Shoah (FRA / UK 1985, Claude Lanzmann)

Meditations on the Abyss.

Claude Lanzmann's epic documentary recounts the story of the Holocaust through interviews with witnesses - perpetrators as well as survivors. (IMDB)

Claude Lanzmannin jättidokumentti ottaa nimensä hepreankielisestä sanasta, joka tarkoittaa kaaosta tai tuhoa; siis holokaustia. Lanzmann työsti dokumenttiaan vuoden 1973 lopusta kevääseen 1985, lähes 11 ja puoli vuotta. Ensimmäiset kuusi vuotta tehtiin haastatteluja 14 eri maassa. Kuvamateriaalia kertyi valtavasti. Sen jälkeinen leikkaamisvaihe kesti viisi vuotta.

Shoah on erilainen holokaustidokumentti. Siinä ei kuulla taustamusiikkia eikä siinä käytetä arkistokuvaa. Shoah koostuu pelkistä haastatteluista. Kameran edessä on holokaustista pelastuneita, sivustakatsoneita ja murhaajia. Shoahin kesto on yhdeksän tuntia.

Chelmnon keskitysleiri, joukkohauta.

Vaikka kyseessä ei olekaan kronologisesti etenevä historiallinen dokumentti, saa katsoja silti kuvan tapahtumien etenemisestä. Natsithan eivät keksineet juutalaisvihaa, vaan kaivoivat esiin muun muassa Martti Lutherin kirjoituksia ja pyyhkivät pölyjä vanhoista laeista. Natsien 'suurin' idea ja anti vihalle oli tietysti endlösung, lopullinen ratkaisu.

Holokaustia käsitellään mosaiikkimaisesti: uhrit, tuhoajien kone- ja ihmisosaset, vastarinnan vaikeus, sanan saaminen ulkomaailmaan, Varsovan ghetto. Usein kasvokuvista leikataan ulkoilmaan, hitaisiin kamera-ajoihin holokaustin tapahtumapaikoille nykyajassa. Samalla haastateltava jatkaa kertomustaan. Vaikutelma on katsojan omille mietteille tilaa tarjoava, siirtävä, mietiskelyyn kutsuva.

Haastattelujen yleinen asetelma (v-o): tulkki, haastateltava, Claude Lanzmann.

Claude Lanzmannin (1925-2018) haastattelutaktiikka on hieno. Tämä iso lempeän oloinen jätti ei yleensä esitä suuria kysymyksiä, vaan pieniä. Millaiset sakset sinulla oli käsissäsi kun leikkasit keskitysleirivankien hiuksia? Millainen ilma sinä päivänä oli? Millä kaivoitte maata? Nämä yksityiskohdat ankkuroivat tapahtumat katsojan mieleen. Pieni kasvaa isoksi.

Lanzmannin lempeä ulkokuori on myös tarpeellista petosta. Hän saa jotkut - mahdollisesti vihamieliset - haastateltavat kavereikseen aloittamalla näennäisen asiaankuulumattomilla kysymyksillä. Niiden aikana varomaton haastateltava alkaa jo tietämättään paljastaa todellista karvaansa, ennen kuin holokaustia on edes mainittu.

Auschwitzin kaasukammioiden junalaiturin kyltymätön, ahmiva suu.

 
Ystävällismielisiä haastateltavia hän ohjaa tarvittaessa lempeästi mutta varsin päättäväisesti jatkamaan. Joskus kuvaukset on tehty kohteelta salaa: näin toimitaan melkein kaikkien natsien osalta. Holokaustin avittajat jäävät mieleen. Rautatien johtaja, joka ei muka tiennyt mitä hänen raiteitaan pitkin kulkee, vaikka alhaisimmilla veturimiehilläkin tuo tieto oli jo hallussa...

...Katkerat ja kateellisuuden parkitsemat maalaiset, jotka vauvasta vaariin virnuilivat ratojen varsilla, tehden kurkunleikkauseleitä ohikulkevien tavaravaunujen juutalaisille, samalla kun ottivat heidän omaisuuttaan ja asuntojaan itselleen. Näiden ihmisten väitteet, että eleet olivat muka ystävällismielisiä varoituksia juutalaisille heidän kohtalostaan ovat typerryttävän epäuskottavia.

"- So you want to die. But that's senseless. Your death won't give us back our lives. That's no way. You must get out of here alive, you must bear witness to our suffering and to the injustice done to us." Filip Müller, henkiinjäänyt.

Ja henkiinjääneiden uhrien kertomukset. Maahan haudattujen lankkuihmisten esiinkaivuu. Ihmisvuoren vyöry kaasukammioiden ovien auetessa: kun valot 'suihkuista' sammuivat ja tappava kaasu kohosi, kiipesivät vahvimmat (miehet) tässä lopullisessa kaaoksessa ylöspäin pitkin heikompien (lasten, naisten) kehoja. Alimmat ja pienimmät ruumiit olivat murskana, lattia täynnä eritteitä...

Eloonjääneiden kertojien rauhallisuus, usein jopa jonkinlainen lempeys yllättää alussa, mutta muuttuu koko ajan ymmärrettävämmäksi. Nämä ovat kurkistuksia ja muistoja maailmasta, jossa järki lakkaa toimimasta.

Treblinkan keskitysleiri, muistomerkki. Louhoskivet symboloivat hautakiviä.

Shoah on yksi suuria dokumentteja. Kertomus siitä, miten mahdottomasta tuli mahdollista. Vaikka se on yhdeksän tuntia sanoja, tekee sen loputtua mieli vain hiljentyä, pohtia matkaa, historian elävää kosketusta, todistamista. Ja miettiä taas niitä pienimpiä, turruttavimpia faktoja. Kuten vaikka sitä, että uhrikuljetukset keskitysleireille olivat maksullisia.

Mutta alle neljävuotiaat matkustivat ilmaiseksi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri

PS: Nitraatin aikaisemmat pistot aiheeseen: pseudodokumentti Tahdon Riemuvoitto sekä totuuspohjaiset fiktiot Son of Saul, Tule ja Katso, Ida.

Kymmenen levyä, miinus yksi

Syylliset.

Nitraatti sai tässä taas yhden niistä somehaasteista. Tällä kertaa pyydettiin listaamaan kymmenen albumia, jotka ovat suuresti vaikuttaneet Nitraatin musiikkimakuun, eikä valintoja saisi selitellä. Mutta miksi nähdä vain vähän vaivaa, jos voi nähdä paljon enemmän vaivaa? Haasteeseen lättyjä valkatessaan kun Nitraatti haistoi aika iisin blogiaiheen, jolla olisi kätsy palata kehiin pienen pelitauon jäljiltä.

Huijauksen maku on tässä Nitraatilla kuitenkin yhtä vahva kuin Anakinin kaipuu pimeälle puolelle: kymmenen sijasta mennään yhdeksällä koska se näyttää kollaasina kivemmalle, jo ensimmäinen valinta pistää riman väpättämään olemalla single, ja levyjä totta vie selitellään. Lätyt ovat siinä aikajärjestyksessä jossa ne Nitraatin makua ovat aikojen saatossa muokanneet.

1: Merja Rantamäki: Jossain (1977)

Nitraatin ensimmäinen valinta huijaa heti rankasti olemalla albumin sijaan single. Jossain on yksi ekoja Nitraatin muistamia lauluja. Junnu Vainion varsin synkänpuoleista ekologiaa uhkuneen sanoituksen ja Merja Rantamäen eloveenaa tihkuneen äänen kontrapunkti on varmasti tehnyt aika lähtemättömän vaikutuksen pieneen Nitraatti-pilttiin!

Toinen samojen aikojen veto joka olisi yhtä hyvin voinut päätyä listalle, on Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Sen lapsia hamuava päähenkilö lasten enkelikuoron säestämänä ei pikku-Nitraatista kuulostanut todellakaan hempeälle, ennemminkin kyseessä oli pure horror -osastoa. Kapteeni Aikaa Nitraatti onkin tuosta lähtien yrittänyt päättäväisesti karttaa.

2: Mika Sundqvist: Hormonihiiret (1982) 

Syksyn Sävel represent! Nitraatin eka omalla rahalla ostama tekele. Eihän tätä nyt enää kuuntele selvinpäin erkkikään, mutta tuolloin ei Nitraatin mielestä paremmasta ollut väliä. Varoittava muistutus siitä, että ihan kaikki parhaus ei ehkä sitten pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna olekaan niin kummoista. Ensimmäinen kerta kun näin Nitraatille tapahtui, mutta ei viimeinen.

3: Iron Maiden: Piece of Mind (1983)

Katu-uskottavampi Nitraatti nähtiin jo heti seuraavana vuonna. Levyn hankintareissu tosin oli aavistuksen nolo, kun kaupan setä ei suostunut hurjakantista levyä pikkuruiselle Nitraatille myymään ennen kuin äiti oli mukana ostoksilla.

Samalla reissulla ostetun Fouga-Magisterin koottavan pienoismallin pakkauslaatikon kolistessa pyörän sarvissa roikkuvassa muovipussissa Iron Maidenin kasetinkantta vasten, sinkutti pikku-Nitraatti tuulispäänä kotia kohti painamaan mankan play-nappia. Seitkyt- ja kahdeksankytluvun hevi on vieläkin Nitraatille sitä ainoaa oikeaa heviä.

4. Leonard Bernstein, Kiri Te Kanawa, José Carreras & co: West Side Story (1985)

Ylä-asteen musatunnilla eka kerran kuultua. Pikkukovan teininalku-Nitraatin piti siinä vähän yrittää kavereille heh heh hehetellä, että tämmöistä tiluliitä, vanhojen ihmisten musiikkia, ei tätä kasarihevari kuuntele. Syvällä kuitenkin kuumotti: perkele kun on hyvää.

Tunnin jälkeen, kun kaikki muut oppilaat olivat varmasti jo kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolella, niin opelta kysymään, että mikä se oli!? Kannesta tiedot muistiin ja kirjastoon. Nitraatin musikaalihimon sytyttäjä. Tämä saa tässä edustaa myös klassista musaa, vaikkei tietysti sinänsä ehtoja täytäkään.

5. Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin vanha kuin aikuinen / Paha Maa (1987-1988)

Ysäriä kohti tultaessa ja hevin alkaessa jo vähän piiputtaa, alkoi Nitraatti löytää muutakin. Kake oli (ja on) Nitraatin musamaun peruskiviä, ehkä vähän roolimallikin? Noh, ainakin tuolloisen Kaken boheemi vittumaisuus vetosi myös yrmyyn teini-Nitraattiin.

6. Bauhaus: Press the Eject and Give Me the Tape (1982)

Samoihin aikoihin Kaken kanssa kiehtoi ulkomainen goottirock: Nick Cave jne. Valkataan nyt vaikka tämä. Peter Murphyn ja bändin muiden jätkien asennesynkistely uppoaa edelleen otolliseen maaperään, kuten kaikki muukin tämän listan kama. Tai siis... Sundqvistia tietysti lukuunottamatta. Vaikka jokin juustoisuus voikin välillä huvittaa.

7. Reservoir Dogs: Official Motion Picture Soundtrack (1992)

Tarantino vakuutti paitsi (melkein) esikoisensa ohjaajana, myös aika next-level kuvan ja pop-musan yhteennaitattajana. Tämä taito miehellä on säilynyt hyppysissään läpi koko uran. Nitraatin fyysisimpiä leffateatterikokemuksia oli RD:n alku, kun sydän tuntui jättävän lyöntejä väliin hidastetun alkutekstimontaasin aikana, The George Baker Selectionin Little Green Bagin pauhatessa.

8. Suomi-Rock 1979: Suomalaisen rock-musiikin kehitys Elviksen kuoleman jälkeen (1994)

Nitraatti löysi suomipunkin ja varsinaisesti muun sen aikaisen suomimusan vähän myöhäisheränneenä. Tämä kokoelma oli yksi iso syy tutustua tavaraan tarkemmin.

9. Robyn: Don't Stop the Music (2002)

Tuohon ylläolevaan 1-8 sapluunaan on tällä vuosituhannella lisätty lähinnä kaksi asiaa: nainen ja syntikka. Ruotsin satakieli on kaikista alan ehdokkaista Nitraatille se Suurin Juttu. Keep This Fire Burning hulvahti korviin satunnaissoittolistalta Anttilan liukuportaissa. Sitä ajeltiin pariin kertaan ihan vain, että sai kuunnella biisiä keskeytyksettä.

Anttilaa ei enää ole, mutta Robyn kelpaa edelleen - vaikka neidin uusin lätty oli kyllä melkein yhtä kova pettymys kuin Anttilan levyosaston häviäminenkin. Robyn saa tässä edustaa myös kasarin synapoppia, joka on sekin alkanut Nitraatille maistua toden teolla vasta tällä vuosituhannella.

Bonus: Keep Shelly in Athens: Horizon's Glow -Ep (2020)

Pettymyksistä tulikin mieleen, että Keep Shelly in Athens (2010- ) ei ole niitä vielä ehtinyt tarjoamaan ainoatakaan. Nitraatin huomiokentässä vuoden verran keikkunut kreikkalainen elektropop-duo, josta jo puolet on vaihtunut - sota ei selvästikään yhtä naista kaipaa. Kasaripop on tässäkin Nitraatin suuresti nauttimassa bändissä vahvasti läsnä.