Valerian and the City of a Thousand Planets (FRA/CHI/USA... 2017, Luc Besson)

Mieluummin tämän kattoo kuin Laurelinen nyrkistä ottaa!

A dark force threatens Alpha, a vast metropolis and home to species from a thousand planets. Special operatives Valerian and Laureline must race to identify the marauding menace and safeguard not just Alpha, but the future of the universe. (IMDB)

Aika- ja avaruusagentit Valerian ja Laureline selvittävät entiseen maan avaruusasemaan, sittemmin maailmaksi paisuneeseen Alpha-planetoidiin (Avaruusasema Alfa - Get it?! Get it?!) kohdistuvaa uhkaa monien alienien avulla ja vielä useampien vastuksella.

♫ The Beautiful people, the beautiful people... ♫ (Dane DeHaan, Cara Delevingne)

Valerian on sarjakuvana varsin legendaarinen ja ikoninen ranskalainen fantasiascifi-viritys ja yksi Nitraatin ikisuosikkeja, joten Nitraatilla oli vähän nikottelemista jo leffaversiosta aikoinaan nähtyjen ekojen kuvien perusteella: mitä ihmettä, Laurelinen punaiset hiukset ovat vaihtuneet blondiin! No, tuo oli ehkä pienimpiä ongelmia siinä vaiheessa kun päästiin itse asiaan, eli leffan näkemiseen. 

Ensinäkemällä pettymys elokuvaan oli Nitraatilla käsinkosketeltava. Valerianin ja Laurelinen näyttelijät - Dane DeHaan ja mallina paremmin tunnettu Cara Delevingne - ovat sinänsä ihan ok ja tietysti todella kauniin näköisiä ihmisiä. Ongelma on se, että parilla ei ole minkäänlaista kemiaa.

Asiaa pahentaa edelleen se, että pari käy koko ajan flirttiä joka on väkinäistä, vaivaannuttavaa ja masentavan toistoista. Englanninkielinen termi rapey on jo aika lähellä Valerianin loputonta, semiagressiivista ruinausta. 

Juokse villi lapsi.

Valerian ja Laureline on muutenkin kirjoitettu oudon epämiellyttäviksi: heti alkupuolella elokuvaa joukkueellisen heitä avustaneiden sotureiden kuolemat eivät tunnu parivaljakkoa liikuttavan edes olankohautuksen vertaa.

Mutta jotain hyvää: Elokuvan ensimmäiset minuutit ovat aivan upeaa ja lämpimän mielikuvituksellista sense of wonderia, kun David Bowien Space Oddityn tahtiin nähdään ihmiskunnan avaruuskehitys nykyajasta satoja vuosia eteenpäin, mukaan lukien ensikosketus alienien kanssa. 

Sense of wonderissa roikutaan edelleen jotenkuten vielä muutama minuutti senkin jälkeen, kun luikkualienien ikioma Shangri-La saa ikävää kyytiä. Tosin Nitraatti olisi toivonut heille jo tässä vaiheessa vähän dialogia. Lisäksi selvennyksen siitä, mitä planeetan päällä tapahtuu olisi ihan hyvin voinut heittää jo tähän, jotta katsojakin tietäisi panokset heti alusta lähtien.

Avaruuden pakolaiset. Jotain je ne sais quoi selittämättömän ranskalaista tässä kaikessa on - silleen hyvällä tavalla! (Marion Roussignol, Emilie Pommelet)

Sitten sitä paskaa: seuraava lähes puolituntinen on koettelemus, kun aika-agenttipari esitellään sekavan sietämättömässä ja vaikeasti seurattavassa virtuaalitodellisuustehtävässä - tosin senkin loppu on jo ihan toimiva, kun 'oikeaan' maailmaan siirryttäessä tankkimainen ja rujo mölli hyökkää pakenevan porukan liiturin kimppuun. Kun tuo VR-kakki on pakissa ja yksi kiltti söpö pieni karvaturri pelastettu, elokuva paranee välittömästi.

Valerianin toinen suvantovaihe suoraan helvetin elokuvateattereista on Alphan ihmisten rap-taustainen bordellikatukierros raivoisasti ylinäyttelevän Ethan Hawken kera. Sinänsähän myös sivuosassa samoissa kohtauksissa esiteltävän Rihannan tanssia (hahmona huba muodonmuuttaja nimeltä Bubble) on ihan kiva seurata, mutta tarina olisi voinut edistyä tässä kohtaa selvästi rivakammin. 

Alpha ja asiakkaat.

Muista näyttelijöistä muuten sen verran, että Clive Owen tekee täysin unohdettavan ja lattean kapiaispahistelijaroolin Komentaja Fillittinä, mutta Kris Wu (Kersantti Neza) ja Sam Spruell (Kenraali Okto-Bar) tämän omilla aivoillaan ajattelevina vikuroivina alaisina suoriutuvat paljon paremmin.

City of a Thousand Planetsin kevyesti parasta antia on sen upea maailmanluonti, nykyscifien parhaita. Alpha-planetoidi jossa suurin osa leffaa tapahtuu on kiehtova paikka kaikkine eliöineen sekä elinympäristöineen ja Mül-planeetan shangri-la leppoisaa. 

Toimintakin on suurimmaksi osaksi mukaansatempaavaa ja asiallisen kineettisesti ohjattua, kuten Luc Bessonilta - mm. mainiot toimintajännärit Nikita (1990) ja Léon (1994), sekä (toinen) keskinkertainen scifipätkä Viides Elementti (1997) - sopii odottaa.

Valerianin maailmankaikkeudessa silmä lepää ja mieli hyrisee.

Valerian oli floppi, joka tuhosi ohjaajansa luoman eurooppalaisen elokuvastudion. 177 millin ($) tuotantokustannuksilla saatiin 225 milliä lipputuloina takaisin, mutta kun elokuva alkaa tuottaa vasta noin 2,5 kertaa budjettiaan isommalla tienaamisella, oltiin tuhon äärellä. Pirunmoinen harmi, sillä Bessonin studio olisi palvellut kivasti EU-leffantekoa.

Summa summarum: Valerian tavoittaa sarjis-esikuvaansa fantastisessa maailmanrakennuksessa ja sen mielenkiintoisissa asukeissa, sen toimintakohtaukset ovat alun VR-kakkaa lukuunottamatta hauskoja, mutta suurimmat kompastukset ovat sen kolme pääosaa sekä katkonainen juoni - ja silloin menee jo paljon. Silti, paremmin tämä Nitraatille nyt maistui kuin ensinäkemällä - mutta tuskinpa enää ikinä tämän paremmin.

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri (*)
Näpäkkä loppubiisi!

(*) Biisi tuossa trailerissa on The Beatlesin 'Because' - muuten eka kerta kun Paul McCartney antoi filmintekijälle luvan käyttää The Beatlesin musaa leffatrailerissa!

Night Moves / Yon Siirrot (USA 1975, Arthur Penn)

- Who's winning? - Nobody. One side is just losing slower than the other.

Los Angeles private investigator Harry Moseby is hired by a client to find her runaway teenage daughter. Moseby tracks the daughter down, only to stumble upon something much more intriguing and sinister. (IMDB)

Harry Moseby on Los Angelesilainen vanhan ajan yksityisetsivä ajassa, jolla hänen lahjoilleen ei ole enää kovin suurta käyttöä. Vanha leffaohjaajakamu pitää miehen kuitenkin leivän syrjässä kiinni vihjaamalla toimeksiannosta.

Kuihtuneen ja kaukana 'vuoden äiti' -palkinnosta olevan oman maailmansa ex-leffatähtösen kuritonta sukupolvea edustava teinitytär on hävinnyt jäljettömiin. Harryn nuuhkimat jäljet johtavat Floridaan, samalla kun tapaus monimutkaistuu ja Harry tekee tiliä elämänsä kanssa.

- Either way, I have to go. - Why? So you can pretend you're solving something? (Gene Hackman, Janet Ward)

Nitraatti on viime aikoina käynyt läpi massiivista kokoelmaansa uudelleenkatselujen muodossa. Nyt vuoro sattui jo aikoinaan Nitraatin arvostamalle neo-noir Night Movesille, mutta tämänkertainen katselu nosti sen ykkösluokkaan. Leffa tervehtii meitä ehkäpä amerikkalaisen elokuvan parhaalta kymmenvuotiskaudelta, 1967-1977 - Bonniesta ja Clydesta Tähtien Sotaan.

Night Moves on surussa uitettua neo-noiria. Sen rikostarina vaikuttaa aluksi kovin köykäiselle, eivätkä suuremmat rikokset tahdo valjeta Harry Mosebylle kunnolla koko elokuvan aikana, mutta Harry on koko ajan oman itsensä tutkimuksen kohde ja *se* on elokuvan ydin. 

Elokuvan suurimmat avut ovat sen vahva, surumielinen tunnelma, käsikirjoittaja Alan Sharpin erinomaisen aikuismainen dialogi ja koko näyttelijäkatraan hienot roolisuoritukset. Gene Hackman (1930-2025) elämäänsä puntaroivana päähenkilö Harry Mosebyna on rooliinsa täydellinen. Paljon Mosebysta välittyy myös Hackmanin eleistä. 

- I want that kid the hell out of here. You see, I... I get pretty foolish with her, and I... Well, you've seen her. God, there ought to be a law! - There is. (Melanie Griffith)

Hän tekee myös ehkä parempaa työtä kuin koskaan, ja se on miehen uran huomioiden paljon sanottu. Hiljattain edesmenneen Hackmanin oma poismeno oli muuten sen verran erikoinen, että olisi kelvannut hyvin 1970-luvun amerikkalaisen neo-noir rikosleffan lähtökohdaksi.

Jennifer Warren Mosebyn Florida-ihastuksena Paulana, Susan Clark Mosebyn pettäjävaimona Elleninä ja Janet Ward ex-leffattarena Arlene Iversonina tekevät jokainen priimaa. Lisäksi sivuosat on ladattu erinomaisesti (James Woods, Harris Yulin, Anthony Costello, Edward Binns jne.)

Yhden varhaisimmista ja siihen asti isoimman roolinsa tekee raikas nuori 16-vuotias Melanie Griffith huikentelevaisena Delly Grastnerina. Elokuva on ihailtavan ekonominen hahmojensa määrän kanssa: jokaisella hahmolla on elokuvassa funktio myös pidemmän päälle.

- Where were you when Kennedy got shot? - Which Kennedy?

Night Moves on myös kuulun mutta hyvin epätasaisen ohjaajansa Arthur Pennin (1922-2010) parhaita ja sekin on aika paljon sanottu, kun tilillä ovat sellaiset täysveriset klassikot kuin Bonnie & Clyde (1967) ja Pieni Suuri Mies (1970). Aivan varmasti kyseessä oli miehen viimeinen huippu: edes hyvän elokuvan tasolle Penn ei tästä eteenpäin päässyt.

Bruce Surteesin evokatiivinen kuvaus on myös mainio lisä elokuvan kokonaistehoon. Night Moves ei ollut aikoinaan menestys lippuluukuilla, eikä se ehkä vieläkään nauti niin korkeaa arvostusta kuin sen pitäisi. 

Joitain miinuksia kuitenkin: elokuvan musiikki (Michael Small) lähtee välillä ei-toivotulle laukalle ja agathachristiemäistä, selvää rikosjuonta kaipaava tulee pettymään. Nyt muutaman kerrankin elokuvan nähnyt Nitraatti huomaa siinä erikoisia aukkoja. Mutta koska elokuva ei ole varsinaisesti juonensa orja, ei siitä voi liikaa rokottaa. Varoituksen sana kuitenkin.

- Do you ask these questions because you wanna know the answer or is it just  something you think a detective should do?

Leffan finaali on odottamaton, järkyttävä ja lisää entisestään avointen kysymysten määrää. Ehkä elokuvan sanoma on että noir on kuollut, eikä kukaan voi nähdä suurta kuvaa alimmilta portailta ja vaikka näkisi, tekojen voima voisi olla kovin köykäinen, ymmärrys tekemisestä vieläkin vähäisempi. 

Tuollaista eetosta Nitraatti ei yleensä elokuvissa arvosta, mutta Yön Siirtoihin mikään ei voisi sopia paremmin tai ansaitummin. Night Moves on täysverinen klassikko aikuiseen makuun, Amerikkalaisen elokuvan parhaalta vuosikymmeneltä. 

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri