The Name of the Rose / Ruusun Nimi / Der Name der Rose (WG / ITA / FRA 1986, Jean-Jacques Annaud)

Pidetään ikävää. (Sean Connery)

An intellectually nonconformist friar investigates a series of mysterious deaths in an isolated abbey. (IMDB)

Myöhäiskeskiajalla 1340-luvun Italiassa Fransiskaanimunkit Baskervillen William ja Melkin Adso matkaavat syrjäiseen luostariin, jossa tapahtuu kummia: munkkeja näyttää kuolevan tai murhattavan Raamatun Ilmestyskirjan kuvausten mukaan. Salapoliisin mielen omaava William ryhtyy murhatutkimuksiin, luostarin johdon vastustuksista huolimatta. 

Ruusun Nimi on kerrassaan mainio historiallinen murhamysteeri. Elokuva ottaa Umberto Econ mahdottoman hienon kirjan ja jo alkutekstiensä mukaisesti tekee kirjasta 'palimpsestin', joka tarkoittaa tekstiä, joka on kirjoitettu poistetun päälle niin, että aikaisempaakin tekstiä on vielä nähtävissä. Tämä kuvaakin mainiosti sitä, mitä kirjalle on elokuvassa tehty: poissa ovat käytännön syistä poliittiset ja teologiset painotukset, jäljellä kovana ytimenä kirjan murhamysteeri.

Dark not-so-fantasy (Michael Habeck)

Viimeisimmän vuosikymmenen aikaisissa Ruusun uusintakatseluissa Nitraatin silmiin on pistänyt erityisesti se, miten kovasti Ruusun luoma maailma muistuttaa tunnelmaltaan Game of Thronesin vastaavaa. Syy on tietysti varsin yksinkertainen: niin Ruusun Nimen kirjoittanut Umberto Eco kuin Thronesin isä George R.R. Martinkin olivat / ovat kiinnostuneita historiasta, ja usein juurikin niistä sen synkemmistä sävyistä: Throneshan on paljon velkaa esimerkiksi Ruusujen sodille. 

Ruusujen Nimen maailmaa elävöittää mainion mannertenvälinen, lähes kokonaan miehinen, suurimmalta osaltaan kerrassaan ilahduttavan rujonnäköinen, mutta osaava cast. Paljon hyvää (esim. Outland), mielenkiintoista (esim. Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Zardoz) ja kosolti myös mainiota historiallista elokuvaa (Idän pikajunan arvoitus, Nitraatin aikaisemmin käsittelemä Tuuli ja Leijona, Suuri Junaryöstö, Seikkailujen Sankarit...) bondiensa jälkeen tehnyt, hiljattain edesmennyt skotti Sean Connery (rip) valoi tänä Ruusun vuonna 1986 loppu-uransa perustat.

Tulevaisuuteen näkivät tarkasti niin William kuin Connerykin. (Sean Connery)

Conneryn tähtivoima oli hänen elokuviensa huonojen lipputulojen vuoksi ennen Ruusun Nimeä alimmillaan. Niin käsittämättömältä kuin se nyt tuntuukin, kun Columbia Pictures kuuli että elokuvan pääosaan on tulossa Sean Connery, ei se suostunut rahoittamaan elokuvaa. Onneksi 20th Century Foxille kuitenkin kelpasi. Vaikka leffa ei ollutkaan menestys Yhdysvalloissa, oli Ruusun Nimi Euroopassa iso hitti ja suuri osatekijä Conneryn uran uudessa nousussa. 

Esi-sherlock-holmesmaisen Baskervillen Williamin rooli sopii Connerylle kuin valettu. Ei ole ihme, että mies jahtasi roolia verenmaku suussa. Ruusussa nähdäänkin ensimmäistä kertaa se Conneryn pilkkeen silmäkulmassaan omaava isähahmo, jota saman vuoden Hihglanderkin toistaa ja josta seuraavan vuoden Lahjomattomat toi hänelle Oscarin. Kahdeksankymmentäluvulla hän teki tuon hahmon vielä kerran kolmannessa Indiana Jonesissa Indyn isänä.

Okei, teknisesti ottaen elokuvassa on yhden sijaan kaksi naisroolia: tämä ja Neitsyt Maria. (Christian Slater, Valentina Vargas)

Muissa rooleissa nähdään Conneryn silmät suurina läpi elokuvan vaeltavana apupoikana, vähän kuin Sherlock Holmesin Watsonina eli Melkin Adsona Amerikasta mukaan napattu, vasta 15-vuotias Christian Slater. Hänen säikky ja kaino viattomuutensa peilautuu mukavasti Williamin kaiken nähneeseen mutta elämäniloiseen olemukseen.

Venäläis-italialainen Feodor Chaliapin Jr. on iäkäs ja kirjaimellisesti huumorintajuton munkki Burgosin Jorge, Williamin vastapeluri, jolle tämän edustamien fransiskaanimunkkien elämäniloisuus ja eritoten Williamin kyltymätön uuden löytämisen- ja tiedonjano ovat kuin myrkkyä. Ei ole sattumaa, että Eco kirjoitti Burgoksen hahmon sokeaksi: fyysinen peilaa henkistä puolta osuvasti.  

Jorge de Burgos, tuo sielujen pohjoisnapa. (Feodor Chaliapin Jr.)

Ranskalais-englantilainen Michael Lonsdale tekee perinteisen nyrpistelijäroolinsa oikein mukiinmenevästi luostarin johtaja-apottina, joka ei soisi Williamin häiritsevän luostarin menoa murhatutkimuksillaan. Aina iloluontoisen oloinen neuvostoliittolainen (latvialainen) Elya Baskin on luostarin joviaali apteekkari Severinus, jenkkipari William Hickey ja Ron Perlman ovat pahanilman hyväntahtoinen vanhalintu Ubertino de Casale ja tyhjäpäinen epämuodostunut kerettiläisjätti Salvatore.

Mainitaan vielä vaikkapa itävaltalainen Helmut Qualtinger elostelijamunkki Remigio de Varaginena, länsi-saksalainen Volker Prechtel maailman karuimpana kirjastonhoitajana (tietysti Ghostbustersin haamutädin jälkeen) Malachiana, niinikään krautti Michael Habeck olminpoikkeavana Berengarina ja jenkki F. Murray Abraham inhana tosipohjaisena inkvisiittori Bernardo Guina. Elokuvan ainoa naisrooli - ja osaltaan kirjalle ja elokuvalle nimen antava hahmo - on parikymppinen chiletär Valentina Vargas. 

Hautausmaan murha- ja rottajahtia. (Sean Connery, Ron Perlman)

Myös elokuvan tekninen puoli on erinomaista tasoa. Ohjaaja Annaud on erikoistunut historialliseen elokuvaan, joten siltä osinkin projekti on turvallisissa käsissä. James Horner (rip) maalaa aiheeseen sopivaa kasarin puolivälin tyyliin - ja elokuvan tapahtuma-ajasta huolimatta - syntikkamusiikilla. Harvoin toimiva kombo tekee Hornerin osaavissa käsissä mahdottomasta mahdollisen, kun kolkko äänimaisema peilaa osuvasti munkkien elämää. 

Tonino Delli Colli tekee mukavaa, korkeuseroja kaihtamatonta kuvaa, joka peilaa munkkien sielunmaisemaa: kylmää, lumista ja autioita, mutta rauhallista. Tilan käytössä on havaittavissa kaikuja miehen aikaisemmista töistä, esimerkiksi Huuliharppukostajasta.

Loimutettua Dante Ferrettiä. (Sean Connery)

Erikseen tulee kehua myös elokuvan huolellinen ja kerrassaan upea lavastetyö. Mestarilavastaja ja moninkertainen Oscar-voittaja Dante Ferretti vastaa siitä, että tuhnuinen mutta mahdollisesti henkisesti antoisa keskiaikainen munkkielämä välittyy ja melkein tuoksuukin katsojalle asti.  

Ulkokuvia varten rakennettiin Roomaan Cinecittàn elokuvastudioille jättimäinen luostarilavaste - isoin ulkolavaste Euroopassa sitten Kleopatran (1963) päivien, muuten. Osana Luostarin sisäkuvia nähtiin - lavasteiden lisäksi - mm. Eberbachin luostaria Reinin varrelta Hessenistä Saksasta. Maisemakuvaa riittää molemmista maista.

Sitten ne pienet risut. Käsikirjoitus on ehkä paketin nykivintä osaa. Se selittynee osaksi kokkien määrällä, kun Econ kirjaa työsti peräti neljä käsikirjoittajaa (Andrew Birkin, Gérard Brach, Howard Franklin ja Alain Godard). Veitsi on pakostakin heilunut, kun kirjan laajasta maailmasta jäljelle on jäänyt - sinänsä oivaltavasti - lähinnä sen murhamysteeri.

Kohti parempia aikoja? (Christian Slater, Sean Connery)

Kirjaa vastaan sotiva päälleliimattu happy end olisi kyllä voitu jättää pois. Vaikka Eco elokuvaversiolle  myöhempinä elinvuosinaan lämpenikin, sen verran muutostyö häntä jäi kaivamaan, että muista hänen kirjoistaan ei leffaversioita Econ elinaikana (1932-2016) nähty. Sama meininki jatkuu vieläkin, vaikka esim. Baudolino olisi herkullista nähdä valkokankailla.

Ruusun Nimestä on suht vastikään tehty mielenkiinnoton minisarjaversio ja edellisellä vuosikymmenellä mainio suomalainen kuunnelmaversio, josta Nitraatti - muiden kuunnelmien ohella - on tarinoinut aikaisemmin. Historiallisen elokuvan paluuta vesi kielellä odottava Nitraatti voisi odotellessaan taas lukea Econ alkuperäisteoksen ja tutustua vaikkapa virolaisen Indrek Harglanin Melchior-kirjoihin. Ja jonkin ajan kuluttua katsella tämän hienon Ruusun Nimen jälleen kerran.

Arvosana: 9/10

IMDB
Traileri

Mad Max (AUS 1979, George Miller)

Nahka + bensa + lyijy + kromi = MM.

In a self-destructing world, a vengeful Australian policeman sets out to stop a violent motorcycle gang. (IMDB)

Max Rockatansky on liikkuvan poliisin parhaimmistoa tulevaisuuden anarkiaa kohti päättäväisesti laahustavassa maailmassa, jonka laajoja maaseutuja halkovia asfalttimeriä pitkin seilaavat anarkistiset, kellopeliappelsiinimaiset moottoripyöräjengit ja muut kriminaalisuperhörhöt. Kun niiden uhka käy liian iholle, joutuu maanteiden Max suorittamaan hiekan- ja bensanhajuisille olmeille kovakätistä kurinpalautusta.

Tällä uusintakatselukerralla Nitraatti yllättyi täysin siitä, miten mainiolle ohjaaja George Millerin neliosaiseksi (tai 3+1) laajentuneen elokuvasarjan ensimmäinen, tuleviin verrattuna pieni indieleffa nyt tuntuikaan. 350 000 dollarin vaatimattomalla budjetilla päkerretty Max takoi aikoinaan maailmalla 100 miljoonaa dollaria lipputuloina ja oli - varsinkin ikonisen jatko-osansa Asfalttisoturin (1981) kanssa - pääsyyllinen post-apokalyptisen scifitoimintaleffan alagenren popularisointiin.

Maxin maailmassa poliisivoimatkin on ilmeisesti yhtiöitetty Renforsin rantaan.

Ekan Mad Maxin post-apokalyptisyys on kuitenkin suurimmaksi osakseen elokuvan pienen budjetin sanelema juttu. Australian Melbournessa ja sen lähiympäristössä - osin salaa ja ilman lupia - kuvatulla elokuvalla ei ollut varaa isoon määrään näyttelijöitä, tai moniin arkikäytössä oleviin kuvauspaikkoihin. 

Elokuvan aloittava teksti 'sodan jälkeen' sijoittuvasta maailmastakin lisättiin vasta leffan valmistuttua. Toisaalta ohjaaja George Miller on toisissa yhteyksissä kertonut, että Maxia inspiroi nihilistinen ja varsin katsottava postapokalyptinen dystopia A Boy and His Dog (1975), joten tiedä sitten...

Joka tapauksessa Maxin maailman mytologian takominen ydinsodanjälkeisine motorisoituine Tom of Finlandista visuaalisesti ammentavine jengeineen ja bensankatkuisine menopeleineen (Jon Dowdingin lavastus, Clare Griffinin puvustus) alkaa tästä. Ensimmäinen Max on samalla viimeinen, jossa nykyaikainen länsimainen sivilisaatio vielä jotenkuten puksuttaa.

Kuinka tavataan 'post-apokalyptinen angsti'? (Joanne Samuel)

Myös hahmojen käyttämä slangi antaa elokuvalle oman pikantin lisänsä. Ehkä kyseessä on kellopeliappelsiinimaista nadsat-heruttelua, ehkä vain aikansa normia aussislangia, tai noiden kahden sekoitusta. Joka tapauksessa dialogia on mielenkiintoista kuunnella ihan pelkästään sen erikoisten ja lyyristen sanankäänteiden vuoksi.

Mad Max on tiukka ja kokoaan isompi pieni scifikauhutoiminta. Nitraatista se on myös tyylillisesti hyvin vahvasti modernin toimintaelokuvan ja 1980-luvun airut siinä kuin jälkimmäisen osalta joku American Gigolokin (1980). Samaa roolia näyttelivät myöhemmin vaikkapa Fight Club tai Matrix (molemmat 1999) 2000-luvulle.

Yksi Maxin silmiinpistävimpiä ja aikaa upeasti kestäneitä piirteitä onkin sen täysin moderni kuvaus- ja leikkaustyö. Asfalttia halaava korskea kameratyöskentely (David Eggby) on elokuvan hintaa haukkuva samasta syystä kuin John Carpenterillakin: vaatimatonta budjettia piilotetaan onnistuneesti komealla ja antavalla anamorfisella laajakuvalla.

Karavaanari, karavanaari, kaikkien kaveri, teiden tukko. Leffan ikonista stunttikuvastoa.

Maxin budjetti oli tosin niin kitulias jopa Carpenterin halpiksiin verrattuna, että ilman onnenpotkua jossa Sam Peckinpahin Pakotien (1972) kuvauksissa vahingoittunut anamorfinen linssi saatiin hankittua halvalla, olisi Max jäänyt ilman yhtä hienoa ominaispiirrettään. 

Mad Maxin kovin valtti on kuitenkin sen leikkaus (Cliff Hayes & Tony Paterson). Yli puoli vuotta George Millerin kotitalon leikkauspöydällä viihtynyt Max on tuon elokuvan käsityöläisvaiheen suurimpia saavutuksia, ja kuroo varsinkin elokuvan toimintakohtaukset niin tiukoiksi paketeiksi, ettei parempaan ole pystytty satakertaisilla budjeteillakaan.

Elokuvan näyttävyyttä lisää myös sen musiikki. George Miller löysi haluamaansa, Hitchcockin luottosäveltäjä Bernard Herrmannin mieleen tuovaa korskeaa isoa goottimaista orkesterifiilistelyä aussisäveltäjä Brian Maylta (ei Queenin hemmo). Mayn musiikkikin kuulostaa joltain, jota ei odota Maxin budjetin elokuvilta: halpojen synien ja tilulilukitaroiden sijaan kuultavissa on ihan sinfoniaorkesterimeininkiä. 

Perppiä viedään linnasta linnaan. (Tim Burns, Mel Gibson)

Mad Maxin näyttelijäpuolen tiedetyin nimi on tietysti Mel Gibson. Tuolloin tuikituntemattoman, näyttelemistä opiskelevan Gibsonin sisko haki leffasta roolia, ja Gibson lähti koekuvauksiin mukaan henkiseksi tueksi. Kun roolittajat näkivät Gibsonin, pyysivät he tätäkin saapumaan koekuvauksiin - leffaan kun kuulema tarvittiin lisää friikkejä! Mel Gibsonin myöhemmät roolit - ja elämän - tietäen, kovia ennustajanlahjoja osoittanut huomio.

Näyttelijöistä puheen ollen: he eivät päässeet palkoillaan leventelemään. Mel Gibson sai pääosastaan vaivaiset 10 000 dollaria. Se oli alle kolmannes siitä, mitä ikonisen Maxin hahmon ikonisen pollariauton The Interceptorin (Ford Falcon matalana murisevine V8:neen) hankinta ja kustomointi maksoivat.  

Hugh Keays-Byrnen kahdet kasvot: Toecutter (Mad Max) ja Immortan Joe (Mad Max: Fury Road).

Muissa rooleissa Hugh Keays-Byrne on elämää suurempi Attilamainen rikollisten ja dekadenttien moottoripyöräilijöiden pomo Toecutter, Steve Bisley on Maxin paras pollarikaiffari, löysäranteinen Goose ja Joanne Samuel on Maxin kipakka vaimo Jessie. 

Mainitaan vielä Tim Burnsin kirkuva sekopäänisti Johnny The Boy, joka saa ratkaistavakseen kaikkien aikojen matematiikatehtävän, Geoff Barryn Matti Inkismäinen cool-henchman Bubba ja Roger Wardin esittämä, vahvasti Touko Laaksosen mieleen tuova karhumainen pollaripäällikkö Fifi(!).

Huvittavaa triviaa: leffan julkaisun aikoihin sen amerikkalainen levittäjä, eksploitaatioleffoihin erikoistunut AIP (American International Pictures) dubbasi kaikkien näyttelijöiden äänet jenkkiversioon, mukaanlukien Mel Gibsonin. Selitys oli, että amerikkalaiskatsoja ei ymmärrä vahvoja aussiaksentteja. Nykyään aussiäänet kuuluvat meren takaisissakin tallenteissa.

Nokka kohti maailmanloppua.

Leffasarjassa ykkönen, ikonisin kaikista eli kakkonen ja yllättäen erinomainen, 2010-luvun puolivälin reboot nelonen ovat sitä parasta Maxia. Disneymäinen ison budjetin - kieltämättä myös Nitraatilla uusintakatselun tarpeessa oleva - kolmonen jää muista kauaksi jälkeen. Poikkeuksellista elokuvasarjoissa: kaikkien ohjauksesta on vastannut yksi ja sama mies, eli George Miller.

Myöhempiin Maxeihin tätä ekaa voi verrata parhaiten siten, että tässä ollaan samoissa fiiliksissä kuin James Cameronin tiukassa ja ilkeässä ekassa Terminaattorissa (1984), kun taas myöhemmissä lähempänä korskean Terminator kakkosen (1991) tunnelmia. Molempi tietysti parempi, vaikka fiilis vaihtuukin. Omassa tyylissään ensimmäinen Max on kuitenkin aussiesksploitaation eliittiä, ylittämättömän tiukka ja asfaltinmakuinen pieni musta helmi.

Arvosana: 10/10

IMDB
Traileri