Leffavuosi 2019: 1+3+5

Vielä lähes korkkaamattomalle leffavuodelle 2019!

Vuoden vika päivä kutsuu Nitraatin taas totutusti vuosilistojen ääreen. Koska Nitraatti ei katso leffoja työkseen, hän ehtii vain raapaisemaan pintaa juuri loppuvan vuoden tarjonnasta. Tänä vuonna tuo pitää erityisen masentavan hyvin paikkansa, sillä niin vähän Nitraatti on vasta päässyt nauttimaan tämän vuoden satoa, monta kymmentä elokuvaa käsittävästä 2019-katselulistastaan huolimatta. Olkoon Nitraatin uudenvuoden lupaus se, että ensi vuonna Nitraatti katsoo vuoden 2020 elokuvia selvästi enemmän.

Mutta, perinteisellä kuitenkin mennään. Nitraatti listaa joka vuoden lopuksi sen huonoimman ja kolme parasta, mutta listaa samalla viisi parasta elokuvaa kymmenen vuoden takaa. Siinä ajassa Nitraatti on ehtinyt nähdä jo aika ison osan kyseisen vuoden kiinnostavasta tarjonnasta, joten käsitys vuoden annistakin on tarkka. Onwards!

2019

And the winner is...

2019 huonoin: Marian Paratiisi

Kiehtovasta historiallisesta hahmosta Maria Åkerblomista ja tämän kultin pauloihin 1900-luvun alkupuolella joutuvasta nuoresta naisesta kertova leffa oli kiistaton pettymys. Niin vähän elokuvassa keskityttiin itse nimihenkilöön ja tämän vaiheisiin ja niin paljon epäkiinnostaviin sivuhahmoihin. Kun jokainen näyttelijä vielä kaupan päälle replikoi kuin olisi vetäisty elokuvaan nyky-Helsingin kaduilta, oli suuret odotukset lopullisesti puhkaistu. Ei tämäkään varsinaisesti aivan huono-huono ollut, mutta tässä vaiheessa näkemisiä tällä mennään. 6/10.

2019 #3: Once Upon a Time... in Hollywood

Tarantinon uusin pläjäys ei ole miehen parhaimpia, mutta hyvät näyttelijät pelastavat paljon. Ja kyllä, keskinkertaisellakin pääsi ehdokkaiden vähyyden vuoksi tänä vuonna kärkikolmikkoon. Tilanne muuttunee nopsaan ajan kanssa. 7/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

2019 #2: Seinäjoen Arabikevät

Matti Reinikan dokumentti turvapaikanhakijoiden, näiden keskuksen, paikallisten ja paikallisten asiaa vastustaneiden tuntemuksista ja yhteentörmäyksistä on hyvä. Vielä parempaa ja kiehtovampaa oli dokkarin ympärillä käyty pöhinä paljon ennen sen esittämistä ja valmistumista. Dokumentin tilaajan YLE:n venkoilu ja hätä alkoi puskea huvittavalla tavalla pintaan, kun Reinikka ei toimittanutkaan ihan sellaista hymistelyä mitä oli odotettu... 8/10.

2019 #1: Koirat Eivät Käytä Housuja

Valkeapään uusimmassa nahkaruoska soi ja iso mies nauttii vaikka tekee kipeää. Niin nautti Nitraattikin. 8/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

2009

Depp ja Deppin taikakaulin.

2009 #5: Public Enemies

Michael Mannin 1930-luvun gangsterisotien kuvaus jätti suuren yleisön aikoinaan vähän kylmäksi. No, ei tämä mikään mestariteos ole, mutta aivan riittävän hyvä ja hyvin tehty - joitakin oudon kökköjä käsivaradigiotoksia ja välillä anakronistisen kuuloista musaansa lukuun ottamatta. Nitraatin ykkössyy tämän diggailuun on se, että Nitraatin näyttelijäsuosikki Johnny Depp tekee yhden parhaista rooleistaan, ehkäpä sen aivan parhaan. Hänen pankkiryöstäjä Dillingerin karismansa on lähes käsinkosketeltavaa. 8/10

IMDB
Traileri

Nupit kaakkoon. Ja nuppi.

2009 #4: The Agony and the Ecstasy of Phil Spector

Phil Spector on oppikirjaesimerkki hullusta nerosta. Tämä miehen elämän ja musiikin luotaava BBC-dokumentti on erinomainen. 9/10. Lue Nitraatin koko arvostelu tästä.

IMDB
Traileri

Oma kori koko vuoden ajan.

2009 #3: Täynnä Tarmoa

Suomalaisen koripallojoukkueen kaudesta piti tulla menestys, jota kuvaamaan palkattiin dokumentaristi Oskari Pastila. Ei tullut menestystä, tuli melkoinen katastrofi. Myötähäpeän kyllästämä urheiludokumentti vuodesta, jona kaikki mikä seurassa voi mennä pieleen menee, on lajinsa valioita. 9/10.

IMDB
Elonet
Traileri

Voissa paistettu.

2009 #2: Kuulustelu

Yksi Nitraatin lemppareita eli Jörn Donner säästi yhden uransa parhaita varsin myöhäiseen. Mahtavan näyttelijäköörin tulkitsema, tositapahtumiin perustuva tarina vakooja Kerttu Nuortevan pidätyksestä jatkosodan aikaan ja sitä seuranneista tapahtumista on vain muutamissa lavasteissa ja teksti edellä menevänä hyvin teatterinmakuinen, mutta se on tässä tarkoitettu pelkästään kehuksi. Ja Kuulustelun jo muutenkin herkullisen dialogin hienoa uskottavuutta ja uskollisuutta kuvaamalleen ajalle voi kernaasti verrata kymmenen vuotta myöhemmän Marian Paratiisin täydelliseen epäonnistumiseen tuolla saralla. 9/10.

IMDB
Elonet
Traileri

MINÄ OLEN VOIMAKAS!!!

2009 #1: Watchmen

Supersankarielokuvien alfa ja omega vastasi niin lukukokemuksena kuin pari vuosikymmentä myöhemmässä elokuvamuodossaan siihen Nitraatin jo pienenä pohtimaan kysymykseen, että miksi valtavat voimat omaavat hahmot tyytyvät mäiskimään toisiaan jonkun triviaalin asian päältä, sen sijaan että muuttaisivat - tai pistettäisiin muuttamaan - voimillaan maailmanhistorian kulkua. Watchmenin tavisten maailmassa tähän riittää yksi super-olio. Alan Mooren klassikkosarjiksen elokuvasovitus on varsinkin Ultimate Cut -muodossaan orjallisen uskollinen alkuperäisteokselle ja Nitraatin leffasta suosittelema versio. 10/10. Tämän ja muut supersankarisuosikkinsa Nitraatti käsitteli aikoinaan täällä.

IMDB
Traileri

Lopuksi Nitraatin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää leffavuotta 2020!

Eastern Promises (UK / CAN / USA 2007, David Cronenberg)

Idän ihmeitä ja joulukapaloja.

A Russian teenager living in London who dies during childbirth leaves clues to a midwife in her journal that could tie her child to a rape involving a violent Russian mob family. (IMDB)

Lontoolaisen venäläissukuisen Anna-kätilön toimintakenttään saapuu jouluna hämmästyttävän nuori, pahassa fyysisessä ja henkisessä jamassa oleva tuleva venäläinen äiti, joka menehtyy synnytyksessä. Tämä jättää jälkeensä venäjänkielisen päiväkirjan, jonka avulla Anna alkaa etsiä vastasyntyneen perhettä.

Annan kääntelemien kivien alta alkaa löytyä varsin pahoja skorpioneja, kun tämä ei - toisin kuin katsoja - heti tajua, millaisten voimien kanssa on ryhtymässä tukkanuottasille. Kuolleen nuoren naisen jäljet kun johtavat Venäjän mafiaan ja sen vory v zakoneen (l. 'laillisiin varkaisiin').

Muste kertoo tarinaa. (Viggo Mortensen)

Nitraatin pääprojekti on jo jonkin aikaa ollut katsella kaikki kiinnostavat näkemättömät ja muutama jo unohtamansa leffa, vanhemmista kohti uudempia. Tällä hetkellä ollaan vuodessa 1985, eli loppusuora jo etäisesti häämöttää. Nitraatin toinen projekti on kätevästi tästä vastavirtaan, kun yhdessä paremman puoliskonsa kanssa Nitraatti puolestaan on uusintakatsellut(*) elokuvia uudemmista kohti vanhempia

Varsin hyödyllistä toimintaa sekin, kun joidenkin tarkastettujen osalta aika on kullannut muistoja vähän liikaa - tai toisinpäin. Eastern Promises on tämän projektin osastoa, ja maistui Nitraatista näin viime tarkastuksesta kuluneen vuosikymmenen pituisen tauon jälkeen vieläkin varsin makealle - jopa makeammalle.

Terveisiä punamaailmasta. (Naomi Watts, Armin Mueller-Stahl)

Elokuvan käsikirjoittaja Steven Knight on erikoinen tapaus. Hänen erikoisalaansa ovat sosiaalisesti tiedostavilla mausteilla tehdyt laadukkaat rikosjännärit kuten tämä ja vaikkapa ihan yhtä mainio Dirty Pretty Things (2002), mutta miehen meriittilistalta löytyy myös jotain niin arvaamatonta kuin Haluatko Miljonääriksi? -tv-visailun(!) luominen. Ohimennen voi vielä mainita, että syntyvä lapsi, vesitiet ja joulunaika pistävät Eastern Promisesin tapahtumiin Nitraatin mielestä myös pientä uus- ja vanhatestamentillista ekumeenista hehkua, vaikka näitä ei katsojan naamaan hierotakaan.

Yksi Cronenbergin myöhempien aikojen luottokuvaajista Peter Suschitzky vangitsee tavallisen kylmän Lontoon ja sen petollisen kauniin syvänpunaisen rikosmaailman hyvin. Syvänpunainen ei värinä ole elokuvalle muutenkaan kovin vieras: leffan ohjaaja David Cronenberghan on tullut tunnetuksi mainioista body horror -klassikoistaan kuten Scanners, Videodrome ja The Fly. 2000-luvun wanhoilla päivillään hän alkoi siirtyä enemmän kohti valtavirtaelokuvaa ja näistä myöhäisemmistä teoksista Eastern Promises on Nitraatin mielestä selvästi paras.

Salaisuuksia, montaa sorttia. (Viggo Mortensen, Naomi Watts)

Vanha Cronenberg vilahtaa silti myös Eastern Promisesissa, kun kamera katselee elokuvan lukuisia sinänsä realistisia veritöitä rauhassa ja silmää räpäyttämättä. Yllättäen Cronenenberg virittelee elokuvaan myös yhden tämän vuosituhannen muistettavimmista toimintakohtauksista, kun Nikolai taistelee elämästään veren liukastamilla kylpylän laatoilla.

Roolituksen monimaalaisuus, joka korostaa mukavasti elokuvan emigranttiteemaa, haukkaa pienen palansa myös Cronenbergista. Lontoossa kuvattu Eastern Promises oli ohjaajan ensimmäinen kokonaan Kanadan ulkopuolella tekemä elokuva.

Kovat pojat. (Vincent Cassell, Viggo Mortensen, Armin Mueller-Stahl)

Niin, Promisesin siis varsin kansainvälinen roolijako toimii. Tanskalais-amerikkalainen Viggo Mortensen Annan (joka ei ikinä saa tietää suojelunsa määrää) suojelusenkeliksi päätyvänä, raskaasti tatuoituna pantterimaisena mafian juoksupojan ja täysjäsenyyden roolien välissä operoivana Nikolaina, on uskottavan tyly. Miehen todellisesta olemuksesta saadaan myös koko ajan pieniä vihjeitä, kuten - varsinkin näin jälkikäteen nähtynä - erittäin koskettava kirjaimellinen pyhimyskortin esiinveto.

Hauskana triviana Mortensen kertoo käyttäneensä roolinsa työstön materiaalina muun muassa Vladimir Putinia. Esikuvat Nikolain tämän ympärillä vellovista tapahtumista riippumattomalle järkähtämättömälle habitukselle ja pikkulinnun saalistaneen kissan ilmeelle ovatkin elokuvassa varsin selvästi nähtävissä.

Emo ja babby. (Naomi Watts)

Naisille harvinaisemmin vasta keski-ikään päästyään hetkeksi isompaan tähteyteen tällä vuosituhannella pompannut britti Naomi Watts suorittaa elokuvan naispääroolia, menneisyytensä kirpomaa ja periksiantamatonta kätilö-Annaa miellyttävän herkästi ja uskottavasti.

Muut isommat roolit kuuluvat aina hyvälle ranskalaiselle Vincent Cassellille kaappihomouttaan ultra-machoilulla peittelevänä, mutta pohjimmiltaan heikkona Kirill-poikana, ja aina ammattitaitoa puhkuva veteraanipreussi Armin Mueller-Stahl nähdään tämän järkähtämättömän laskelmoivana isäpappa Semyonena. Myös pienemmät osat on kautta linjan täytetty mainiosti.

Mooseksen vedenjäljillä. (Vincent Cassell)

Eastern Promisesiin oltiin aikoinaan suunnittelemassa jatkoa, ja Nitraattikin muistelee eka kerran leffan muinoin nähtyään kaivanneensa samaa. Tänään nähtynä on selvää, ettei jatkoa tarvittu. Elokuvan lopussa vahvalla miehellä on nyt heikko pomo ja elokuva on jo varsin hyvin pohjustanut sen, mihin kaikki tulee johtamaan.

Eastern Promises on tiukka, pienimuotoinen, väkivaltainen ja jopa hiukan romanttinenkin elokuva, joka olisi toiminut ihan yhtä hyvin kymmeniä vuosia tekovuottaan aiemmin ja joka toimii ihan yhtä hyvin vielä kymmeniä vuosia sen jälkeenkin. Siis selvä rikosleffojen uusklassikko.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

(*) Puolisolle suurin osa katsastetuista on kuitenkin uusia tuttavuuksia.

Vuosikymmenen top 10 elokuvat: 2010-2019

Ei paskempi vuosikymmen!

Kymmenluvun hiipiessä vääjäämättömästi kohti loppuaan on tullut Nitraatin aika listata ne vuosikymmenen ihan parhaista parhaimmat. Vaikeana ihmisenä Nitraatin top 10 menee ainakin näin ensi kerrallaan Spinal Tap -tyyliin yhteentoista, kun loppukarsinnassakaan ei enää raskinut tämän enempää raakata. Pedantti jättäisi sitten tietysti alkupään viimeisen pois, mutta pois se Nitraatista.

Selvää tietysti on, että Nitraatti ei ole vielä nähnyt kaikkia potentiaalisia ehdokkaita, ja useilta vuosilta on näkemättä vielä täysien pisteiden elokuvakin - tosin ei niitä ole aina kaikille loppuunkalutuille vuosillekaan riittänyt, joten saas nährä.

Eniveis; elokuvat ovat nousevassa paremmuusjärjestyksessä, ja jokaisen arvosana on - tietysti - 10/10.

#11: Midnight in Paris (SPA / USA / FRA 2011, Woody Allen)

New Yorkin miehen paras leffa sitten vuoden 1995 Mighty Aphroditen on nokkela ja kepeä aikamatkailuromanssi(!), jolla on paljon sanottavaa nostalgian voimasta. Owen Wilson Allenin alter egona toimii kaikista Allenin sitä pakottamaan yrittäneistä parhaiten. Erikoismaininta Corey Stollin hienolle vedolle Ernest Hemingwayna!

IMDB
Traileri

#10 Zero Dark Thirty (USA / UAE 2012, Kathryn Bigelow)

Bigelowin älykäs tiedustelu- ja sotaleffan teknotrilleriristeymä on alallaan kepoisesti vuosikymmenen tyydyttävin. Osama Bin Ladenin jahdista kerrotaan huolella ja yksityiskohtaisesti, kaiken huipentuessa erinomaiseen puolituntiseen varsinaisesta tappo-operaatiosta. Erikoismaininta Alexander Desplatin maailmanlopun musiikeille. Kathryn Bigelow tekee parempaa ja tiukempaa äijäleffaa kuin useimmat miehet. M.o.t., jälleen kerran.

IMDB
Traileri

 #9 Melancholia (DEN / SWE / FRA / GER 2011, Lars von Trier)

Tanskan kauhukakaran ehjin leffa viimeisen viidentoista vuoden ajalta - ja samalla hänen varmasti helpoiten lähestyttävä teoksensa kautta ohjaushistorian - yhdistelee mielisairauden ja maailmanlopun tarinan kauniiksi ja painostavaksi paketiksi, jossa Kirsten Dunst tekee elämänsä roolityön.

IMDB
Traileri

 #8 Mad Max: Fury Road (AUS / USA / SAF 2015, George Miller)

Paperilla tämän ei olisi pitänyt toimia: ohjaaja Miller palaa lämmittelemään omaa klassikkoleffasarjaansa, jonka viimeinen vuodelta 1985 oli jo aika ylikäynyttä tavaraa. You can never go home again on leffataiteessa melkein aina totta, mutta tämä bensan- ja ruudinkatkuinen nitroscifitoiminta väittää muuta. Vuosikymmenen toimintaleffa ja käytännössä ihan yhtä hyvä kuin sarjan paras, eli se Asfalttisoturi.

IMDB
Traileri

#7 Päin seinää (Suomi 2014, Antti Heikki Pesonen)

Pesonen on ehdottomasti Nitraatin suosikki tällä vuosikymmenellä nousseiden uusien suomalaisten leffataiteilijoiden joukosta. jo Korsoteoria-lyhäri todisteli sen, että Pesoselta onnistuu sekä ohjaaminen että nasevan dialogin kirjoitus. Päin Seinää paransi entisestään, vaikka hyppy pitkän elokuvan muotoon ei kaikilta onnistu. YH-äidin tragikoominen kamppailu lapsensa kanssa on kepoisesti vuosikymmenen suomalainen leffaelämys.

IMDB
Traileri

#6 Dark Shadows (USA / AUS / UK 2012, Tim Burton)

Uudelleenkatselua erinomaisesti kestävä kauhukomedia on tutun parivaljakon eli goottimies Tim Burtonin ja Johnny Deppin aika mones - ja toistaiseksi viimeinen - yhteinen viritys. 1700-luvulla vangittu vampyyri palailee 1970-luvulla pistämään salaisuuksia pursuvan perheensä röksähtänyttä olemista uuteen uskoon tässä muikean nautittavassa tekeleessä.

IMDB
Traileri

 #5 True Grit / Kova Kuin Kivi (USA 2010, Joel Coen & Ethan Coen)

Vuosikymmenen alussa Nitraatti pääsi ihmettelemään samaa kuin ysärin alkupuolellakin aikoinaan. Silloinhan päivänvalon näki Clint Eastwoodin Armoton, ja oli myönnettävä että western oli saanut joukkoonsa vielä vuosikymmeniä valta-aikojensa jälkeenkin täysverisen klassikon. True Grit on Nitraatille samaa sarjaa.

Coenien hieno seikkailuwestern isänsä murhaa sekalaisen seurakunnan kanssa kostamaan lähtevästä nuoresta natiaisesta on lähdekirjansa kevyesti paras elokuvatutkinta. Tämä riemukas ja lyyrinen western, jossa dialogikin on kuin hunajaa, on Nitraatin lempparilänkkäreitä kautta aikojen. Koko cast vetää hienosti, mutta erikoismaininta on tietysti annettava nuorelle Hailee Steinfeldille, jonka tekemä itsepäinen pieni koston enkeli Mattie Ross on vuosikymmenen riemastuttavimpia elokuvahahmoja.

IMDB
Traileri

#4 Gravity (UK / USA 2013, Alfonso Cuarón)

Kuin kaikki kakka viskautuu yhtä aikaa tuulettimeen, jää yksinäinen astronautti nalkkiin maata kiertävälle radalle ja - ellei ihmeitä tapahdu - varmaan kuolemaan. Nykyisen leffateknologian korkeimpiin veisuihin kuuluvassa Gravityssa koneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan palvelemassa hienoa ja pientä reaaliajassa kerrottua b-elokuvien eloonjäämistarinaa - joka tosin kerrotaan niin isosti, kuin mihin ykköset ja nollat vain nykyään pystyvät.

Vaikka Sandra Bullock ei ole koskaan kuulunutkaan Nitraatin suosikkeihin, on hänen Ryan Stonensa niin vahva ja elintärkeä elokuvan toimimiselle tunnetasollakin, ettei tähän osaa ketään muuta edes kuvitella vetämään. Cuaronin ja Guillermo del Toron johdattama meksikolaisten leffantekijöiden esiinmarssi on muuten ollut Nitraatille tämän vuosituhannen mieluisimpia genrejutskia. Ai niin, Gravityssa on muuten myös ihan törkeän hieno loppukuva.

IMDB
Traileri

#3 Gone Girl (USA 2014, David Fincher)

Kipuilevan avioliiton viimeisenä näytöksenä Nick Dunnen vaimo Amy Dunne katoaa, ja kohta puoleen kaikki alkaa viitata murhatyöhön. Sekalaisen seurakunnan pistäessä lusikkojaan rikossoppaan, jää katsojan tehtäväksi tuumailla, että ostaisiko itse Ben Affleckin esittämältä aviomeheltä sen kuuluisan käytetyn auton.

Fincherin erinomaisen nautittava ja käytössä kulumaton murhamysteeri ei turhaan kiirehdi, kuten sen kahden ja puolen tunnin kestokin osoittaa. Siitä viis, turhaa ei ole mukana ja tapahtumia naamoittaa yksi vuosikymmenen parhaita ensemblejä.

Tuo, teksti ja Fincherin taidokas ohjaus takaavat myös sen, että leffaan ei väsy, vaikka ensi kerran jälkeen ei tietysti juonen tasolla yllätyksiä enää koekaan. Tekstistä vielä sen verran, että kuten Kubrick teki Hohdon kanssa, ohjaa Fincherkin tässä kirjaa parempaa. Järkyttävän pedantilla Fincherillä on elävistä ja aktiiveista ohjaajista muutenkin eniten taiteellista pääomaa Kubrickin manttelinperijäksi

IMDB
Traileri 

#2 Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (UK / USA 2017, Martin McDonagh)

Taitonsa jo viime vuosikymmenen Kukkoilijoilla todistanut kirjoittaja-ohjaaja McDonagh räjäytti pankin tällä tämän vuosikymmenen loppupuolen teoksellaan. Tyttärensä murhan selviämisen hitauteen kyllästyneen äidin vastaiskusta kertova, vuosikymmenen parhaiten kirjoitettu elokuva  yllättää jokaisella ihmisluonteen käänteellään ja kaiken läpi tunkevalla mustan huumorin kyllästämällä humaanisuudellaan.

Koko näyttelijäkatras on uskomaton, mutta Nitraatti mainitsee erikseen Sam Rockwellin uran parhaan roolityön junttipollari Dixonina, joka on myös Nitraatin lempparimiesveto tämän vuosikymmenen leffoissa. Vuosikymmenen vavahduttavin pätkä.

(Tästä elokuvasta Nitraatti on ehtinyt tarinoida jo pidempäänkin)

IMDB
Traileri

#1 Interstellar (USA / UK / CAN, 2014 Christopher Nolan)

Mikä sitten voi viedä ykköspallin juuri äsken noin pystyyn kehutulta? Kieltämättä 3BB olisi näyttänyt perinteisessä mielessä paremmalta tällä sijalla, mutta se olisi osoittanut Nitraatilta melkoista älyllistä epärehellisyyttä. Kyllä vuosikymmenen ykkönen tulee Nitraatin mielestä olla myös se Nitraatin eniten katsoma, eikä muilla elokuvilla ole asiaa lähellekään samoja lukuja kuin Interstellarilla.

Lähitulevaisuuden Maapallon kohtalonhetkistä, madonrei'istä ja tutkimusmatkailusta aina taitava Christopher Nolan kehitti Nitraatille nähtävästi loputtomasti maistuvan scifi-kattauksen, jonka maailmanluontia jaksaa seurata kerrasta toiseen tyytyväisenä hyristen. Okei okei; vaikka se ensimmäinen farmipuolituntinen tulikin aikoinaan aina silloin tällöin hypittyä yli! Ja ah, miten symppis se Bill Irwinin TARS-robotti onkaan. Anne Hathawayn Tri Brandista nyt puhumattakaan, hrr!

(Tästä elokuvasta Nitraatti on ehtinyt tarinoida jo pidempäänkin)

IMDB
Traileri

Lopuksi vielä kertaus:

#11: Midnight in Paris (2011, Woody Allen)
#10 Zero Dark Thirty (2012, Kathryn Bigelow)
#9 Melancholia 2011, Lars von Trier)
#8 Mad Max: Fury Road (2015, George Miller)
#7 Päin seinää (2014, Antti Heikki Pesonen)
#6 Dark Shadows (2012, Tim Burton)
#5 True Grit / Kova Kuin Kivi (2010, Joel Coen & Ethan Coen)
#4 Gravity (2013, Alfonso Cuarón)
#3 Gone Girl (2014, David Fincher)
#2 Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017, Martin McDonagh)
#1 Interstellar (2014, Christopher Nolan)

Nitraatti kiittää tähänastisesta. Seuraavaa vuosikymmentä odotellessa!

'Breaker' Morant / Kunnian Kentät (AUS 1980, Bruce Beresford)

Murha, murhempi, oikeusmurha.

Three Australian lieutenants are court martialed for executing prisoners as a way of deflecting attention from war crimes committed by their superior officers. (IMDB)

Harry Morant: It's a new kind of war, George. It's a new war for a new century. I suppose this is the first time the enemy hasn't been in uniform. They're farmers. They're people from small towns. And they shoot at us from houses and from paddocks. Some of them are women, some of them are children... and some of them are missionaries, George.

Buurisotien ehtoopuolella kolme kansainyhteisön kommandoa - tuolloin muuten buureilta vastanyysitty uuden uutukainen termi - kyseisen sodan luonteeseen sopivaa sissisodankäyntiä varten luoduista Bushveltin Karabinieereista asetetaan näytösluonteisesti tuomiolle sotarikoksista.

Harry Harbord Morant. (Edward Woodward)

Tässä 1900-luvun ensimmäisen likaisen sodan oikeudenkäynnissä kiistanalaisia ovat kirjoittamattomat säännöt, joiden noudattamisesta sotilaita nyt pyritään rankaisemaan. Kyseessä on monimutkainen, poliittinen Etelä-Afrikan resursseihin käsiksi pääsemistä tavoittelevan siirtomaapelin kulminaatio, jolla britit pyrkivät ironisesti osoittamaan puolueettomuuttaan buureille, jotta pääsisivät näiden - ja varsinkin näiden luonnorikkauksien - kanssa parempiin väleihin.

Myös vasta kansainyhteisöön liittyneellä Australian hallituksellakin on kova hinku osoittaa alamaisuuttaan briteille. Tämän kaiken keskellä ei kolmen miehen kohtalo paljoa paina. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että keho syyttää nyrkkiään aikomustensa toteuttamisesta. Tapahtumien yhtenä lopputulemana Australian asevoimat hoiti syytettyjen sotilaidensa oikeudenkäynnit tuosta hetkestä eteenpäin omissa sotaoikeuksissaan.

Etelä-Afrikan aakeilla laakeilla.

'Breaker' Morant toki tiivistää ja yksinkertaistaa oikeudenkäyntiä, jossa syytettyjä oli enemmänkin. Kun tuloksena on tiiviimpi elokuva, ei asiasta ole Nitraatin mielestä syytä nostaa suurempaa porua. Kyseessä on myös elokuva, jota katsoessa mieleen voi hyvinkin hiipiä toisesta mahdottomasta sotilastehtävästä johtuvasta oikeudenkäynnistä kertova Kubrick-klassikko Kunnian Polut, tosin Breaker miellyttää Nitraattia kyllä Polkuja enemmän olemalla vähemmän hysteerinen. Breakerissa Australia stunttaa Etelä-Afrikkaa.

Näyttelijät ovat oivallisia. Vanhat sotaratsut Edward Woodward yhdessä lempparirooleistaan Harry 'Breaker' Morantina ja Bryan Brown luutnantti Peter Handcockina luovat nuorelle Lewis Fitz-Geraldille (luutnantti George Witton) hyvän tilan nostaa tasoaan. Myös tiedustelu-upseeri Tayloria (joka oli tosielämässä varsin paljon elokuvaminäänsä epäpuhtaampi pulmunen) esittävä John Waters  ja syyttäjää majuri Boltonia esittävä Rod Mullinar vetävät hyvin.

Kantikset. (Jack Thompson, Edward Woodward, Bryan Brown, Lewis Fitz-Gerald)

Nitraatin mielestä parhaasta roolisuorituksesta tässä hyvässä joukossa vastaa kuitenkin Jack Thompson syytettyjen puolustusasianajajana majuri J.F. Thomasina. Oddsit ovat todellakin Thomasia vastaan, kun puolustukselle myötämieliset todistajat on siirretty puolustuksen ulottumattomiin, aikaa puolustuksen laadintaan annetaan naurettavan vähän, Thomas ei ole ikinä toiminut rikosoikeudenkäynnissä ja kaikki tuntuvat haluavan että kolmikko tuomitaan mahdollisimman vähin äänin. Thompson vetää tehtäviensä tasalle ennen pitkää nousevana puolustusasianajaja Thomasina sinänsä kaavamaisen roolinsa upeasti.

Myöhemmin mm. erinomaisen historiallisen intiaani- / lähetyssaarnaajaelokuvan Black Roben ja yleisösuosikki Driving Miss Daisyn ohjannut Bruce Beresford näyttää malliesimerkin siitä, miten näytelmä ohjataan elokuvaksi. Kenneth G. Rossin kirjoittama näytelmä aukaistaan pelkästä oikeudenkäyntimiljööstä hyvin toteutetuilla takaumilla ja pienellä taistelukohtauksella, kun buurit tuovat sotaa lähemmäksi lakimiehiäkin. Jonathan Hardy, David Stevens ja ohjaaja Beresford ovat vastuussa elokuvan käsikirjoituksesta.

Sotaratsut. (Edward Woodward, Bryan Brown)

Tositapahtumiin perustuva Breaker Morant tervehtii meitä australialaisen elokuvan kulta-ajalta, eli 1970- ja 80 luvuilta, jolloin tuolta mantereelta tuli roppakaupalla niin korkeatasoista art-house kamaa, kuin muistettavia scifi- ja kauhueksploitaatioleffojakin. Vaikka Nitraatti katsoo tasaisesti myös sotaleffoja, on Buurisotien aika elokuvamuodossa harvinaisempaa herkkua ja sodan luonne harmaine alueineen varsin selvästi hyvinkin nykyaikainen.

Nitraatin näkemättömien elokuvien lista uudelleenkatselumausteilla on viime aikoina lähentynyt nopsaan loppuaan, joten turha valkkaaminen leffojen aikajanalta seuraavaa katselua varten on jo jätetty pois. Mukaanlaskematta uutuuksien tarkastelua, blogissa tullaan lähitulevaisuudessa etenemään puhtaasti vanhemmasta päästä kohti nykyaikaa. Kasarikorkki aukesikin varsin miellyttävästi tällaisella puhdasverisellä aussiklasarilla.

Harry Morant: I'm a pagan.
Peter Handcock: What's a pagan?
Harry Morant: Well... it's somebody who doesn't believe there's a divine being dispensing justice to mankind.
Peter Handcock: I'm a pagan, too.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Itsepäisyyspäivän suomalainen: Nousukausi (Suomi 2003, Johanna Vuoksenmaa)

Jakomäki = taivas? Nitraatin suosikkileffajulkkia of all tiem!

Komedia Nousukausi johdattaa varakkaan kolmikymppisen espoolaisavioparin, Katrin ja Jannen, ”elämysmatkalle” työttömän arkeen Helsingin Jakomäkeen. Roolileikki saa uuden käänteen ja pari- ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle, kun he huomaavat tulleensa huijatuksi. (Elonet)

"IHT tarjoaa teille jotakin mihin muut lomamatkajärjestäjät eivät pysty. Me myymme teille tietoa teistä itsestänne. Raha on tuli, raha on vaate. Ilman rahaa ihminen on kuin metsässä ilman nuotiota - yhtä suojaton. Se on tiivistettyä selviytymistyötä jonka joku toinen on tehnyt teidän puolestanne. 

Mutta teissä palaa toinenkin liekki. Halu tulla toimeen ilman muiden tulta. "Keitä me olisimme, mitä meistä tulisi, jos meillä ei olisi rahaa?" "Jos me kuuluisimme noihin vähemmän onnekkaisiin?" Meillä on asunnottomien matka Espooseen - kolmivuorotyöntekijän matka Vantaalle - ja työttömän arkea -matka Jakomäkeen." (Ilpo Heino, Nousukausi)

Tervetuloa Jakomäkeen!

Nitraatti tuppaa kirjoittamaan yhdestä elokuvasta noin 50-100 näkemänsä väliltä. Kun suomessa tehdään parhaimmillaankin vain kolmisenkymmentä elokuvaa vuodessa, eikä Nitraatin kiinnostusmittari värähdä niistä puolillekaan ja kun lähes kaikki wanhempi mielenkiintoinen suomikama on tullut jo nähtyä, on omien filmiemme vuoro Nitraatin blogissa harmittavan harvinaista.

Ratkaisu onkin kirjoitella näin itsenäisyyspäivänämme aina muutama rivi yhdestä suomileffasta. Täten oman mansikkamaammekin leffoja tulee joka vuosi pomminvarmasti käsiteltyä. Nitraatti ajatteli jo viime vuonna aloittaa sarjan ikisuosikillaan Nousukaudella, mutta Kuutamosonaatin ohjaajan Olli Soinion surullinen poismeno muutti tuolloin suunnitelmia. Outona sattumana Soiniolla on muuten tuotantoassistenttikrediitti tämänkertaiseen elokuvaan.

Mutta, nyt siis Nousukausi. Miksi tämä komedia jaksaa kiehtoa ja viihdyttää Nitraattia vuodesta toiseen, kulumatta käytössä millään tavalla? Itse asiassa se on - jos mahdollista - vain parantunut vuosi vuodelta.

Janne ja Katri & luokkamatkan seireenikutsu. (Petteri Summanen, Tiina Lymi)

Kaikki lähtee Mika Ripatin nerokkaasta käsikirjoituksesta, joka Nitraatin mielestä on luultavasti suomalaisen elokuvan paras, eikä Nitraatilla ole vaikeuksia nostaa sitä koko pallo mukaan lukienkaan todella korkealle. Nousukausi on ajaton roolivaihto- ja luokkaerotutkielma draamakomediapaketissa pienin rikosmaustein, jossa pääosan juppipari Katri (Tiina Lymi) ja Janne (Petteri Summanen) ovat alussa ylemmän keskiluokan - tai siis kivemman keskiluokan (Kuten Katri sanoo) itsekäs ja ikävän pinnallisen tuntuinen pari, jolle oikein toivoo tapahtuvan jotain ikävää.

Toiveisiin todellakin vastataan, kun sutjakka huijari Ilpo Heino saa koijattua omien piiriensä timanttisinta lomamatkakokemusta kipeästi janoavilta Jannelta ja Katrilta sekä rahat että omaisuuden, ja pari päätyy viettämään ihan oikeaa työttömän nuorenparin elämää Jakomäkeen, jossa naapurit eivät harrasta ajastettua maastojuoksua, vintagea, fine diningia tai kalliita viinejä.

Nousukauden ensimmäinen käsikirjoitusversio valmistui jo 1990-luvun puolivälissä lamakauden tuoreena muistona Teatterikorkeakoulun käsikirjoituskurssin lopputyöksi. Vuosikymmenen lopulla alkaneessa työstössä parinkymmenen version kautta kuvausversioon on varmasti oman osansa antanut myös ohjaaja Vuoksenmaa, joka oli tuolloin Ripatin avopuoliso. Hämmästyttävää kyllä, käsikirjoitus oli Ripatin ensimmäinen pitkiin elokuviin.

No, itse asiassa... (Kari-Pekka Toivonen)

Suomalaisessa komediassa on edelleenkin kauhean harvinaista päästä nauramaan ylöspäin, ja tähän tarpeeseen Nousukausi vastaa. Toki Jakomäessä tavataan myös niitä tavallisempia lähiönaapureitakin. Heidän avullaan nauru puolestaan leviää demokraattisesti läpi yhteiskunnan kerrostumien, vaikka Jannen varsinainen ensikosketus Jakomäen viiltävään ja pulppuilevaan elämään tuottaakin miehelle vain vakaan aikomuksen pysytellä neljän seinän sisällä!

Kässäri myös vilisee hienoja onelinereita, comebackejä, monologeja ja muuta kivaa. "Meidän täytyy pysyä sisällä" "Bonnie ja Clyde! / Väärinkäsitys / Niin, aina", "Näytänks mä mieheltä joka ottais jotain toiselle kuuluvaa", "Idioottien pippalot", "Kovempaa. Risuranne!", "Tervetuloa Jakomäkeen", "Hyvä ettei uus", Katrin tomaattipuhe, plus vaikkapa Ilpo Heinon elämysmatkasaarna ja venkoiluyritys.

Usein pelkästään se, miten näyttelijät saavat ladattua ei-vitsikkäänkin repliikin ulos niin huvittavasti riittää, ja Katri on tässä aika kuningatar: "Miten se on viikossa ehtiny / Nää on mun tomaatteja! /  Mun on pakko saada jotain tuoretta" jne. Nousukauden reploja Nitraatti jaksaa laukoa vuodesta toiseen yhtä aikaa hahmojen kanssa, usein ilmankin.

Lähi(ö)pubin onnea maistamassa. (Tiina Lymi, Petteri Summanen)

Sitten tulee tietysti kehua koko elokuvan näyttelijäkaarti. Tiina Lymin - jonka habitus on muuten Nousukaudessa Nitraatin mielestä *ihan* hehkeimmillään - Katri ja Petteri Summasen Janne ovat koomisia ja tylyjä suorittajia, joista Jakomäki piiskaa esiin sen kaivatun inhimillisyyden ja empatian. On hirveän tärkeää elokuvan toimimiselle, että kumpikin antaa parastaan ja ottaa tekstin tajuttoman hyvin haltuun.

Myös pääparin (kuten muidenkin näyttelijöiden) kemia on kertakaikkisen hyvää. Siksi heistä voi olla kiinnostunut koko ajan, ja pahimman tai parhaan toivominen pariskunnalle tulee ihan luonnostaan, kun Jannen ja Katrin henkinen ahdistus ja varsinkin Jannen aiheuttama myötähäpeä välittyvät katsojallekin kristallinkirkkaina.

Sivuhahmokavalkadi on suomileffan muistettavimpia:  Kari-Pekka Toivosen hihityttävä Kari(!), naapurin epämääräinen rikollinen ja bisnesmies. Samaan sarjaan kuuluu Karin ystävä, Hurriganes-fani Heikki (Juha Veijonen). Mainitaan myös tämän kiltti vaimo Kiti (Katja Kukkola), sekä Jannen ja Katrin susille heittävä saarnamiesmäinen huijari Ilpo Heino (Antti Virmavirta).

Käännytystyötä. (Tiina Lymi, Petteri Summanen, Antti Virmavirta)

Mainos-tv tyyliin Nitraatin pitää näyttelijöiden osalta todeta että eikä tässä vielä kaikki; Nousukausi kun on roolitettu upeasti lattiasta kattoon. Mainitsematta on vielä Ville Virtasen kylmä proto-Jannen esikuva Erik ja tämän samanlainen jäästä valettu vaimo Sanna (Satu Paavola), Hannu-Pekka Björkmanin sympaattinen komisario Tuomi, Heli Sutelan lähiöiden eroottisuuden verhoa pääparille raottava siivooja, Markku Toikan asianajaja Andersson, sekä Pertti Sveholmin ja Minna Koskelan Antti ja Leena Kuusisto, eli huijatuksi tullut perhe, joka asuttaa Jannen ja Katrin kodin.

Ja takaisin kameran taakse: Johanna Vuoksenmaa ohjaa tekstin ja ihmiset nautittavaan synteesiin. Haparointia ei tapahdu, vaikka elokuva oli aikaisemmin vain lyhäreitä ja tv-sarjoja ohjanneen Vuoksenmaan ensimmäinen - ja Nitraatin mielestä tietysti siis edelleen paras. Peter Flinckenbergin kesähehkuinen kuvaus ja Kimmo Kohtamäen napakka leikkaus toimittavat myös hyvin elokuvan asiaa.

Tuo Katrin ilme hiipii Nitraatin kasvoille aina kun hän muistaa, ettei Nousukautta ole vieläkään blu-rayna.

Mainittava on myös Päivi Kettusen lavastus, jossa luokkaerot kertoo silmäkin. Erityismaininta studioon lavastetusta Jakomäen ruttuisesta vuokrakämpästä, joka on samaan aikaan sekä katsojille värisyttävän nostalginen, että karun realistinen ja vankilanomainen Jannen ja Katrin parempaan tottuneille sensibiliteeteille. Tiina Kaukasen puvustus heittää hahmoille ensimmäisen näkyvän tason ja myös Kerkko Koskisen keinahtelevan viehättävä musiikki alustuu tunnistettavaksi osaksi Nousukausikokemusta. Leffassa kuullaan tietysti myös Hurriganesia ja lopputunnarista vastaa Egotrippi.

Kaiken kaikkiaan leffaa oli tekemässä huimat viisi(!) pitkän elokuvan ensikertalaista, kun niin kässäri, ohjaus, kuvaus, lavastus kuin musiikkikin lähtivät tuollaisista kätösistä. Jusseja Nousukausi nappasi aikoinaan kolme: ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki. Jos Nitraatti olisi päässyt päättämään, niin lavastus ja kaikki näyttelijäjussit olisivat tuolloin myös menneet Nousukaudelle. Katsojia leffa keräsi varsin kunnioitettavat 163 000 plus risat, ja kritiikki oli pääosin hyvin myönteistä.

Mainitaan ohimennen, että DVD:ltä löytyy Vuoksenmaan ja Summasen kommenttiraita, joka on oikein onnistunut, sekä Ilkka Heiskasen isännöimä pieni minidokkari leffan tekemisestä. Nousukaudesta Nitraatti toivoisi muuten myös kirkkaan ihanaa teräväpiirto blu-raytä, tai ainakin edes YLE:n aktivoitumaan ja esittämään Nousukauden telkussa HD:na.

Kun brutalismi ja funtkionalismi lapsen saivat.

Yksi tärkeä osatekijä Nousukauden onnistumiseen on myös sen kuvauspaikkojen valinta. Jakomäestä ensinnäkin sen verran, että kun Nitraatti yritti käydä pääkaupunkiseudulla tutustumassa Nousukauden kuvauspaikkoihin, selvisi että Jakomäki oli vähän väärä osoite. Elokuvan harmiksi (mutta epäilemättä vuokralaisten onneksi) Jakomäki alkoi remonttien takia näyttää kuvausvuonna 2002 jo vähän liian hyväkuntoiselta tarinan tarkoitusperiä varten.

Siksi suurin osa ulkokuvista tehtiinkin Vantaan Hakunilassa, jonne suuntaaminen tuotti Nitraatille jo kovempia tuttuuden tunteita. Ainakin Harmokuja, Hakupubi ja Käärmekallio eli Pirunkallio on ikuistettu Nousukauteen. Jakomäesta mukana kuitenkin on ainakin Kankaretie 11, kun nuori pari sieltä silmäilee uuden karun elämänsä (sielun)maisemaa.

Kokemuslomailijat Katri ja Janne & leffan orggisjulkka.

Tuusulan Nummenharju stunttasi Katrin ja Jannen kivemman keskiluokan Espoon Westendiä, tosin Espoon Suvela, Iirislahti ja Haukilahti saivat kuitenkin esittää mm. Jannen lenkkeilymaisemaa. Jannen pullorahojen Soukan grilli Espoon Yläkartanontieltä on elokuvassa uudelleensijoitettu Jakomäkeen.

Kun vielä mainitaan, että Erikin ja Sannan luksusasunto on Espoon Soukanniemen Villa Into ja samalta alueelta mukana kuvissa ovat ostari sekä kirjaston portaat, Helsingin Meilahtikin kuvissa vilahtaa ja että Nousukauden vankila tervehtii meitä Riihimäeltä, on kuvauspaikat jo aika lailla paketoitu.

Summa summarum: Itsekin lähiöpenskana kasvaneesta Nitraatista Nousukausi on puhdasverinen klassikko, joka tulee kestämään ajan hammasta pidempään kuin Jakomäen lähiöt. Jos Nitraatilla joku kaino toive elokuvien osalta on, niin Mika Ripatti ja Johanna Vuoksenmaa voisivat vielä kaupata meille sen asunnottomien matkan Espooseen ja kolmivuorotyöntekijän matkan Vantaalle. Ja Ilpo Heino voisi tulla projekteihin mukaan puhumaan rahoituksen!

Arvosana: 10/10

Elonet
IMDB
Teaseri
Traileri
Tv-spotit
Egotrippi: Älä Koskaan Ikinä (leffan musavideo)

Sister Street Fighter / Onna Hissatsu Ken (JPN 1974-1975, Kazuhiko Yamaguchi)

Turpiin ja onnea. (Etsuko Shihomi)

1970-luvun puolivälin paikkeilla Japanin TOEI-studioillakin havahduttiin Hong-Kongin ja Kiinan suunnalta supersuosituksi nousseeseen kung-fu -leffojen aaltoon. Studion oma supertähti ja vastine Bruce Leelle oli Sonny Chiba, jonka Street Fighter -leffasarja ja sitä seuranneet elokuvat tekivät miehestä varsin ikonisen hahmon tällä kamppailulajien, eli lyömis- ja potkimisviihteen saralla.

Sattuipa kuitenkin niin, että eräs nuori naisnäyttelijä nimeltään Etsuko Shihomi halusi kokeilla samaa. Sonny Chiba opetti hänet omassa kamppailulajien leffakoulussaan, ja pian neiti pääsi testaamaan osaamistaan ei niin mielikuvituksekkaasti nimetyssä Sister Street Fighter -leffassa ja sen jatko-osissa. Etsuko Shihomi on ilahduttavan ketterä ja pidettävä toimintatähti, jota katselee muutenkin varsin mielellään.

Sister Street Fighter -elokuvia tehtiin yhteensä kolme - tai neljä, riippuen siitä miten ne haluaa laskea. Tässä Nitraatti paaluttaa kaikki neljä.

Come at me, bros! (Etsuko Shihomi)

#1: Sister Street Fighter / Onna Hissatsu Ken (1974)

#2: Sister Street Fighter: Hanging by a Thread / Onna Hissatsu Ken: Kiki Ippatsu (1974)

Ensimmäiset kaksi ovat sitä manna-osastoa. Kiihkeästi pumppaava zoomi, nopeat leikkaukset ja tyydyttävän kreisi hurmetaso ovat näiden pätkien peruskiviä. Nostalginen Commodore 64 -fiilis on myös hyvin vahva, kun Koryun vastustajat esitellään nimiltään ja aseiltaan paussikuvissa kuin jonkun kuusnepapelin välibossit!

Kummankin elokuvan juoni on aika samanlainen: välibossien läpi kohti loppubossia, pahiksilta on ehdottomasti kielletty hyökkääminen enemmän kuin yksi kerrallaan, ja ennemmin tai myöhemmin Kuryon avuksi hiihtää jostain takavasemmalta joku japanilainen Danny. Heistä puheen ollen, Chiba käy heittämässä sarjan ekassa pienen cameon.

Varsinkin parissa ekassa Koryun rapatessa myös ilahduttavasti roiskuu. (Etsuko Shihomi)

Niin, hurme ja myös paljas pinta loistavat paikallaolollaan: päätä nurinpäin ja menoksi, tikkoja silmiin, suolia ulos, silmiä puhki ja mitä näitä nyt on! Tissejä vilahtelee aina tasaisin väliajoin, mutta ei tietenkään Koryun. Hän kun on jokaisessa sarjan elokuvassa siveyden sipuli. Musiikki on kiihkeää torvikitaradiskoiskelmää ja meno pysyy noin keskimäärin muutenkin aika ilahduttavan kineettisenä elokuvasarjan kolme ensimmäistä ohjanneen Yamaguchin käsissä.

Sarjan ensimmäisen osan mättämisen mahdollistava seitinohut juonikuvio on heroiinin salakuljettaminen peruukeissa(!), eikä toka jää totisesti siinäkään osastossa jälkeen. Sillä kertaa kun kuljetellaan timantteja prostituoitujen pakaroissa. Kyllä, luitte oikein: pakaroissa. Ja joku Koryulle tuttu tyyppikin elokuvien alussa aina häviää, jotta hänellä olisi joku syy lähteä mättämään.

Final boss tiem! (Etsuko Shihomi, Masashi Ishibashi)

Koryun vastustajina kahdessa ekassa pätkässä on hykerryttävän sekalaista seurakuntaa. Mukana menossa on muun muassa tikkoja ja kilpeä käyttelevä lusmu, seitsemän thaimaalaista kickboxer-muijaa, kolme veljestä, länsimainen amatsoni, ninjoja, keihäsmiehiä ja miekkamiehiä.

Arvosana: 8/10 molemmille.

#3: Return of the Sister Street Fighter / Kaette Kita Onna Hissatsu Ken (1975)

Kolmannessa - ja samalla viimeisessä virallisessä - häviää puolestaan Koryun jonkun kaverin tuttu nainen, ja tätä hän lähtee etsimään tuon naisen napero mukanaan. Nyt luvassa on mm. happoa naamaan ja pyörätuolilla kurvailevan metallikätisen, kultaa salakuljettelevan tri outolempimäisen tikkamies-final bossin (huh!) järjestämät riemukkaat esikarsinnat.

Terävällä tikulla mahaan sitä, joka tuhmia aikoo! (Etsuko Shihomi, Tikunpidike)

Siinä nähdään mm. metallipalleroja heilutteleva palleroukkeli, Afrikan mantereen keihäsmiehiä, epäilyttävä pimpdaddy varustettuna taipuisalla pimpcanellaan  ja marjanpoimijamummon näköinen munkkioletettu.

Harmittavasti kolmannessa ei enää nähdä riemukkaita paussikuvia ja niihin kuuluvia viholliskuvauksia. Kun goreakaan ei ole enää aivan entiseen malliin, on elokuva automaattisesti (virallisen) sarjan heikoin. Kolmosen taistelut ovat liian lyhyitä ja leffa sisältää myös sarjan vaivaannuttavinta tavaraa, kun Kuryo yrittää bondata pienen Rika-natiaisen kanssa. Luulisi että tämän vuosituhannen Elektra olisi asiasta oppinut, mutta ei. Siinä muuten onkin Nitraatin mielestä yksi maailman huonoimpia sarjisleffoja.

Arvosana: 6/10

Kakkosen siistiä alkutekstikamaa. Muutenkin sarjan kuvallisesti huolitelluin tekele. (Etsuko Shihomi)

#4: Sister Street Fighter: Fifth Level Fist / Onna Hissatsu Godan Ken (1976)

Elokuvasarja on virallisesti trilogia, joten sen neljäs on epävirallinen jatko-osa joka yrittää ratsastaa lähinnä trilogiasta kopsatulla nimellään - muuten sillä ei ole sarjan kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Eri ohjaaja Sihgehiro Ozawan nelosessa Etsuko Shihomi esittää jo ihan eri nimistä hahmoakin.

Kiku on karatehaukka joka vääntää kikytunteja pakkonaitettavana kauppiaan tyttärenä. Huumeita patsaissa salakuljettavien elokuva-alan konnien lisäksi neloseen on pultattu myös jenkkikonnia ja -rikollisia, joten nyt päästään huolella kuulemaan myös sitä wanhaa kunnon engrishiä.

Perusdanny ja Kuryo. Ei nelosesta, kuten eivät muutkaan kuvat. (Yasuaki Kurata, Etsuko Shihomi)

 
Nelonen on valitettavasti hirveän tasapaksu toimintadraama, josta myös sarjakuvamaisuus loistaa ikävästi poissaolollaan. Jäljellä onkin vain puuduttavan ennalta-arvattava rikostarina, kasa kökköjä yökerhonumeroita ja yhtä kökköä draamaa sekä myötähäpeällisiä komediaelementtejä. 

Toimintakohtauksiakin on sarjan vähiten, mikä on kyllä viimeinen naula arkkuun. Nitraatin lämmin suositus onkin nelosen skippaaminen. 

Arvosana: 4/10

Sisko Katutappelija. (Etsuko Shihomi)

Lopputiivistyksenä: kaksi ekaa ovat varsinainen ja suurin syy heilua Systeri Katutappelijan seurassa. Kolmonenkin vielä jotenkuten menettelee, mutta nelosesta on Nitraatin mielestä lähinnä verkonpainoksi. またね / Mata ne! / Nähdään!

Traileri 1 (Arrow Video)
Traileri 2 (Ekan leffan alkuperäinen)
IMDB #1
IMDB #2
IMDB #3
IMDB #4

Two-Lane Blacktop (USA 1971, Monte Hellman)

Se matka, ei määränpää.

2 men drag-racing across the U.S., in a '55 Chevy. Dennis Wilson's the mechanic, James Taylor's the driver. (IMDB)

Ajaja ja Mekaanikko kyntävät viimeisen päälle viritellyllä vuoden 1955 Chevyllään päämäärättömästi pitkin Yhdysvaltoja, raapien menolleen rahaa kiihdytyskilpailuista, mutta ennen kaikkea laittomista kisailuista toisten autojen kanssa. Takapenkille istahtaa jossain välissä Tyttö, joka yrittää lyödä kiilaa kaverusten elämiin, ja auton sivulle kurvaa G.T.O., jonka kanssa aloitetaan kisa osavaltioiden läpi kohti maan pääkaupunkia, jonne ensin ehtinyt saa palkinnokseen vastustajan auton.

Kuvauksesta voisi päätellä, että kyseessä on perinteinen kaahailutoimintakomedia. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Two-Lane Blacktop (joka tarkoittaa asfalttitietä) on eksistentialistinen tie-elokuva, joka todennäköisesti jättää konnankoukkuilijat kylmäksi. Blacktopin kyytiin ei todellakaan kannata istua juonta odotellen.

Etenijät. (Dennis Wilson, Laura Bird, James Taylor)

Merkkejä elokuvan todellisesta olemuksesta löytyy tukku: vaikka kisa toisen auton kanssa sovitaan, ei ketään oikein tunnu kiinnostavan sen voittaminen. Toista pysähdytään auttelemaan, aivan kuin tiet olisivat liian tyhjiä jos kisan voittaja selviäisi, ja sivupolut ja pikkutienestit kiinnostavat koko ajan itse kisaa enemmän.

Elokuvan näyttelijäkaarti on kerrassaan kiehtova. Ajajana nähdään folk-muusikko James Taylor ainoassa varsinaisessa elokuvaroolissaan. Mekaanikkona on Brian Wilsonin (josta kertova mainio elokuva blogissa vasta käsiteltiin) samaisessa Beach Boys-yhtyeessä rumpaloinut veli Dennis Wilson, myös ainoassa roolissaan. Miehet ovat mainioita. Elokuvan fiilikseen kuuluu hahmojen päällisen puoleinen yksiulotteisuus, ja nämä ei-ammattinäyttelijät sopivat tarkoitukseen mainiosti.

Leffan pääpari eli Chevy '55 ja '70 G.T.O.

Ajaja ja Mekaanikko - yhdelläkään elokuvan neljästä päähahmoista ei ole nimeä; yksi naula lisää taide-elokuvakylttiin siitäkin - ovat täysin harrastuksensa ja elämäntapansa lumoissa. Kohtaus jossa joku yrittää tulla puhumaan heille jostain heidän autoonsa liittymättömästä asiasta kesken miesten moottoriaiheisen palaverin on kuvaava.

Kaverukset eivät suhtaudu tilanteeseen tulevaan kylmästi tai ylimielisesti: häntä ei vain sillä hetkellä ole olemassakaan. Ei sillä, että dialogi olisi elokuvassa edes varsinaisesti supertärkeää. Tärkeintä on elokuvan maalaama tunnelma sanojen välissä. Tässä mielenkiintoinen kulttiohjaaja Monte Hellman onnistuu loistavasti.

Tyttönä nähdään vain pari elokuvaroolia tehnyt tuorekasvo Laurie Bird. Hänen yrityksensä sijoittaa itseään kaksikon tai G.T.O:n elämiin on tuhoon tuomittua, vaikkei se jääkään yrityksestä kiinni. Silti, Blacktopin maailmassa jokainen saa lopulta sen mitä haluaa, eikä Tyttö tee poikkeusta.

Onni on lämpöisä villapaita. (Laura Bird, Warren Oates)

G.T.O:na nähdään aina luotettava Warren Oates. Tämä loputtoman villapaitakokoelman omaava autodiletantti aikoo tempaista pojat kanveesiin, vaikkei tiedä kaaroista juuri mitään. Arvailun varaan jää sekin, mistä setä on superajokkinsa kaapinut. G.T.O:n aika tuntuu kuluvan liftareiden kyytiin poimimisessa. Ja mitä kyyditettäviä: solttuja, mielisairaita, miesprostituoituja... Harry Dean Stanton, muuten!

Jokaiselle kyytiläiselleen G.T.O. kertoo erilaisen tarinan siitä, miten hän on päätynyt hetkeen, jossa nyt on. G.T.O. tuntuukin sovittelevan erilaisia elämänkaaria päällensä kuin joku paitoja, toivossa että jokin vaihtoehdoista alkaa miellyttää häntä itseäänkin muita ehdokkaita enemmän.

Kadonnutta kaivattua.

1970-luvun alun Two-Lane Blacktop on myös nostalgiapaukku useistakin syistä. Sen kuvaama Route 66 on pienine kylineen ja niiden pienine huoltoasemineen, joiden vieressä maatilat sulassa sovussa seisovat, hyvin erilainen kuin nykyinen osavaltioiden välisten valtateiden moderni verkosto. Elokuvan biisiraitakin henkii kaipuuta: Doorsia, Kris Kirstoffersonia, Jerry Lee Lewista, Tytön hyräilemää Rollaria.

Blacktop tervehtii meitä myös Yhdysvaltalaisen elokuvanteon vuosikymmeneltä, jota moni pitää maan elokuvien taiteellisesti parhaana ajanjaksona. Pelkästään Blacktopin vuoden 1971 tarjonta on mykistävä: Kubrickin raju Kellopeli Appelsiini, Peckinpahin tyly Olkikoirat, Altmanin kaunis western McCabe & Mrs. Miller, Pakulan uusia uria uurtava etsiväleffa Klute... 

1970-luvulla mentiin taidemittarit punaisella.

...Ashbyn komedia Harold & Maude, Siegelin Likainen Harry, Allenin Bananas, Wisen scifiklassikko Andromeda Strain, Bogdanovichin The Last Picture Show, Friedkinin The French Connection, Spielbergin tv-leffa Duel, Greenin ja Spiegelin kiehtovan oudosta hyönteismokumentti Hellstrom Chroniclesta tai Peter Watsonin profetiaalisesta Punishment Parkista puhumattakaan. Blacktop kuuluu ilman muuta samaan joukkoon kaikkien näiden kanssa.

Ihanaa mikä työmaa! (Dennis Wilson 1944-1983)

Ajatelkaa, että tuolloin yksi isoista filmistudioista (tässä tapauksessa Universal) uskalsi vielä julkaista jotain näin valtavirrasta poikkeavaa. Tosin muistetaan myös se, että Universalin pomo Lew Wasserman inhosi Blacktopia ja piti huolen ettei sitä mainostettu juuri ollenkaan, mikä osaltaan johti floppaamiseen sekä elokuvan nopeaan poistumiseen leffateattereista - ja melkein yhtä nopeaan ilmaantumiseen kulttileffojen listoille.

Blacktop on myös hyvä peruste sille, miksi elokuva on yksi vahvimpia kuolemattomuuden muotoja. James Taylor voi katsella itseään loppuelämänsä nuorena, vanhentumattona Ajaja-kollina ainoassa fiktioroolissaan. Warren Oates karisti maalliset tomunsa sydämen petettyä vain kymmenisen vuotta Blacktopin jälkeen. Tässä hän kuitenkin vetää ja virnuilee siihen erittäin tunnistettavaan tyylinsä G.T.O:na, kunnes sähkö maailmasta loppuu.

Eternal summer. (Laurie Bird 1953-1979, James Taylor)

Rantapoika Dennis Wilson ajautui pahoihin huume- ja alkoholiongelmiin ja hukkui tapaturmaisesti vuonna 1983, mutta tässä hän on aina se taitava Mekaanikko, joka pitää Chevyn liikkeessä.

Laurie Birdkin on Tyttö, joka ikuisesti istuu aidan päällä siinä loppukesäisessä puolipilvisessä auringonpaisteessa kuuntelemassa kaskaksia, vaikka vain kahden muun elokuvaroolin jälkeen hän päätyikin lähtemään oman kätensä kautta New Yorkissa vuonna 1979, poikaystävänsä Art Garfunkelin asunnossa. Garfunkel ei ole ikinä täysin toipunut järkytyksestään. Miehen seuraavaa Scissors Cut-levyn takakanttakin koristi Birdin puolikasvokuva.

Kuvista puheen ollen, Blacktopin viimeinen on puhdasta elokuvaa, joka todistaa että ainakin elokuvassa voi sekä burn out että fade away.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri