 | |
| Kysyjä: "- Ketä tähtiä haluat elokuvaasi, Quentin?" Quentin Tarantino: "- Kyllä." |
A faded television actor and his stunt double strive to achieve fame and success in the film industry during the final years of Hollywood's Golden Age in 1969 Los Angeles. (IMDB)
Los Angeles, vuosi 1969. Näyttelijä Rick Daltonilla (Leonardo DiCaprio) ei pyyhi oikein hyvin. Kusi kihahti kyllä hattuun kun hänen tv-sarjansa sai vähän suosiota, mutta yritykset elokuvauran luomiseksi sen jälkeen ovat tyssähtäneet pahisrooleihin sekalaisten tv:n tusinasarjojen vierailijana.
Alkoholillakin on osuutta asiaan, ja ajokorttinsa menettänyttä ex-staraa kuskailee tämän luottopakki ja paras kaveri, Daltonin stunt-mies Cliff Booth (Brad Pitt). Booth yrittää tsempata kaveriaan vielä kerran barrikadeille, kun Daltonille olisi tarjolla sitä vähän pienempää tähteyttä tämän inhoamissa italowesterneissä. Samaan aikaan kaksikon kanssa Hollywoodin katuja liukuu elämänsä viimeistä vuotta viettävä Sharon Tate ja Mansonin murhanhimoinen hippikultti, jonka mielessä ei siinnä rauha sen enempää kuin rakkauskaan.
 |
| Parhaat asiat elämäss ovat ilm... eikun tosi kalliita, jos haluaa ne molemmat samaan filmiin. (Leonardo DiCaprio, Brad Pitt) |
HYVÄT
Jutun suurin juju etukäteen oli tietysti se, että oman sukupolvensa isoimpiin näyttelijänimiin lukeutuvat Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt nähdään ensi kerran yhdessä. Tältä osin odotukset täyttyivät totaalisesti. Kaksikolla on mainio kemia, ja tekemisen ilo välittyy erinomaisesti katsojalle asti. Daltonin toilailut tuovat etäisesti mieleen Clint Eastwoodin urakehityksen ja Brad Pitt Boothina on paras kaveri jota tällä peilimaailman Clintillä ei ikinä ollut.
Parivaljakko onkin kertonut etsivänsä lisää yhteisiä projekteja. Nitraatti toivottaa tulevat mahdolliset kollaboraatiot lämpimästi tervetulleiksi: kyllä tässä ollaan niin lähellä Robert Redford & Paul Newman -viritystä, kuin nykyään on ylipäätään mahdollista. Elokuvan perustunnelma on muutenkin kuin Dalton ja Booth -parivaljakon toilailut: hyvillä fiiliksillään eteenpäin soljuva.
 |
| "- Just wait 15 years and you'll know how I feel." - Rick Dalton (Julia Butters) |
Tarantino vetää myös aika mainion ajankohtaisen, kun #metoo ja uuden sukupolven uudet kujeet saavat hellää kettuilua. Vieraillessaan taas kerran eräässä western-sarjassa viikon pahiksena, Rick Dalton saa yllätyksekseen hyvää rooliapua ja tapakasvatusta 8-vuotiaalta vastanäyttelijältään Trudilta (mainio nuori Julia Butters). Muista näyttelijöistä puheen ollen, jäljen jätti myös Margaret Qualleyn hippiteini Pussycat, joka oli tekoiloisen ja synkänhullun Mansonin perheen oivan osuva mainoskasvo.
Myös elokuvan soundtrack on Tarantino-tyyliin loistava. QT:lla on valtavan hyvä kyky löytää vähemmän kuultuja biisejä ja käyttää niitä tehokkaasti. Se ei ole enää yksi tai kaksi biisiä, joista on tullut tunnettuja klassikoita vasta kun Tarantino on ne suurelle yleisölle esitellyt, ja Quentinin hippiaatteen hautajaisaikojen musahaavi kasvattaa tuota kasaa taas muutamalla tsipaleella.
RUMAT
Cameoita puskee ovista ja ikkunoista. Nitraatin aina diggaama Dakota Fanning käy tekemässä hermostuneen Squeaky Frommen, Bruce Dern mölisee sängynpohjalta Mansonien omiman ranchin pomona ja etelä-korealaisia juuria omaava Mike Moh tekee pyhäinhäväistyksen / ratkiriemukkaan satiirisen Bruce Leen (Nitraatti kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan). Myös Damian Lewis vetää varsinkin laajassa kokokuvassa nähtynä hyvin uskottavan näköisen Steve McQueenin, ja konkkaapa Luke Perrykin (rip 90210:n Dylan) kankaan läpi viimeisessä roolissaan.
 |
| Hyvä poika. (Sayuri, Brad Pitt) |
Once Uponin loppupuolella tarjoama herkullinen ja raivoisa katharsis oli ainakin leffa-, rikos- ja historiafriikki Nitraatille yhtä kissanminttua. Herkemmille tosin varoituksen sananen: aika harvoin R-ikärajan alla tarjoillaan yhtä rajua ja hurmeista tavaraa - Suomessa käsittämättömän alhaisesta K-16 -lätkästä puhumattakaan. Mutta kuten tavallista, isommille pojille moni muilta kielletty on silloin tällöin joskus tarvittaessa sallittua.
 |
| Paljasta pintaa(*). (Margaret Qualley, Brad Pitt) |
Ja niitä Tarantinon fetisoimia lempijuttuja, eli jalkoja ja jalkapohjia on taas runsaasti tarjolla: Margot Robbiestakin taidetaan nähdä enemmän lähikuvia hänen jalkapohjistaan kuin kasvoista! Jos jalat on sunkin juttu, ei kun heti lipunostoon.
PAHAT
Once Upon a Time valitettavasti kuitenkin toistaa jo Tarantinon edellisessä Hateful Eightissä elokuvan pahimmaksi vikatikiksi osoittautunutta asiaa, eli raivoisaa ylipituutta. Oncen tarinan olisi kertonut alle kahdessa tunnissa. Nyt lähes kolmeen tuntiin venyvänä se on paikoitellen aivan liian veltto: Daltonin alamäki ja tapahtumien yleinen lopputulema olisi selvinnyt paljon vähemmälläkin vatvomisella ja harhapoluilla.
Tarantino on viime aikoina puhunut mahdollisesta tauosta leffojen tekemisen suhteen ja perheen perustamisesta. Voisi olla miehelle hyvä peliliike tähän väliin. Ja kun Tarantino palaa leffojen pariin, Nitraatti suosittelee lämpimästi kokeilemaan seuraavana projektina enintään 90-minuuttisen elokuvan tekemistä. Jospa siinä taas olennainen tiivistyisi nykyistä tuhlailevaa ja löysää linjaa paremmin.
 |
| Kurjat hipit, nuo Salamapartio Z:nkin pahimmat viholliset. |
Sopii myös kysyä, että olisiko Sharon Taten rooli(kin) kannattanut jättää cameon tasolle? Ja toisin päin: Al Pacinon tuottajahahmo ja Damon Herrimanin heittämä Charles Manson jäävät täysin paitsioon. Kummallekin olisi suonut lisää kuva-aikaa.
Niin, Margot Robbien Sharon Tate jää höyhenenkevyeksi vedoksi, kohtalaisesta kangasajastaan huolimatta. Toki Robbie vangitsee Taten elämäniloisuuden ja -nälän, mutta siihen se sitten jääkin. Iso syy voi toki olla se epämiellyttävä fakta, että Tate ei ollut kovin kaksinen näyttelijä, eikä ehkä kovin syvällinen tai yleisemmin kiinnostava ihminenkään, joten siinä mielessä työstettävää materiaaliakin on rajatusti.
Robbien vahvat näyttelijämuskelit menevät joka tapauksessa Taten roolissa pitkälti hukkaan - tosin Robbien sataprosenttinen ja laimentamaton kauneus Taten hahmon enkelimäisyyteen yhdistettynä tietysti toimii ihan sinänsä.
 |
| Telkusta puheen ollen; tämä kaksikon tv-hetki oli yksi Nitraatin lempparikohtauksia leffassa. (Brad Pitt, Leonardo DiCaprio) |
Myös elokuvan kuvaama ajankohta on yksi Hollywoodin surkeimpia. Taistelu tv:lle oli hävitty ja yleisöä kalasteltiin leffapuolella pömpööseillä spektaakkeleilla ja tautologisella eksploitaatioroskalla. Toki jos katsoja vetelee yhtäläisyysmerkkejä nykypäivän meininkiin, hän ei välttämättä ole ihan väärässä. Ainakin leffahistoriaa diggaileva Nitraatti joutui Once Uponia katsellessaan jatkuvasti nikottelemaan tuon ruttuisen tauhka-ajan nostalgisointiyrityksiä vastaan, Robert Richardsonin kauniisti maalailevasta kameratyöstä huolimatta.
Myös Mansonin seuraajien mukasyvällinen "tapamme koska tv kasvatti meidät väkivaltaan" -höpötys olisi joutanut jättää pois. Vaikka lainaus onkin historiallista faktaa, tuntuu se Nitraatista liioittelevan väkivaltaviihteen varaan uraansa luoneen Tarantinon elokuvassa lähinnä vaivaannuttavalta ja tyhjältä eleeltä.
 |
| Sharon Tate (s. 24.1.1943). (Margot Robbie) |
Summa summarum: ei mahda mitään, Time oli Nitraatille hienoinen pettymys. Hyvät trailerit ja cast nostivat odotukset niihin hiukan epärealistisiin korkeuksiin, joihin leffat tietysti oikeasti pääsevät niin harvoin, että Time tulisi ennemminkin nähdä sääntönä kuin poikkeuksena. Ehkä aika muuttaa tämän pätkän osalta Nitraatin mieltä. Juuri nyt tuo tosin kuulostaa yhtä realistiselta kuin Once:n loppu.
Arvosana: 7/10
IMDB
Traileri (teaser)
Traileri (official)
(*) Paljaasta pinnasta puheen ollen: Brad Pitt on -siinä- paidattomassa kattokohtauksessaan 55. Aika masentava näky meille Nitraatin kaltaisille tavallisille kuolevaisille. PS: Oncen Redford-look pulisonkeineen ja pitkine hiuksineen sopii Pittille muutenkin varsin mainiosti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti