Fame (USA 1980, Alan Parker)

Me emme laske viiteen.

A chronicle of the lives of several teenagers who attend a New York high school for students gifted in the performing arts. (IMDB)

Fame kertoo fiktiivisen New Yorkilaisen taidelukion opiskelijoiden elämästä heidän neljän kouluvuotensa aikana. Elokuvan nimi on ironiaa: maineen sijasta se kertoo ennen kaikkea epäonnistumisista uralla ja elämässä, tuhoon tuomitusta unelmajahdista, sekä viihdealan raa'asta todellisuudesta.

Nuorille ja vähän vanhemmillekin katsojille tämä epähöttöinen musikaali maistui varsin kivasti. Elokuva oli kasarin alun megahittejä (kahden miljoonan kustannukset, 42 millin lipputulot) ja sitä apinoitiin useasti, lähinnä surkealla menestyksellä.

Tulevaisuus edessä ja takana. (Maureen Teefy, kesk.)

Fame on vähän jännä leffa. Sinänsähän se on pätevästi ja ammattimaisesti ohjattu, mutta sen käsikirjoitus on varsin kaavamainen, eikä siinä ole kovinkaan päräyttäviä näyttelijäsuorituksia. Elokuva on myös hajanaisen episodimainen ilman varsinaista johtolankaa, joten päätyminen myös vesitetyksi tv-sarjaversioksi ei yllätä ollenkaan. Silti Famea voi pitää hyvänä elokuvana. 

Ensinnäkin Fame täyttää Nitraatin puolileikillään hyvälle (leffa)musikaalille asettaman minimivaatimuksen: vähintään kolme hyvää laulua. Se täyttyy nimibiisistä Fame(*), jota tanssitaan kokismainostyyliin huvittavan epäspontaanisti spontaaniksi tarkoitetussa katukohtauksessa, Nitrasta leffan musiikilliseksi kohokohdaksi nousevassa Irene Caran intiimissä Out Here On My Own:issa, sekä lopun mukavassa ja hurmostunnelmaisessa valmistujaisspektaakkelissa I Sing the Body Electricissä.

Kolamainoksen hengessä.

Toisekseen, kuten yksi Nitraatin lemppareja eli American Gigolo (1980), myös Fame on 1970-lukuvaikutteinen, mutta selvä kasariairut, joka jo julistaa tulevan vuosikymmenen pop-kulttuurin sensibiliteettejä. Esimerkiksi kasarin yksi vaatetuksen tunnusmerkkejä, eli säärystinboomi alkoi Famesta, eikä kolme vuotta myöhemmin nähdystä Flashdancesta kuten usein luullaan.

Aina kun koulutiloista päästään, myös ajankuva tuon vuosikymmenen vaihteen New Yorkista on vahva. Luvassa on  myös varsin vaikuttavaa New Yorkin Times Squarella suoritettua kuvaamista, kun kadun varrella sijaitseva asunto on selvästi valjastettu kuvauskäytöön.

Fame sisältää myös mielettömän arvokasta kulttuurihistoriallista taltiontia, kun The Rocky Horror Picture Show (1975) -elokuvan ympärille kertynyt fanikultti ja elämystapahtuma saatiin tuoreeltaan taltioiduksi. RHPS-faniklubin pomo Sal Pirokin nähdään juhlallisuuksia johtamassa.

Out and about. (Paul McCrane)

Kolmanneksi Fame tarjoaa virkistävän suorasukaistakin rotupolitiikkaa, kuten opettaja Finseckerin ja tanssiopiskelija Leroyn väännön, tai valkkarin bättrefolk-tanssija Hilaryn ja mustemman Cocon ukkokisan, sekä paikoin edistyksellistä seksin ja seksuaalisuuden käsittelyäkin (Montgomeryn sinut itsensä kanssa oleva homohahmo, Hilaryn abortti).

Sitten perusasioihin. Elokuvan ohjaaja Alan Parker (1944-2020) oli kokenut ja vaivattomasti genrestä toiseen liikkunut ohjaaja, jota välillä syytettiin myös ylisliipatusta tyylistä. Ei ihme: mies ansaitsi kannuksensa mainosalalla.

Parker ohjasi muiden töidensä ohella myös peräti kuusi musikaalia: lapsigangsterimusikaali(!) Bugsy Malonen (1976), Famen (1980), puolitoistatuntisen bändimusavideon Pink Floyd: The Wallin (1982), irkkutyöväen pikkubudjetin The Commitmentsin (1991) ja Loyd Webberin sliipatun Evitan (1996). Näisti kaikista muuten The Commitments on selvästi paras ja Parkerin oma suosikki. Vahva suositus myös Nitraatilta. 

Nykikuvauksista. (Irene Cara, Alan Parker)

Britti Alan Parker toi Fameen myös brittiläisen kuvausryhmän. Ehkä tämä lisäsi osaltaan kommunikaatiovaikeuksia nuorten amerikkalaisten näyttelijöiden kanssa, eikä elokuvan tekeminen ollut Parkerille hirveän mielekästä aikaa, toisin kuin Commitmentsin jossa hän pääsi oleskelemaan enemmän omiensa joukossa. 

Sarjan koulun esikuvana oli nykiläinen Fiorello Laguardia High School for the Performing Arts. Muunmuassa Broadwayn näyttämöille niitä kuuluja triple threatteja, eli sekä laulamaan, tanssimaan että näyttelemään hyvin kykeneviä näyttelijöitä, klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin taitajaksi valmentava oppilaitos, joka on avoin kaikille kaupunkilaisille kuten leffaversionsakin.

Kuultuaan synkästä kässäristä ja ohjaajasta joka oli viimeksi väkertänyt mm. karun vankilakuvauksen Keskiyön Pikajunan (1978), kuvauslupaa (ulkokuvia lukuunottamatta) ei koululta tuotannolle heltynyt. Koulun sisäpuoli rakennettiin esikuvalleen uskolliseen muotoon vanhaan hylättyyn varastorakennukseen.

Broadway babies. (ylh: Lee Curreri, Paul McCrane, Antonia Franceschi, Barry Miller, Maureen Teefy alh: Irene Cara, Gene Anthony Ray, Laura Dean)

Fame kuvattiin poikkeuksellisesti 11 kuukauden aikana ja leffan tapahtumien aikajärjestyksessä fuksivuodesta päättäjäisiin. Leffan nuorista tuntemattomista näyttelijöistä leijonanosa oli myös nykiläisiä ja pääsi esittämään melkein itseään. Molemmat aspektit varmasti auttoivat näitä kokemattomia näyttelijöitä tiristämään itsestään vähän enemmän.

Näyttelijöistä Nitraatin mieleen kuitenkin painuvat oikeastaan vain Maureen Teefyn irlanninjuutalaisjuurinen, kontrollifriikkiä äitään ja omaa epävarmuuttan pakeneva Doris sekä Lee Currerin amerikanitalialainen taksikuskin poika ja oman elämänsä Ralf Hütter. Tuleva poppistara Irene Cara saa arvosanan välttävä.

Tulevista tähdistä puheen ollen: muiden muassa Madonna, Tom Cruise, Patrick Swayze ja Michelle Pfeiffer koe-esiintyivät elokuvan rooleihin. Osa Fame-elokuvan näyttelijöistä siirtyi myös vuosina 1982-1987 pyörineeseen Famen tv-sarja -eunukkiversioon.

Best in show. (Antonia Franceschi)

Famessa on myös pari erittäin hyvää kohtausta: balettitanssija Hilaryn apea monologi, jonka syy selviää vasta aivan sen lopussa ja aivan täydellisesti draaman ja mustan huumorin balanssissa pitävä itsemurhakohtaus, joka päättyi vielä kässärivaiheessa eri tavalla. Nitraatti pitää elokuvaan valittua ratkaisua ehdottomasti parempana.

Jotensakin Nitraatista myös (sietämättömän) Hair-musikaalin ja sen (vielä sietämättömämmän) myöhemmän elokuvaversion hengenheimolaiseksi nuorison sukupolvikokemuksena luettavan Famen kuudesta Oscar-ehdokkuudesta pysteiksi asti päätyivät ne kaksi ansaituinta: Michael Gore musiikista sekä Goren säveltämästä ja Dean Pitchfordin sanoittamasta nimikappaleesta.

Leffan verratonta RHPS-matskua.

Fame on muuten myös hyvä porttihuume musikaaleihin, eräänlainen musical lite. Siinä kun musiikki on esitettyä ja konserttimaista, eikä kukaan puhkea spontaaniin lauluun keskellä katua, olemattoman orkesterin säestäessä.

Salama runteli Nitraatin ja vaimokkeen talouden vanhan kotiteatterin käyttökelvottomaksi. Uusi teatteri isoine 55 tuuman näyttöineen tuli korkattua tällä Parkerin teoksen pitkästä aikaa tapahtuneella uusintakatselulla. Kelpasi katsella, eikä kukaan heitellyt popcornia selkään tai räplännyt häiritsevästi kännykkäänsä.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri
Out Here Own My Own (Irene Cara)
I Sing the Body Electric (cast)

(*) Unohtaa ei sovi oman Mona Caritamme päräyttävää suomiversiota!

The Onion Field / Poliisiauto 6Z4 Ei Vastaa (USA 1979, Harold Becker)

Let me take you down, to...

An LA police officer is murdered in the onion fields outside of Bakersfield. However, legal loopholes could keep his kidnappers from receiving justice, and his partner is haunted by overwhelming survivor's guilt. (IMDB)

Vuonna 1963 uuden etsiväparin toinen puolisko päätyy kidnappaustilanteessa kylmäverisen murhan uhriksi. Murhan suorittaneet miehet saadaan nopeasti kiinni, mutta oikeuden rattaiden pyöriminen tuntuu osoittautuvan lähes mahdottomaksi ja uhreilleen vuosikymmenen mittaiseksi stressitestiksi.

Alun lopun alku. (John Savage, Ted Danson)

Itse entinen poliisi ja sittemmin kuulu rikoskirjailija Joseph Wambaugh pääsi kääntämään oman tositapahtumiin pohjaavan kirjansa elokuvan kässäripohjaksi. Yhdessä ohjaaja Beckerin kanssa he myös rahoittivat Onion Fieldin, joten kiehtovana erikoisuutena päätäntävalta elokuvan tekoprosessissa ei missään vaiheessa valunut tuon kaksikon ulkopuolelle.

Tuloksena onkin harvinaisen (inho)realistinen katsaus poliisityöhön, surkeiden rikollisten elämänmenoon ja oikeuden ruosteisiin rattaisiin. Rikos suoritetaan ja tekijät jäävät kiinni elokuvan puoliväliin mennessä. Sitten alkava oikeussirkus on elokuvan varsinainen pointti: vastuuta ja rangaistusta välttelevät murhaajat tuntuvat vetävän pidemmän korren kuin uhrinsa ja näiden kollegat, joita kaiken lisäksi besseriwisseröidään mahdottomilla ideaaleilla.

Totuuden äärellä. (James Woods, Ronnie Cox, Franklyn Seales, Richard Venture)

Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, usein erinomaisia. James Woods tekee uransa alkuaikoina jo varsin suuntaa-antavan tyylisen takakireän, psykoottisen ja pomottelevan pikkurikollisen Gregory Powellin. Nitraatille lähes täysin uusi ja miellyttävä tuttavuus oli tämän alistuvan mutta kaunaisen apurin Jimmy Smithin tekevä Franklyn Seales. Mies ei voikaan olla tuttu myöhemmiltä vuosilta siitäkään syystä, että menehtyi AIDS:iin vuonna 1990.

Lisää hyvää tarjoilevat pääosan pollarit: John Savage partioillasta hengissä selviävänä ja eloonjääneen syyllisyyttä potevana puoliskona Karl Hettingerinä sekä Ted Danson vähemmän onnekkaana Ian Campbellina. Myös Ronny Cox on erinomainen lakonisena ja työn puolesta rikollisia sympatiseeraavana pollari Pierce Brooksina.

Unjustice.

Pienemmätkin sivuroolit vakuuttavat: oikeussirkuksen lannistaman syyttäjä Phil Halpinin tekee mainiosti vain parin kohtauksen voimin vuonna 1985 murhan uhrina menehtynyt(!) David Huffman. Christopher 'Paluu Tulevaisuuteen' Lloyd on puolestaan semilimainen pirun asianajaja -tyylinen lakia tunteva linnakundi.

Naiset ovat Onionin tarinassa enemmän taka-alalla, mutta mainitaan koko hyvä kolmikko: Priscilla Pointer murhatun poliisin äitinä, Beege Barkette tavarastaan ei niin turhan tarkkana Powellin naisystävänä ja Dianne Hull Hettingerin tukipilarivaimona.

Parempina päivinä.

Teknisellä puolellaan elokuva on myös varsin vakuuttavaa tavaraa. Charles Rosher Jr:n selvä ja voimakas kuvaus toimii hyvin niin kaupungin kaduilla kuin Bakersfieldin öisellä maaseudulla, Eumir Deodaton surumielinen ja vahva musiikki sopii kuin nyrkki silmään, Wambaughin ja Eric Rothin kässäri paaluttaa tapahtumat eittämättömän uskottavasti ja Harold Beckerin ohjaus on lähinnä onnistuneen toteavaa.

The Onion Fieldiä voi ajatella paitsi realistisempana versiona Likaisen Harryn (1971) teemoista, myös 1970-luvun lopun versiona 1960-luvun Truman Capoten kirjaan pohjautuneesta true crime-klassikosta In Cold Blood (1967). Se, että Onion ei aivan vedä vertoja tuolle proseduraaliklassikolle ei vähennä Onionin arvoa: harva Bloodille pärjää.

Next you must cut down a tree with a herring, eli mahdottoman tehtävän miehet.

Onion on syyttä unohduksiin jäänyt pienoinen true crime -klasari, jota Nitraatti ei voi kuin lämpimästi suositella. Oikea elämä muuten tarjosi - jos ei onnellisen - niin ainakin tyydyttävän lopun: molemmat murhaajat kuolivat vankeudessa.

Arvosana: 8/10

IMDB
Traileri