuva alkaa tuottaa vasta noin 2,5 kertaa budjettiaan isommalla tienaamisella, oltiin tuhon äärellä. Pirunmoinen harmi, sillä Bessonin studio olisi palvellut kivasti EU-leffantekoa.

Summa summarum: Valerian tavoittaa sarjis-esikuvaansa fantastisessa maailmanrakennuksessa ja sen mielenkiintoisissa asukeissa, sen toimintakohtaukset ovat alun VR-kakkaa lukuunottamatta hauskoja, mutta suurimmat kompastukset ovat sen kolme pääosaa sekä katkonainen juoni - ja silloin menee jo paljon. Silti, paremmin tämä Nitraatille nyt maistui kuin ensinäkemällä - mutta tuskinpa enää ikinä tämän paremmin.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (*)
Näpäkkä loppubiisi!

(*) Biisi tuossa trailerissa on The Beatlesin 'Because' - muuten eka kerta kun Paul McCartney antoi filmintekijälle luvan käyttää The Beatlesin musaa leffatrailerissa!