Leffavuosi 2020: 1+3+5

Toivottavasti paremmalle (leffa)vuodelle 2021!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin taas totutusti vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. 

Nitraatin uudenvuodenlupaus viime vuonna tähän aikaan oli, että Nitraatti katsoo vuoden 2020 elokuvia paljon enemmän kuin oli ehtinyt katsella vuoden 2019 leffoja. Noh, me kaikki tiedämme miten lupauksille kollektiivisestikin katsoen kävi: Iso K tuli ja sivalsi kuluneen vuoden elokuvajulkaisujen määrän maailmassa minimiin.

Mutta, blogissa mennään silti lähes perinteisellä sapluunalla. Yleensä Nitraatti listaa joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä jo aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2020

And the winner is...

2020 huonoin: Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn

Ansaitusti flopannut "tehtiin itse, säästettiin" -tason supersankarileffa oli vuoden pettymys. Vaikka #metoo tuli elokuva-alalle kieltämättä vähän tarpeeseenkin, ei sen varaan laskevilla leffoilla kyllä paljon tee. Tässä Suicide Squadin spinoffissa kaikki miehet on rottii, niiden päät on pelkkii pottii ja Harley Quinnista on tullut sisäsiisti äitihahmo. Lopullisesti kakku lässähtää munattomaan pahikseen ja tuhottomaan määrään unohdettavia sivuhahmoja. 3/10.

2020 #3: Lost Boys

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan surumielisen pohdiskeleva jatko-osa Neuvosen hienolle Reindeerspotting-dokumentille seuraa edellisen dokkarin päähenkilön Janin jalanjälkiä ja viimeistä kujanjuoksua Thaimaassa. LB oli hienoinen pettymys, varsinkin kun Nitraatista tuntui vahvasti sille, että Gaspar Noén kymmenen vuoden takainen Enter the Void -fiktioleffa teki saman - ja paremmin. 7/10.

2020 #2: Tenet

Nolanin uusimman voi heittää elokuvien 'mielenkiintoinen epäonnistuminen' -kasaan. Tästä Bondin ja scifin yhdistelmästä Nitraatti ehti blogissaan jo aiemmin tarinoimaankin. 7/10.

2020 #1: (ei voittajaa)

Nitraatin uudenvuodenlupaus 2019 katsella tulevana vuonna enemmän vuoden 2020 leffoja kuin blogin siihenastisten vuosien aikana oli tullut katseltua kuluneen vuoden elokuvia siis antitoteutui. Vuonna 2020 Nitraatti näki kuluvan vuoden leffoja vähemmän kuin yhdenkään aikaisemman vuoden kohdalla oli koskaan tapahtunut. 

Tästä johtuen vuonna 2020 ei blogissa jaeta parhaan elokuvan palkintoa ollenkaan. Palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua! Vuoden paras leffateatterikokemus oli muuten Nitraatin varmaan n:nettä kertaa näkemä John Carpenterin stydi Pako New Yorkista (1981). Tänä vuonnahan näitä vanhempia nähtiin kankailla varmaan ennätysmäärät, sattuneesta syystä.

2010

Eloveena pistää tuulemaan.

 
2010 #6: Tangled

Koska 2020 jäi ilman yhtä leffaa, pistää Nitraatti kompensoidakseen tähän pastissiosioon yhden ylimääräisen. Varsin tasokkaan leffavuoden - ja hyvin vahvan dokkarivuoden - 2010 kutoseksi Nitraatti rankkaa tämän Disneyn hupaisan ja viihdyttävän animaation. Prinsessa Tähkäpään tarina saa varsin modernin tulkinnan vaikka 'keskiaikaa' mennäänkin. 

Tangledia parempia piirrettyjä ei ole sen jälkeen nähty ja leffa oli myös konkreettisin esimerkki siitä, miten Disney palasi Pixariksi Pixarin paikalle. Viimeisen vuosikymmenen Pixar on tehnyt ne puuduttavat rahastusjatko-osat ja Disney ne hauskat originaalit, kun animaatioista puhutaan. Viime ajat tosin vihjaavat, että tilanne olisi taas kääntymässä äinpäin. 9/10

IMDB
Traileri

Piikki lihassa.

2010 #5: Reindeerspotting

Vitosena keikkuu tänä vuonna jatko-osansa saanut Joonas Neuvosen alkuperäinen dokkari. Rovaniemeläisten nistien - ja varsinkin yhden heistä, Janin - kerrassaan karua elämää kuvaavassa, iholle tulevassa dokkarissa huumeidenkäytöstä on ulkopuolelta nähtynä glooria ja ilo kaukana.

Aikonaan ja vieläkin Nitraattia jaksaa ärsyttää dokumentin aivan liian korkea K-18 ikäraja, joka ei tietysti ole tekijöiden, vaan tässä asiassa lyhytnäköisen KAVI:n syytä. Tämä dokkari kun pitäisi näyttää ihmisille nimenomaan iässä, jossa neula ei ole vielä tuttu juttu: tässä tulevaisuutesi jos aloitat. 9/10. 

IMDB
Elonet
Traileri

Pam pam, Aimon taikakaulin.

2010 #4: Riemuruhtinaat

Jaakko Kilpiäisen lyhytdokumentti tarjoaa lähes täydellistä ajankuvaa kertoessaan 1960- ja 1970-lukujen suomalaisissa markkinahumuissa pyörineistä hurjapäisistä sirkusviihdyttäjistä. 9/10.

IMDB
Elonet
Traileri

Täältä tullaan, toisen asteen koulutus.

2010 #3: Omaa Luokkaansa

Kolmosena keikkuu ohjaaja Iris Härmän kerrassaan onnistunut ja erinomainen dokkari Espoon Nyökkiön koulun yläasteen tarkkailuluokan opettajasta Ullasta ja tämän oppilaista näiden viimeisenä yhteisenä keväänä. 10/10.

IMDB
Elonet

Ei voi kuin likettää.

2010 #2: The Social Network

David Fincherin napakasti ohjaaman ja hyvin näytellyn teoksen Facebookin synnystä ja sen luojasta, ultranörtti Mark Zuckerbergistä nostaa lisätasoille sen hieno kässäri joka on aina luotettavan, alansa elävän legendan Aaron Sorkinin (mm. West Wing, Kunnian Miehet) käsialaa. Näin kymmenen vuotta myöhemmin teokseen tosin kaipaisi enemmän fake news- ja yksityisyydensuojanäkökulmia, mutta eivät ne tuolloin tietty olleet vielä samalla tavalla tapetillakaan. Mainitaan myös, että leffalla on varsin onnistunut traileri. 10/10.

IMDB
Traileri

Henki tai henki!

2010 #1: True Grit

Coenien tulkinta Charles Portisin kirjasta hakkaa John Waynen tähdittämän 1960-luvun lopun kankeahkon version 10-0, ja on yksi parhaita Nitraatin näkemiä länkkäreitä ikinä(*). Teinitytön kostoretki on täydellistä viihdettä, jonka kerrassaan upean näyttelijäkaartin helmi on Hailee Steinfeldin tomera Mattie Ross - sekin yksi parhaita lasten näyttelijäsuorituksia mitä Nitraatti on nähnyt(**). 10/10.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa - todennäköisyyksistä huolimatta - kaikille oikein hyvää leffavuotta 2021!

(*) Okei, parhaat westernit top 5: 1. Etsijät (1956) 2. Huuliharppukostaja (1968) 3. Armoton (1992) 4. Hyökkäys Erämaassa (1939) 5. Kova Kuin Kivi (2010). Kaikki 10/10, tietysti.
(**) Ne muut löytyvät täältä.

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Jari Halosen elokuvat

Maestro itse. (s. 1962)

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on tullut jo nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu onkin kirjoitella näin itsenäisyyspäivänämme aina muutama rivi yhdestä suomileffasta. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Tähän mennessä on koettu Kuutamosonaatti ja eletty Nousukautta. Tällä kertaa keskitytään yhden elokuvan sijasta yhden ohjaajan omaperäiseen tuotantoon.

Surullisenkuuluisan Jumalan Teatterin ja verevän Turkan koulun oikeus- ja julkisuusliemissä marinoitunut Jari Halonen vetäisi vuosituhannen vaihteen molemmin puolin hihastaan sarjan elokuvia, joiden tarmoa ja intensiivisyyttä ei voi edelleenkään kuin ihailla.

Vaivattomasti genrestä toiseen elokuvissaan liikkuneen Halosen leffojen päärolissa nähdään usein tämän ystävä ja kollega Jorma Tommilla, jonka presenssi puskee elokuvissa läpi ihan yhtä selvästi kuin Halosen ohjauskin. Elokuvat käsitellään kronologisessa järjestyksessä.

Kenen joukoissa imet?

1. Back to the USSR - Takaisin Ryssiin (1992)

Suomen kovin korpikommunisti Reima Elo (Jorma Tommila) saa hoteilleen venäjältä maahamme harhailleen Lenin-vampyyrin (Taisto Reimaluoto). Neuvostoliiton romahdusta leikin ja vakavan välimaastossa - asiaankuuluvalla taistolaisella soundtrackilla - käsittelevä Halosen superenerginen ja intensiivinen esikoispitkä komediakauhari sai kriitikoilta vastaanottoa ihan laidasta laitaan.

Yksi suurimpia puolestapuhujia oli Hesarin Helena Ylönen, joka julisti epäilemättä, että nyt kankailla nähdään jotain ihan uutta. Ylöseen oli Nitraatin jo tuolloinkin helppo yhtyä. Halosen opettaja Jouko Turkka nähdään sivuosan sadistina.

Arvosana: 8/10
IMDB
(ei traileria)

Kaikki raiteet johtavat Vladivostokiin.

2. Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

Bladerunnermaisessa maailmassa etenevä, syvällisiä monologeja vuodattava yksityisetsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila) jäljittää marilynmonroemaista naista (Outi Mäenpää). Tämä Virossa ja Helsingissä kuvattu tarkovskimainen tieteisleffa vakuuttaa ennen kaikkea uskottavalla miljööllään.

Liptonin lavastus, rekvisiitta, puvustus, pienoismallityö ja vaikkapa musiikki (Tuomas Kantelinen) ovat sitä vaikuttavampia kun tietää, että koko elokuva tehtiin äärimmäisen vaatimattomalla kolmen miljoonan markan (n. 500 000€) budjetilla. Harrison Ford tosin onnistui pitämään takaluukustaan parempaa huolta kuin teoissaan varomaton Lipton!

Arvosana: 8/10
IMDB
Traileri

Kyllä rakenteet saunaveden imee!

 3. Joulubileet (1996)

Rikollisköörin jäsen Mike (Antti Reini) on pääsemässä vankilasta vapauteen. Hänen veljensä Bona (Jorma Tommila) päättää järkätä Mikelle joulubileet, 'kun niin monta on siellä kiven sisällä jäänyt väliin'. Sillä, että joulun ajankohta on nyt keskikesä ei ole Bonalle mitään väliä.

Aikoinaan hersyvän hauskalle tuntunut elokuva ei tämän kerran uusintakatselussa tuntunutkaan Nitraatista ihan yhtä mainiolle. Ehkä Halosen kaoottisuus karkasi tässä liikaa käsistä, eikä ollut niinkään elokuvan polttoaine, ennemminkin palo-onnettomuuden syy.

Paljon mielenkiintoista Joulubileisiinkin kuitenkin mahtuu: vaatehuoneeseen tehty unohtumaton pikasauna, Oiva Lohtanderin sivuosa, joka nosti miestä taas enemmän kartalle ja Nitraatista elokuvan ilahduttavin roolisuoritus / juonirihma: Jari Halosen esittämä kerrostalokyylääjien kruunaamaton kuningas naapuri Dahlgren, joka kohtaa vessasaarnaajan(?!).

Arvosana: 6/10
IMDB
(ei traileria)

Stranger in a homeland.

 
4. Aleksis Kiven Elämä (2001)

Aikoinaan 'ihan jees' -ajattelua Nitraatissa aiheuttanut AKE on nyt, säällisen ajan jälkeen uudelleen tarkastettuna, hienoimpia suomalaisia historiallisia epookkeja. Suomen kirjallisuuden isän Aleksis Kiven ruttuista elämää intensiivisesti seuraavan elokuvan teko oli Haloselle intohimoprojekti, jossa tekijä ja materiaali ovat kohdanneet täydellisesti. Käsikirjoitusparina hääri muuten itse Kauko Röyhkä!

Marko Tiusanen on hyvä Kivi, Jari Salmi ilahduttaa tämän uskollisena seuralaisena Emil Nervanderina ja ohjaaja itse tekee perkeleellisen August Ahlqvistin. Tuomas Kantelisen iso ja romanttinen sävellystyö tuntuu elokuvaan ensin oudolta valinnalta. Pian selviää, että sekin sopii elokuvaan erinomaisesti. Musiikki auttaa luomaan vastapainoa Kiven karulle todellisuudelle, olemalla hänen pakahduttavan ajattelunsa ilmentymä. 

Ehkä elokuvan suurin saavutus on sen kuvaus ihmisestä vieraana omana maassaan: Halonen raamittaa eläväisesti ja erehtymättömästi ajan suomessa, jolloin älymystölle ei kelvannut kuin ruotsinkieli, eikä suomea sopinut paremmissa piireissä haastaa. Jopa komediallisia elementtejä rohkeasti käyttävä kohtaus, jossa Finlandiaa tapaillaan ensimmäisiä kertoja, muodostuu Halosen käsissä myös liikuttavaksi.

Arvosana: 10/10
IMDB
Traileri

Kun äly(puhelin) ei riitä.

 
5. Kalevala - Uusi aika (2013)

Pitkän tauon jälkeen ohjaajan pallille palanneen Halosen toistaiseksi viimeisin teos oli Nitraatille pettymys. Kalevalaa ja it-alaa yhteen älypuhelinten kautta kieputtava fantasialeffa jätti Nitraatin kylmäksi ja raaputtelemaan päätään. Uudelleenkatseluun ei ole tosin vielä löytynyt innostusta. Ehkä teoksesta avautuisi nyt jotain oleellista - vaikkapa tuona YLE:n tv-versiona - näin puolen vuosikymmenen tauon jälkeen? Ehkäpä ei.

Arvosana: 4/10
IMDB
Traileri

Loppusanat: Nitraatti toteaa, että Jari Halosen tuotanto on kaikkineen omaperäisimpiä kotimaamme elokuvahistoriassa. Jälkeen tulleilta nuoremmilta sukupolvilta kaipaisi myös enemmän samaa ehdottomuutta ja massasta erottumista sen sijaan, että teosten sisällön määrittelee hellyyskonsensuksen suomat tukieurot tai säälittävä trendikäs jenkkiapinointi.

Toki joitain poikkeuksiakin ilmaantuu aina välillä ilahduttamaan, esimerkiksi Nitraatinkin käsittelemät Samurai Rauni (2016), Likainen Pommi (2011), Juoppohullun Päiväkirja (2012), J-P Valkeapään ohjaukset kuten Koirat Eivät Käytä Housuja (2019) tai vaikkapa Teemu Nikin Armomurhaaja (2017). Mutta kyllä tuo pieni joukko aina uutta verta kaipaa.

Nitraatin Halloween-Spessu IV: Pandemiat & Tartunnat

Tuli vanhin voitehista. Juuri listan ulkopuolelle harmillisesti raakkautuneessa alien-invaasio scifikauhukomedia Night of the Creepsissä se totisesti tapetaan tulella. (1986).

Aina näin halloweenina Nitraatti valkkaa yhden leffamörön ja listaa kyseisen ökömöttiäisen kolme mieleisintään esiintymistä valkokankailla, sekä kolme parasta leffaa jotka samaisten otusten ympärillä pyörivät. 

Eka kerralla vilkaistiin verenhimoisia vihulaisia, toka kerralla kuikuiltiin kummituksia, viime vuonna roihusivat noitaroviot ja tänä vuonna Nitraatti astelee ajan hengessä infektio-osastolle. Tulipa pöpö ulkoavaruudesta tai tehtiin itse ja säästettiin, monen zombie- yms. aallon ja alien-invaasionin airuena leffoissa on joku silmälle näkymätön öttiäinen, joka ottaa planeetan kyvykkäimmät apinat haltuunsa. 

Koska Daniel Day Lewiskaan ei (luultavasti) pysty näyttelemään ameebaa, mennään tällä kertaa kolme plus kolmen sijasta puhtaasti top-leffakuusikolla. Listalla vallitsee nouseva järjestys.

Kuusi parasta pandemiaelokuvaa

...ja me tehtiin kuolemaa!

#6: The Return of the Living Dead (1985) 

Tämä kasarin puolivälin punk-zombiekauhukomedia toimii aina. Rentojen varastomiesten vahingossa vapauttama armeijakaasu alkaa muuttaa alueen kuolleita (ja ennen pitkää myös eläviä) aivoja hamuaviksi kuvatuksiksi. Rapsakka punk-soundtrack, Alienin kässärin luoneen Dan O'Bannonin huba ohjaus & teksti, se kuuluisa öljymies-zombie ja vaikkapa scream queen Linnea Quigley hehkeimmillään ovat syitä palata tälle ruumishuoneelle uudestaan ja uudestaan.

IMDB
Traileri

Koiran ja miehen eroahdistusta.

#5: I Am Legend (2007)

Useaan kertaan (vaikkei ikinä ihan uskollisesti) filmatisoitu Richard Mathesonin tarina superruton runteleman maailman viimeisestä ihmisestä saa parhaan ja toiminnallisimman versionsa osaavan genreukkeli Francis Lawrencen käsissä. Hienoja kuvia pandemiaan kuolleen maailman hylätystä Manhattanista tarjoilevan vampyyri- ja zombieleffan risteytyksen parasta antia on muuten Will Smithin hurjasti aliarvostettu roolityö tohtori Nevillenä, ainoana eloonjääneenä ihmisenä. Hyvä niin, koska hänen hahmonsa on - söpön(!) saksanpaimenkoiran lisäksi - suurimman osan elokuvan kestoa myös sen ainoa ihmisnäyttelijä.

IMDB
Traileri

In the flesh.

#4: Videodrome (1983)

Eetteristä kulkeutuvat kummat kiinnostavat ja kiehtovat kaapelikanavaheppu Max Renniä (James Woods) tässä video- ja leffafanien mielikuvitusta ruokkivassa tekeleessä. Videodromessa videokuva tartuttaa katsojaansa jotain hyvin koukuttavaa ja ikävää. Sittemmin seestyneen kanadalaisohjaajansa David Cronenbergin omintakeisten elokuvamaailmojen esimerkillisimpiä teoksia. Sivuosassa muuten haahuilee itse neiti Blondie, Debbie Harry. Kauan eläköön uusi liha!

IMDB
Traileri

Alaston amerikkalainen mies varasti ilmapalloni!

#3: An American Werewolf in London (1981)

Niin, se nimenomainen puremalla ja raapimalla leviävä ihmissusikirous lienee kauhufaneille yhtä tuttua tavaraa kuin ne zombieiden purematkin. Tämän sus' siunakkoon -alagenren paras leffa on suht helppo nimetä. Tämä John Landisin synkkä komediakauhari, tehostetaituri Rick Bakerin inhamaisen mainioilla efekteillä ryyditettynä vie tittelin leffalla, jossa nuoret jenkkituristit saavat englannin patikkareissultaan kaikkien aikojen karmaisevimmat matkamuistot. 

IMDB
Traileri

Erkoistarjouksessa tänään: aivoja!

 
#2: Dawn of the Dead (1978)

Zombieista puheen ollen: tuon alagenren ykkösleffan tittelin ottaa vaivattomasti aiheen eittämätön mestari ja moniottelija George A. Romero (rip) Dawnillaan. Avaruuspöpön evankelimaisesti kuolettama ja uudelleen nostattama ihmiskunta jauhaa tässä edelleen kulutuksen rullaportaissa, Romeron yhtä hyvin yhteiskuntakritiikkinä ja -satiirina kuin kauhuleffanakin toimivassa zombieklassikossa. Tehostemies Tom Savini komppaa tapahtumia puistattavan hurmeisella annillaan.

IMDB
Traileri

Mies - ja ameeba - kylmästä.

#1: The Thing (1982)

Ykkönen olisi tuskin voinut olla mikään muu. John Carpenterin synkkä näkemys Campbellin klasaritarinasta heittää ihmiskunnan ensimmäisen ja viimeisen toivon vuosituhansia sitten alkaneen mikrobitason alien-invaasion pysäyttämisestä Etelänavalla ryytyvän sääaseman miehistön harteille. 

Elokuvaan koottu näyttelijäensemble on leffaparhaimmistoa lajiin katsomatta, tehostevelho Rob Bottin luo unohtumatonta kauhua silmille ja kokenut Carpenter osaa vääntää ruuveja *juuri* oikein. 

Alkuperäisenä julkaisukesänään '82 The Thing muuten hävisi selvästi lippuluukuilla - ja vielä paljon rajummin arvosteluissa - sille paljon paljon söpömmälle muukalaiselle eli E.T:lle. Aika on kuitenkin tehnyt temppujaan ja The Thingin yleinen arvonanto on noussut vuosi vuodelta. Sataprosenttista tislaamatonta klassikkoa, elokuvalajiin katsomatta.

IMDB
Traileri

PS: Leffat numeroina: Returnille kasia, Legendistä Wolffiin ysiä ja kahdelle vikalle täydet kympit.

Nitraatin YouTube-Leffafestivaali #3

Klassikko. Jotkut joutunevat googlaamaan.

Syystä tai toisesta digiajan jalkoihin on jäänyt paljon mielenkiintoista kamaa. Onneksi on YouTube, johon porukka uploadaa VHS-ajan semiunohdettuja teoksia ja myöhempien aikojen DVD-abandonwarejutskia yms, joita ei ole taltioina muualta nähtävissä. Kuten 2018 ja 2019 festareilla, taas poimitaan mukaan muutama huomion ansaitseva tekele!

Mitään ultra4khd-kuvanlaatua on tietysti turha odottaa, mutta kyllä olennainen välittyy. Jotkut näistä voivat ennemmin tai myöhemmin olla saatavilla digiajan tallenteinakin, joten tarkkaile Amazoniasi.

Joissain teoksista on luvassa myös VHS-ajan elämystä kyseisen ajan missanneille tai fiilistelyfriikeille. Muutamissa kandidaateista kun on kaikkea mukavan nostalgista artifaktia katselufiilistä nostattamassa; kuvan poikki kulkevaa sähinää kohdalta jossa nauha on vioittunut, yläreunan vääristymiä tai vaikkapa sitä ihmeellistä mustavalkoista raitaa yläkulmassa. Tekeleiden järjestys on (suunnilleen) kronologinen.

Rokkidiggari (Suomi 1981, Jouko Lehmuskallio)

Saimaa-Ilmiön (1981) aikoihin ilmestynyt toinen suomalainen musaleffa. Toisin kuin kehuttu Saimaa, jonka itsetyytyväisten rokkareiden jutustelusta Nitraatti ei ole koskaan pahemmin pitänyt, on Rokkidiggari painunut syyttä unohduksiin.

Luvassa on Kojo muunakin kuin euroviisumeeminä, Pave Maijanen englanniksi Mistakensa kanssa, samoin Eini kolmannen kotimaisen kimpussa, Sliipparit, 'Ganes, Ronski Gang... Ainoa isompi miinus: typerä musavideomainen juomatehdasukkeli juoksentelemassa inserteissä karkuun valkotakkisia kollegoitaan. Toisaalta samalla näkee 80-luvun alun Helsinkiä.

"Rokki Diggarin rima ei ole liian korkealla eikä siten romahduksen vaarakaan ole kovin suuri" totesi yksi aikalaiskriitikko, ja tuohon voi Nitraatti hyvin yhtyä. Yleisömenestys elokuvalla oli teattereissa vuoden heikoimpia, yhdenlainen meriitti sekin.

Arvosana: 7/10
IMDB
(ei traileria)

Yöjuttu: Merkitty & Painajainen (Suomi 1984 & 1988, Ismo Sajakorpi) 

Ismo Sajakorpi oli kovahermoinen mies: hän yritti tehdä kauhua kasarisuomessa. Aika yksin sai Sajakorpi hommassaan pakertaa, eivätkä ajat siltä osin ole oikeastaan hirveästi muutuneet, mutta vieläkin erikoisempi outolintu oli kotimainen genreohjaaja tuohon aikaan.

Yöjuttu: Merkitty oli tarkoitettu Twilight Zonemaisen kauhusarjan pilotiksi. Yöjuttu-nimi taisi tulla tuohon aikaan julkaisusta - Nitraatinkin lämmöllä muistelemasta - saksalaista alkuperää olleesta kioskikauhulehtisarjasta tai sitten Merkityn henkisestä, Rod Serlingin luotsaaman tv-sarjan suominimestä. Oli miten oli, Mainostelevisio ei pilotin täkyyn tarttunut, eikä Nitraatti oikeastaan ihmettele: aika hidastempoista ja kökköä, vaikkakin suomalaisen liikkuvan kuvan historian kannalta mielenkiintoista katsottavaa.

Paremmin kävi Sajakorven muutamaa vuotta myöhemmin vääntämän neliosaisen minisarjan kanssa: Painajainen on kestänyt aikaa selvästi paremmin, vaikka tiivistys olisi taaskin ollut paikallaan. Silti, tunnelmaa luodaan välillä hyvinkin onnistuneesti ja Eero Melasniemi vetää amnesiasta kärsivän kuvatataiteilijan aika mainiosti, eikä nuori Anna-Leena Härkönenkään tee ollenkaan pahaa katsella, varsinkin kun hänen henkilöhahmonsa Ninan vaatteet ja Nina itse tapaavat viettää paljon aikaa erillään.

Arvosana: 3/10 (Yöjuttu: Merkitty)
Arvosana: 6/10 (Painajainen)
IMDB (Yöjuttu: Merkitty)
IMDB (Painajainen)
Trailerit (ei trailereita)
Painajaisen soittolista (osat 1-4)

Home of the Brave: A Film by Laurie Anderson (USA/CAN 1986, Laurie Anderson)

Performanssiartsi Anderson on Nitraatin teorian mukaan vain alieni, joka tuli syntymään maan päälle Yhdysvaltain Illinoihin. Peter Gabrielin hengenheimolainen, taidetta ja musiikkia yhdistelevä Laurie Anderson oli ja on niin aikaansa edellä, että aika tuskin saa häntä ikinä kiinni. Tässä Andersonia parhaimmillaan kasarin puolivälin itse ohjaamassaan konserttileffassa.

Arvosana: 8/10
IMDB
(ei traileria)

KATSO KLIKKAAMALLA TÄSTÄ

The Making of a Legend: Gone with the Wind (USA 1988, David Hinton)

Kolme ohjaaja, kolme kertaa saman verran käsikirjoittajia, pääosan esittäjää haettiin vielä kuvausten aikana... Yksi elokuvahistorian suuria ihmeitä on, että lopputulos oli kaikesta huolimatta pesunkestävä klassikko. Tässäpä mainio tv-dokkari Tuulen Viemän tekemisestä. Isoin miinus siitä, että rotukysymyksien osalta dokkarissa tanssahdellaan enimmäkseen sivuun.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Growing Rich (UK 1992, Roger Gregory)

Lisää Fay Weldonia Nitraatin festareille. Moderni Faust-tarina kuusiosaisen minisarjan muodossa, kun  kolme nuorta naista tapaa Pirun, jolla on liian hyviä tarjouksia joista kieltäytyä. Weldonimaisesti valtarakenteita ravistellaan taas pilke silmäkulmassa. Sarjan budjetti on mitä on (kuvattu videonauhalle), mutta Weldonin henki tavoitetaan hyvin.

Sarja tuskin passaa sille nykyfeministien haudanvakavalle mutrusuiselle alakategorialle, joiden kanssa Weldonkaan ei ole oikein ikinä pärjännyt. Weldonin maailmoissa kun naisissakin on joskus vikaa ja perseellepotkittavaa.

Spandau Balletin Martin Kemp on hauska Piru ja Carmenin näyttelijä Rosalind Bennett näyttää siltä kuin Keira Knightley ja Anne Hathaway olisivat saaneet lapsen. Bennett lopetti kameroiden edessä esiintymisen edellisen vuosituhannen lopussa. Harmi - vähän kuin tämän minisarjan lässähtäminenkin loppumetreillään.

Arvosana: 7/10
IMDB
(ei traileria)

Se tästä festarista. Lisää luvassa kun aika on.

Huojuva torni, kasariedition.

Kuvia korville: Nitraatin kuunnelmakatsaus

Painetaan play-nappia!

Nitraatti diggailee kuunnelmia. Ne ovat oma taiteenlajinsa, joissa mielikuvitus pääsee maalaamaan ne parhaat kuvat. Hyvän kuunnelman luominen vaatii paljon työtä tekijöiltään ja keskittymistä kuuntelijoiltaan. Se on vähän kuin lisäarvottoman ja liukuhihnamaisen äänikirjan eläväinen, elokuvamainen versio. 

Äänikirjojen funktio on muutenkin Nitraatille käsittämätön: luku- ja kirjoitustaitoa rapauttavia hutaisuja, joita kulutetaan surutta muun tekemisen lomassa? Eikö toinen ihminen lue vain lukutaidottomille kuten pienille lapsille, tai lukemaan fyysisesti kykenemättömille? Mutta nyt alkaa eksyä aiheesta, nyt alkaa eksyä aiheesta...

Tässä siis tulee Nitraatin katsaus lähinnä Yle Areenasta kuunneltavissa olevaan YLE:n Radioteatterin kuunnelmien parhaimmistoon ja maininnat hyvistä, toistaiseksi ohjelmistosta puuttuvista, mutta sinne taas ehkä ilmestyvistä kuunnelmista. Järjestys on molemmissa listoissa nouseva.

KUUNNELTAVISSA:

#5: Pimeyden Vasen Käsi (1993)

Ursula K. Le Guinin klassiseen 1960-luvun lopun scifiä, fantsua, politiikkaa ja seikkailuromaania seikottavaan kirjaan pohjautuva viisiosainen, pikkaisen päälle nelituntinen sovitus toimii hyvin. Jussi Lampi vetää pääroolin. 8/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

 

#4: Kova Kuin Kivi (1992)

Ruth Rendellin jäätävä rikosromaani vuodelta 1977 saa hienon, rikosraporttimaisen käsittelyn. Lukutaidottoman palvelijatar Eunice Parchmanin ja tekouskovaisen Joan Smithin amok-juoksun tulkkaavat upeasti Liisa-Maija Laaksonen ja Marjukka Halttunen. 

Tämä luokkasodan ja murha-ei-niin-mysteerin risteymä on ollut mielenkiintoisesti yleensä aiheista syttyville briteille liikaa, koska minkäänlaista leffa- tai tv-sovitusta eivät ole kirjasta ikinä saaneet aikaiseksi. Jenkit ja ranskalaiset ovat tosin viritelleet omat, unohdettavat kyhäelmänsä. Onko asia läsnä liian epämukavana ja paljaana? 9/10.

Kuunnelma (Yle Areena)

 

#3: Veljeni Leijonamieli (1976)

Astrid Lindgrenin rakastetun lastensadun / fantsukirjan kaksiosainen kuunnelmasovitus on hienoa työtä. Nangijalaaksossa elävät, seikkailuun temmattavat veljekset Joonatanin ja Korpun vetävät kerrassaan nautittavasti Elina Salo ja Leena Uotila. 9/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#2: Sinuhe Egyptiläinen (1982)

Mika Waltarin suuri seikkailuromaani - Nitraatin ykköspallisuosikki yhdessä Tolkienin Sormusten kanssa, muuten - sai upean, jättimäisen 22-osaisen ja 20-tuntisen suurtuotantokuunnelmaversionsa. 

Näyttelytyön tasokkaasta runsaudenpulasta mainittakoon vaikkapa Veikko Honkasen onnistunut Sinuhe ja Erkki Luomalan riemastuttava Kaptah, mutta Nitraatin suosikki on Heikki Heinon voimallinen Horemheb. Kuunnelma on täysverinen klassikko siinä missä kirjakin. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli
Kuunnelma (Yle Areena)

 

#1: Linnunradan Käsikirja Liftareille (1984-1995)

LKL kertoo Maan asukin Arthur Dentin koomisista scifiseikkailuista maailmankaikkeudessa sen jälkeen, kun Maa on tuhottu intergalaktisen ohitustien vuoksi. 

Kauttaaltaan erinomaisesti roolitetussa kuunnelmasarjassa Heikki Kinnunen on unohtumaton kertojaääni, Pekka Autiovuori nappiin osunut Dent ja mainitaan vielä vaikka Esa Saarion itsetuhoinen androidi Marvin. Nitraatin kaikkien aikojen suosikkikuunnelma, kirjakin ihan parhaimmistoa. 10/10.

Elävän arkiston artikkeli (otteita kuunnelmasta)
YouTube (osat 1-4/25)
Kuunnelma (Yle Areena) (ei kuunneltavissa tätä kirjoittaessa)

EI-KUUNNELTAVISSA:

#6: Frankenstein (1997)

Suomisovitus Mary Shelleyn klassisesta goottikauharista. Pekka Huotari voipuu tohtorina, Pauli Poranen hirviöi. 8/10.

Areena

 

 

 

#5: Dracula (1997)

Toinen Esko Salervon 1997 ohjaama klassisen goottikauharin kuunnelmaversio. Aarre Karén Draculana, Ismo Kallio on van Helsing. Toimii! 8/10.

Areena

 

 

 

#4: Neurovelho (1995)

Kirjailija William Gibsonin cyberpunklassikko tehtiin radiomuotoon ysärin puolivälissä. Harri Leskinen on Case, Mollyna cooleilee Erja Manto, Matti Pellonpää kertoo. Mikael Sieversin täyteenahdettu ohjaus on varsin tekoaikansa kuuloista. 8/10.

Areena

 

 

#3: Salainen Planeetta (1986)

Tom Wentzel on ruttuiselle planeetalle laskeutuva astronauttiagentti Tichy tässä scifikirjailija Stanislaw Lemin nokkelaan antikommunistiseen teokseen perustuvassa tieteiskuunnelmassa. 8/10.

Areena

 

 

#2: Jääkuvia (1997)

Kristian Smedsin kerrassaan onnistunut kuunnelmaversio lavallakin nähdystä. Lyhyissä tarinoissa tavataan kourallinen 1990-luvun lamassa kipuilevia ihmisiä, joista Nitraatin mieleen on erityisesti jäänyt lastensa vääriä syntymäpäiviä epäonnen lottonumeroinaan kiroava tragikoominen äiti. 9/10.

Areena

 

 

#1: Ruusun Nimi (2011)

Umberto Econ kiehtova historiallinen murhamysteeriromaani sai kolmiosaisen kuunnelmamuodon Vilppu Kiljusen osaavissa käsissä. 

Kari Heiskasen esittämä älyn ja logiikan William of Baskerville taittaa sanan säilää Ville Virtasen myrkyllisen Burgosin Jorgen kanssa. Aaro Wichmann on Williamin apuri, nuori Adso ja Esko Salminen kertoo vanhana Adsona. Viime vuosikymmenen Radioteatterin parasta A-ryhmää. 9/10.

Areena

Tenet (UK / USA 2020, Christopher Nolan)

Nimeni on James, Bond James.

Armed with only one word, Tenet, and fighting for the survival of the entire world, a Protagonist journeys through a twilight world of international espionage on a mission that will unfold in something beyond real time. (IMDB)

Chris "Interstellar trailer 3" Nolanin uutukainen on viimeinkin nähnyt päivänvalon, vaikka korona heittelikin kapuloita rattaisiin. Paikallisen Bio Rexin koronalinko tuskin lisäsi virustuskaa; salissa kun oli Nitraatin lisäksi vain kaksi muuta ihmistä. Hyvin epätodellinen miljöö kesäisen blockbusterin tarkastukselle, ja linjassa elokuvan luultavasti pikkuisen pettymykseksi jäävien lipputulojen kanssa. Toisaalta tämä aika on elokuvateattereille kauniisti sanottuna haastavaa muutenkin.

Tenet on agentti- ja scifileffojen risteytys, jossa John David Washingtonin esittämä nimetön kaiffari joutuu kimuraisen aikasodan ja maailmanlopun pysäytyshommiin. Apuna pyörii sekalainen seurakunta auttajaa ja estäjää - tulevaisuus kun ulottaa kätösiään tänne omaan menneisyyteensäkin, eli meidän nykyisyyteemme.

Tenetin huima, yli 200 miljoonan dollarin budjetti ei-supersankarileffalle on yksi historian korkeimpia. Se on nyt maailman kallein leffa, jonka pääroolissa on ei-valkkari näyttelijä. Raha on hyvin kankaalla niin todella näyttävien stunttien kuin alati vaihtuvien korskeiden paikkojenkin muodossa; kuvauksia teehtiin Tanskassa, Virossa (kateellinen - niin lähellä!), Intiassa, Norjassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

"We live in a twilight world." Get it?! Get it!? (Robert Pattinson, John David Washington)

Näyttelijät eivät ole Tenetin vahvuus. Kuten BlacKkKlansmanissakin (2018, hyvä Jasper P.!), John David Washington omaa kyllä presenssiä, muttei karismaattista sellaista. Kenneth Branagh esittää hänen vastapeluriaan Andrei Satoria täydessä "raivoisa fatalistinen asekauppaa tekevä ahne ryssäoligarkki" -moodissa. 

Vain nuoruutensa muistelussa hän pääsee hetkeksi piipahtamaan sellaisiin tunnetiloihin, joissa hahmon olisi suonut operoivan läpi koko leffan. Branagh on taitava, joten en pistä epäonnistumista hänen kontolleen, vaan katson kohti käsikirjoittaja-ohjaaja Nolania. Aaron Taylor-Johnson mosurikapiainen Ivesina on tyydyttävä muttei kovin karismaattinen, joten hänen kohtauksissaan Washingtonin kanssa on tiettyä symmetriaa.

Parhaiten ukkokööristä suoriutuu - Nitraatin näkemisien perusteella muuten jälleen kerran - Robert Pattinson, joka parantaa tekemisen tasoaan leffa leffalta ja on jo ajat sitten saanut karistettua päältään Twilightin valopölyt. Tämän tekemä Bondin, Q:n ja M:n hiukan mystinen risteytys olisi Nitraatista saanut olla kernaasti vaikka elokuvan päähenkilö - tosin kyllä hänen valkokangasaikansa on sivuosaksi silti varsin rouhea.

Tieto lisää tuskaa. (Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh)

Naisille jää Tenetissä musta pekka käteen. Clémence Poésyn tiedenainen jää mielenkiintoisista Q-viboistaan huolimatta pelkäksi cameoksi. Intialaisen Dimple Kapadianin vetämä sinänsä kohtalaisen kokoinen sivurooli koostuu lähinnä juonen selittämisestä perma-hämillään vaeltavalle John David Washingtonin esittämälle päähenkilölle.

Ikävintä on Elizabeth Debickillä, jolla on myös leffan suurin naisrooli Kat'ina, Andre Satorin kärsivänä ex-vaimona. Kat'in pääasiallinen tehtävä leffan aikana on tulla potkituksi, ammutuksi ja hakatuksi. Tämän puuhan vihaamisen lisäksi hänellä on elokuvassa vain yksi ainoa luonteenpiirre: rakkaus poikaansa kohtaan. Pojalla ei tosin elokuvassa tietenkään ole yhtään ainoaa vuorosanaa.

Kaiken kukkuraksi Debicki teki käytännössä saman roolin jo muutama vuosi takaperin kerran katsottavassa The Night Manager (2016) -minisarjassa, jossa hän esitti *köh* asekauppiaan vaimoa ja lapsen äitiä. Hänen yhteiset herkiksi tarkoitetut kohtauksensa John David Washingtonin kanssa kukkivat myös pellollisen tahatonta huumoria, Washingtonin päätä lyhyemmän pituuden vuoksi. Itse asiassa sama tapahtuu myös Branaghin seurassa, tuoden Kat'in ja Andrein ahdistaviin kohtauksiin tahatonta ja harmillista vapauttavaa energiaa.

Stunttien kuvausta Virossa.

Pienenä plussana voisi tosin mainita sen, että elokuvan onnistunein siro maaginen hetki liittyi Debickin näennäiseen throw away -vuorosanaheittoon. Siinä missä eräs iso paljastus kohdatuista hahmoista oli aivan ilmiselvä heti kun se alkoi tapahtua, onnistui tämä vetämään maton Nitraatin jalkojen alta. Vähän kuin taikurien idea, jossa katsoo vain sinne mihin taikuri haluaa sinun katsovan. Good show!

Hyvää kuten aina on Nolanin ohjaustyö. Nitraatti ei edes tiennyt miten oli kaivannut nautinnollista kuvaa kiitotielle tippuvista kultaharkkovuorista! Tuo Osloon sijoittuva lentokoneturma ja Tallinaan sijoittuva useiden rekkojen suorittama ryöstö-operaatio ovat komeaa katsottavaa, eivätkä vähiten sen ansiosta että cgi pysyy aika pitkälle poissa tapahtumia pilaamasta ja kameran edessä näkyvä todella tapahtuu. 

Lisäksi päähenkilön ensimmäiset kohtaamiset aikamatkailun kimuranttien piirteiden kanssa ovat varsin tislaamatonta sense of wonderia alkaen poimituista luodeista, jatkuen takaperin lentelevinä lokkeina ja matkaavina laivoina, kitkasta, tuulesta ja lätäköistä puhumattakaan.

Musta tuntuu. (John David Washington)

Elokuvan loppupuoli alkaa kuitenkin hajota käsiin. Ensinnäkin juonta on suht vaikea seurata, kun kaoottiseksi yltyvä kuvakerronta ei enää suostu asiassa auttamaan, ja hahmojen dialogin epäselvyys ja nopeus alkavat kasvaa. Lisäksi katsojat tiputetaan loppuratkaisun ajaksi maailman happoisimpaan Counter Strike -erään, jossa kymmenittäin / sadoittain mosureja luistelee etu- ja takaperin hiekkakuopassa. 

Tunnelma on ihan yhtä sekava kuin miltä tuo kuvaus kuulostaa, eikä Jennifer Lamen hermostunut leikkaus auta asiaa millään tavalla. Nolanin tavanomainen leikkaaja Lee Smith oli väkertämässä 1917 (2019) -leffan parissa. Ymmärtäähän sen; aika vastustamaton ammatillinen haaste tuollainen (näennäisesti) yhdellä otolla etenevä elokuva leikkaajalle varmaan on. Hiekkakuopan aikaan Tenetin alun sense of wonder on vaihtunut tunteeseen kuin kelaisi dvd:tään takaperin tuplanopeudella. 

Muusta teknisestä puolesta sen verran, että Ludwig Göranssonin hakkaava, pomppiva ja välillä maalaileva elektroninen score sopii Tenetiin mainiosti. Nolanin luottomies Hans Zimmer ei millään ehtinyt tehdä tätä ja Dyyniä (2020) yhtä aikaa. Valinnan ymmärtää, koska Dyynistä voi Zimmerille hyvässä lykyssä muodostua leffasäveltäjä Howard Shoren LotRin kaltainen prestigeprojekti.
 

Washingtonilla tässä sama ilme kuin Nitraatilla hänen miettiessään sitä, että miksi elokuva ei vastaa kaikkein mielenkiintoisimpaan kysymykseensä: miten tulevaisuuden ihmiset kommunikoivat menneisyyden ihmisten kanssa? (John David Washington, Christopher Nolan)

Jo Dunkirkin (2017) aikoihin Nolan sanoi että kyseisen leffan aikakikkailu meinasi karata häneltä käsistä. Tenetissä se kyllä jo karkaa. Itse asiassa koko Tenet on 200+ millin dollarin Bond-versio Primerin (2004) perusajatuksesta. Muuten, Primer on loistava elokuva, jonka budjetilla ei olisi Tenetin työryhmälle ostettu edes irtokarkkipusseja. Nitraatin lämmin suositus.

Nolan on aina ollut ohjaajana erinomainen ja käsikirjoittajana ei niinkään. Samat vaivat toistuvat Tenetissä. Nolanin olisi pitänyt tajuta, että ryöstöelokuvien toimiva kaava on syystä kaava: ensin suunnitellaan keikka, ja sitten seurataan sen toteutumista, joten katsoja tietää mitä jännittää. 

Kun tämä käännetään toisinpäin, on päällimmäinen tunnetila hämmentynyt epätieto, ei eläytyminen. Toisaalta arvostan Nolania suuresti siksi että hän luotti siihen, että katsojat pystyisivät seuraamaan Tenetin juonta. Ainakaan häntä ei pääse syyttämään yleisön aliarvioinnista!

Arvosana: 7/10

IMDB
Traileri

O.J.: Made in America (USA 2016, Ezra Edelman)

Grey is beautiful.

 
A chronicle of the rise and fall of O.J. Simpson, whose high-profile murder trial exposed the extent of American racial tensions, revealing a fractured and divided nation. (IMDB)

Nitraatti muistaa kun O.J. Simpsonin oikeudenkäynti 1990-luvulla oli ajankohtainen. Erityisesti Nitraatin mieleen jäi tuolloin yhdysvaltalaisia taivaskanavia - nykyisenlaista nettiä tai somea ei silloin oikeastaan ollut - selaillessa ihmetys: miten amerikkalaisilla voi riittää noin suurta mielenkiintoa tätä yhtä oikeusjuttua kohtaan? Tässä tulee lähemmäs kahdeksan tuntia vastausta - ja paljon muuta.

OJ on todellakin pitkä dokumentti, joka ansaitsee minuuttinsa erinomaisesti. Se kertoo tarinan mustasta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta Orenthal James Simpsonista, tämän noususta lajinsa huipulle ja myöhemmästä ajasta, jolloin tästä tuli hetkeksi pienehkö elokuvatähti, mutta ennen kaikkea valkoisten keskuudessa pidetty ei-uhkaava mainoskasvo ja heidän kanssaan golfannut bisnesmies, joka ei juuri 'mustaa' elämää kaivannut. Eikä siinä mitään, jokainen klaaraa tavallaan.

O.J. parhaina päivinään.

Mutta tuosta ei vielä kovin pitkään saisi asiaa aikaiseksi. Mukana on tietysti se tuho ja tekstikirjamainen Pyrhhoksen voitto. O.J. Simpson kun päätyi syytetyksi  - ja sanottakoon heti, että niin kuin melkein kaikkien, myös Nitraatin mielestä varsin luultavaksi tekijäksi - ex-vaimonsa Nicole Simpsonin ja tämän miesystävän Ron Goldmanin julmiin murhiin. Tässä vaiheessa musta astui takaisin Simpsonin elämään, kun rotukortti näyttikin lopulta siltä parhaalta avaimelta kohti vapautta.

Tämän kortin syy on katsojille tullut tuossa vaiheessa jo erittäin selväksi: O.J. Simpsonin elämä naulataan hyvin kontekstiin sen ajan ja paikan kanssa, missä Simpson elämäänsä eli. Dokumentti antaa kuvan Yhdysvaltain länsirannikosta, erityisesti Los Angelesista, 1960-luvulta 1990-luvulle. Se kertoo, miten poliisien toimesta systemaattisena koettu rotusorto ja asuinalueiden valtavat tuloerot vaikuttivat kaupungin ilmapiiriin, ja miksi siellä oltiin mm. Wattsin mellakoiden ja Rodney Kingin pahoinpitelyn luoman oikeushirviön jäljiltä valmiita kostoksi vaikka vapauttamaan murhaaja veräjästä, kunhan väri kerrankin vaihtuu.

Dokumentti sisältää viisi osaa, jokainen noin puolitoista tuntia. Ensimmäisessä käydään läpi Simpsonin nuoruus ja urheilu-ura, toisessa urheilu-uran jälkeinen aika ennen murhia. Kolmas ja neljäs osa on omistettu oikeudenkäynnille, ja viides sen jälkeiselle ajalle.

Friends in blue.

Vaikka koko dokumentti on erinomaista työtä, on murhaoikeudenkäyntiosio tietysti se mielenkiintoisin. Perustasollaan tarinan Suomi-versio olisikin ehkä joku Jari Litmasen sarjamurhausoikeudenkäynti tai se, että Teemu Selänne murhaisi koko perheensä ja kourallisen randomeja siihen päälle, kun joku oli katsonut Sirpaa sillä silmällä. Tähän pitäisi tosin vielä heittää kaupan päälle roppakaupalla tulikuumaa ja vuosikymmeniä muhinutta rotukysymystä.

Tähän mediamyllyyn lisättiin tuolloin vielä sellainen hurja älyttömyys, että koko oikeudenkäynti televisioitiin alusta loppuun. Jalo ajatus oli opettaa ihmisiä siinä, miten kaikki salissa oikeudenkäynnin aikana oikeasti tapahtuu. Todellisuus oli tietysti suurimmaksi osaksi puhdasta entötäinmenttiä ja sirkusta, jossa itse murhat pyrkivät toistuvasti jäämään sivuosaan.

Jo valamiehistön valinta on herkullista kamaa. Koska oikeudenkäynnistä odotetaan pitkää, ja tuomari päättää että sen ajaksi valamiehistö suljetaan eristyksiin jottei heihin päästä vaikuttamaan, raakkautuvat potentiaalisten valamiesten joukosta pois melkein kaikki ne, joilla on työpaikka.
 

"If the gloves don't fit, you must acquit!"

Kun valamiehet myös valitaan varsin vaatimattomalta asuinalueelta, on syyttäjän harmitus siitä, että he saavat eteensä ei niin kovin nokkelan ja pääosin mustan valamiehistön, joka ei paljon DNA:sta perusta, varsin mustan huumorin kyllästämä hetki. Ja kuten myöhemmin nähdään, jos pakka olikin merkitty jo ennen alkua, eivät syyttäjän omat megaperseilyt asiaa juuri auttaneet.

Tässä vaiheessa mukaan dokumenttiin uivat myös sen muistettavimmat hahmot. Todella kovan onnen soturi, syyttäjän asianajaja Christopher Darden, jonka nuorta ylpeyttä, lyhytnäköisyyttä ja kunnianhimoa kokenut vanha puolustusasianajajakettu Johnnie Cochran hyödyntää inhan oppikirjamaisesti, ennen kaikkea kuulussa hanskaepisodissa. Darden ei esiinny dokumentissa muuten kuin arkistomateriaalin muodossa ja Nitraatti ymmärtää täysin, miksi. Cochran olisi showmiehenä tätä dokkaria tuskin väliin jättänyt, mutta menehtyi jo vuonna 2005.

Toinen mieleen jäänyt hahmo on puolustuksen ilahduttavan häikäilemätön pragmatistilakimies Carl Douglas. Omien sanojensa mukaan O.J. Simpson ei ollut tai halunnut olla elämänsä aikana 'musta'. Kuitenkin, kun oikeudenkäynti pyörähtää käyntiin, otattaa Douglas Simpsonin kodin seiniltä pois valtaosan tämän valokuvista - jotka esittävät pääosin hänen valkoisia tuttujaan.
 

"This isn't about any race card. This is about credibility card. This is about perjury. The whole case got forgotten. It was all about Fuhrman now, it was all about racial injustice. Occasionally these cartoonists come up with something that's edifying." (prosecutor Marcia Clark)

Ne korvataan mustien valokuvilla, jotta paikalla kiertävät valamiehet ja uutiskanavat näkisivät, että Simpson on 'omiensa mies'. "Jos valamiehet olisivat olleet latinoja, olisin pistänyt joka paikkaan roikkumaan piñatoja", toteaa Douglas. Tämän tyypin Nitraatti haluaisi puolustamaan itseäänkin, jos tulisi syytetyksi murhasta!

Kolmas mielenkiintoinen hahmo on syttäjän tähtitodistaja, LAPD:n kokenut etsivä Mark Fuhrman. Murhaajan hanskan Simpsonin talon alueelta löytäneen sankaripollarin kilpeä rapsutettaessa alkoi alta kuitenkin hahmottua esiin aika pahaa, jonka suurentelua puolustus ei tietysti hetkeäkään arkaillut. Syyttäjälle Fuhrman olikin lähinnä pelkkää yhtä itse aiheutettua ampumavammaa.

Oikeudenkäyntiosio sisältää myös dokkarin rajuinta kamaa, eli rikospaikan kuvia. Niiden sisällyttämisen dokumenttiin ohjaaja Edelman perusti mielestäni hyvin: ne olivat tarpeellisia muistutuksia siitä, missä oikeudenkäynnissä olisi rotukysymysten sijaan pitänyt oikeasti olla kyse.

"Free at last, Free at last, Thank God almighty we are free at last!" (F. Lee Bailey, O.J. Simpson, Johnnie L. Cochran Jr.)

Mielenkiintoinen yhtymäkohta nykypäivien murheellisiin (murhallisiin?) tapahtumiin tuli muuten Nitraatin mieleen Rodney Kingiä käsitelleessä osiossa. Osasyynä Rodney Kingin pahoinpitelyyn Los Angelesin poliisivoimat käyttivät sitä, että nopeasti rauhoittavan kuristusotteen käyttö oli heiltä tuohon aikaan kielletty, joten rauhoittelu suoritettiin sitten näin. "Ojasta allikkoon ja uuten allikkoon" saattaisi sanoa George Floyd - jos eläisi.

Made in America nappasi täysin oikeutetusti parhaan dokumentin Oscarin, mutta oli myös pääsyy kilpailun sääntömuutokselle. Kun kahdeksantuntinen dokumentti nähtiin ohjaajan alkuperäisestä toiveesta huolimatta pääsiassa viisiosaisessa sarjamuodossaan, päätti Akatemia, että American voitosta eteenpäin moniosaiset dokumentit ovat tv-sarjamaisuutensa vuoksi ehdokkaina kiellettyjä.

Nitraatti kiittää tätä Ezra Edelmanin ohjaamaa ja Bret Granaton, Maya Mumman sekä Ben Sozanskin dynaamisesti leikkaamaa, lähes täydellistä, kuin jonain pitkänä hyvänä kirjana(*) - avautuvaa megadokumenttia hieman myös metatasolla. 

Nitraatin saatua viimein suurpojektinsa tämän vuoden alussa käytännössä loppuun, maailmasta tuntui taas vähäksi aikaa hävinneen kaikki mielenkiintoinen katseltava. Juoksevat virrat olivat vaihtuneet pihiseviin puroihin, joista juodessa ei jano enää sammunut. Hyvä on kiva mutta innostava on paras, ja tämä Made in America sai Nitraatin blogisormetkin taas pitkästä aikaa roihuun. Kiitos siis Edelmanille ja koko tekijätiimille siitäkin.

Ja sitten vielä hetkeksi takaisin asiaan. Sinänsä dokkarin päätös (julkaistu vuonna 2016) antaisi ymmärtää, että uunoturhapuromaisella rikoksella itsensä loppujen lopuksi vankilaan perseillyt Simpson olisi saanut karmalta isän kädestä, kun loppuelämän pituiselta kuulostava, yli 30 vuoden tuomio aseellisesta ryöstöstä napsui Las Vegasissa vuonna 2008. Mutta ei ihan: O.J. Simpson vapautui ehdonalaiseen vuonna 2017. Maailmalla kun ei ole tapana tarjoilla onnellisia loppuja.

Woman is the nigger of the world. Nicole Brown 1959-1994, Ron Goldman 1968-1994

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

(*) vaikkapa Norman Mailerin vakuuttava truecrime Pyövelin Laulu. Nitraatti suosittelee.

An Englishman's Castle (UK 1978, Philip Mackie & Paul Ciappessoni)

Takana loistava menneisyys.

In a world in which Germany won World War II and has occupied the United Kingdom, Peter Ingram is a writer on a popular soap opera called "An Englishman's Castle" that is set in London during the Blitz. Ingram lives a quiet, boring life, deliberately oblivious to the subtle rule of the local Nazis. His eyes are opened when the woman he is involved with reveals that she is both a Jew and a member of the Underground. Will Peter help overthrow his country's oppressors? (IMDB)

Peter Ingram on toisen maailmansodan veteraani ja menestynyt tv-käsikirjoittaja. Hänen suurin hittinsä on BBC:llä (vaikka kanavaa ei tietystikään nimetä) pyörivä "An Englishman's Castle", jonka nimen sanaleikki viittaa sanontaan an Englishman's castle is his home, vapaasti käännettynä kotini on linnani.

Peter Ingramin asuttama moderni 1970-luvun lopun Lontoo ja Englanti on kuitenkin erilainen. Siellä saksalaiset toteuttivat operaatio Merileijonansa, eli tekivät 1940-luvun alussa maihinnousun englantiin ja valtasivat maan, vaikka joukko vastarintaliikkeen miehiä (Peter Ingram mukaan lukien) potkikin jonkin aikaa vastaan maan metsiköistä käsin. Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan, ja Peter Ingramin tv-sarja näyttelee sen kaukaisissa jälkimainingeissa omaa tärkeää osaansa mielipidevaikuttamisessa.

Koira ja piiska. (Kenneth More, Anthony Bate)

Ingramin luotsaama saippuasarja sijoittuu keskelle toista maailmansotaa, jossa leppoisa perhe yrittää jatkaa elämäänsä. Heidän mottonaan voisi olla vaikkapa 'otetaan ihan rauhallisesti'. Tämä nostalgian ja passiivisuuden sanoma ja sen pureminen sarjaa seuraavaan brittiyleisöön on tietysti mannaa maan nykyisten valloittajien mielille: ulkoiset alistamisen tunnusmerkit kuten hakaristit ja sotilasasut kun ovat katukuvasta jo ajat sitten hävinneet.

Englannissa on tosin joukko ihmisiä jotka yrittävät potkia tätä turtumusta vastaan. Vastarintaliike on pieni, pippurinen ja lähes toivoa vailla, kun Gestapo runttaa pienetkin liekit rajuin ottein. Ingram sotkeutuu tahtomattaankin vastarintaliikkeen toimintaan, kun hänen omista pojistaan toinen on palavasilmäinen vastarintaliikkeen sympatiseeraaja, toinen lipevä valtaapitävien mielistelijä, esimies vaikuttaa natsien sätkynukelle ja Ingramin elämään ilmestyy vielä triplavaaraksi rakastajatar, joka on lisäksi juutalainen - ja vastarintaliikkeen agentti.

Castle on onnistunut osa scifin alakategoriaa eli vaihtoehtohistoriaa. Tyyli on scifikirjallisuudessa (esim. tv-elokuvaksikin kääntynyt mainio Robert Harrisin Fatherland) paljon käytetympää kamaa kuin tämän liikkuvan kuvan puolella. Nitraatti näki suht vasta vain pari kuukautta BBC:n Castlen jälkeen julkaistusta Len Deightonin SS-Lontoo (SS-GB) kirjasta pari vuotta sitten tehdyn minisarjan. Sen parasta antia tosin olivat erinomaisen onnistuneet alkutekstit ja se sijoittui paljon lähemmäs sota-aikaa.

Konjakkia ja sympatiaa. (Isla Blair, Kenneth More)

Castlen näkeminen ja sen jälkeinen tiedonhankinta nostivat Nitraatin tietoisuuteen pari muutakin 1970-luvun britti-tv:n dystopiaa, jotka pitänee saada silmämunien läpi lipumaan: The Guardians (LWT 1971) 1980-luvun britanniasta jota fasistit hallitsevat ja 1990 (BBC 1977), jossa Isoveli valvoo 1990-luvun Britanniaa.

Uudemmista Man in the High Castleakin pitänee jossain välissä kokeilla, mutta kun Philip K. Dickin 240-sivuinen kirja on venytetty 40-tuntiseksi sarjaksi, tulee Nitraatille heti epäilys että tässä on tarjolla juuri sitä Nitraatin nykysarjoissa kritisoimaa (kts. alla). Philip Rothin kirjaan perustuva Plot Against America voi myös olla tarkastamisen arvoinen - itse kirja tosin jäi Nitraatilta kesken.

Vaan, takaisin Castleen. Toteutus on tietysti taattua menneiden aikojen studionmakuista brittilää, mutta kuten tavallista, näyttelytyö ja hyvä käsikirjoitus enemmän kuin korvaavat muut puutteet. Paul Ciappessonin konstailematon ohjaustyö toimiikin itse asiassa oivana realismiankkurina: kun Castle ei ulkoisesti eroa muista 70-luvun brittisarjoista, on sen maailma insta-uskottava. Philip Mackien teksti on oivaltava, annostellen sopivasti voitettujen häpeää ja hiipivää paranoiaa. Kumpikin miehistä pitää huolta siitä että tapahtumat etenevät, ja kolmetuntinen kesto on tarinalle tarpeeksi.

Castlen koruton ja toimiva intro.

Kestoista Nitraatille tulikin mieleen, että nykyajan suurin harmi ja vitsaus tv-puolella on venytys. Vaikka tarinan voisi kertoa parin osan minisarjana, melkein aina osia on lähemmäs kymmenen, tai - mikä vielä pahempaa - kymmeniä. Englishman's Castlesta voisi ottaa mallia, mutta raha puhuu ja maksulliset tilauspalvelut tarvitsevat litisevää sarjasellua täyttämään tyhjyyttään kumisevia holvejaan.

Vaan, takaisin Castleen. Näyttelytyö tyydyttää. Vanha konkari Kenneth More tekee hienon lannistuneen Peter Ingramin. Hänen vastapoolinaan, ohjelmapäällikkö Harmerina tekee yhtä vivahteikkaasti Anthony Bate. Isla Blair on uskottava Jill, Ingramin elämää mullistavana vastarintaliikenaisena. Sivuosista löytyy pitkän linjan luottonäyttelijöita mm. Kathleen Byronin ja Nigel Haversin muodoissa.

Ennen kaikkea sarjalla oli Nitraatista hyvin mielenkiintoista sanottavaa nostalgiakaipuun mahdollisesta valtavan passivoivasta vaikutuksesta. Mitä tulisi esimerkiksi ajatella suomalaisten lähes pakonomaisesta tarpeesta palata elokuvissaan aina ja ikuisesti siihen viime vuosisadan puolikkaaseen vuosikymmeneen, jolloin maa oikeastaan vain hävisi kaksi sotaa Neuvostoliitolle?

Arvosana: 8/10

IMDB
(ei traileria)